Anu Nousiainen valittiin vuonna 2012 vuoden journalistiksi muiden ansioiden lisäksi Ulvilan surmatapausta käsitelleen jutun ansiosta kuukausiliitteessä 7/2012.
Maaliskuussa 2014
Helsingin Sanomain säätiö on nyt myöntänyt 100 000 euron apurahan Auerin tapausta käsittelevien juttujen tutkimiseen kolmessa lehdessä: ”Mukana on yksi valtakunnallinen lehti, yksi iltapäivälehti ja lisäksi Porissa ilmestyvä maakuntalehti Satakunnan Kansa.” Apuraha merkitsee ilmeisesti neljän tutkijan vuoden kestävää tutkimusta? Merkittävä panostus.
Tutkimuksen yhteydessä voitaneen myös kysyä, missä määrin Nousiaisen juttu täyttää kriittiselle tai tutkivalle journalismille asetettavat ehdot. Vai jääkö kriittinen kirjoittaminen maassamme kokonaan internetin palstoille, sellaisten tahojen tehtäväksi, jotka eivät saa työstään tunnustuksia tai mainintoja?
Nousiaisen juttu antaa mielikuvan puolueettomasta informaatiosta: siinä annetaan yhtä lailla tilaa otsikoiden JOS AUER ON SYYTÖN, SEURAAVAKSI TAPAHTUI NÄIN vs. JOS AUER ON SYYLLINEN, TAPAHTUIKIN NÄIN mukaisille väitteille. Johtopäätösten tekeminen jätetään lukijalle. Siis luotettavaa ja objektiivista tiedonjakamista?
Ks.
http://www.suomenlehdisto.fi/wp-content ... 4/auer.pdf
Tosiasiassa palstatilaa annetaan noin
yksi kolmasosa enemmän enemmän otsikon Syyllinen alla oleville väitteille. Lisäksi juttu kokonaisuudessaan ei noudata Syyllinen/Syytön kaavaa: viidestä kuvitetusta tekstiaukeamasta viimeisessä esitetään useita tapaukseen liittyviä seikkoja puoleen ja toiseen, jotka varustetaan asiantuntijoiden tai syytetyn oikeudessa esittämillä kommenteilla.
Otsakkeen Syyllinen alla esitetään mm. seuraavia seikkoja:
SYYLLINEN: Vanhin tytär heräsi outoon meteliin. Takkahuoneesta kuului pauketta ja huutoa. Hän kuunteli sitä hetken sängyssään mutta nousi sitten ja meni olohuoneeseen katsomaan, mitä kotona tapahtui. Vanhemmat olivat siirtyneet jatkamaan riitaansa keittiöstä takkahuoneeseen. Isä seisoi sängyn vieressä. Terassin oven ikkuna oli rikki. Se oli rikkoutunut, kun Auer oli yrittänyt heittää Lahtea jollakin esineellä – hänellä oli tapana paiskoa tavaroita, kun hän suuttui. Tytärtä pelotti. Isä kirosi ja käski hänen palata omaan huoneeseensa.
Osiossa ei todeta, että tyttö kertomansa mukaan heräsi nimenomaan, kun ”
joku paukutti meidän ikkunaa”, ei riitaan viittaavaan ”outoon meteliin”. Ja meneekö kolmikerroksinen, karkaistu ikkuna, kun siihen heitetään ”
jokin esine” rikki niin, että tyttö epäröisi sirpaleiden vuoksi etenemistä takkahuoneen puolelle? Kuuluuko heittämisestä ukkosenjyrähdyksen kaltaista ”moniosaista” paukutusta, joihin tyttö on kuvaillut heränneensä? Löytyikö heitetty esine tiloista, näkyykö se rikospaikkakuvissa? Vai kuljettiko Auer esineen lavastusvälineiden kanssa ”johonkin”, esim. pakastimeen?
Kun Lahti menetti tajuntansa, Auer luuli surmanneensa hänet. Hän alkoi lavastaa tilannetta sellaiseksi, että ulkopuolinen henkilö näyttäisi tappaneen Lahden. Hän haki Lahden talvikengät – tai talvikengän – eteisestä, kasteli sen vereen ja teki jälkiä takkahuoneen vaaleaan laattalattiaan. Yhden jäljen hän teki olohuoneen puolelle parkettiin, jotta näyttäisi siltä, että tappaja olisi rynnännyt hänen peräänsä mutta palannut takaisin.
– –
Kenkää kädessä pitämällä tehdyt jäljet muistuttivat rikospaikalla olleita jälkiä enemmän kuin kengät jalassa tehdyt. Jäljet jättäneen kengän koko oli sama kuin Lahden, 41–42.
