111 lapseen kohdistunutta surmatyötä

111 lapseen kohdistunutta surmatyötä – 173 uhria.

>

Karttaan on merkitty tägeillä ne paikkakunnat missä henkirikos on tehty. Klikkaamalla tägiä avautuu tapauksesta lisää tietoja uutisen muodossa ja/tai murha.infossa olevaan keskusteluketjuun.

Siniset tägit ovat tapauksia, joissa on ollut yksi tähän kategoriaan luokiteltu uhri. Oranssi tägi kertoo, että uhreja on ollut useampia.

Kartassa ei ole tapauksia, joissa lapsen sisarus tai joku perheen ulkopuolinen on surmannut lapsen. Sisarusten välisistä henkirikoksista löytyy osa aiemmin etusivulla julkaistusta artikkelista Alaikäisten tekemät henkirikokset: Kun lapsi tappaa!

Perheen ulkopuolisen tekemäksi katsotaan ne tapaukset, joissa surmaajalla ei ole huoltajuussuhdetta uhriin; täysin ulkopuolinen henkilö, esimerkiksi Janne Aikalan surma Turussa 1986, sekä Sami Laakson surma Mikkelissä 1989 eivät ole tässä kartassa. Ne, kuten monet muutkin tapaukset ovat saaneet oman keskusteluketjunsa.

Mukana kartassa eivät suinkaan ole kaikki lapsensurmat ja lapsisurmat, vaan päädyttiin lukemaan 111. Mukana ovat tapaukset vuodesta 1 960. Eivät suinkaan kaikki, mutta hyvin moni.

Mainittakoot, että 1940- ja 1950-luvulla äidin lapsiinsa kohdistamia surmia oli selkeästi enemmän kuin esimerkiksi jo 1960-luvulla. Todennäköisiä syitä tähän ovat kohentunut taloustilanne, jolloin yksinhuoltajaäiti on pärjännyt paremmin, lapsen saaminen ”ilman isää” ei ole enää ollut häpeäksi ja elinikäiseksi taakaksi johtanut tilanne. Unohtamatta terveydenhuollon kehittymistä, valistusta sekä yleisen sivistystason nousua.

Lapsensurmaan voi syyllistyä vain äiti, mutta käsitteellä ”lapsisurma” tekijä on joku muu kuin äiti.

Kartassa on mukana äidin, isän, äitipuolen, isäpuolen ja kasvattivanhempien tekemiä henkirikoksia. Yhden yön satunnaistuttua ei ole laskettu perheeseen kuuluvaksi, joten Nivalan tapaus vuodelta 1995 ei ole mukana kartassa. Siitä on oma artikkelinsa etusivulla ja keskusteluosiossa.

Otsikko kertoo tapausten määrät, mutta uhreja on enemmän. Se selittyy sillä, että kartassa on myös tapauksia, joissa uhreja on ”samalla kertaa” ollut enemmän, mm. Savonlinnassa 1961, jolloin isä hukutti kolme poikaansa. Tai tapauksia, joissa uhreja on ollut enemmän kuin yksi, mutta teot ovat ajoittuneet pidemmälle aikavälille. Kuten esimerkiksi Oulussa tehdyt viiden lapsen surmat, jotka tulivat ilmi vuonna 2014, mutta olivat tapahtuneet useamman edeltävän vuoden aikana.

Joissakin tapauksissa on samalla kertaa surmattu muitakin saman perheen jäseniä tai perheen ulkopuolisia, mutta tässä artikkelissa on huomioitu vain alaikäiset ja heistä ne, jotka surmasi perheen huoltaja.

Ainakin parista tapauksesta on naispuolinen tekijä lähtenyt suorittamaan elinkautista tuomiota. Miespuolisista useampi kuin kaksi.

Surmatapoja ei tähän ole tilastoitu, mutta naisten tekemät ovat useimmiten hukuttamisia. Miehet ovat tehneet surmat useimmiten ampumalla tai hukuttamalla. Miehet ovat myös naisia useammin tehneet tekonsa jälkeen itsemurhan. Osa teoista on ollut laajennettuja itsemurhia.

