Jokelan koulusurmat (ketju 3)

[aga]

No, Pekka-Eric Auvisen toiminnan ihannoimiseen on tietysti hienoa sanoa että oli täysin irrallinen ja koulukavereista riippumaton teko. Ideologia ja filosofia olivat niin hienoja vaan tai nuori mies oli muuten vaan sattumalta niin sekaisin.

Tätä ei saa sanoa: koulu ja opiskelukaverit olisivat voineet toimia paremmin tai vähemmän huonommin tämän teon estääkseen. Se on aivan varma juttu. Sitä ei saa sanoa vain ääneen.

[Elisabeth]

Todellisuudessa kouluampumiset ovat paras keino poistaa koulukiusaamista kun asiasta on tarpeeksi monta kertaa varoitettu ja keskusteltu luokkahuoneissa.

Jos kouluampuja ampuu koulukiusaajansa, niin silloin se lunnollisesti estää näitä henkilöitä enää kiusaamasta ketään muuta. Muuten en todellakaan usko siihen että kouluampumiset vaikuttavat koulukiusaamiseen juuri millään tavalla, harva koulukiusaaja miettii että "en uskalla enää kiusata ketään, kun sehän voi vaikka tulla kouluun ammuskelemaan". Itse olin yläasteella molempien näiden Suomen kouluammuskelujen sattuessa, eikä ainakaan omassa koulussa todellakaan kitkenyt kiusaamista. Itseasiassa kiusaajat saivat jopa uutta puhtia, sillä näiden jälkeen niitä hiljaisempia tai vähän erikoisemmin pukeutuvia tmv. alettiin nimitellä kouluampujiksi ja monille huudeltiin käytävillä päivittäin jotain tähän liittyvää.

[aumari]

Miksi tuo otsikko on tuommoinen: ampumavälikohtaus? Ei tragedia ollut niin vähäpätöinen, että sen voisi kuitata "välikohtauksena".

[Elisabeth]

Miksi tuo otsikko on tuommoinen: ampumavälikohtaus? Ei tragedia ollut niin vähäpätöinen, että sen voisi kuitata "välikohtauksena".

Totta, Jokelan koulusurmina tai kouluammuskelunahan tämä tunnetaan, joten olisikohan aika otsikon päivitykselle? Ketjujen nimi tosin tulee ensimmäisen ketjun nimestä, joka tehtiin ensimmäisten uutisten jälkeen, tilanteen ollessa vielä käynnissä. Selvyyden vuoksi kuitenkin sopivaa mielestäni, että kaikilla ketjuilla on sama otsikko.

otsikko muokattu jokaiseen ketjuun uusiksi: Jokelan koulusurmat
t:mode

[dazu]

Olet jälleen kerran väärässä. Se, että sinä et ole kykeneväinen ymmärtämään, ei tarkoita sitä, että Pekan manifesti olisi kirjoitettu kopiointina kuten esitit. Sinä vain uskottelet itsellesi olevasi taitava asiantuntija, mutta tosiasiallisesti kotipsykologin "taitosi" ovat vain omia mielipiteitäsi. Ja jos sanoisit asiat omina mielipiteinäsi etkä esittäisi niitä "asiantuntijana", ei asiassa olisi mitään moitittavaa.

Pekkaan; Hän oli älyllisesti huippulahjakas ja sen tajuaa kun lukee hänen kirjoituksiaan. Hänen mieli oli todella kieroutunut.

Reality check: En ole yrittänyt esittää mitään asiantuntijaa, vaan sanoin vaan omat mielipiteeni asiasta. Olen jonkin verran perehtynyt tähän tapaukseen, mutta mitään valmiita, täydellisiä vastauksia mulla ei ole siihen tarjota, enemmänkin spekulaatiota.
Jos koet, että esitän asiantuntijaa, niin kyse on sinun kokemuksestasi, ei siitä, mitä oikeasti teen. Kirjoituksestasi haiskahtaa pyrkimys manipuloida. Heitettiinkö minua peräti projektiivisella identifikaatiolla?
En yritä uskotella itselleni itsestäni yhtään mitään, vaan olen vain kiinnostunut asioista. Jos keskittyisin itselleni uskotteluun, niin tuskin olisin silloin kiinnostunut tällaisista asioista.

Siis, jos sä perehdyt unabomberin, Linkolan ja Harrisin ja Kleboldin juttuihin, sekä siihen, mitä Nietzschestä on jossain perustason oppikirjoissa kirjoitettu, niin huomaat, että Auvinen oli kopioinut kaiken manifestinsa sisällön näistä lähteistä. Lisäksi hän oli ottanut juttuja joistain elokuvista, kuten Idioluutio(Idiocracy) elokuvasta. Auvisen manifesti oli sisällöllisesti jatkuvassa ristiriidassa keskenään ja tämä selittynee sillä, että hän oli vain kopioinut siihen itseään miellyttävää matskua eri lähteistä. Auvinen ei esittänyt manifestissaan juurikaan, tai ollenkaan omaa ajatteluaan, mikä on ymmärrettävää, koska kyseessä oli vasta 18-vuotias henkilö. Hän kuitenkin pyrki tekemään manifestissaan jotain sellaista, mistä sinä dark tetra syytit kirjoituksessasi minua, eli esiintymään asiantuntijana, tai hänen tapauksessaan älykkäänä ja syvällisenä ajattelijana ja syy hänellä tällaiseen toimintaan oli todellakin siinä, että hän fantasioi saavansa sitäkautta ihailijoita itselleen samaan tapaan, kuten Harris ja Klebold olivat saaneet.
Pekan älykkyyden ja lahjakkuuden liittäisin itse enemmänkin tähän hänen suunnitelmaansa brändätä itseään kouluampujana, kuin hänen filosofiseen ajatteluunsa. Omaperäisestä filosofisesta ajattelusta ei ole juurikaan merkkejä olemassa ja nähdäkseni ne ajatukset, joita Pekka on esiin tuonut, ovat olleet aika sellaista perus insinööri, tai diplomi-insinööri tasoa, eikä niinkään mitään filosofi tasoa.
Uskon, että Pekka on ollut keskivertoa älykkäämpi. Älykkyysosamäärä 18-vuotiaana ollut ehkä 120-130 tasoa keskihajonnalla 15. Sellainen älykkäämpi, kuin 95% oman ikäisistään. Tulevaisuus olisi ollut varmasti loistava, jos olisi jaksanut tehdä hommia ja käynyt lukion loppuun ja jatkanut sitten yliopistoon.

Aina puhutaan lapsuudesta kun haetaan syitä, niitä ei välttämättä ole, vaan henkilö on luonnollisesti kieroutunut. Pekalle syötytetyt lääkkeet ovat olleet ampumisille kickstartti. Esim. SSRI-lääkkeet on tarkoitettu muuttamaan persoonaa. CIA:n tiedetään antaneen kyseisiä lääkkeitä tappajilleen poistaakseen tunteet heiltä, että tappo- ja murhatyöt sujuisivat hyvin.

Joo, itse uskon, että SSRI lääkkeet olivat keskeisessä osassa tämän kouluampujaksi kehittymisen suhteen. Uskon, että ilman lääkkeitä Pekka olisi passivoitunut, mutta lääkkeet työnsivät nämä passivoittavat tunteet ikään, kuin pintaan, mikä näkyi siinä, että Pekka alkoi ihailemaan natseja ja Hitleriä ja sitten Linkolaa ja kouluampujia ja lopulta nämä tunteet pulpahtivat pintaan, kun Pekasta itsestään tuli kouluampuja, eli lääkkeet nostivat taustalla olevan aggression hallitsemattomasti pintaan.
Mitään yhtä tekijää tässä ei kuitenkaan ole, mikä selittäisi Pekan kouluampujaksi kehittymisen, vaan kyse on ollut useiden keskenään yhtä tärkeiden tekijöiden summasta.

Noin yleisesti Jokelan ammuskelu oli vain osa luonnollista poistumaa. Ihminen on yli 200 000 vuotta tuhonnut lajitovereitaan mitä erilaisimmista syistä. Koulukiusaaminen on erittäin hyvä syy tappaa. Usein kuitenkin potentiaalinen tappaja tuntee jonkinlaista jumalan pelkoa tai ei jostain muusta syystä halua tappaa. Osa ei myöskään tunne saavansa mitään hyötyä tappamisesta. Todellisuudessa kouluampumiset ovat paras keino poistaa koulukiusaamista kun asiasta on tarpeeksi monta kertaa varoitettu ja keskusteltu luokkahuoneissa.