Esitettiinkö tämän ”kengänjälki-rekon” tuloksia koskaan oikeudessa? Jäljet takkahuoneessa eivät vaikuta kenkää kädellä painamalla synnytetyiltä.
Ks.
http://www.nbl.fi/~nbl3145/kntl/jalki.gif
Kantapään kohdalta pohja on venynyt toista senttiä, mikä kielii suuresta painosta. Samoin housujen päällä kenkä vaikuttaa uponneen ponnistettaessa niin syvälle, että jälki on melkein pari senttiä leveämpi kuin kengän leveys.
Housuilta löydetyn jäljen leveys on 12,5 cm, siinä missä vastaavankokoisen (no.
”mallipohjan” leveys on 11 cm:
http://www.nbl.fi/~nbl3145/pt/jalkia.gif
http://www.nbl.fi/~nbl3145/pt/jalkib.gif
Murhapaikalta löydettyyn jälkeen sopivan kengänpohjan pituus on melko tarkalleen 30 cm ja leveys 11 cm. Kolmenkymmenen senttimetrin pituus voi kengän rakenteesta riippuen vastata jopa kengänkokoa 45. Ks.
http://lamina.fi/valineopas/kenkien-kokotaulukko
Jonkin ajan kuluttua Lahti palasi tajuihinsa ja alkoi valittaa kipujaan kovaan ääneen. Auer soitti keittiön lankapuhelimesta hätäkeskukseen. Kello oli 2.43.
Tallenteella kuultavat uhrin ensimmäiset äänet eivät ole valitusta. Kuullaan selkeitä ja ponnekkaita sanoja: ”Se jäi kii” sekä ”On Hannu”. Myöhemmin äänet muuttuvat valituksiksi – ja nämä puolestaan muuttuvat avunhuudoiksi, kun tekijä ilmeisesti luopuu veitsestä ja nousee uhrin päältä tavoittaakseen astalon.
Kuuntele ääninäytteet, tallenteella ajassa n. 08:50 sekä n. 18:00.
http://www.nbl.fi/~nbl3145/litter/sejaikiic.wav
http://www.nbl.fi/~nbl3145/litter/onhannuc.wav
Auer otti jonkin painavan esineen ja löi lattialla makaavaa Lahtea kahdesti kasvoihin ja päähän. Iskut murskasivat kallon, ja Lahti kuoli heti. (Vuonna 2011 hovioikeus oli samaa mieltä kuin krp:n rikostekninen laboratorio aiemmin: tappoväline oli todennäköisesti varustettu sorkkapäällä.) Auerin yllä oli edelleen kylpytakki. Sen pitkät liepeet suojasivat hänen jalkansa veriroiskeilta.
”Pitkät liepeet suojasivat veriroiskeilta” – helma avautuu paljastamaan sääret ja reidet, koska kylpytakki on kiinnitetty vyöllä vain vyötäröltä. Lyötäessä jalat eivät pysy yhdessä ja rinnakkain.
Auer vaihtoi ylleen punaisen t-paidan. Hänen vaihtaessaan vaatteita t-paidan molempien hihojen taakse tahriutui Lahden verta. (Poliisin rekonstruktion perusteella hihojen veritahrat eivät voineet syntyä Auerin kuvaamalla tavalla, siis silloin, kun hän kävi koskettamassa Lahtea oven raosta: ovea saattoi avata vain 19 senttiä, ennen kuin se koski uhrin veriseen päähän. Oveen olisi pitänyt jäädä Lahden verta. Näin ei ollut tapahtunut.)
Poliisin rekoissa uhri on sijoitettu väärin niin, että ovi ei mahdu kunnolla avautumaan. Alla olevasta kuvasta nähdään uhrin sijainti silloin, kun ambu-henkilöt ovat todenneet Lahden kuolleeksi – nämä eivät luonnollisestikaan liikuttaneet uhria, minkä ensipartiossa olleet ovat oikeudessa todenneet. Verrattaessa kuvaa rekonstruktiokuviin voidaan todeta, missä määrin rekoissa on vääristelty uhrin sijaintia.
http://www.nbl.fi/~nbl3145/litter/ensipartiod.gif
http://www.nbl.fi/~nbl3145/litter/ensipartioe.gif
Lisäksi kun T-paita puetaan vaatepinosta päälle, sormet eivät koske hihanreunaa paidan takapuolella, mistä veripisarat löydettiin 2009. (Hihojen taakse sormet koskevat vain, jos paita otetaan kuivaustelineestä. Oliko kuivaustelineessä pyykkiä?) Ja miksi tahrat löydettiin vasta myöhemmässä tutkimuksessa, vaikka ne olivat ainoat paidan selkäpuolella? Toinen KRP:n tutkimuksista ei joka tapauksessa ollut ammattitaitoinen ja luotettava – joko 2007 tehty (jolloin pisaroita ei löydetty) tai 2009 tehty (jolloin ne löydettiin). Kysyykö toimittaja: mitä tästä pitäisi ajatella? Ei.
