Kaikki näytti olevan selvää. Raa’asti surmatut uhrit oli löydetty, samoin murha-aseet, ja molemmat murhaajat olivat oitis tunnustaneet rikoksen. Tapaus kuitenkin hämmensi: eihän näiden tyttöjen pitänyt olla kovanaamaisia rikollisia. Mikä ihme sai heidät iskemään työnantajansa kuoliaiksi? Sanomalehdet olivat kutsuneet heitä “Le Mansin hirviöiksi”, “Pirullisiksi siskoksiksi” ja Susiksi muuttuneiksi lampaiksi”. Mutta kun Christine (28) ja Lea Papin (21) istuutuivat paikoillensa oikeussalissa ranskalaisessa Le Mansin maaseutukaupungissa 20.9.1933, oli vaikea uskoa että nämä tytöt olivat aiheuttaneet hurjat otsikot.
Nuoret naiset vaikuttivat välinpitämättömiltä. Minkäänlaista tunnetta ei heidän kasvoiltaan kuvastunut, ja he pitivät katseensa suunnattuina lattiaan. Vaikutti melkein siltä, kuin he olisivat olleet transsissa tai raskaan lääkityksen alaisina. Matkalla syytettyjen penkille he liikkuivat kuin robotit. Heitä syytettiin kaksoismurhasta, jota kuvattiin yhdeksi julmimmista raivon ilmentymistä. Rikoksesta, joka kauhistutti koko Ranskaa, hämmensi psykiatreja ja odotti vielä selitystään.
Yleisö kohahti kuullessaan makaabereja yksityiskohtia teoista, jotka tehtiin keskiluokkaisessa perheessä pimeänä talvi-iltana miltei kahdeksan kuukautta aikaisemmin.
Päivä oli 2. helmikuuta 1933. Perheen isä, René Lancelin, asianajaja, oli menossa ystävänsä luo päivälliselle. Paikalle odotettiin myös hänen vaimoaan ja 27- vuotiasta tytärtään. Heitä ei kuitenkaan kuulunut. Kun myöskään puheluihin ei saatu vastausta, lähti herra Lancelin kotiin. Sinne saavuttuaan hän huomasi etuoven olevan lukittu sisäpuolelta. Talo oli pimeä himmeää palvelijattarien (Christine ja Lea Papin) huoneesta kajastavaa valon tuikahdusta lukuun ottamatta. Koska talon isäntä ei päässyt sisään, kutsui hän paikalle poliisit.
Poliisi tunkeutui taloon. Alakerrassa ei näkynyt mitään erikoista, mutta ensimmäisen kerroksen porrastasanteella…
“Madame ja Mademoiselle Lancelinin ruumiit makasivat lattialla kauhistuttavasti silvottuina, Mademoiselle kasvot alaspäin, pää paljaana, takki ylhäällä ja pikkuhousut laskettuina, paljastaen pakaroiden ja pohkeitten syvät viillot. Madame puolestaan makasi selällään. Silmät olivat kadonneet, hänellä ei enää näyttänyt olevan suuta ja hampaat oli isketty pirstaleiksi. Seinät ja ovet olivat ylös saakka veren peitossa. Lattialta löysimme luun- ja hampaanpalasia, silmän, hiusneuloja, käsilaukun, avainrenkaan, avatun paketin, lukemattomia porsliininpalasia sekä takinnapin.”