Yleensä ihmisillä on omatunto, mikä estää tuhoisan käyttäytymisen omia lajitovereita, tai muidenkin lajien edustajia kohtaan. Kaikilla ei kuitenkaan ole. Jotkut ihmiset taas omaavat selviytymisgeenin, minkä vuoksi he tarrautuvat niihin, joilla ei ole omaatuntoa ja ajavat siksi näiden omaatuntoa omaamattomien päämääriä, ajattelematta asioita sen enempää. Sitten on taas Pekka-Eric Auvisen kaltaisia ihmisiä, joilla on omatunto, mutta he ovat muutoin häiriintyneitä ja muutoin joutuneet kokemaan ikäviä asioita, joiden vuoksi he ryhtyvät ikäviin tekoihin.

Olen nimimerkki Elisabethin kanssa samaa mieltä tästä, että kouluampumiset eivät poista koulukiusaamista. Pahimmat koulukiusaajat ovat usein psykopaatteja, eivätkä nämä edes koe pelon tunnetta.
Jokelan tapauksessahan Pekka-Eric Auvinen ei ampunut erityisesti kiusaajiaan. Näytti siltä, että Pekalla oli jonkinlainen mieluisuusjärjestys sen suhteen, ketä hän ampuu, mutta hän ei ollut siellä tappamassa jotain tiettyjä henkilöitä, kuten Raumanmeren kouluammuskelussa vuonna 1989 oli tekijä ollut. Pekka ampui myös täysin satunnaisia uhreja, joilla ei ollut mitään tekemistä Pekan kokeman kiusaamisen kanssa ja, jotka eivät ehkä edes tienneet koko Pekkaa. Ulkopuolisten ihmisten ampuminen ei ollut hyvä tapa kostaa kiusaajille, vaan paremminkin se jopa ajoi kiusaajien asiaa. Psykorunkkarikiusaajahan vetää käteensä, kun kiusattu sekoaa näin pahasti.

[maalintekia]

Miettikää, pian 10 vuotta ja vieläkin tehdään televisio-ohjelmia ja keskustellaan laajasti Pekka-Ericin teoista. Pekka halusikin julkisuutta teoillaan ja onnistui siinä aika hyvin. Aina kun puhutaan koulusurmista Suomessa mainitaan Jokela. Kauhajoen tapaus mainitaan korkeintaan sivulauseena kun puhutaan Jokelasta. Pekka sai myös innokkaan fanin, joka oli rakastunut Pekkaan ja valmis suorittamaan joukkosurman koulussa lahjana Pekalle. Aika hyvin kaverille joka oli sosiaalisesti mitä ilmeisemmin melkoinen burgeri.

[dazu]

Miettikää, pian 10 vuotta ja vieläkin tehdään televisio-ohjelmia ja keskustellaan laajasti Pekka-Ericin teoista. Pekka halusikin julkisuutta teoillaan ja onnistui siinä aika hyvin. Aina kun puhutaan koulusurmista Suomessa mainitaan Jokela. Kauhajoen tapaus mainitaan korkeintaan sivulauseena kun puhutaan Jokelasta. Pekka sai myös innokkaan fanin, joka oli rakastunut Pekkaan ja valmis suorittamaan joukkosurman koulussa lahjana Pekalle.

Nimenomaan, olen samaa miettinyt. Pekka tiesi sen, että hän saisi faneja ja sosiaalisesta mediasta oppineena hän tiesi, millaisilla keinoilla hän niitä voisi saada ja hän teki tekonsa juuri siksi, että hän uskoi ja käytännössä siis tiesi tulevansa sitäkautta kansainvälisesti tunnetuksi ja saavansa faneja. Hän onnistui saamaan pitkään jatkuvan ja jopa jatkuvasti kasvavan fanipohjan, sekä useita jäljittelijöitä.
Media on toiminut kaiken aikaa täysin väärin. Media on pitänyt Pekka-Eric Auvista ja koulusurmia esillä kaiken aikaa ja tällä tavoin tuonut nämä asiat jatkuvasti sellaisten ihmisten mieliin, joilla on potentiaalia innostua lähtemään jäljittelemään Pekkaa, tai muutoin ryhtymään tällaisiin tekoihin.
Median julkaisemat jutut liittyen Jokelan koulusurmiin ja muihin kouluselkkauksiin, joukkomurhiin ja järjettömiin tekoihin ovat olleet enemmän jonkin hämärän agendan ajamista, kuin faktojen esittämistä ja totuuteen pyrkimistä ja nämä agendat ovat sattuneet vielä olemaan sen tyylisiä, että ne ovat myös osaltaan innostaneet sellaisia henkilöitä, joilla tällaista potentiaalia on, ryhtymään tällaisiin tekoihin.
Faktoja on kuitenkin todella huonosti tuotu esiin. Jouduttiin odottamaan lähes vuosikymmen ennen, kuin mediassa alkoi tulemaan esiin psykologien, tai profiloijien näkemyksiä Jokelan koulusurmista. Jos media toimisi enemmän faktapohjalta ja vähemmän lööppi ja agenda pohjalta, Pekan tavoitteet ja suunnitelmat eivät olisi ehkä niin hyvin toteutuneet. Media on siis tavallaan aika aggressiivisestikin ajanut juuri sitä asiaa, mitä Pekka halusikin sen ajavan.
Aika tyypillistähän on tämän tyyppisissä teoissa se, että henkilö kokee olevansa mitätön, merkityksetön ja sosiaalisessa kontekstissa häviäjä ja tällaisella teolla sitten yritetään tehdä itsestä jotain, jotain täysin vastakohtaista tähän koettuun nähden.
Tämän psykologi Helinä Häkkänen-Nyholmin esiin nostama kaksi allekirjoitusta viittaisi juuri tähän... käsin kirjoitettu allekirjoitus oli se mitättömyys ja koneella kirjoitettu allekirjoitus oli se tämän vastakohta, Pekan nettiego, millaiseksi hän uskoi nousevansa myös reaalimaailmassa tämän teon avulla.

[susikoira roi]

No, Pekka-Eric Auvisen toiminnan ihannoimiseen on tietysti hienoa sanoa että oli täysin irrallinen ja koulukavereista riippumaton teko. Ideologia ja filosofia olivat niin hienoja vaan tai nuori mies oli muuten vaan sattumalta niin sekaisin.

Tätä ei saa sanoa: koulu ja opiskelukaverit olisivat voineet toimia paremmin tai vähemmän huonommin tämän teon estääkseen. Se on aivan varma juttu. Sitä ei saa sanoa vain ääneen.

Ollut aina samaa mieltä.
Kyllä varmasti kaikki tiesivät porukan joka rääkkäsi tulevaa ampujaa.

Varmasti ylpeitä itsestään ja kavereistaan?

Onkohan kukaan älynnyt kysyä?

Tottahan se on että toiset saa ihan luvan kanssa tehdä toisten elämästä helvettiä, kenenkään siihen puuttumatta.

On se vaan niin vitun vaikeaa..

Jos toiset rääkkäävät ilman mitään sanktioita toisia, joskus vuosiakin..

Olisi saanut valita maalinsa niistä kiusaajistaan.

Siirretäänkö tänä päivänäkään kiusaajia pois toiseen kouluun?
Tuskin.

Esimerkkejä on vaikka kuinka, ja yhteiskunta on täysin hampaaton koska, sitä ja tätä

[dazu]

Jotain tämän suuntaista tähän fanipohjasta ja kopioijista haaveilemiseen liittyi: https://youtu.be/PMFg05grMgI?t=1549 (linkki vie youtubeen videoon, jonka nimi on Serial Killer - A&E Biography ''David Berkowitz'' ja videon kohtaan 25:49, jossa tulee John Douglasin kommentteja)

[Sniffaaja]

Peksa oli Jokelan senaattori joka näytti mahtiaan heittolaukauksien muodossa. Kyky tappaa itsensä lopulta, on osoitus olevansa yli-ihminen ja samalla haistattaa vittua suomen oikeuslaitoksella ja pienimunaisille kytille jotka haalivat itselleen valtaa virkahaalareilla. Moiset luopiot ovat syystäkin kansan vihan kohteena. Sen kunniaksi avaan oluen Hyvinkäällä deaktivoidun, emättimellä ja tisseillä varustetun kytän verisyövälle. Äskeinen meni offarin puolelle, mutta palatakseni Peksaan, hyvin ammuttu, tehtävä suoritettu. Olit enemmän sotilas kuin yksikään toimiupseeri PV:llä.

[Scilla]

”Äiti soittaa”, vilkutti puhelin kuolleen pojan vieressä – oppilas Niina Sassi, poliisi Timo Leppälä ja muut Jokelan koulusurman kokeneet kertovat nyt, millaiset jäljet tragedia jätti

Joukkosurman jälkeen Jokela sulkeutui suremaan. Toipuminen on ollut hidasta. Syyllisiä etsittiin, koulu maalattiin, ja traumaa kannettiin hiljaa vuosien ajan. Vasta nyt monet tragedian kokeneet ovat valmiita puhumaan siitä.