Linkki keskusteluun Lapsisurmat Suomessa

Piia Ristikankare – Katosi Piikkiössä 7.10.1988

Lähes 30 vuotta sitten kadonneen, silloin 15-vuotiaan, Piia Irmeli Ristikankareen tapaus on ollut esillä mediassa viime aikoina poikkeuksellisen usein.

Piia poistui kotoaan mahdollisen mielenkuohun vallassa pimeänä lokakuisena iltana vuonna 1988. Hänestä ei ole tämän jälkeen ensimmäistäkään luotettavaa havaintoa.

Katoaminen oli vuoteen 2002 saakka Kaarinan poliisin tutkinnassa, siirtyen sen jälkeen Keskusrikospoliisille.

Piian löytymisen, tapauksen selviämisen ja myöhemmän tutkinnan kannalta oli epäedullista, että ilmoitus katoamisesta tehtiin vasta pari päivää katoamisen jälkeen. Ikävintä on ollut kuitenkin se, että katoamiseen suhtauduttiin poliisissa asenteella ”kyllä se sieltä kohta kotiin tulee”. Jäljet kylmenivät.

Piia julistettiin kuolleeksi vuonna 2001. Olisiko tieto kuolleeksi julistamisesta tavoittanut mahdollisen tekijän ja/tai asiasta jotain tietävän, sillä samana vuonna Poliisi-TV:lle toimitettiin salaperäinen ”Tom från Borås -kirje”. Siinä kuvailtiin varsin yksityiskohtaisesti, että “tajutonta tyttöä kannettiin autoon”, kerrottiin auton tuntomerkit ja jopa rekisterinumero. Kirje toimitettiin edelleen poliisille, joskin se seikkaili viitisen kuukautta eri poliisiyksiköiden välillä ja jopa unohtui paperipinoon, ennen kuin KRP:n Turun osasto sai sen haltuunsa.
– Kirjeen lähettäjä jäi tuntemattomaksi. Poliisi pitää kuitenkin kirjeessä olevia tietoja merkityksellisenä. Kirjeessä oli mm. maininta seksuaalirikoksista epäillyn henkilön osallisuudesta Piian katoamiseen.

Toinen tieto tuli kalastajalta vuonna 2002. Tämä kertoi nähneensä, kun kaksi miestä kippasi veteen jotain raskaan oloista. Kalastajan mukaan miehet olivat tekemässä jotain luvatonta ja salaista. Vuoden 2003 marraskuussa keskusrikospoliisi aloitti vesietsinnät Piikkiönlahdella. Lahden mutaista pohjaa tutkittiin sukeltajan avustuksella. Mitään todisteita ei vesistöstä kuitenkaan löytynyt.

Kolmas tieto oli alkuun huhu, jonka mukaan Piia olisi katoamisiltanaan 7.10.1988 nähty kotitalonsa lähellä olevan Pontela -nimisen nuorisotalon liepeillä. Puhuttiin jopa 100-prosenttisen varmoista näköhavainnoista. Huhut saivat alkunsa netin keskustelupalstoilla ja niistä kerrottiin mm. murha.infossa.

Poliisi peräänkuulutti henkilöitä, jotka olisivat nähneet Piian Pontelassa tai sen lähistöllä katoamisiltanaan. Kukaan ei ilmoittautunut.

Huhut jatkoivat silti elämistään.

Piia pikkutyttönä. Muutama vuosi myöhemmin hänen kohtalokseen tuli kadota jäljettömiin. Kuvakaappaus YLE:n Kadonneet-ohjelmasta.

Vuonna 2017 aktiivinen tutkinta käynnistyi uudelleen. Ensin poliisi tiedotti tehneensä Piian kotitalolle Piikkiön Peipontielle etsinnän, jossa pyrittiin kartoittamaan, onko Piia mahdollisesti surmattu kotona tai kodin läheisyydessä, ja että onko ruumis kätketty tontille, taloon tai piharakennukseen.
– Mitään siihen viittaavaa ei löytynyt. Tutkintaa johtavan komisarion mielestä lähisukulaiset ovat melkoisella varmuudella suljetut pois osallisuudesta Piian katoamiseen.

