Isän suru
SITÄ sai, mitä tilasi.
Nämä tutun ihmisen sanat painavat yhä porilaista Jukka Ojaa, jonka poika surmattiin 14 vuotta sitten.
Suruviesti tuli puhelimitse. Poliisit olivat käyneet Porissa ovella, mutta Jukka Oja oli Turussa töissä.
Isä oli ehtinyt pelätä pahaa, sillä Kimmo käytti päihteitä. Silti viesti oman pojan kuolemasta oli hirvittävä sokki. Järkytystä lisäsi alun epätietoisuus pojan kuoleman yksityiskohdista.
Poliisi otti kaveriporukan kiinni, mutta lopulta tekijöitä oli vain yksi, metallikärkisillä kengillä varustettu mies.
OLI 19. joulukuuta 2009. Jukka Oja oli töissä elintarviketeollisuudessa. Joulun alla painettiin lauantainakin töitä. Suruviestin jälkeen hän meni normaalisti töihin, vaikka oli sokissa.
Hän soitti esimiehelleen ja kertoi traagisen uutisen. Esimies tarjoutui tulemaan Jukan tilalle, mutta Jukka lupasi hoitaa työnsä. Niin hän teki, eikä ollut päivääkään sairauslomalla pojan väkivaltaisen kuoleman takia.
”Painoin töitä. Se oli minun selviytymiskeinoni. Yön pimeinä hetkinä mietin, miksi olen tämmöinen. Miksi surua ja itkua ei tullut?”
”Ulkopuoliset ihmisetkin ihmettelivät, olenko tunteeton ihminen, kun pystyin toimimaan kuin robotti. Minä olen aina ollut tunneihminen.”
MIESSAKIT RY:N väkivaltatyöntekijä Jussi Pekkolalle Jukan tarina on tuttu. Monet, varsinkin miehet, pakenevat surua työhön. Pekkola on toiminut oman työnsä ohella Henkirikosten uhrien läheiset -yhdistyksen vertaistukiryhmissä pari vuotta.
”Työ on tärkeä osa elämää, mutta se voi olla myös pakokeino. Jos ei anna itselle lupaa surra, ei saa kiinni siitä, mistä paha olo johtuu. Surua ei voi loputtomasti paeta”, Pekkola kertoo.
Joulun aika oli vaikeaa, koska Ojan perhe oli aina kokoontunut yhteen. Yksi oli joukosta poissa.
”Poikani oli 40-vuotias kahden lapsen isä, kun hänet surmattiin.”
Täydellinen romahdus tuli pojan hautajaisissa. Tuli valtava itku ja paniikkikohtaus.
”Muuri murtui ja tulivat tunteet, viha, pettymys, kauna ja katkeruus”, isä kertoo.
”Kulttuurista ja kasvatuksesta johtuen surun näyttäminen on sallitumpaa naisille kuin miehille. Miehen pitäisi vaan niellä surunsa, eikä näyttää herkkyyttään ja itkeä. Jos surua ei käsittele, se voi kääntyä vihaksi”, Pekkola kertoo.
Viha voi kohdistua myös itseen ja näkyä välinpitämättömyytenä omasta terveydestä tai vaikkapa päihteidenkäyttönä.
”Traumaattisen kuoleman aiheuttama suru voi olla ihan musertavaa. Sen myötä voi mielenterveys rakoilla. Voi tulla poissaolokohtauksia, epätodellista oloa, ja kuulo- tai näköharhoja. Puhutaan dissosiaatiivisista tiloista”, Pekkola kertoo.
JUKKA OJA vihasi ankarasti poikansa surmaajaa. Hän mietti myös kostoa. Epäonnistumisen ja itsesäälin tunteet vyöryivät voimalla.
”Molemmat olivat pahoja tunteita, viha ja itsesyytökset. Mietin, miten olisin voinut toimia toisin. Aloin kelata omaa elämääni, ja loppujen lopuksi olin katkera omalle itselleni.”