Niina Sassi saattoi pelastaa useita ihmishenkiä, sillä hän soitti ensimmäisen hätäpuhelun ja juoksi opettajanhuoneeseen varoittamaan ampujasta.

Julkaistu: 15.10. 2:00 , Päivitetty: 15.10. 6:58

Nuoret juoksivat sukkasillaan. Heitä oli kylätiellä kymmenittäin. Juuri kellään ei ollut päällysvaatteita, vaikka oli marraskuu ja satoi lumiräntää.

Samaan aikaan parin kilometrin päässä, keskustan toisella puolella, eläkkeellä oleva yrittäjä Reijo Rantakari näki pakettiautonsa sivupeilistä poliisin sinisen vilkkuvalon ja painoi kaasun pohjaan. Takana odotti ohipääsyä kaksi poliisiautoa, mutta tiellä oli vastaantulijoita ja piennar on kapea. Väistämään ei mahtunut, siksi oli ajettava niin kovaa kuin pystyi.

Nuoret juoksivat keskustasta poispäin, Rantakari ajoi radanvarsitietä vastakkaiseen suuntaan, kohti Jokelaa. Lähellä keskustaa hän lopulta onnistui päästämään poliisiautot ohi ja lähti sitten ajamaan niiden perässä. Ikänsä Tuusulan Jokelassa asunut Rantakari oletti poliisien olevan matkalla kohti radan itäpuolella olevaa vankilaa, mutta autot kääntyivätkin länteen, keskustaan.

Pian ne pysähtyivät ja ulos astui neljä poliisia. He pukivat päälleen taktiset liivit ja kypärät.

Alkoi olla selvää, että jotain todella poikkeuksellista oli tekeillä pienessä kylässä. Rantakari pysähtyi ja kuuli poliisilta, että koulussa oli ammuttu. Poliisiautot jatkoivat matkaa kohti koulukeskusta. Rantakari ajoi kylätietä pitkin kirkolle päin ja näki pakenevat nuoret.

Oli keskiviikko, marraskuun seitsemäs päivä vuonna 2007, lähes kymmenen vuotta sitten. Oltiin suunnilleen puolipäivässä. Noin vartin päästä, kello 12.16, julkaistaisiin ensimmäinen uutinen kouluampumisesta Jokelassa.

Kaikki kahdeksan uhria olivat jo kuolleet, mutta sitä eivät omaiset vielä tienneet.

Illalla Jokelan seurakuntakeskuksessa, jota kylällä yleisesti kutsutaan kirkoksi, piti olla joulunäytelmän harjoitukset. Seurakunnan emäntä Tuula Oinonen oli tehnyt päiväkerholaisille välipalaa ja laittanut juuri sämpylätaikinan kohoamaan, kun hän kuuli suntion huutavan, että kaikki ovet on avattava.

Kirkolle alkoi tulvia pelästyneitä, palelevia nuoria. Heidän perässään kirkon pihaan ajoi myös Rantakari. Kukaan ei oikein tiennyt, mitä tehdä. Selvää kuitenkin oli, että nuoret tarvitsivat kuivia vaatteita. Rantakari hyppäsi takaisin pakettiautonsa rattiin ja ajoi kotiinsa hakemaan täkkejä ja säkillisen sukkia.

Oinonen alkoi keittää lämmintä mehua ja teetä. Olisi edes jotain annettavaa.

Jossain vaiheessa käytävältä kuului huuto: Missä kriisiapu viipyy?

Oinonen soitti työkaverilleen, Hyrylän seurakuntakeskuksen emännälle, ja kysyi, oliko siellä pappeja paikalla. Jokelassa tarvittaisiin.

Koulukeskuksessa poliisit evakuoivat oppilaita ja opettajia. Alussa kukaan ei neuvonut, minne piti paeta, sillä tilanne oli poliisillekin kaoottinen. Eikä kukaan tiennyt, oliko ampujia yksi vai useampia. Ei siis voinut olla varma siitä, oliko kylätiellä juostessaan turvassa.

Nuoria evakuoidessaan poliisi yritti samalla vaivihkaa varmistaa, ettei ampuja pääse pakenemaan koulusta muiden nuorten joukossa.

Se ei ollut helppoa, sillä ampujasta tiedettiin vasta kaksi asiaa: näyttää mieheltä, käyttää nahkatakkia. Nämä asiat selvisivät heti ensimmäiselle poliisipartiolle, joka saapui koululle kello 11.55 ja törmäsi sattumalta ampujaan heti koulun ulko-ovella.

Poliisit luulivat ampujaa ensin tavalliseksi oppilaaksi, joka pitäisi saada turvaan. Niinpä he huusivat tälle ja käskivät luokseen. Vastaukseksi tuli kaksi luotia.

Seuraavien tuntien aikana Jokelaan tuli yli sata poliisia, useita ambulansseja ja kymmenittäin kriisityöntekijöitä. Kirkosta tuli kriisikeskus puoliksi vahingossa, koska sinne monet ensimmäisenä pakoon päässeet nuoret olivat juosseet.

Kirkolla oli kaaos. Oinoselta loppuivat sämpylät, nuorilta kuivat vaatteet ja matkapuhelinverkosta kapasiteetti. Monet vanhemmat eivät saaneet kiinni lapsiaan eivätkä nuoret toisiaan.

Kirkon ulkopuolella toimittajat halusivat haastatteluja šokissa olleilta nuorilta. Jos joku nuorista kommentoi yhdelle toimittajalle, hänen luonaan oli samassa lauma muiden tiedotusvälineiden edustajia. Jotkut toimittajat yrittivät päästä sisälle kriisikeskukseen.

Seitsemäsluokkalainen Emma Nikkanen seisoi kirkon parkkipaikalla ja halasi ystäviään, jotta pysyisi lämpimänä. Hänellä oli yllään farkut, huppari ja mummon neulomat villasukat. Kengät olivat koulussa, omassa lokerossa, sillä siihen aikaan Jokelassa oli muotia olla koulussa ilman kenkiä. Varsinkin tytöillä oli tapana kulkea sukkasillaan.

Nikkanen odotti isäänsä. He olivat puhuneet lyhyen puhelun, joka kulki jotenkin näin: Koulussa ammutaan. Olen kirkolla. Palelee. Toisitko kuivat sukat?

Isä ei kysynyt mitään vaan ajoi töistä koululle ja antoi tyttärelleen omat sukkansa. Emma Nikkanen meni sisään kirkkoon ja huomasi, että oli odottanut isänsä sukkia turhaan. Kirkoltakin olisi saanut. Isä lähti kotiin odottamaan, sillä nuoria ei vielä päästetty lähtemään kriisikeskuksesta.

Huhut levisivät nopeasti nuorten kesken. Puhuttiin panttivangeista ja kymmenistä loukkaantuneista.

Nuoret vaihtoivat keskenään tietoja ja yrittivät selvittää, ketkä olivat kuolleet. Jotkut levittivät ”tietoa”, että ampujia olisi kolme ja ainakin yksi heistä olisi vapaana jossain Jokelassa. Jotkut soittelivat sairaaloihin ja kyselivät ystävistään.

Ampujan nimi oli jo monen tiedossa. Nuorimmat oppilaat eivät häntä tunteneet, mutta lukiolaiset tunsivat eivätkä yllättyneet.

Myös tieto rehtorin kuolemasta kiersi koululaisten keskuudessa. Jotkut oppilaat olivat nähneet luokan ikkunasta, miten tappaja pakotti rehtorin polvilleen ja ampui.

Lukion toisen luokan oppilas Niina Sassi yritti selvittää ystävänsä kohtaloa. Niina, Milla ja Kaisa olivat ampumisen ensimmäiset silminnäkijät. He olivat olleet tulossa ruokalasta, kun he näkivät käytävällä makaavan pojan, jonka päästä tuli verta.

Sassi soitti hätäkeskukseen ja kertoi pojan todennäköisesti kaatuneen. Äkkiä vessan ovi avautui ja ovenraosta näkyi käsi, joka piteli asetta. Samassa heitä kohti ammuttiin.

Milla pakeni ulos. Niina Sassi lähti juoksemaan kohti opettajanhuonetta ja kertoi samalla hätäkeskukselle, että kyse onkin ampumisesta.

Kaisan kohtalo pysyi epäselvänä koko illan. Kaisa oli aikuisopiskelija ja samalla luokalla kuin Milla ja Niina. Kulki huhuja, joiden mukaan hän olisi loukkaantuneena sairaalassa. Toiset kertoivat, että hän oli lähtenyt koulusta ja oli todennäköisesti jo kotona.

Huhut kertoivat myös, että Niina Sassi oli kuollut. Niin sanottiin hänen siskolleen puhelimessa.

Poliisi oli löytänyt kaikki kahdeksan ruumista sekä itsemurhaa yrittäneen mutta vielä hengissä olleen ampujan.