Poliisi halusi varmistaa asian ja myös siksi, että erilaiset huhut Piian kuolemasta omaisten toimesta tavallaan pakottivat tekemään asian eteen jotain.

Etsintöjen yhteydessä otettiin talteen esineitä, joista on mahdollista saada Piian DNA-näyte. Muun muassa meikkipussi oli yhä olemassa ja siellä ollut huulirasva lähti laboratorioon.
-Voidaan toki kummastella, että miksi vasta nyt? DNA tunnistemahdollisuus on ollut käytössä kuitenkin jo yli 20 vuotta.

Piikkiö ilmasta. Piian kotoa Peipontieltä Pontelaan on 250 – 300 metriä. Sen ajan kävelee muutamassa minuutissa. On mahdollista, että Piia kotoaan lähdettyään käveli suoraan tänne. Mutta miksi ei ainuttakaan todistettavaa näköhavaintoa?

Aivan uutta tietoa ja intoa saatiin kun nimimerkki “Vanhakansa” postasi murha.infoon Piian katoamista koskevaan ketjuun Piikkiön paikallislehden uutisia. Uutisissa oli maininta tappelusta Pontelan discossa Piian katoamisiltana. Kyseessä oli sen verran iso rähinä, että paikalle oli hälytetty poliisi ja tapaus vietiin aikanaan oikeuteen, jossa osallisille langetettiin sakkoja. Koska tapauksesta on oikeuden päätös, niin osallisten nimet ovat tiedossa ja poliisi pyrkii jäljittämään heidät ja käy “Pontela-kortin” vielä kerran läpi.

Toki ennen vuotta 2001 saatiin myös vihjeitä. Yksi niistä oli kun 18. tammikuuta 1990 eräs nainen, Piian sukulainen, sai puhelun, jossa kerrottiin tietoja erään kiinteistön alueelta, minne Piia on haudattu. Puhelu katkaistiin nopeasti, eikä puhelun saaja ehtinyt sanoa mitään. Sukulaisnainen toimitti vihjeen poliisille, joka ei kuitenkaan pystynyt paikallistamaan kiinteistöä.
– 18 vuotta myöhemmin saatiin selville, että paikka olisi Sauvossa oleva puuliiteri, mutta sieltä ei löydetty yhtikäs mitään Piiaan viittaavaa.

Kuka soitti? Miksi?

On jo moneen kertaan eri yhteyksissä todettu, että Piian ja hänen 14-vuotiaan veljensä välille tuli kiistaa television kaukosäätimestä. Mutta millaista ohjelmaa telkkarista oli tuolloin tarjolla? Halusiko Piia Katsoa Bill Cosby showta? Singaporen orastava demokratia tuskin kumpaakaan kiinnosti, joten kolmoselta tullut elokuva “Murhasta tuli totta” oli ikään kuin enne jostakin…

7.10.1988 tuli telkkarista tälläisiä ohjelmia.

Piia Ristikankareen katoaminen on tietysti aiheuttanut spekulaatioita siitä mitä hänelle on tapahtunut, mihin hän katosi ja oliko tuona marraskuisena yönä liikkeellä sarjamurhaaja? Mukaan on vedetty Jehovan todistajat, läheinen Toivonlinna, liftaaminen silloisella ykköstiellä – ja se, että Pontelan discoiltana tapahtui jotain.

Löytyykö tapauksen ratkaisu sittenkin Pontelasta?

Nuorisotalo Pontela sijaitsee Piikkiön keskustassa.

Keskustelua kahdessa ketjussa jo vuodesta 2007:

Ketju 1  Ketju 2

Lähteet: murha.info, mtv.fi, YLE.fi/Kadonneet, Piikkiön paikallislehti, Helsingin Sanomat.

Selvittämättömät kartalla

Suomessa on reilusti yli sata selvittämätöntä henkirikosta. Muutamat ovat selvinneet jopa vuosien kuluttua teosta. Osa ei tule selviämään koskaan, joissain tekijä saatetaan tietää, mutta juridista prosessia häntä vastaan ei enää saada, joko syyteoikeuden vanhentumisen tai tekijän kuoleman vuoksi.

