En ota kantaa, voiko ihminen jo syntyessään olla se perinteinen ''itse pahuus'' vai ei. Ihmisillä on niin monia eri näkemyksiä.
Kylmiltään diagnosointi on kyllä kätevin tapa selittää itselleen miksi näin on tapahtunut.
Onko K tahtonut ensimmäisellä surmaamallaan (?) vauvalla odottaa että asiat muuttuisivat. Salannut raskauttaan niin kauan, kunnes sen paljastamiseen olisi hyvä hetki. On kenties puhuttu lapsista, mutta sitten saatukin tietää, ettei sellainen kuvioihin sopisikaan. K jatkaa raskauden salaamista, koska on häpeissään naiiviudestaan. Surmaa (?) lapsensa tämän synnyttyä?
Mutta entäs ne muut?
Onko jokin vinksahtanut niin, että K on aina olettanut vauvan olevan vain palapelin puuttuva palanen. Kun on huomannut, ettei lapsi johonkin kuvioon sovikaan, on päätynyt tähän selvillä olevaan ratkaisuun. Lapsi joko surmattu/kuollut tapaturmaisesti (en vain oikein tähän usko. Ensimmäisen kohdalla vaikka vahingossa syntynyt päävamma olisi melkein uskottavaa.) ja päätynyt säilöön. Mielikuvitus laukaten voisi heittää, ettei K ole pystynyt hävittämään ruumiita pois, koska olisi joko a. peloissaan kiinnijäämisestä, b. ''kiintynyt'' jollain tavalla lapsiinsa, c. hävennyt yksinkertaisesti niin paljon ja pitänyt lapsien ruumiita muistutuksena tekemisistään.
Jotenkin tuntuu, että teoriani siitä, että vauva on vaan se jokin sitomaan elämän langanpätkät toisiinsa. Jokin, jota K ei ole elävän lapsensa jälkeen pystynyt pitämään oikeasti elollisena. Kenties sen takia K ei ole ehkäisyä ehkä harkinnutkaan, koska ei ole edes kokenut sitä, että lapsi olisi oikea ihminen.
Tiedä häntä.
![Confused :?](./images/smilies/icon_confused.gif)