Yhden uhrin kännykkä oli pudonnut lattialle ruumiin viereen. Komisario Timo Leppälä oli vieressä, kun se alkoi soida.

Näytöllä vilkkuivat sanat Äiti soittaa. Leppälä katsoi puhelinta ja ajatteli, että tämän äidin puheluun ei poika enää koskaan vastaa.

Monet nuoret jäivät yöksi kirkolle tai koulun vieressä olevalle monitoimitalolle, Monarille, jota nuorisotyöntekijät pitivät auki läpi yön.

Kaisan kuolema selvisi Niina Sassille vasta seuraavana päivänä poliisikuulusteluissa, kun hän ilmoitti, ettei suostu puhumaan ennen kuin saa tietää, mitä ystävälle on tapahtunut.

Yksikerroksisessa punatiilitalossa, apteekkia ja K-supermarkettia vastapäätä, on kauppa, jonka ikkunoissa on kalterit. Mainostarrat kertovat, mistä on kyse: Terä-Asekeskus – Arming the Nation (kansakunnan aseistaja). Swords, knives, firearms, accessories (miekkoja, veitsiä, tuliaseita, tarvikkeita). Jokelan keskustassa sijaitsevasta kaupasta on alle puolen kilometrin matka koulukeskukseen.

Täältä murhaaja osti aseensa, laillisesti, poliisin myöntämällä aseluvalla. Kaupan omistavat Raunion veljekset saivat tuntea kyläläisten vihan. Kun Sami Raunio oli liikkeensä edessä tupakalla, ohikulkijat huusivat julki mielipiteensä. Tappajat, menkää helvettiin! Vitun murhaajat! Yksi ohikulkija sylki kohti. Eräänä aamuna kaupan oveen oli heitelty kananmunia ja jogurttipurkkeja.

Veljeksille tulvi sähköposteja, kirjeitä ja kortteja. Toisissa tuettiin kauppiaita, jossain kirjoitettiin, että luotien olisi pitänyt osua asekaupan veljeksiin. Kaikki viestit eivät suinkaan tulleet kyläläisiltä. Niitä tuli ympäri maata ja muualtakin. Ruotsista, Norjasta, Yhdysvalloista.

”Se oli hämmentävää, sillä en tuntenut enkä vieläkään tunne minkäänlaista syyllisyyttä tapahtumasta”, Sami Raunio sanoo kaupassaan. ”Mielestäni emme liity siihen mitenkään.”

Raunio ei käsittänyt sitäkään, että tapahtuman jälkeen alettiin suunnitella aselakien tiukentamista.

”Minusta asevastaisuus on tekopyhää. Aseissa ja uskonnossa on jotain samaa. Voit uskoa tai olla uskomatta, voit ostaa aseen tai olla ostamatta. Mutta kun jotain todella ikävää tapahtuu, soitat poliisille – eli ihmiselle, jolla on ase – ja rukoilet, että se tulisi paikalle mahdollisimman nopeasti.”

Raunion veljekset eivät olleet ainoita, joita ampumisen jälkeen syytettiin. Syytösten kohteeksi joutuivat ainakin ampujan perhe, terveydenhuolto, koulu ja poliisi. Oliko perheessä liian tiukat säännöt? Miksi siellä piti aina puhua hillitysti? Miksei saanut kiroilla? Miksei ampuja päässyt psykiatriseen hoitoon? Kuka myönsi aseluvan? Miksi koulun ovet ovat auki? Miksei koululla ole vartijoita ja metallinpaljastimia?

Itsesyytöksiäkin oli. Kun julkisuudessa kerrottiin ampujan olleen kiusattu, lukiolaispojat etsivät syytä itsestään.

”Käytiin moneen kertaan läpi, että ollaanko me sanottu jotain, mikä on ollut liikaa. Että meidänkö syy tämä oli?” kertoo Arttu, joka oli ampujan parina englannintunneilla ja kävi lounaalla porukassa, johon ampujakin joskus liittyi.

Yhdessä mietittiin, miksi oli kutsuttu ampujaa Salkkumieheksi, miksi oli naljailtu tämän lankatuista kengistä.

Eräs yläkoulua käynyt poika mietti vielä vuosia myöhemmin, olisiko hänen pitänyt yrittää taklata ampuja, kun tämä sähläsi välillä aseen lippaan kanssa.

Milla ei palannut kouluun enää koskaan. Hän oli kuukausia kotona, muutti joksikin aikaa isänsä luo toiselle paikkakunnalle ja jatkoi sitten lukiota Järvenpäässä. Keskittyminen ei ollut ennallaan. Kului viisi vuotta ennen kuin päästiin juhlimaan lakkiaisia.

Milla ja Niina kävivät ensin yhdessä kokeilemassa, voisiko kouluun palata. Molemmat olivat päässeet hoitoon Järvenpään nuorisopsykiatrian poliklinikalle, ja koululle lähdettiin nelisin: kaksi tyttöä ja molempien terapeutit. Sisään mentiin ovesta, joka oli kaukana ampumispäivän kauhujen aulasta. Edettiin hitaasti, pysähdyttiin tarvittaessa. Ei silti onnistunut.

Niina Sassi palasi kouluun ennen joulua, kirjoittikin sieltä. Aulaan, josta hän löysi ensimmäisen uhrin ja johon Kaisa kuoli, hän ei kuitenkaan halunnut mennä enää koskaan.

”Abijuhlissa oli pakko kulkea sitä kautta. Silloin tehtiin niin, että pidin silmät kiinni ja ystävät taluttivat minut sen paikan ohi.”

Milla ja Niina kokevat saaneensa hyvää apua nuorisopsykiatrian poliklinikalta. Alkuvaiheen kriisiapua he sen sijaan kritisoivat. Niin tekevät monet muutkin.

Meille järjestettiin sellainen jälkipuinti-istunto. Se ei auttanut minua yhtään.

Kriisityöntekijät vain ärsyttivät, ne tulivat liian iholle.

En halunnut puhua heidän kanssaan. Olin paljon Monarilla, koska siellä ei ollut kriisityöntekijöitä.

Itse asiassa heitä oli Monarillakin, mutta silloinen nuorisonohjaaja Jonna Kajava kertoo pitäneensä heidät kaukana nuorista. Hänen mielestään nuoret eivät tarvinneet vieraita kriisi-ihmisiä vaan turvallisen pesän. Ystäviä, mahdollisuuden pelata biljardia ja Kajavan huoneen sohvan, jossa saattoi maata sykkyrässä ja olla vain. Yksin tai yhdessä toisten kanssa.

Nuorisonohjaaja Jonna Kajava antoi nuorten käyttöön työhuoneensa sohvan. Eräs poika kävi siellä makaamassa lähes joka päivä.

Samanlaisia kokemuksia oli historian, yhteiskuntaopin ja psykologian opettajalla Kim Kiurulla, joka kävi kriisiryhmässä kerran mutta ei mennyt uudelleen.

”En kokenut sille tarvetta. Se meni nopeasti vähän sellaiseksi lapsuuden traumojen itkemiseksi”, Kiuru sanoo.

Kim Kiuru tapaa edelleen entisiä oppilaitaan kymmenen vuoden takaa.
Kim Kiuru tapaa edelleen entisiä oppilaitaan kymmenen vuoden takaa. (KUVA: Liisa Takala)
Jälkihoitoon käytettiin miljoonia. Tuusulan kunta sai valtiolta 2,3 miljoonaa euroa. Apua saatiin myös Suomen Punaisen Ristin katastrofi­rahastosta ja kunnan omasta budjetista. Kahden vuoden aikana jälkihoitoon käytettiin noin 3,9 miljoonaa euroa. Jälkihoito jatkuu yhä, sillä terapiaa on edelleen saatavilla.

Rahalla tehtiin paljon. Opettajanhuoneeseen tuli reiluksi vuodeksi kriisipsykologi. Hänen apuaan tarvittiin niin paljon, että vessassa käydessäänkin hän välillä vastaili kysymyksiin oven läpi. Hän neuvoi opettajia, kun nämä olivat huolissaan yhden oppilaan apatiasta ja toisen levottomuudesta. Omasta jaksamisestaan opettajat puhuivat harvoin.

Koulukuraattorin ja terveydenhoitajan avuksi tuli toinen kuraattori ja terveydenhoitaja. Tukea saatiin myös nuorisopsy­kiatrilta, kuvataideterapeutilta ja psykiatriselta sairaanhoitajalta. Monarille palkattiin lisää nuorisonohjaajia, ympäri Tuusulaa perustettiin uusia erityisluokkia. Osa jälkihoitorahoista käytettiin muualla kuin Jokelassa.

Koulu maalattiin iloisemman väriseksi. Ylioppilastutkintolautakunnalle lähetettiin kirje, jossa kerrottiin, mitkä asiat Jokelassa ovat jääneet opettamatta, ja pyydettiin helpotusta kevään abien arvosteluun. Nuoria vietiin retkille.