Karttaan on merkitty mahdollisimman tarkkaan ne kohteet missä henkirikos on tehty ja/tai mistä ruumis on löytynyt. Mukana on mahdollisimman moni selvittämätön henkirikos vuodesta 1950.

Lähteinä on käytetty murha.infon keskustelupalstaa ”Selvittämättömät henkirikokset” ja jos tapauksesta on avattu keskusteluketju, niin linkki on mainittu kunkin tapauksen yhteydessä.

Muina arvokkaina teksti- ja kuvalähteinä mainittakoon mm. rikoslehdet Alibi, Rikosposti sekä Rikospoliisin mukana. Sanoma- ja aikakauslehdistä mainittakoon erityisesti Helsingin Sanomat, Iltalehti, Ilta Sanomat, mtv.fi sekä Hymy.

Aiheesta on avattu keskustelu Selvittämättömät henkirikokset -osioon ja sinne voi ilmoittaa, jos jokin tapaus puuttuu (huom! vain 1950 ja uudemmat) tai jossain on jotain korjattavaa.

Muuten keskustelu kartalla mainituista tapauksista jatkuu siinä ketjussa, joka on kyseistä henkilöä/henkilöitä varten aikoinaan avattu.

Kuumaverisesti Sinun!

Painajainen 25 vuoden takaa

Vuoden 1992 joulua vietettiin eräässä lahtelaiskodissa kauhun ja pelonsekaisissa tunnelmissa. Vanhempien 20-vuotias tytär oli ollut kateissa jo lokakuusta lähtien. Heidän pahin pelkonsa ja aavistuksensa olivat käymässä toteen; vaikka pienen pientä toivoa oli, niin se jäytävä tunne vain voimistui, että he eivät enää koskaan tulisi näkemään lastaan.

Tuo lapsi oli Lahdessa 7. helmikuuta 1972 syntynyt Sari Maarit Sinisalo.

10.2.1962 syntynyt marokkolainen Ayoub El Yaakoub oli muuttanut rakkauden perässä Suomeen, asettuen Kouvolaan asumaan. Solmimansa avioliitto ei kuitenkaan onnistunut, vaan pian oli edessä ero.

Toki El Yaakoubilla oli ammatti; kokki, mutta jostain syystä sen alan töitä ei ollut tarjolla ja hän joutui elättämään perheensä – kaksi lastakin oli jo siunaantunut – työttömyyskorvauksilla.
Avioliitto oli päättynyt ja sen myötä päättyisi mahdollisesti myös lupa asua Suomessa. Pitäisi keksiä jotain… Etsiä uusi nainen!

Kohtalokas tapaaminen 

El Yaakoub ei suinkaan ollut Suomessa yksinäinen. Hänellä oli sukulaisia ja tuttavia Lahdessa. Siellä asui tuolloin myös Sari Sinisalo.

Kesällä 1991 Sari Sinisalo oli viettämässä iltaa eräässä nuorison suosimassa ravintolassa. Siellä hän tapasi 29-vuotiaan Ayoub El Yaakoub – nimisen henkilön. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä – ainakin Sarin puolelta.

El Yaakoub asui sukulaistensa ja tuttaviensa luona Lahdessa, mutta jonkin ajan kuluttua hän muutti Sarin ja tämän vanhempien luokse. Vaikka vävykokelas oli auttavainen ja touhusi keittiössä ahkeraan, niin vanhemmat suhtautuivat häneen epäluuloisesti: ”Iloinen Sari oli jotenkin vaisun oloinen, kun El Yaakoub oli paikalla”. ”Hänessä on vain kaksi hyvää ominaisuutta; hän ei polta eikä juo”.

Avoliiton autuus

Sari Sinisalo sai opiskelupaikan Hämeenlinnan Sosiaalialan oppilaitoksesta, joten syyskuun alussa 1992 oli edessä muutto. Hän ja El Yaakoub saivat asunnon Nummen kaupunginosasta, osoitteesta Haratie 6 B. Nyt he olivat avopari.

Haratie 6:n pihaa vuodelta 1992.

