https://www.aamulehti.fi/uutiset/perhe- ... -200625776Perhe oli jo menossa nukkumaan, kun alakerrasta kuului askelia – Vieras mies oli tullut taloon ja aloitti yhden Suomen kammottavimmista veriteoista
1953: Raaka neljän ihmisen murha Soson rautatieseisakkeella herätti keskustelun kuolemantuomion tarpeellisuudesta Suomessa.
Se oli pysäkinhoitaja Väinö Niemen loppu. Liki kuusikymppinen Niemi oli työskennellyt Soson rautatieseisakkeella Muhoksella neljännesvuosisadan, kunnes koitti pitkäperjantai vuonna 1953.
Niemi asui perheineen Soson seisakkeen kaksikerroksisen pysäkkirakennuksen yläkerrassa. Perhe oli menossa yöpuulle huhtikuun 3. päivän iltana, kun Väinö kuuli alakerrasta melua.
Hän meni alakertaan etsimään melun lähdettä ja kohtasi siellä parikymppisen, kaitakasvoisen miehen, joka tervehti häntä ja toivotti hyvää iltaa.
Tämä kaitakasvoinen mies paljastui myöhemmin Väinö Armas Kalevi Kilpiäiseksi (1929 – 1973) ja huomautettakoon, että kerromme nyt Kilpiäisen versiota illasta. Kukaan muu ei jäänyt henkiin siitä kertomaan.
Kilpiäinen oli tullut taloon murtautumismielessä, mutta oli olettanut talon olevan tyhjillään. Kun hän tajusi talonväen olevan paikalla, hän ei poistunut vaan tohti pyytää Niemeltä yösijaa. Niemi alkoi kuitenkin hätistellä häntä ulos. Tästä syntyi käsikähmä, jonka tuoksinassa Kilpiäinen tempaisi kantokassistaan timpurinvasaran aseekseen.
Väinö Niemi sai vasarasta päähänsä neljä kertaa ja kuoli nopeasti kallonmurtumiin. Saman kohtalon koki tappeluun väliin tullut vaimo Elli Niemi.
Pariskunnan surmattuaan Kilpiäinen suuntasi talon yläkertaan, sillä hän oli kuullut sieltä ääniä. Siellä hän murhasi ensin Niemien 18-vuotiaan tyttären Leilan ja sitten kuusivuotiaan pojantyttären Pirkon, jonka hän löysi keittiöstä piilottelemasta.
Kilpiäinen räjäytti talon kassakaapin dynamiitilla ja sai ryöstösaaliikseen noin 100 000 markkaa käteistä. Lisäksi hän otti mukaansa talon tavaraa, muun muassa gramofonilevyjä, pukukangasta ja lakanoita.
Rikos paljastui aamuyöllä
Rikos paljastui jo aamuyöstä, kun Niemen nuoret pojat Kalevi ja Eino palasivat kotiinsa Muhokselta huvittelemasta ja löysivät sukulaisensa raa’asti murhattuina.
Raaka neloismurha oli Suomen rikoshistorian synkimpiä juttuja ja se tyrmistytti kansaa ja lehdistöä. Muun muassa Aamulehti kirjoitti tapauksesta 5. huhtikuuta 1953:
”Murhayö on saanut koko pitäjän kuohuksiin ja pelon valtaan, sillä joukkomurhaaja on edelleen vapaalla jalalla.”
Lehdessä julkaistiin epäillyn tuntomerkit, jotka kuuluivat seuraavasti:
”Tekijäksi epäillään 30–40 -vuotias miestä, joka oli lauantain vastaisena yönä klo 24 tienoissa ottanut autokyydin Soson pysäkiltä Ouluun. Mies on 165 – 170 sm pitkä, kaitakasvoinen, suoranenäinen, hoikkavartaloinen ja hänellä on ylähuulessa rohtuma. Hän on pukeutunut harmaaseen, hyvin kuluneeseen ulsteriin ja lippalakkiin (...)”
Vuokraisäntä tunnisti murhaajan
Tuntomerkit kiirivät myös Kilpiäisen vuokraisännän korviin. Kilpiäinen asui vaimonsa ja tyttärensä kanssa hänen vinttikamarissaan, ja pitkäperjantain jälkeen Kilpiäisen käytös oli ollut kummallista. Hän oli ollut epätavallisen kiinnostunut illan uutisista; muutoin hän ei välittänyt maailmanmenosta lainkaan.
Vuokraisäntä ilmoitti poliisille asiasta ja Kilpiäinen pidätettiin alle viikko murhayöstä. Todisteet olivat alusta pitäen vankat, sillä ryöstetyt rahat löytyivät Kilpiäisen luota. Ja vaikka ”Soson murhaaja” oli pitänyt murhayönä villahanskoja, vasemman kintaan peukalossa oli hänen onnettomuudekseen ollut reikä. Siitä oli painautunut läpi pieni sormenjälki rikospaikalta löydettyyn puukkoon.
Sekava kuulusteltava
Kuulusteluissa Kilpiäinen esiintyi sekavasti. Hän vuoronperään kiisti ja tunnusti, sälytti vastuuta olemattoman rikostoverin harteille ja lopulta rukoili uhrien puolesta Raamattu kädessään.
–Nyt Herra antoi minulle voimaa kertomiseen. Minä sen tein yksin, Kilpiäinen oli julistanut kuulustelijoilleen.
Teon motiiviksi hän kertoi vähävaraisuuden ja syystä tai toisesta yksinäisyyden, vaikka hän perheellinen mies olikin. Oikeudenkäynnissä mieli muuttui jälleen ja Kilpiäinen sotkeutui tarinoissaan.
–En minä hullun töitä ole tehnyt (...) saahan sitä syyttää, vastasi hän kysyttäessä, tunnustiko hän tehneensä murhat.
"Nahjusmainen mies"
Tapausta vuoden 1977 Poliisi kertoo -kirjassa kerrannut komisario Tuure Antikainen kirjoittaa, että Kilpiäinen jäi lopulta tutkijoilleen arvoitukseksi. Mielentilatutkimusta ei koskaan tehty eikä Kilpiäinen luottanut koskaan kuulustelijoihinsa. Olemukseltaan hän oli ”velttoryhtinen, nahjusmainen ja aikaansaamattoman tuntuinen” – häntä ei sen puolesta olisi uskonut niin kylmäverisen teon tekijäksi. Hän oli kuitenkin myös itsekeskeinen ja lyhytjännitteinen mies.
Oli miten oli, toukokuussa 1953 Kalevi Kilpiäinen tuomittiin ryöstöstä ja murhista elinkaudeksi kuritushuoneeseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa ainiaaksi. Tapaus oli sen verran tyrmistyttävä, että julkisuudessa käytiin jutun aikaan keskustelua kuolemanrangaistuksen tarpeellisuudesta. Suomessa kuolemanrangaistus rauhan aikana oli lakkautettu vain muutamaa vuotta aiemmin, 1949.
Kilpiäinen vietti loppuelämänsä vankilassa, vaikka hän lähetti lukuisia armonanomuksia presidentti Urho Kekkoselle. Ne hylättiin kaikki. Viimein vuonna 1973, kuten Antikainen kirjoittaa, ”Kuoleman Majesteetti hänet armahti.”
Kilpiäisen munuaiset pettivät rasittavassa lääkehoidossa, ja hän kuoli 44-vuotiaana istuttuaan tuomiotaan yli 20 vuotta.
Lähteet: Aamulehden arkisto, Poliisi kertoo 1977
22.12. 19.15 Päivitetty 20.09