Oppilaat saivat toivoa erityistä ohjelmaa. Niinpä seuraavan kevään abijuhliin pyydettiin esiintymään Scandinavian Hunks, showtanssiryhmä, joka nettisivuillaan lupaa ”lavan täydeltä maskuliinista menoa ja treenattuja miesvartaloita”. Helmikuussa 2008 Hunksit lähtivät Jokelaan ja vetivät siellä tavallista siistimmän ja tanssillisemman show’n. Pitivät vaatteet päällään.

Ampujan hautaa ei ole helppo löytää. Se on vieraalla paikkakunnalla, eikä sen sijaintia ole kerrottu julkisuudessa. Sen on kuitenkin löytänyt ainakin nuori helsinkiläisnainen, joka uskoi, että hänellä ja Jokelan ampujalla on yhteinen, väkivallasta viehättynyt sielu.

Sen merkiksi hän kävi haudalla runsaan vuoden aikana parikymmentä kertaa. Lauloi ”rakkaalleen”, kertoi asioistaan ja jätti lahjoja: karkkia, kukkia ja kukanmuotoisia kynttilöitä. Hän vietti siellä kerrallaan tunnista neljään tuntia, tunsi olevansa tiiviissä yhteydessä ampujaan.

Joukkosurman vuosipäivänä 7.11.2014 hän lähti Jokelaan kulkemaan ampujan jalanjäljissä.

Hän otti mukaansa kaksi nettituttavaa, joista toinen oli vasta 16-vuotias tyttö, toinen 23-vuotias mies.

Kolmikko tapasi Jokelan juna-asemalla, käveli sieltä reilun puolen kilometrin matkan koululle ja etsi miestenvessan, jossa ampuja oli tehnyt itsemurhan.

Nainen riisui nahkatakkinsa. Hän asetti sen ja laukkunsa vessan lattialle samoihin paikkoihin, joissa murhaajan tavarat olivat olleet sen jälkeen, kun tämä oli ampunut itsensä.

Sitten hän sytytti kuolleelle mielikuvitusrakkaalleen kynttilän.

Myöhemmin he kiersivät koulun käytävillä ja etsivät paikkoja, joissa murhat oli tehty. He olivat koululla arviolta tunnin.

On epäselvää, puhuivatko he kenenkään kanssa. Seuralaisista toinen kertoi myöhemmin poliisikuulustelussa, että eivät. Toisen mukaan surmaa suunnitellut, tuolloin 19-vuotias nainen puhui käytävillä kovaan ääneen kouluampumisesta, todennäköisesti pelotellakseen koululaisia tai aiheuttaakseen sekaannusta ja hämmennystä.

Jokelasta nainen matkusti jälleen ampujan haudalle.

Viimeisellä hautavierailullaan kesäkuussa 2016 nainen viilsi haavan ranteeseensa ja valutti haudalle vertaan.

Veri oli naisen mielestä suurin lahja, jonka toiselle voi antaa. Oma veri oli lahjoista ensimmäinen. Toisen, suuremman, hän antaisi, kun toteuttaisi itse koulusurman.

Poliisi sai useita vinkkejä naisen väkivaltaisista suunnitelmista kesällä ja alkusyksystä 2016. Syyskuussa nainen pidätettiin. Tuolloin Jokelan joukkomurhasta oli kulunut jo yhdeksän vuotta. Kun tapaus tuli julkisuuteen, nainen oli jo vangittuna. Myöhemmin oikeus totesi hänet syyntakeettomaksi ja hänet toimitettiin tahdosta riippumattomaan hoitoon.

Hänen oli tarkoitus tehdä iskunsa Kokkolassa, kaukana Jokelasta, mutta uutiset koulusurman suunnittelusta toivat taas pelon takaisin Jokelaan. Osa pelosta ja kiukusta kohdistui kouluun.

Valehtelet!

Jokelan koulukeskuksen uusi rehtori, koulun entinen kielten­opettaja Elina Kortekallio sai oppilaiden vanhemmilta vihaisia viestejä. Niissä rehtoria syytettiin siitä, että koulu ei ole tarpeeksi turvallinen. Että Kortekallio valehtelee, kun vakuuttaa nuorten olevan turvassa.

Se ei ollut ensimmäinen kerta. Varsinkin alussa, pian Jokelan tragedian jälkeen, osa vanhemmista vaati koulua tilille tapahtuneesta.

Vanhemmat vaativat, että koulun ovet lukitaan ja koululle palkataan vartijoita. Koululle ilmestyi vanhempaindelegaatioita, jotka kiersivät paikkoja ja kirjasivat vihkoon turvallisuuspuutteita.

Kortekallio kertoo vanhempainillasta, jonne yksi opettaja pyysi puolisonsa avuksi, kun vanhemmat olivat niin aggressiivisia.

”Minun piti tietysti virkani puolesta ymmärtää näitäkin reaktioita, mutta kyllä minä aika tiukkana jouduin vanhemmillekin olemaan. Sanoin, että tämä kokous loppuu nyt. Että aika on nyt käytetty.”

Itse hän oli luottanut koulun turvallisuuteen jo pitkään.

Kun Kortekallio maaliskuussa 2008 aloitti Jokelan koulukeskuksen uutena rehtorina, hän sai puhelun komisario Timo Leppälältä Keski-Uudenmaan kihlakunnan poliisilaitokselta. Nykyisin Leppälä on ylikomisario ja organisaation nimi on Itä-Uudenmaan poliisi.

”Soitin ja annoin hänelle lupauksen siitä, että Jokelan koulukeskus tulee olemaan poliisin erityisessä suojeluksessa. Se oli poliisin lupaus mutta myös minun henkilökohtainen lupaukseni”, Leppälä sanoo.

Kortekallion mukaan tämä lupaus ja poliisin antama suoja on auttanut enemmän kuin paikalle marssitettu auttajien lauma.

Kortekalliosta tuntui, että poliisi osasi aina ennakoida ja arvioida ongelmatilanteet. Poliisi tuli paikalle, kun koululle tuli uhkauskirjeitä, kun yläkoulun oppilas uhosi toiselle riidan tuoksinassa, että hänen sukulaisensa tulee koululle ja ampuu, ja kun julkisuuteen tuli tieto johonkin toiseen kouluun kohdistuneesta uhkauksesta.

Poliisi on koululla joka vuosi joukkosurman vuosipäivänä. Alkuvuosina myös ylioppilaskirjoituksien aikana ja lakkiaispäivinä.

Leppälän mukaan Jokelan koululla ei ole vuoden 2007 jälkeen ollut todellista uhkaa. Pelkoja sitäkin enemmän.

”Aina me mentiin paikalle, kun siellä jotakin värinää oli. Niin vähän meillä ei ole koskaan ollut resursseja, etteikö olisi Jokelan koulua suojattu.”

Siitä huolimatta koulusurmaa suunnitellut nainen pääsi käymään koululla vapaasti juuri vuosipäivänä, jolloin poliisikin oli paikalla. Toisaalta poliisi olisi ollut lähellä, jos jotain olisi sattunut.

Moni asia on muuttunut Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen. Jos Jokelan ampuja suunnittelisi tekoaan nyt, hän tuskin onnistuisi.

Hänelle ei myönnettäisi lupaa aseen ostamiseen. Nykyisin luvan saaminen edellyttää ampumaseuran jäsenyyttä ja vähintään kaksi vuotta kestänyttä ammuntaharrastusta. Hakijat myös haastatellaan, ja jos poliisille herää pienikin epäilys, hakijasta pyydetään lääkärinlausunto.

Poliisi on myös alkanut aktiivisesti etsiä mahdollisia joukkosurmaajia netistä. Nykyisin väkivallalla uhkailijoista otetaan herkemmin yhteyttä poliisiin, ja poliisilla on paremmat menetelmät arvioida uhkauksia esittäneiden vaarallisuutta.

Uhka-arvioiden teossa ja rikosten ennaltaehkäisyssä käytetään apuna myös psykologeja. Koulusurman ja muiden törkeiden väkivaltarikosten valmistelu on nykyisin rikos.

Jokelan surmaajasta ei vinkattu poliisille, vaikka tämä kertoi suunnitelmistaan netissä ja monet nuoret olivat huolestuneet ampujan väkivaltapuheista. Oikeusministeriön tilaaman raportin mukaan nuoret olivat kertoneet puheista erityisnuorisotyöntekijälle, joka oli puhunut asiasta edesmenneen rehtorin kanssa.

Mutta tästäkään on turha kantaa syyllisyyttä. Ylikomisario Timo Leppälän arvio on, ettei poliisi olisi osannut ehkäistä ampumista, vaikka olisi vihjeen saanutkin.