Haratie 4-6 vuonna 2009.

Oliko jompikumpi sitten mustasukkainen, vai oliko kyseessä vain eri kulttuurien yhteensovittamisesta syntynyttä kitkaa, mutta asunnosta kuului usein riitelyn ääniä.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä 25. lokakuuta – vain alle kaksi kuukautta yhteen muuttamisesta, klo 02:30 aikaan asunnosta kuului huutoja; ”hullu, hullu, lopeta hullu”! Sen jälkeen kuului kolahdus ja tuli hiljaista. Ääniin eivät naapurit reagoineet, mutta myöhemmin kysyttäessä ne kyllä muistettiin.

Joku kuitenkin näki, kun El Yaakoub tuli asunnosta ulos, otti parkkipaikalta Sarin beigenvärisen, punaisella kylkiraidalla varustetun, Ford Fiestan, HOH-227 ja poistui jonnekin. Autosta saatiin silminnäkijähavainto samalta yöltä Lahdesta. El Yaakoub oli kenties suunnannut sukulaisten luokse ja ollut siellä pari päivää.

Sari katoaa

Tiistaina 27. päivä hän oli palannut asunnolle ja poistunut sieltä saman päivän aikana kantaen mukanaan isoa matkalaukkua. Laukun arvoitusta on pohdittu, mutta todennäköisesti Sari on surmattu 25.10. yöllä ja ollut asunnossa aina tuohon 27.10 saakka, jolloin se “suuri rakkaus” on sullonut pienikokoisen, vain 153 senttiä pitkän Sarin ruumiin laukkuun ja vienyt autoon.

El Yaakoub on mahdollisesti saanut apua ruumiin kuljettamiseen sukulaisiltaan. Nämä eivät kuitenkaan koskaan kertoneet asiasta poliisille.

27. päivän iltana El Yaakoub soitti Sarin vanhemmille ja kovasti huolestuneen kuuloisena kysyi, onko heillä tietoa missä Sari on?

Vanhemmat huolestuivat. He lähtivät heti seuraavana päivänä Hämeenlinnaan ja käymään asunnolla. Asunnolle saavuttuaan he huomaavat, että se on poikkeuksellisen siisti ja siellä oli vain ylimielisen oloinen El Yaakoub, joka kertoi, ettei hän tiedä missä Sari on. ”Etsikää tytärtänne ruotsinlaivalta tai Helsingin hotelleista, mutta täällä hän ei ole”.

Huoli kasvoi; onko lapsellemme tapahtunut jotain kauheaa? Isä teki jo saman päivän aikana, 28.10. katoamisilmoituksen Hämeenlinnan poliisille.

Poliisi tavoitti El Yaakoubin, joka edelleen kielsi tietävänsä avokkaansa olinpaikkaa. Naapurien kautta saadun tiedon yöllisestä huudosta El Yaakoub kielsi ja sanoi, ettei ole koskaan pahoinpidellyt Saria. Pankkitietoja tutkittiin. Sarin tilillä ollut 30 000 markkaa oli poissa – toki rahaa kuluu elämiseenkin, mutta ei kait noin runsaasti parissa kuukaudessa…

Kävi myös ilmi, että Sarin tililtä oli yritetty nostaa 25. päivän yönä klo 3:20 kaksituhatta markkaa ja klo 03:22 sata markkaa. Nostot olivat epäonnistuneet, koska laiteyhteys oli tuolloin sattumalta ollut poikki tilipankkiin. Tämän jälkeen El Yaakoub oli nostanut omalta tililtään klo 3:23 kaksituhatta markkaa ja klo 3:24 kolmesataa markkaa. El Yaakoubin mukaan hän oli automaatilla tuolloin yksin ja hän myös kertoi, että hänellä on Sarin lupa käyttää myös tämän kortteja.

Tuo pankkiautomaatti sijaitsi noin kilometrin päässä Haratien asunnolta.

Helsingin Sanomat 13.11.1992.

Iltasanomat 14.11.1992.