Omien tunteiden käsittely oli hirvittävän raskas prosessi. Ymmärsin, että minun on päästävä pois vihasta, kaunasta ja katkeruudesta
OJALLA oli ja on yhä hyvä ystävä, jonka kanssa hän sai purkaa kokemaansa. Ystävällä oli kokemusta omien tunteiden käsittelystä.
”Omien tunteiden käsittely oli hirvittävän raskas prosessi. Ymmärsin, että minun on päästävä pois vihasta, kaunasta ja katkeruudesta. Muuten ne tunteet tuhoavat minut enkä pääse elämässä eteenpäin.”
Häntä piinasivat pojan viimeiset hetket ja ajatukset siitä, miten paljon poika joutui kärsimään. Surmaaja pahoinpiteli poikaa asunnossa lyöden ja potkien. Lopulta poika raahattiin asunnosta ulos, mistä hänet löydettiin. Tappaja potki poikaa raskailla, metallikärkisillä turvakengillä. Hän kuoli aivoruhjeisiin.
VIHAN, katkeruuden ja kaunan tunteet myllersivät muutaman vuoden, kunnes Jukka Oja uskalsi päästää niistä irti.
”Vaikka kuinka paljon vihaisin Kimmon surmaajaa, ei se vahingoita häntä vaan minua. Minulle tämä on selvä asia, mutta monelle muulle ei. Minun oli pakko hyväksyä, mitä oli tapahtunut. Se ei tarkoita, että hyväksyisin surmaajan tekoa koskaan.”
Vasta vihasta luopumisesta alkoi Jukka Ojan surumatka. Aluksi isä karttoi paikkaa, mistä poika löydettiin. Nyt hän kulkee paikan ohi, mutta joka kerta se riipaisee syvältä.
Isä ei mennyt oikeuteen, sillä hän ei halunnut kohdata poikansa surmaajaa.
”Jälkeenpäin olen kuullut omaisten satoja tarinoita, mitä se tappajan kohtaaminen aiheuttaa, vihaa, katkeruutta ja kaunaa. Oli hyvä, etten mennyt.”
Käänteentekevää toipumisen kannalta oli vertaisen tapaaminen Espanjassa lomamatkalla.
”Sain puhua ihmiselle, joka oli kokenut saman. Puhuimme yli kaksi tuntia. Hakeuduin Suomeen palatessa Huoman (Henkirikosten uhrien läheiset ry) toimintaan.”
Jukka Oja toimii Huoman hallituksen puheenjohtajana. Hän kokee tärkeäksi sen, että saa omalla kokemuksellaan auttaa ja rohkaista erityisesti miehiä puhumaan tunteistaan.
HUOMAN toiminnassa mukana olevista enemmistö on naisia.
Naisille tunteista puhuminen on Jukka Ojan kokemuksen mukaan miehiä helpompaa.
”Oman kokemukseni mukaan naisten on kuitenkin vaikeampi päästä eteenpäin. He usein jäävät kiinni vihan tunteisiin, varsinkin jos kyse on siitä, että oma lapsi on surmattu. Se on tietysti myös ymmärrettävää.”
Häntä vaivaa yhä tutun kylmä tokaisu, joka leimasi uhria. Isä muistuttaa, että päihderiippuvaisuus on sairaus.
”Tuskin tulen siitä kommentista koskaan yli pääsemään. Se oli rankka kokemus ja jätti jälkensä. Jos olen sataprosenttisen rehellinen itselleni, niin en ole pystynyt antamaan sitä anteeksi.”
Omaisen traaginen väkivaltainen kuolema on ja pysyy läheisen elämässä.
HENKIRIKOS muutti isän tapaa ajatella.
Pojan tuhka on siroteltu Kokemäenjokeen.
”Kun käyn siellä lenkillä, näen hänen kasvonsa vedessä. Se antaa minulle hyvän fiiliksen. Tiedän, että hänellä on hyvä olla.”
https://www.satakunnankansa.fi/satakunt ... 41743.html