MURHA.INFO

Pakko on myöntää, että tämän ketjun perusteella kuulun niihin harvoihin ihmisiin, jotka eivät ole nähneet kuollutta ihmistä. Joskus harkitsin vakavissani lääkäriksi opiskelemista ja etenkin ruumiinavauksen seuraaminen olisi minua kiinnostanut. Mutta mieli muuttui ja kun kaikki läheiset, jotka ovat elinaikanani kuolleet, ovat kuolleet silloin kun olen ollut niin nuori, ettei minua ole päästetty näkemään ruumista. Täytyy kuitenkin koputtaa puuta tässä kohtaa ja toivoa, että ei tule nähtyä mitään ruumista eikä ainakaan läheisen ruumista vielä pitkään aikaan.

eloq kirjoitti:Olen nähnyt montakin, itsekkin löytänyt vainajan ja ollut paikalla kun ihminen kuoli. Mua ei pelota eikä kammota vainajat, olen aion mennä omat omaiseni pukemaan ja laittamaan arkkuun kun sen aika koittaa. Oudolta tuntuu se kun ensin ihminen on ja hetken päästä vain eloton ruumis. En nähnyt sielun tms lentävän mihinkään. Omaa suruani on helpottanut kun olen käynyt katsomassa arkussa, esim oman isäni kuoleman uskoin vasta kun näin hänet kuolleena.

Minua pelotti vielä pitkään jälkeenpäin... Pelkäsin yksin ollessani, että itse kuolisin, ja pelkäsin, kun nukuin samassa asunnossa toisen ihmisen kanssa, että se toinen kuolee... En ole esimerkiksi vanhojen isovanhempien kuolemasta järkyttynyt kovinkaan paljon, enkä myöskään siinä tilanteessa, kun kaveriporukasta on ihmisiä lähtenyt yliannostusten takia. Vasta tämä miesystävän täysin odottamaton kuolema sai aivan sekaisin...

Mulla taas meni kuoleman ja kuolleen pelko kun ensimmäisen kerran vainajan näin. Siihen asti se tuntui jotenkin mystiseltä ja pelottavalta. Lapseni halusivat myös nähdä isäni arkussa, luulen että se auttoi paremmin heitä ymmärtämään että vaari on tosiaan kuollut. Ja toisaalta isäni oli tosi huonossa kunnossa muutaman kuukauden ennen kuolemaansa ja oli hyvä nähdä hänet rauhallisena ja levollisena.

Ajattelin aina, että ensimmäinen kohtaamiseni kuolleen kanssa tapahtuisi joko

a) Jossain mahdollisimman normaalissa tilanteessa, joku makaamassa kuolleena sängyssä tms.

b) Mahdollisimman dramaattisessa tilanteessa, maailmanloppumeiningillä, luoteja viuhuu ja palava bensiini haisee.

Miten se sitten tapahtui? No jaa. Kävelin melkein sen kuolleen päälle ja oli vähää vaille, etten onnistunut siinä samalla lentämään turvallenikin. Joo, seuraan yleensä kyllä ympäristöäni lähes vainoharhaisen tarkasti, mutta sillä hetkellä oli muuta ajateltavaa, eikä muutenkaan ensimmäisenä tullut mieleen että keskellä kaupungin ydinkeskustaa makaisi ruumis noin vain jalkakäytävällä....

Viinan uhri se sekin oli, rauha vain sielulleen, nyt kai lepäilee ikuisten virtojen maassa. Viimeisenä temppunaan yritti silti kampittaa, pirulainen.

Olen kohdannut. Väkivaltaisesti kuolleita en ole nähnyt.

VoDKa kirjoitti:Viinan uhri se sekin oli, rauha vain sielulleen, nyt kai lepäilee ikuisten virtojen maassa. Viimeisenä temppunaan yritti silti kampittaa, pirulainen.

Minä olen nähnyt kaksikin viinaan kuollutta, joista ainakin toinen kuoli varmasti alkoholimyrkytykseen. Olivat mielestäni erittäin pahan näköisiä, naama turvonnut ja jotenkin muutenkin ruman näköistä.

Oman isän kuolleena (arkussa) kun olin 8 sekä liudan muita sukulaisia, jotka on kuolleet vanhuuteen.

Satuin kerran paikalle kun eräästä uimarannasta nostettiin hetki sitten kuollutta miestä. Aika kornia, siinä ne riisu sen alasti kun ihmiset tuijotti, ilman mitään näkösuojaa.

Toivottavasti en joudu koskaan, ikinä, milloinkaan tule löytämään kuollutta ihmistä mistään. Saattaisin saada siitä liian isot traumat ja menettää yöunet lopullisesti. Pelkkä ajatuskin mädäntyneen ihmisen löytämisestä metsästä...

Enkä aio enää koskaan mennä kenenkään hautajaisiin. En yhdenkään ihmisen, paitsi omiini tietenkin.

Pappa haudattiin maaliskuussa. Ortodoksisin menoin, eli arkku oli auki ja kaikki kävi jättämässä jäähyväiset. Ajattelin, ettei se kuollut sen kummempi ole kun nukkuvakaan. Mutta oli se, pappa kerkesi olla kuolleena melkeen kuukauden ennen hautajaisia.

Olen nähnyt kuolleen ihmisen. Kerran kolaripaikalla, kerran, kun ystäväni tappoi itsensä jalkojeni juureen. Toisen, tapetun ystäväni näin hautajaisissa arkussa.