”Ei. Rehellisesti sanottuna en usko, että olisimme ymmärtäneet ottaa uhkausta todesta. Nykyisin tilanne on toinen.”

Onneksi on. Siksi Jokelan koululla käynyt, joukkosurmasta haaveillut nainen jäi kiinni. Kuolonuhreja ei tullut. Sairas ihminen päätyi hoitoon eikä hautaan.

Pian ampumisen jälkeen Jokela sulkeutui. Vielä keskiviikkona nuoret antoivat haastatteluja, perjantaina toimittajille huudettiin: ”Painukaa vittuun.” Lauantaina nuoret julkaisivat mediaa arvostelevan adressin.

Kun oppilaat palasivat kouluun ampumista seuraavalla viikolla, Jokelaan lähetettiin sijaisopettajia siltä varalta, että vakituiset opettajat eivät jaksaisi opettaa täysiä päiviä. Nuoret kieltäytyivät menemästä sijaisten tunneille. Osa pakoili kriisityöntekijöitä. Vieraille ei haluttu puhua. Oli helpompaa olla niiden kanssa, jotka olivat kokeneet saman ja ymmärsivät sanoittakin toisen painajaiset.

Opettajanhuoneessa ampumispäivän kokemuksia ei käyty läpi yhdessä. Ei siihen olisi ollut oikein aikaakaan. Piti saada koulu pyörimään, saatella abit ylioppilaskirjoituksiin, rauhoittaa hätääntyneet vanhemmat.

”Silti yhteinen kokemus liimasi meidät tiiviiksi yhteisöksi”, Kortekallio sanoo.

Miten Jokela sitten selvisi?

Tilastojen valossa hyvin. Masennuslääkkeiden käyttö kasvoi Tuusulassa muutaman vuoden ajan mutta pysyi silti lähes koko ajan alle maan keskiarvon. Ylioppilaskirjoituksissa ei aluksi loistettu, mutta muutaman vuoden päästä Jokelan lukio kävi maan viidenkymmenen parhaan koulun joukossa.

Ampumisen jälkeen Jokela ei tuntunut houkuttelevalta muuttokohteelta. Seuraavana vuonna kylän asukasmäärä väheni, kun se siihen asti oli ollut kasvussa. Takaisin kasvuvauhtiin päästiin kuitenkin nopeasti.

Koulun käytävillä oli aluksi vaisu tunnelma. Oppilaat olivat levottomia. Osa yläkoululaisista heitteli ampumisesta ronskeja vitsejä. Jos jotain poikkeuksellista tapahtui, pelko levisi nopeasti. Kun ylioppilaskirjoitusten aikaan käytävältä kuului kova ääni, eräs oppilas meni paniikkiin ja yritti paeta ikkunasta.

Monen oli vaikea tulla kouluun. Poliisi kävi henkilökunnan kanssa paikat läpi, oppilaille tarjottiin kierrosta kriisityöntekijöiden mukana. Henkilökuntaa ja oppilaita muistutettiin siitä, että koulun seinät eivät olleet tehneet kenellekään mitään pahaa. Sen seinät suojasivat.

Toipuminen oli hidasta. Moni näki painajaisia ja kulki koulussa pitkään har­tiat jäykkinä. Kortekallio ei päässyt eroon muistosta, jossa hän seisoi silmätysten aseella tähtäävän oppilaansa kanssa.

”Vuosia meni niin, että herättyäni näin ampujan kuvan silmissäni. Silti oli noustava.”

Arttu pohti syyllisyyttään pitkään, puhui ja puhui. Ystävilleen, ei koskaan ammattiauttajalle. Ihmetteli, että sitä mahdollisuutta ei kukaan koskaan tarjonnut. Antoi itselleen synninpäästön, ei muistanut sanoneensa pahasti. Arttu tuli siihen tulokseen, että kiusaamista oli korostettu mediassa muutenkin liikaa. Että joukkosurman taustalla on oltava jotain enemmän. Nyt Arttu pyörittää omaa firmaa ja on siivonnut Google-hausta kaiken Jokelan ampumiseen viittaavan.

Emma Nikkanen on valmistunut vartijaksi ja haaveilee poliisin ammatista. Hän ei ollut koululla pahimmissa paikoissa eikä koskaan pelännyt kouluun palaamista.

Kim Kiuru opettaa Jokelassa edelleen ja pitää yhteyttä myös vanhoihin oppilaisiinsa. Kiuru kutsuu heitä joskus kylään mökilleen.

Niina Sassi on lähihoitaja ja opiskelee sosionomiksi. Hän on jo hankkinut kokemusta päihde- ja mielenterveystyöstä ja aikoo jatkossakin suuntautua siihen. Sassi on varma, että ammatinvalinta johtuu siitä, mitä hän Jokelassa koki. Hänet ja Millan pelasti ammattitaitoinen terapia.

Reijo Rantakari ja Tuula Oinonen asuvat edelleen Tuusulassa. Oinonenkin on jo eläkkeellä ja leipoo sämpylöitä kotona lapsenlapsilleen.

Ampumisen vuosipäivään on aikaa reilut kolme viikkoa. Milla, Niina Sassi ja muutama muu ovat jo sopineet tapaamisesta. Vuosipäivänä he menevät syömään ja kiertävät ystävien haudat, kuten joka vuosi. Nauravat aika paljon, keksivät todennäköisesti tänäkin vuonna jotain uutta muisteltavaa.

Juttua varten on haastateltu myös entistä oppilasta Alviina Alametsää, oppilaiden vanhempia, ylikonstaapeli Jukka Setälää, komisario Juha Juurista ja kriisipsykologi Tiina Taijonlahtea. Lähteinä on käytetty poliisin esitutkintapöytäkirjoja ja oikeusministeriön tutkintalautakunnan raporttia. Millan ja Artun nimet on muutettu.

https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005408316.html

[Seea]

Tämänkin ikävän tapahtuman 10-vuotispäivä alkaa olla käsillä ja parissa lehdessä onkin ollut jo juttuja liittyen asiaan ja ihmisiin, jotka ovat olleet kosketuksissa tapahtuman kanssa.

Tässä omin sanoin kerrontaa Seura-lehdestä, jossa helmikuussa rehtorin virasta eläkkeelle jäänyt Elina Kortekallio (ammutun Helena-rehtorin seuraaja) on kertonut, että haki rehtorin tehtävää, koska ei voinut kuvitella jättävänsä työyhteisöään. Hän halusi virkaan astuttuaan suojella henkilökuntaa niin hyvin kuin mahdollista.
Henkilökunnan kesken sovittiin, että koulusurmasta puhutaan vain, jos oppilas ottaa asian itse puheeksi. Aikuiset eivät oma-aloitteisesti saaneet aloittaa siitä keskustelua. Syynä toimintatapaan oli se, ettei haluttu aikuisten tartuttavan omaa pelkoaan lapsiin ja tätä rehtori oli korostanut myös keskustellessaan oppilaiden vanhempien kanssa.

Tragedian jälkeen Jokela kiinnosti yhtäkkiä myös kansainvälistä mediaa. Jos jossain päin maailmaa tapahtui vastaavaa, Kortekalliolle soiteltiin ja kyseltiin mielipiteitä. Koulua kohtaan on myös hyökätty muutaman häirikön toimesta törkyviestein, ideana ihan vaan aiheuttaa mielipahaa ja häiriötä mutta kuitenkin ilmeisesti niin vakavalla tavalla, että poliisikin on häiriköitä kuulustellut. Uhkaukset ja sekopäiset viestit saivat henkilökunnan aina varpailleen ja aina, jos pulpettiin ilmestyi epäilyttäviä kirjoituksia, poliisi kutsuttiin katsomaan niitä.

Kortekallio sanoo jutussa, että "rehtorina näin, että joidenkin voimavarat eivät riitä tässä meidän kilpailuyhteiskunnassamme, joka ruokkii vain pärjääjiä. Meidän ei tule jättää heitteille niitä, joiden omat voimat eivät riitä." Hän myös sanoo, että hänen rehtorikaudelleen on osunut kolme oppilaan itsemurhaa ja pohtii, olisiko näitä nuoria jotenkin voitu auttaa, oisiko hän tai joku muu, tehdä enemmän auttaakseen heitä valitsemaan toisen tien. Raskaimmat taakan kantajat, menehtyneiden oppilaiden läheiset ja ne nuoret, jotka todistivat teloituksia, ovat saaneet jopa auttamisen ammattilaiset ymmälleen, että miten heitä voisi auttaa..