Puhelun jälkeen Auer riisui verisen kylpytakin yltään. Hän piilotti sen, Lahden talvikengät ja toisen surma-aseen niin hyvin, etteivät poliisit löytäneet niitä. (Syyttäjä on epäillyt piilopaikaksi pakastinta. Kun Auer myöhemmin pääsi käymään talossa, hän otti pakastimesta mukaansa tavaraa muovikasseissa. Syyttäjän mukaan asunnossa ei sitä ennen ollut tehty perusteellisia tutkimuksia.)
Tässä on hyvä muistaa sosiaalityöntekijän todistus:
Minut, Eevamaria Vilen ja Eila Lehtikangas määrättiin muutama päivä Jukka Lahden murhan jälkeen avustamaan sekä auttamaan Lahden jäljelle jäänyttä perhettä. – – Yhden kerran olin Annelin mukana, kun kävimme heidän omakotitalollaan hakemassa lasten vaatteita sekä tyhjentämässä talossa keittiössä olleen pakastimen. Anneli kantoi huolta siitä, että talossa on pakastin päällä. Osan ruuista otimme mukaan ja osan heitimme pois.
Menimme talolle minun autolla ja mennessä Anneli oli aivan rauhallinen ja pääsimme talon
pihaan niin kysyin, että" tulenko mukaan vai jäänkö autoon", johon Anneli vastasi,
" että tule mukaan" ja näin teinkin. Odotin ja seisoin talon eteisessä sekä keittiössä, kun Anneli keräsi lasten vaatteita eteisestä sekä ovesta katsottuna vasemmalla olevasta huoneesta. – – Kysyttäessä vastaan, että Anneli oli talossa sisällä aivan rauhallinen eikä osoittanut missään vaiheessa minkäänlaisia tunteenpurkauksia. (Alleviiv. Zem.)
Eli kyseisellä hakumatkalla Auer
pyysi työntekijää mukaan, jolloin tämä odotti mm. keittiössä: ”Osan ruuista otimme mukaan ja osan heitimme pois.”
Todistaja on siis osallistunut valikoimiseen ja ollut siten selvillä pakastimen sisällöstä. Verinen kylpytakki ja talvikengät sisältävä paketti olisi toki pistänyt silmään ja jäänyt mieleen?
Surma ei ollut tapahtunut hetkessä, yksi paikalle ensimmäisenä tulleista poliiseista ajatteli. Hänestä näytti siltä, että tapahtumiin oli kulunut runsaasti aikaa. (Oikeuslääkärin mukaan vammojen syntymiseen oli tarvittu kymmeniä minuutteja tai jopa tunti. Auerin kertomuksen ja hätäpuhelun perusteella ulkopuolinen tappaja oli talossa vain noin kuusi minuuttia.)
Veitsenpistoja oli seitsemisenkymmentä. Mikäli tekoon oli kulunut aikaa kymmenen minuuttia (=600 sekuntia), pistoja oli annettu n.
yksi kymmenessä sekunnissa. Vaikka uhri onkin pannut vastaan ja väistellyt, tahti olisi ollut sangen verkkainen. Oliko tekijä jotenkin hidasliikkeinen?
Lasinsiruja oli lentänyt takkahuoneeseen, viereiseen olohuoneeseen sekä ulos terassille kolmen metrin päähän ovesta. Erityisen paljon lasia oli lattialle pudonneen verhon päällä. (Käräjä- ja hovioikeus eivät pystyneet päättelemään, oliko ikkuna rikottu ulko- vai sisäpuolelta. Poliisi mittasi ikkunan kooksi 58 x 120 senttiä. Sen alareuna oli 103 sentin korkeudella terassin lattiasta.)
Kuvien perusteella ikkunan alareuna on 89 cm:n korkeudella kynnyksestä. Lasihampaiden reunaan oven alareunasta on n. 93 cm.
http://www.nbl.fi/~nbl3145/kntl/terassinovi.gif
Tämä mahdollistaa, että kookas tekijä on voinut poistua ikkunasta tytön kertomalla tavalla ”panemalla jalan toiselle puolelle”.
Poliisit panivat merkille, että keittiön puhelimesta oli esteetön näkyvyys terassin ovelle. Puhelimen luona lattiassa ei ollut verisiä jalanjälkiä.
Keittiön puhelimesta ei ole esteetöntä näkyvyyttä terassinovelle, tämä on kiistatonta. Ja eikö lattiassa muka ollut verijälkiä?