Syytä epäillä

Vanhempien kertomusten, ja El Yaakoubin epäjohdonmukaisten kertomusten, perusteella Sarin katoamisessa oli syytä epäillä henkirikosta. Sarin ystävät kertoivat El Yaakoubin pahoinpidelleen Saria ja, että tämän vuoksi Sari oli käynyt Kanta-Hämeen keskussairaalassa nenään ja takaraivoon tulleiden vammojen takia.

Sarin passi ja muut henkilökohtaiset tavarat olivat asunnolla. Mikään ei viitannut siihen, että hän olisi yhtäkkiä saanut päähänpiston lähteä matkalle.

Poliisi tutki Haratien talojen roskalaatikot sekä asunto-osakeyhtiön käyttämän kaatopaikan, sekä suoritti maasto- sekä vesistötutkimuksia Hämeenlinnan lähellä.

Haratien roskalavat tutkittiin huolella.

El Yaakoub pidätettiin. Hän esiintyi pöyhkeästi ja kielsi tietävänsä Sarin katoamisesta yhtään mitään ja oli aivan ymmällä, että mihin Sari on kadonnut. Minkäänlaista selitystä hän ei halunnut antaa. Selliin hän halusi Koraanin luettavakseen. Uusissa kuulusteluissa El Yaakoub saatiin kiinni valheista, mutta niihin hän suhtautui kepeästi; ”teille vääräuskoisille voin puhua mitä vain. Olen tilivelvollinen vain Allahille”, mies perusteli ajatuksiaan.

Poliisi esitti vangitsemispyynnön Hämeenlinnan raastuvanoikeudelle, mutta pyyntö evättiin; lisää todisteita tarvitaan.

Kuulusteluissa kävi myös kaksi El Yaakoubin ulkomaalaista kaveria, mutta heidät päästettiin kuulustelujen jälkeen vapaaksi. Kukaan ei tuntunut tietävän Sarin kohtalosta yhtään mitään.
Naapurien näkemä isokokoinen matkalaukku löydettiin. Se, kuten koko asunto käytiin huolellisesti läpi – mikään ei kuitenkaan viitannut henkirikokseen.
Oliko laukku sama, vaiko tarkoituksella hankittu samanlainen?

12. marraskuuta 1992 rikostutkijat uskovat saaneensa tarpeeksi näyttöä vangitsemiseen ja vangitsemispyyntö uusitaan. Samoin tuloksin; näyttö ei edelleenkään riitä.

”Näyttö ei riitä”

Tämä päätös sai aikaan voimakasta kritiikkiä.

Hämeenlinnan raastuvanoikeuden puheenjohtaja Kauko Lehtonen totesi lehdistölle, että koska; ”ruumista ei ole löytynyt, asunnossa ei ole verijälkiä ja saattaa olla, että neiti Sinisalo on lähtenyt vapaaehtoiselle lomamatkalle, niin edellytyksiä vangitsemiselle ei ole”. Lisäksi herra oikeuden puheenjohtajan mielestä katoamisesta oli kulunut vielä liian vähän aikaa ja että epäilty kiistää kaiken jyrkästi.

El Yaakoub kiitti ja poistui Lahteen sukulaistensa luokse.

Poliisi ei kuitenkaan luovuttanut, vaan 7. joulukuuta he menivät Lahteen tarkoituksena kuulla El Yaakoubia vielä kerran. Miestä ei kuitenkaan tavoitettu. Kukaan ei tiennyt – tai ollut tietävinään – missä hän on.

Iltalehti 15.12.1992.

Pahin mahdollinen käy toteen

Tulee joulu ja saapuu vuodenvaihde.

Torstaina 31.12. eräs padasjokelainen nainen on iltalenkillä kotitalonsa lähettyvillä Nyystölässä, silloisen nelostien lähellä. Hän huomaa metsikössä mustan muovisäkin. Uteliaisuuttaan hän avaa säkkiä ja luulee näkemäänsä ensin mallinukeksi…

Poliisi saapuu paikalle. Selviää, että säkissä on 20-vuotiaan Sari Sinisalon ruumis. Rikostutkimus on nyt nollapisteessä. Tästä lähdetään. Tarkemmissa tutkimuksissa käy ilmi, että ruumiissa on jälkiä pahoinpitelystä.