Eikä siinä kaikki. Löydettiin myös verinen keittiöveitsi, vahingoittunut tinakattila kansineen sekä verinen vasara. Mutta missä palvelijattaret olivat? Poliisi löysi heidät alastomina ja toisiinsa kietoutuneina sängyltä huoneestaan. Christine, vanhempi, tunnusti heti rikoksen. “Kun Madame tuli kotiin, kerroin hänelle silitysraudan olevan jälleen rikki, joten en ollut voinut silittää. Hän näytti siltä, että tahtoi hyökätä kimppuuni. Olimme kaikki ensimmäisen kerroksen porrastasanteella. Kun näin Madamen tulevan minua kohti, ryntäsin kohti hänen kasvojaan ja revin sormin hänen silmänsä irti. Ei sittenkään Se olikin Mademoiselle jonka silmät kaivoin hänen päästään. Sillä välin sisareni Lea kaivoi Madamen silmät pois samalla tavalla. Tämän jälkeen he lysähtivät paikoilleen. Ryntäsin keittiöön hakemaan vasaraa ja veistä. Näillä kahdella välineellä siskoni ja minä kävimme emäntiemme kimppuun. Iskimme heitä myös tinakattilalla joka oli jäänyt tasanteen pöydälle. Vaihdoimme instrumentteja keskenämme useaan kertaan. Uhrit huusivat, mutten muista heidän sanoneen mitään. Kun olimme valmiit, menin salpaamaan ovet. Tein tämän siksi, että tahdoin poliisin löytävän uhrit ennen isäntäämme. Sitten menimme keittiöön pesemään kätemme, koska ne olivat aivan veressä. Menimme huoneeseemme, riisuimme veriset vaatteemme, lukitsimme huoneemme oven ja kävimme makuulle. Sieltä löysitte meidät murrettuanne huoneemme oven. Minä en kadu, tai oikeastaan en osaa kertoa, kadunko vai enkö. Mieluummin otin emäntiemme nahkat kuin annoin heille omamme. En suunnitellut rikostani enkä tuntenut minkäänlaista vihaa heitä kohtaan, mutta en siedä sellaista käytöstä, mitä Madame Lancelin tuona iltana meitä kohtaan osoitti”.
Lea Papin vahvisti sisarensa kertomuksen. “Emme suunnitelleet tekoamme. Ajatus tappamisesta juolahti mieliimme Madame Lancelinin sättiessä meitä. En kadu rikosta yhtään enempää kuin siskonikaan. Kuten hänkin, nyljin mieluummin emäntämme kuin annoin heidän nylkeä meidät”.
Murhat olivat saaneet alkunsa silitysraudasta, joka mainittiin Christinen lausunnossa. Lea oli rikkonut sen joskus tammikuussa. Helmikuun 1. päivänä, päivää ennen surmia, emäntä oli pidättänyt 5 frangia Lean palkasta raudan korjaamiseen. Kun siskokset sittemmin olivat jälleen silittämässä, paloivat raudasta sulakkeet. Samalla koko talo pimeni. “Mitähän Madame meille nyt tekee palatessaan?” Lea kysyi hätääntyneenä.
Näytti siltä että Madame oli palatessaan suuttunut ja kenties kohottanut kätensä joko toista tai molempia sisaruksia vastaan. Mutta miten tällainen tapahtuma saattoi johtaa tällaiseen julmuuteen – kaksi tervettä naista silmät kaivettuina päästä, hakattuina miltei tunnistamattomiksi eri välinein?
Jopa tuomarin oli vaikea uskoa sekä tarinaa että sisarusten tunteettomuutta. Lea, tumma takki kaulaan asti napitettuna, kädet syvälle taskuihin tungettuina, tuijotti katse tyhjänä suoraan eteensä. Christine tuijotti lattiaan. Hänen olisi saattanut luulla nukkuvan mutta outo, miltei tyytyväinen, hymy hänen huulillaan paljasti hänen olevan hereillä.
Tuomari puhui hiljaisella, rauhallisella äänellä, kuin olisi puhunut lapsille. Hän kävi olennaiset tapahtumat läpi vielä kertaalleen, ikään kuin ei olisi ollut varma oliko kuullut oikein ensimmäisellä kerralla. Hän kysyi Christinelta: “iskit Madame Lancelinia tinakattilalla. Kun hän huudahti, siskosi juoksi paikalle. Mitä sanoit hänelle?” “Käskin Leaa repimään häneltä silmät päästä.” Kauhistunut mutina täytti oikeussalin. Sitten tuomari kysyi Lealta: “Käskikö sisaresi repiä Madamelta silmät päästä hänen nähdessään tämän yrittävän nousta ylös?” “Kyllä”, Lea vastasi tuskin kuuluvalla äänellä. “Ryntäsit ylös. Iskit hänet tajuttomaksi lyömällä hänen päätään lattiaan ja kaivoit sitten häneltä silmät päästä. Miten?” “Sormineni.” Nyt yleisö kävi äänekkääksi. “Kuolema heille!” Tuomarin oli puututtava asiaan ja uhattava tyhjentää sali ellei meteli lakkaisi.