Vasta syksyllä 2009 vanhimmalta tyttäreltä kysyttiin, oliko äidillä yöllä kylpytakki. Tytär vastasi: ”Ei kai. En tiiä, ko mää en oo varma.” (Syksyllä 2011 tehdyissä kuulusteluissa nuoremmat lapset kertoivat, että perheessä oli ollut ruskeita froteepyyhkeitä. Syyttäjä katsoo nyt, että niitä käytettiin surmayönä. Puolustuksen mukaan ruskeat kuidut olivat tappajan yllä olleesta vaatteesta.)
Surmapaikalta löydettiin mm. ”
ruskeankirjavia tekokuituja” (Otsikko valituslupakirjelmässä, s. 1476). Nämä muuttuvat kuitenkin yhdessä virkkeessä ”froteekankaisiksi” (joka on yleensä puuvillaa) siten, että ne voidaan myöhemmin yhdistää ruskeisiin pyyhkeisiin:
”Hänen (Auerin pojan) mukaansa kyseessä oli heillä jo ennestään olleet ruskeat pyyhkeet, joita oli käytetty surmatyön yhteydessä.” Kuka käyttäisi pyyhkeenä takkahuoneesta löytyneitä kuituja vastaavaa keinokuitufroteeta, joka ei ime kosteutta ja josta näkyy irtoavan kosketuksiin jouduttaessa runsaasti kuituja?
Nousiaisen juttu loppuu toteavaan sävyyn:
Syksyllä 2011 Auer vangittiin jälleen – nyt syytettynä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kesäkuun lopussa 2012 käräjäoikeus tuomitsi Auerin äänin 2-1 seitsemäksi ja entisen miesystävän kymmeneksi vuodeksi vankeuteen muun muassa törkeistä lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä vuosina 2007-2008. Tuomiot perustuivat lasten kertomuksiin ja asiantuntija-arvioihin niiden luotettavuudesta. Auer tuomittiin myös laittomasta uhkauksesta.
Auerin entiselle miesystävälle langetettiin kymmenen vuoden vankeus lapsen raiskauksista, vaikka
tuomitulla ei ollut lasten hyväksikäyttöhistoriaa sen paremmin Auerin tapaamista edeltävältä kuin Auerista eroamisen jälkeiseltä ajalta. Miesystävän rajut pedofiiliset taipumukset siis syöksähtivät yllättäen esiin vuonna 2007 kadotakseen tämän jälkeen taas tyystin kuvasta? Yleensä pedofiilisia taipumuksia pidetään pysyvinä ja erittäin vaikeina –
jopa mahdottomina – ”korjata” esim. terapialla.
Ylkäolevien johtopäätösten tekemisen Anu Nousiainen siis jättää ”tavalliselle lukijalle”, joka lukaisee jutun kahvipöydässä? Vaativa tehtävä.
Nousiainen – toisin kuin tutkiva journalisti olisi tehnyt – ei kävele paikan päälle kysymään asianosaisilta
miksi esimerkiksi rekonstruktiot on tehty niin kuin on tehty, vaikka jo tuolloin julkistettu todistusaineisto oli osoittanut ne virheellisiksi. Sen sijaan Nousiainen antaa julkisuutta syyttäjän virheelliseen aineistoon perustuville väitteille ja tukee näin käsitystä Auerin syyllisyydestä.
Kriittinen journalisti olisi paneutunut poliisin tutkinta-aineiston yksipuolisuuteen ja vääristelyihin
juuria myöten. Tämänkaltainen journalismi kuitenkin puuttuu massamme täysin. Onneksi muutamat blogistit – esim. Seppo Isotalo, Niina Berg, Mikko Niskasaari, Jyrki Virolainen, ”Susku London” ja lukuisat nimimerkit esim. MurhaInfo -sivustolla – pitävät yllä kriittistä asennetta, kun viranomaiset väärinkäyttävät asemaansa suhteessa kansalaisiin. Nämä ovat suurelta osin puolustuskyvyttömiä mielivaltaa käyttävää koneistoa vastaan, ja avoin julkisuus on – kuten kaikkialla maailmassa – näiden ainoa toivo.
Journalistipalkintoja yllä mainitut kriitikot eivät saa, toisin kuin Nousiainen, joka antaa ”tasavertaisen” äänen myös viranomaistaholle.
Ja niin – entä Pekka Lehdon dokumentti: jättääkö sekin johtopäätökset katsojalle? Onko sekin, Nousiaisen artikkelin tavoin, ”objektiivinen” suhteessa viranomaistoimintaan? Vai onko dokumentti tutkiva ja kriittinen? Jää nähtäväksi.