Sarin kotoa Haratieltä on ruumiin löytöpaikkaan noin 75 kilometriä.

Reitti Haratieltä Nyystölään. Ajoiko El Yaakoub suorinta tietä, vai kävikö hän Lahdessa hakemassa tuttavansa mukaan? Valikoituiko Nyystölä sattumalta paikaksi missä säkki heitettiin metsikköön?
Kartta googlemaps.

Iltalehti 7.1.1993. Ruumiin löytymisestä uutisoitiin  etusivulla

Nyt oli edessä raskas ilmoitus; vanhemmille pitää kertoa, että heidän tyttärensä on löytynyt surmattuna. Se heikkona lepattanut toivonliekki sammui lopullisesti.

Tieto ruumiin löytymisestä halutaan salata medialta, ettei epäilty mahdollisesti poistu maasta. Tieto vuotaa kuitenkin lehdistölle – mutta vahinko oli ehtinyt tapahtua jo aiemmin.

Haku päälle

7. tammikuuta 1993 Hämeenlinnan raastuvanoikeus julisti marokkolaisen Ayoub El Yaakoubin vangituksi poissaolevana. Liki kaksi kuukautta aiemmin samainen oikeus oli vähätellyt poliisin tietoja.

Tutkinnassa alun alkaen mukana ollut rikosylikonstaapeli Reijo Halonen koki, että rikostutkijat joutuivat eräänlaiseen pellen asemaan. Oikeus ei jostain syytä ymmärtänyt, että vangitsemismääräyksessä ei ollut kyse syyllisyyden osoittamisesta, vaan siitä, että näyttö rikoksesta on ja epäilty olisi vangittava tutkinnallisista syistä.
Halonen kertoo, että ”tuli jonkin verran kiristeltyä hampaita siinä vaiheessa, kun oikeus suorastaan tyrkytti epäilylle tilaisuutta poistua maasta”.

Helsingin Sanomat 8.1.1993.

Hämeenlinnan rikospoliisi selvitti tutkimuksissaan, että viimeiset havainnot El Yaakoubista olivat joulukuun alkupuolelta Lahdesta. Selvisi myös, että El Yaakoub oli poistunut Suomesta Tukholmaan. Saapunut sinne 5.12. ja lentänyt sieltä Kairoon, Egyptiin. Siellä hänet pidätettiin ilmeisesti viisumiongelmien takia. Lentolippunsa paluuosan hän oli hävittänyt siinä toivossa, että häntä ei palautettaisi Tukholmaan. Egyptistä El Yaakoub lennätettiin tiistaina 8.12. Marokkoon. Jäljet päättyivät Casablancaan.

Helsingin Sanomat 29.4.1993.

Epävirallisen tiedon mukaan Marokon poliisi pidätti, Suomen poliisin pyynnöstä, El Yaakoubin ja jossain vaiheessa eläteltiin jopa toivoa siitä, että hänet palautetaan Suomeen selvittelemään avovaimonsa surmaan liittyviä seikkoja.

Toive oli hauras ja lopulta se mureni kokonaan. Marokko ei luovuta kansalaisiaan muualle tuomittaviksi.

El Yaakoub on edelleen kansainvälisesti Interpolin etsintäkuuluttama ja hänen uskotaan elävän eteläisessä Euroopassa. Häntä epäillään murhasta.

Iltasanomat 24.5.2011.

Sari Sinisalon surmaaja pääsi rangaistuksetta. Suomalaisia pidettiin pilkkanaan.

Mutta miksi Sari surmattiin? Oliko “tulisieluinen” – kuten Sarin vanhemmat El Yaakoubista sanoivat – sairaalloisen mustasukkainen. Koituiko hyväuskoisuus Sarin kohtaloksi? Kuvitteliko hän voivansa muuttaa El Yaakoubin tapoja? Miksi hän ei lähtenyt väkivaltaisesta suhteesta vielä kun se oli mahdollista – vai oliko se enää mahdollista?

Toisaalta; El Yaakoubia ei ole tuomittu Sarin surmasta ja ilman tuomiota hän on yhtä vähän surmaaja kuin kukaan muukaan.