Sasse75 kirjoitti:ystäväni tappoi itsensä jalkojeni juureen.

Saattaisin tuossa tilanteessa,- sen lisäksi että olisin tietenkin surullinen ja järkyttyny,- olla myös vihanen kaverille joka tekee noin! Mä en koskaan itsaria vakavastikkaan hautoessani oo halunnut että kukaan läheinen joutuis todistamaan kuolinhetkeä tai edes löytämään mua kuolleena.

pitääpä päivittää vastausta ny ku on alan vaihdoksen seurauksena tullu asia ajankohtaiseksi ja on vainajan käsittelyä ja omaisten kohtaamista opiskeltu. on tullu monenlaista vastaan, ihan nukkuvan näköistä ja sit niitä, joilla on kasvot vääristyny ja vihertää. suomessa kun niitä ei puleerata, niinku amerikkalaisten sarjojen hautaustoimistoissa (puuteroida ja pakkeloida). omaisista jotkut kestää enempi ja jotkut vähempi, sitä on vaikee kenestäkään etukäteen sanoa, et miten reagoi. joku järkyttyy jo ihan hyvännäkösenkin vainajan näkemisestä.
arkuttamassa en oo ollu, mut ruumishuoneella on avannu arkun ja näyttäny vainajaa. meille kuuluu ainoastaan se näyttäminen ja jos lääkäri on lapun mukaan kirjottanu, et ei saa näyttää, ni ei sitä sillon näytetä eikä itekään tartte katsoa. meille on opetettu, et omaisia pitäis rohkaista katsomaan jos se vaan suinkin on mahdollista (lapsiakin, kunhan niille ensin selitetään ja kerrotaan mitä on odotettavissa). se kuulemma jotenkin nopeuttaa surutyötä ja vie pois sellasta epätodellisuuden tunnetta, joka läheisen kuolemaan liittyy.

sellanen aiheeseen littyvä kirja, joka ihmisiä saattaa kiinnostaa: http://www.tsr.fi/tsarchive/files/Tieto ... Esitys.pdf
tilasin netistä, jostain työterveyslaitoksen sivuilta, oli mielenkiintoinen!

Minkähän takia ihmiset pelkäävät kuolleita tai ainakin niiden kohtaamista? Eläväthän ne pahojaan tekee, kuolleet lähinnä makoilee hiljaa, korkeintaan tuijottaa häijysti.

Tietysti pahoin - tavalla tai toisella - runneltunut ruumis on ikävä näky, varsinkin jos se kertoo kuoleman olleen jotenkin raju/julma tai epäoikeudenmukaisempi kuin pitäisi.

Onhan noita tullut nähtyä. Mieleen tulee lähinnä tyhjä kuori ihmisen hengelle, sielulle ja persoonalle. Samalla se muistuttaa, että kaikki me lähdemme joskus. Hyvät, pahat ja rumat. Ja kertoo äärimmäisestä tasa-arvosta näiden kesken loppupeleissä.

Antarktis kirjoitti:

Sasse75 kirjoitti:ystäväni tappoi itsensä jalkojeni juureen.

Saattaisin tuossa tilanteessa,- sen lisäksi että olisin tietenkin surullinen ja järkyttyny,- olla myös vihanen kaverille joka tekee noin! Mä en koskaan itsaria vakavastikkaan hautoessani oo halunnut että kukaan läheinen joutuis todistamaan kuolinhetkeä tai edes löytämään mua kuolleena.

Olinkin vihainen. Varsinkin kun kaveri tavallaan syyllisti mut itsemurhaansa.

Noh, onhan noita eri tavalla poistuneita nähty, Ambulanssissa kun olen aikanani töissä ollut.
Mikään ei kuitenkaan säväytä niin, kun se että onnettomuuspaikalta löytyy hyvän ystäväpariskunnan tytär (13v) kuolleena. Ja elämäni vaikein tehtävä, kun menin ystävänä, poliisin sijasta kertomaan uutisen..

Nykyään en enää ole tuossa ammatissa. Ei pois jäämiseni kuolleista johtunut, ei edes yllä mainitusta tapauksesta. Mutta jonkin verran niitä ikävämpiä tapauksia tai omiin käsiin kuolleita vieläkin miettii, enemmän ammattimaiselta kannalta kuitenkin.

esmes- kirjoitti:meille kuuluu ainoastaan se näyttäminen ja jos lääkäri on lapun mukaan kirjottanu, et ei saa näyttää, ni ei sitä sillon näytetä eikä itekään tartte katsoa.

Onko tosiaan niin että omaiset ei edes vaatimuksesta saa nähdä vainajaa, jos lääkäri niin on päättänyt? En kyllä usko että sellasella ihmisellä ihan kaikki on päässä kohdallaan jos ihan varta vasten haluaa nähdä tosi rujoksi menneen, kuolleen läheisen...

Saako kysyä että mikä oot ammattinimikkeeltä/ mitä duunia teet?

Olen vastannut tähän threadiin vuosia sitten. Silloin vastaus oli "en".

Nykyään olen nähnyt niitä paljon. Vanhoja vainajia, nuoria vainajia, yhden syntymättömän lapsenkin. Tuoreita vainajia, mätäneviä vainajia... Kolme kertaa olen ollut todistamassa kuoleman hetkeä, yhdessä näistä olin mukana elvyttämässä.
Jaksan vain ihmetellä miten nopeasti asioihin tottuu...