Seuraavaksi tuomari tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut Madamen kuoleman jälkeen. “Iskin hänen ruumistaan veitsellä.” Kun surmaajilta kysyttiin syitä tapahtuneeseen, ei kumpainenkaan vastannut. Oliko sisarusten menneisyydessä jotakin, joka selittäisi heidän käytöksensä?
Christine oli hakeutunut suoraan palvelijattaren töihin päästyään luostarikoulusta. Lea seurasi hänen esimerkkiään vietettyään kasvuvuotensa orpokodissa isän juopottelun vuoksi. He olivat työskennelleet yhdessä ja vaihtaneet palveluspaikkaa säännöllisesti ennen Lancelinien palvelukseen menemistään. Työpaikan vaihtoihin ei kuitenkaan ollut vaikuttanut mikään sen syntisempi kuin parempi palkka, ja heillä oli erinomaiset suosituksen aiemmilta työnantajiltaan.
Molemmat myönsivät, että Lancelinit olivat kohdelleen heitä hyvin. He ansaitsivat kylliksi jotta olivat saaneet säästöön 24 000 frangia. He söivät samaa ruokaa kuin isäntäväki. Heillä oli huoneessaan jopa lämmitys, jota pidettiin luksuksena senaikaisille palvelijoille.
“Mitä teillä sitten oli heitä vastaan?”, kysyi tuomari, kuulostaen miltei epätoivoiselta hakiessaan pienintäkin perustetta tapahtuneelle. “On ollut puhetta palvelijoiden vihasta isäntäväkeään kohtaa. Mutta tästähän ei ole kyse. Olette kertoneet, ettette kokeneet minkäänlaisia alemmuudentunteita työnne vuoksi, että arvostatte palvelijan ammattia kuin mitä tahansa muutakin ammattia. Pidittekö työnantajistanne?” Lea vastasi: “Me palvelimme heitä ja siinä kaikki. Emme koskaan puhuneet heille.”
Tämän selitystien tullessa päähänsä oikeus käänsi huomionsa siskosten väliseen suhteeseen. Oliko heidän välillään jotakin tavallisuudesta poikkeavaa? Olivatko he lesboja?
He viettivät miltei kaiken vapaa-aikansa yhdessä huoneessaan eivätkä koskaan käyneet elokuvissa tai tansseissa. Heillä ei ollut kumpaankaan sukupuoleen kuuluvia ystäviä. Itse asiassa, he vaikuttivat täysin välinpitämättömiltä kaiken muun kuin toistensa ja työnsä suhteen.
Miksi Madame ja Mademoiselle Lancelin olivat menneet kotiin, kun heidän piti tavata Monsieur Lancelin päivällisillä? Poliisit löysivät surmapaikalta [ruoaksi tarkoitettua] lihaa. Miksi emäntä tai hänen tyttärensä olisi ottanut lihapaketin yläkertaan sen sijaan, että olisi vienyt sen suoraan keittiöön kuten tavallista? Voisiko olla että he epäilivät laitonta suhdetta ja olivat saaneet palvelijattarensa kiinni epäilyttävästä tilanteesta – ja tämä olisi laukaissut kauhistuttavat tapahtumat?
Näyttöä kyseiseen suuntaan saatiin Christinen käytöksestä ennen oikeudenkäyntiä. Kun he olivat eri selleissä, Christine nyyhkytti tai kirkui uhkauksia. Toisinaan hän ulvoi kuin koira. Kerran, kuin hylätty rakastaja, hän huusi koko yön “rakas Lea”. Toisen kerran hän kieri lattialla huutaen rivouksia. “Oli kuin hän olisi kärsinyt suurista seksuaalisista paineista”, kuvaili eräs vartijoista.
Christine rukoili päästäkseen yhteen Lean kanssa. Heidän ollessaan erossa hän lopetti syömisen ja käyttäytyi niin väkivaltaisesti, että hänet piti laittaa pakkopaitaan. Lopulta heille myönnettiin lyhyt tapaaminen. Paikalla olleet kaksi todistajaa antoivat hieman eriäviä kuvauksia kohtaamisesta, mutta molemmat pitivät selvänä että välit olivat muutakin kuin sisarelliset. Yhden version mukaan Lean astuessa huoneeseen Christine hyökkäsi halaamaan tätä niin tiukasti, että heidät piti erottaa voimakeinoin ettei nuorempi siskoista olisi tukehtunut. Heidän istuessaan sängylle Christine koitti repiä Lealta paitaa ja suudella tätä suulle toistaen: “Sano kyllä, Lea, sano minulle kyllä.” Toisen version mukaan Christine käyttäytyi hysteerisesti, veti hameensa ylös ja ilmeisen seksuaalisen himon vallassa rukoili siskoaan “tule luokseni Lea, tule luokseni”. Molemmat kertojat mainitsivat Lean kuitenkin olleen passiivinen ja käyttäytyneen rauhallisesti.