Sivumainintana vielä, että eläkekahveillaan Kortekallio oli saanut opettajakollegoilta kuulla jääneensä heille jotenkin etäiseksi. Hän kertoi tämän johtuvan siitä, että hän kuuntelee mielummin kuin puhuu ja korosti myös jutussa, ettei kysellyt kollegoilta koskaan, olivatko he esim käyneet terapiassa mutta korosti, että kuunteli aina, jos joku halusi puhua. Itsekin Kortekallion opetuksessa Jokelassa olleena voin uskoa tuon, hän oli etäisen ylväs hahmo jo silloin. Hyvin ilmeetön ja rauhallinen. Uskon, että hän varmasti oli hyvä hahmo tuohon tragedian jälkeiseen menoon. Iso osa tuon aikaisista opettajista on vaihtunutkin, osa varmasti tragedian takia.

Olen myös muualta kuullut, että Pekan ala-asteen rehtori myös jäi hyvin pian pois töistään tapahtuman jälkeen koska se iski niin lujaa. Siinä ala-asteessa oli kyllä paljon pielessä koulukiusaamiseen puuttumisen suhteen ja Pekkakin sai sen tuta. Puuttumisen keinoja ei juuri ollut, toivottavasti tänäpäivänä on.

Ei sille minkään voi, että vuosipäivä nostaa tunteita pintaa, kun asiaa käsitellään niin laajasti. En varmasti ole ainut. Tämä mullisti ainakin minun elämääni niin paljon, että edelleen toivon vain, että tätä ei olisi ikinä tapahtunut.

[Doctor Lecter]

10 vuotta koko Suomea järkyttäneestä joukkomurhasta - näin Jokelan koulusurma muutti poliisia

Tarkkuuspistoolin vasta ostanut Pekka-Eric Auvinen avasi tulen Jokelan koulussa kymmenen vuotta sitten järkyttävin seurauksin. Auvinen ehti murhata kahdeksan ihmistä ilman, että poliisi ampui laukaustakaan. Nyt poliisi toimisi toisin.

*Jokelan tragediasta selvinnyt: Annoin ampujalle anteeksi.
*Auvinen aloitti hirmutekonsa kello 11.42. Hätäkeskus sai ensimmäisen soiton runsaan minuutin kuluttua.
*Jälkeenpäin poliisia epäiltiin viivyttelystä koululla.
*Jokelan tapahtumat muuttivat poliisin käytäntöjä varsin merkittävästi.

Jokelan koulua käynyt Pekka-Eric Auvinen, 18, oli ostanut 22-kaliiperisen tarkkuuspistoolin vain pari viikkoa ennen joukkomurhaa. Auvinen oli hakenut lupaa järeämmälle, 9-milliselle pistoolille, mutta poliisi oli myöntänyt luvan ensiaseeksi paremmin soveltuvalle "kevyemmälle" pienoispistoolille.

Auvinen aloitti hirmutekonsa 7.11.2007 kello 11.42 koulun aulassa. Hätäkeskus sai ensimmäisen soiton runsaan minuutin kuluttua. Ensimmäiset partiot olivat koululla kymmenessä minuutissa. Poliisit saivat näköyhteyden Auviseen kello 12.04, jolloin tämä ampui heitä kohti kaksi laukausta.

Auvinen oli noin 45 metrin päässä. Poliisit eivät vastanneet tuleen, koska vaaravyöhykkeellä oli muita ihmisiä.

Tilanne koululla oli kaoottinen. Poliisit etsivät ampujaa samalla kun he evakuoivat henkilökuntaa ja oppilaita turvaan. Runsaat kaksi tuntia ensimmäisten laukausten jälkeen Auvinen löydettiin koulun wc-tiloista vakavasti loukkaantuneena. Hän kuoli myöhemmin saman päivän iltana sairaalassa.

Poliisit tulilinjalle

Jokelan joukkomurha käynnisti kiivaan keskustelun, jossa poliisia epäiltiin viivyttelystä koululla. Vaikka myöhemmin tutkinnassa osoitettiin, ettei poliisin muunlainen toiminta olisi voinut estää runsaan 20 minuutin aikana tapahtunutta joukkomurhaa, se muutti kuitenkin poliisin käytäntöjä varsin merkittävästi.
- Aktiivinen ja nopea toiminta tilanteen ja tekijän pysäyttämiseksi on nykyisin osa peruskoulutusta, sanoo poliisitarkastaja Marko Savolainen Poliisihallituksesta.

Vuonna 1986 sattuneen Mikkelin panttivankidraaman laukaisemiseksi tarkoitettujen poliisitaktisten toimien epäonnistuminen oli johtanut uuden hätäsuunnitelman laatimiseen. Siinä painotettiin keskusteluyhteyden luomista kohdehenkilön, alueen tai paikan piirittämistä sekä ajan voittamista.
- Neuvotteluratkaisu on yhä pääsuunnitelmassa. Koulusurmat ja muut vastaavat teot, missä tekijän toiminnan tarkoituksena on mahdollisimman lyhyessä ajassa saada mahdollisimman paljon uhreja, kuitenkin pakotti poliisin pohtimaan tätä uusiksi, Savolainen sanoo.
- Silloin, kun tilanne ei mene rauhallisesti, vaan eskaloituu, poliisin on keskeytettävä vaarallinen toiminta. Ensimmäisen tai ensimmäisten partioiden tehtävä on saada kohdehenkilö paikannettua tai eristettyä niin, että hän kohdistaa voimaansa poliiseihin eikä sivullisiin

Tilanne koululla oli kaoottinen. Poliisit etsivät ampujaa samalla kun he evakuoivat henkilökuntaa ja oppilaita turvaan. (JANI HAKALA)

Jokela_koulu.jpg (29.9 KiB) Katsottu 9012 kertaa

Aseensaanti vaikeutui

Jokelan tapahtumat ja vuotta myöhemmin tapahtunut 11 ihmisen hengen vaatinut Kauhajoen koulusurma saivat aikaan ennen kokemattoman vilkkaan ja kiivaan keskustelun maamme aselaeista. Äärimmillään vaadittiin kaikkien aseiden kieltämistä.

Vaikka koulusurmat eivät sinällään aiheuttaneet aselain muutoksia, ne sävyttivät lakimuutosten laatimista. Kovimmat tiukennukset kohdistuvat käsiaseisiin. Hakijan on nykyisin osoitettava ampumaharrastuksensa. Osoitukseksi käy esimerkiksi ampumaseuran kouluttajan todistus vähintään kymmenestä ratakäynnistä kahden vuoden aikana.

Ensimmäinen aselupa voidaan myöntää vasta poliisin tekemän haastattelun jälkeen. Käsiaselupa myönnetään vain viiden vuoden määräajaksi. Aseenhaltijan on jatkossa viiden vuoden välein osoitettava harrastuksen jatkuminen.

Lääkäri puolestaan on velvoitettu ilmoittamaan poliisille potilaasta, jonka hän arvioi olevan sopimaton pitämään hallussaan aseita. Ilmoitusoikeus vastaavasta on myös muilla terveydenhuollon ammattilaisilla.

Satoja uhkauksia

Koulusurmat saivat aikaan myös copycat- eli jäljittelyrikosilmiön. Kouluihin kohdistui pahimpina vuosina jopa toistasataa uhkausta.

Keskusrikospoliisissa (KRP) vaikuttaa nykyisin Uhkat-toiminnoksi kutsuttu ryhmä. Sen tehtävänä on paitsi kaivaa esiin ja analysoida myös auttaa paikallispoliisia erilaisten uhkien selvittelyssä.

Vuoden alusta lokakuun loppuun mennessä ryhmä oli käsitellyt 300 uhkaan liittyvää tapausta. Runsaat 20 prosenttia koski kouluja.
- Tapaukset ovat hyvin erilaisia. Joissakin ei ole mitään huolta eikä kenellekään vaaraa, ääripäässä taas voi olla välittömiä väkivallantekoja, sanoo ryhmää vetävä rikoskomisario Sami Paila KRP:stä.
- Tapauksista ei mikään ollut KRP:n juttu, me vain olimme niissä jollain tavalla paikallispoliisin tukena.

Paila huomauttaa, että ryhmän päätavoitteena ei kuitenkaan ole uhkaajaan saattaminen rikosvastuuseen.
- Meidän pointtina on mieluummin saada autettua tällaista henkilöä ja siten estettyä teko. Lyhytaikaisen rikosprosessin vaikutus ei sairasta paranna. Mieluummin ohjaamme hänet mielenterveyden pariin.

Salainen työkalu

KRP:n uhkaryhmällä on käytössään tieteelliseen tutkimukseen perustuva työkalu, jossa arvioidaan sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä, joihin väkivallan riski voi perustua. Työkalu on taustaltaan ulkomailta, mutta se on muokattu suomalaiseen ympäristöön soveltuvaksi.
- Se on osoittautunut tehokkaaksi, Paila sanoo paljastamatta tarkemmin työkalun toimintaa.[/i]

Koulusurmaaja ampui kaikkiaan liki 80 laukausta. Poliisi ei ainuttakaan. (JARNO JUUTI)

poliisi_Jokela.jpg (48.78 KiB) Katsottu 9012 kertaa

Iltalehti
7.11.2017 klo 06.01

[dazu]

Jokelan koulusurmat sai aikaan tähän päivään asti jatkuneen mielenterveyshysterian. Koulusurmien taustoja lähdettiin selvittämään ja niitä lähdettiin ehkäisemään erittäin kontrolloimattomasti psyykenlääkefirmojen markkinoinnin kautta. Alettiin puhumaan "nuorten jatkuvasti kasvavista mielenterveysongelmista" ja tekoon syylliseksi muodostui koko Suomen nuoriso, eikä vain tekijä Pekka-Eric Auvinen.
Psyykenlääkefirmojen markkinoinnissa käytetään tällaisia aasinsiltoja. Siinä sanotaan henkilölle, että "lukekaa vaikka uutisia: ellet nyt syö näitä lääkkeitä, olet seuraava kouluampuja" ja tällä asenteella media ja terveydenhuolto on Jokelan koulusurmasta lähtien toiminut.

Jokelan koulusurmat nostivat nuorten mielenterveyspalvelut pöydälle kymmenen vuotta sitten

Tuusulan Jokelassa kymmenen vuotta sitten tapahtuneiden koulusurmien jälkeen asetettiin tutkintalautakunta, joka antoi 13 suositusta vastaavien tapauksien estämiseksi. LEHTIKUVA/AFP

Nuorten mielenterveyspalveluiden saatavuus ja sinne pääsy on helpottunut kymmenessä vuodessa, arvioivat STT:n haastattelemat asiantuntijat. Palveluiden laatu ja tarjonta kuitenkin vaihtelevat kunnittain ja sairaanhoitopiireittäin. Toisaalta erikoissairaanhoitoon, eli esimerkiksi psykiatrin pakeille pääsyn ei koeta helpottuneen.

– Vaikka ongelmaan on pyritty tarttumaan, en usko, että tilanne on tästä näkökulmasta nuorten mielenterveyspalveluissa kymmenessä vuodessa kovin paljon parantunut, yli 40 vuotta nuorten mielenterveyspalveluiden parissa toiminut kriisipsykologi ja Helsingin yliopiston dosentti Salli Saari sanoo.

Tuusulan Jokelassa kymmenen vuotta sitten tapahtuneiden koulusurmien jälkeen asetettiin tutkintalautakunta, joka antoi 13 suositusta vastaavien tapauksien estämiseksi. Tutkintaryhmässä mukana olleen onnettomuustutkintakeskuksen johtavan tutkijan Kai Valosen mukaan yksi parannuskohde nousi kuitenkin ylitse muiden – nuorten mielenterveyspalvelut.

– Olin tiiviisti mukana lautakunnan työssä ja jos minulta kysytään, niin nostaisin nuorten mielenterveyspalvelujen kehittämisen tärkeimmäksi. Myös Kauhajoen tapaus tukee tätä.

Valonen oli mukana myös vastaavassa lautakunnassa Kauhajoen koulusurmien jälkeen.

Molempia koulusurmaajia oli kiusattu ja molemmilla oli lautakuntien mukaan mielenterveysongelmia, joiden takia he saivat lääkitystä. Esimerkiksi Jokelan koulusurmaajan vanhemmat olivat pyytäneet tälle lähetettä nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Jo aiemmin tälle oli määrätty masennuslääkkeitä, mutta hänelle ei laadittu hoitosuunnitelmaa. Kauhajoenkaan koulusurmaaja ei päässyt koskaan psykiatrin vastaanotolle.

– Molemmista on voitu vetää se johtopäätös, että jos alle parikymppinen mies on itsekin sitä mieltä että tarvitsee mielenterveyshoitoa, sinne pitää päästä, Valonen toteaa.

Nykyään apua saa helpommin

Sosiaali- ja terveysministeriön luvuista selviää, että nuorten psykiatrisen erikoissairaanhoidon avohoitokäynnit ovat lisääntyneet voimakkaasti. Viimeisen kymmenen vuoden aikana myös nuorisopsykiatriset sairaalahoitojaksot ovat lisääntyneet.

Mielenterveyden keskusliiton toiminnanjohtaja Olavi Sydänmaanlakka kertoo, että nykyään akuuttia hoitoa saa todennäköisemmin kuin ennen. Vielä kymmenen vuotta sitten hoitoon saattoi olla puolen vuodenkin jono.

– Ihmiset sairastuivat syvemmin jonottaessaan. Nyt joillakin alueilla on satsattu akuuttiin avohoitoon, mikä itsesiassa säästää rahaakin, kun hoito ennaltaehkäisee pahenemista, hän sanoo.

Myös lääkintöneuvos Helena Vorma sosiaali- ja terveysministeriöstä kertoo, että hoitoa on määrällisesti enemmän tarjolla ja hoitoon pääsy on parantunut. Isoin ongelma Vorman mukaan on se, että varhaisen vaiheen hoidossa ei ole usein riittävästi henkilöstöä.

– Kun henkilöstöä ei ole tarpeeksi, se lisää paineita lähettää lievissäkin tilanteessa potilas erikoissairaanhoitoon, joka tukkeutuu. Tällöin erikoissairaanhoitoa todella tarvitsevien on vaikeampi päästä hoitoon, Vorma kertoo.

Tilanne vaihtelee Vorman mukaan kunnittain ja sairaanhoitopiireittäin. Hän muistuttaa, että väkivallantekojen syynä ei voida pelkästään pitää mielenterveysongelmia. Taustalla on usein päihdeongelmia, väkivallan kohteeksi joutumista ja muita vaikeuksia. Nuorilla korostuvat sosiaaliset vaikeudet ja syrjityksi tai leimatuksi tuleminen ja yksin jääminen. Taustatekijät ovat samoja, oli mielenterveysongelmaa tai ei.
STT

http://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/art2409359

Artikkelissa onnettomuustutkintakeskuksen johtava tutkija Kai Valonen valehtelee, sillä hän esittää, että Auvinen ei päässyt haluamaansa hoitoon. Valosen esittämä paskapuhe on jo heti koulusurman jälkeen ammuttu alas mielenterveyden ammattilaisten toimesta, sillä Pekka-Eric Auvinen ei koskaan halunnut tekoaan estettävän. Mies toteutti suunnitelmaansa hyvin vakaasti ja aikoi viedä sen loppuun asti. Mitään varsinaisia hätähuutoja ei sen noin kahdeksan kuukauden aikana mies esittänyt, kun hän tekoa suunnitteli ja pohjusti.

Mitään resurssipulaa Suomen mielenterveyspalveluilla ei voi olla, että koska Kauhajoen koulusurman jälkeen minut fyysisesti kuolemansairaana arvioitiin masentuneeksi ja paniikkihäiriöiseksi ja sitäkautta lähes tapettiin. Tähän päivään mennessä en ole hoitovirheestä kuntoutunut.
Tiedän, että Suomessa on ollut koulusurmien jälkeen useita tuhansia vastaavia tapauksia, joissa fyysinen sairaus on tulkittu psyykkiseksi. Alkuun uhrit olivat lähinnä alle 30-vuotiaita, mutta nyttemmin on ollut paljon tapauksia, joissa jopa aivan ikäihmisiä on rahdattu mielisairaalaan ja sitten, kun potilas on ollut jo viittävaille kuollut, on todettu, että "ahaa, se olikin fyysinen sairaus".
Jos resurssit käytettäisiin oikein, eikä fyysisesti sairaita ohjattaisi Kokoomustyyliin likvidoitavaksi mt-puolelle, niin tuskin mitään resurssipulaa mt-puolella olisikaan.

Valonen tässä nyt ilmiantaa itsensä yhdeksi tämän "hiljaisen kansanmurhan" pääarkkitehdeistä, Himmlereistä, Heydricheistä ja Eichmanneista. Ilmeisesti on paska saanut hyvät massit lääkefirmoilta ja erinäisiä korkeita ja hyväpalkkaisia virkoja lahjaksi.

[mr58]

Kolmisenkymmentä vuotta sitten olin pari kuukautta hoidossa Pitkäniemessä Nokialla. Mun syyt eivät olleet niinkään mielenterveydellisiä vaan eräänlaista burn outia. Se mikä hieman liittyy edelliseen tekstiin oli lääkkeet. Meinasivat väkisin pumpata lääkkeitä mutta kieltäydyin ehdottomasti vedoten siihen etten tullut tänne "huumattavaksi" vaan selvittämään omaa olotilaani ja haluan tehdä sen ilman lääkkeitä. Ylilääkärille asti piti mennä että sain tahtoni läpi. Silti yrittivät tyrkyttää vähintään unlääkkeitä. En suostunut ottamaan niitäkään. Jälkeenpäin olen ajatellut että ratkaisu oli omalta kannaltani oikea.