Lääketieteellinen asiantuntija tyrmäsi epäilyt sukurutsasta. Le Mansin mielisairaalan johtaja, toisen lääkärin kanssa laatimassaan raportissa, selvitti etteivät Christine ja Lea olleet millään muotoa henkisesti sairaita. Kolme muuta lääkäriä totesi, ettei kyse ollut seksuaalisesta kiintymyksestä.
Tuomari kysyi jälleen, sanansa tarkoin harkiten, sisaruksilta heidän elämästään Lancelinien talossa. He eivät koskaan osallistuneet nuorten suosimiin sosiaalisiin tilaisuuksiin, heillä ei ollut poikaystäviä, ja poliisien murtautuessa heidän huoneeseensa heidät löydettiin samasta sängystä. Christine kuitenkin kielsi seksuaalisen suhteen. “Välillämme ei ollut sen kummempaa”, hän sanoi kohauttaen olkapäitään. Ja siihen kyseinen aihe periaatteessa jäikin. He olivat syyllistyneet kahteen raakaan murhaan, joille ei löytynyt vertaista. He olivat tunnustaneet. He olivat, julmasta teostaan huolimatta, terveitä ja normaaleja nuoria naisia lääketieteen asiantuntijoiden mukaan.
Odotellessaan oikeudenkäyntiä vankilassa Christine oli usein toistellut: “Minua tullaan rankaisemaan. Pääni leikataan kokonaan irti. Tant pis!” Näytti siltä, että hänen ennustuksensa tulisi toteutumaan.
Puolustuksen ainut hauras keino oli vedota sisarusten mielisairauteen. He löysivät vain yhden väitettä tukevan todistajan: aikakaudella hyvin tunnettu psykiatri Dr. Logre. Vastapuolen todistusaineisto oli kuitenkin massiivinen hänen lausuntoonsa verrattuna.
Syyttäjän tehtävä oli yksinkertainen. Christine ja Lea Papin olivat täysin vastuussa teoistaan. He olivat suorittaneet teon, jota hän kaikuvalla äänellä kuvaili “kauheimmaksi ja vastenmielisimmäksi koko oikeudenvastaisuuden historiassa. Kenenkään ei tarvitsisi etsiä syitä kauempaa kuin puhtaasti pahasta luonteesta.
Puolustus koetti tuoda esiin psykiatriaa vaikeana ja monimutkaisena tieteenalana. Siskosten mielenterveyden tilahan oli edelleen kyseenalainen.
Puolustuksen ponnistukset eivät juuri saaneet painoarvoa juryssä. 100 minuutin pohdinnan jälkeen tuomio julistettiin. Molemmat siskot olivat syyllisiä. Oikeussalista kuului helpotuksen huokaus ja vaimeita suosionosoituksia.
Christine osoitti ensimmäiset tunteensa tullessaan tuomituksi kuolemaan. Hän lysähti hetkeksi polvilleen. Lea, jonka tilannetta kohtaan dominoivan sisaren alaisuudessa oikeus osoitti ymmärrystä, sai kymmenen vuotta “kovaa työtä”. Kumpikaan ei valittanut tuomioistaan.
Christinen tuomio kuitenkin muutettiin myöhemmin elinkautiseksi kovaa työtä. Hän kärsi ajasta vain neljä vuotta, jona aikana hän kieltäytyi työstä ja osoitti merkkejä mielisairaudesta. Hänet siirrettiin lopulta psykiatriseen sairaalaan, missä hän kuoli vuonna 1937. Tuona aikana hän ei kertaakaan kysynyt Leasta, joka oman tuomionsa kärsittyään vapautettiin. Hänen loppuvuotensa ovat hämärän peitossa.
Lähde: Infamous murders. Treasure Press 1985.
Vapaasti suomennettu.
kylli
on murha.info:ssa kirjoittava nimimerkki ja alan harrastaja.