Sarin katoaminen ja surma oli tietysti esillä myös rikoslehdissä; Rikospostin mukaan Sari oli ottanut yhteyttä jopa selvännäkijään kysyäkseen kannattaako hänen jatkaa suhdettaan El Yaakoubin kanssa.

Keskustelua aiheesta

Kadonneet kartalla

Suomessa jää vuosittain kateisiin useita henkilöitä. Jotkut löytyvät vuosienkin kuluttua. Toisia ei koskaan. Heidän kohtalonsa jää täysin pimeäksi. Osa kadonneista on hukkunut vesistöihin, osa maastoon. Joidenkin kohtalona on todennäköisesti ollut joutua henkirikoksen uhriksi – ruumista vaan ei koskaan löydy. On myös heitä, jotka ovat kadonneet vapaaehtoisesti – omasta tahdostaan – ja ovat joko kuolleet tai elävät jossain uutta elämää.
– Omaiset ja ystävät elävät epävarmuudessa; mitä heidän tuntemalleen ihmiselle on tapahtunut? Mihin hän on joutunut?

Kartassa on pieni osa kadoksiin jääneistä ja/tai edelleen kateissa olevista henkilöistä.

Karttaan on merkitty kohteita, joissa kadonnut henkilö on asunut, tai jossa hänestä on viimeinen varma havainto. Lähteenä on pääsääntöisesti käytetty murha.infon Kadonneet -osiota.

Aiheesta on avattu keskustelu Kadonneet-osioon ja sinne voi ilmoittaa, jos kartalla mainittu henkilö on löytynyt, tai jos tietää jonkun kateissa olevan, jota siellä ei ole mainittu.

Muuten keskustelu kartalla mainituista kadonneista jatkuu siinä ketjussa, joka on kyseistä henkilöä varten aikoinaan avattu.

Mysteeri 30 vuoden takaa: Sari Liinaharja, Tammela 1987

On Helmikuinen perjantai-ilta, vuonna 1987, kello käy jo iltayhtätoista. Sataa lunta ja jäinen viima iskee kasvoihin. Kylmä. Tulikin luvattua, olisi ollut paljon mukavampi jäädä kotiin ja kääriytyä vilttiin sohvannurkkaan.
”Minkäs teet, lupasin kun lupasin” – tuumii tyttö ja kaivautuu syvemmälle takin uumeniin, ja nostaa kaulukset pystyyn. Jalkoja paleltaa. Pitikin laittaa hame, vaikka housut olisivat olleet mukavammat.
Onneksi on sentään saapikkaat ja villakangastakki.

Tiellä on parikymmentä senttiä lunta, nilkkoihin asti, eikä jälkiä ohi ajaneista autoista näy.
Ainakaan bussi ei ole ehtinyt vielä mennä.

Tyttö saapuu bussipysäkille, kääntää selkänsä tuiskulle ja alkaa loputon odottelu; bussia ei kuulu, se on sankan lumipyryn vuoksi kaksikymmentä minuuttia myöhässä.
Jokaisen ohiajavan auton valojen kajastus saa toivon heräämään, josko bussi nyt tulisi?
Bussia ei kuulu.

On tehtävä päätös, kotiin vai kaupungille? Kotiin olisi vain muutaman sadan metrin matka.
”Minä lupasin!” pyörii mielessä ja saa nostamaan peukalon pystyyn. Ehkä joku tulisi, olisi matkalla Forssan keskustaan, ja poimisi lämpimän auton kyytiin.

Joku tuli.

Vasta 17- vuotias Sari Johanna Liinaharja katosi, matkalla Tammelasta Forssan torille, perjantai-iltana 6. helmikuuta vuonna 1987.

Hän oli kateissa koko kevään ja kesän, kunnes lauantaina syyskuun 5. päivä marjaretkellä ollut henkilö löysi hänen pahoin jo mädäntyneen ruumiinsa Koijärven Rekirikontien varrelta. Noin kahdenkymmenen kilometrin päästä kotoa. Kymmenen metrin päässä tiestä.

Sari ei noussut bussiin tuona perjantai-iltana. Sen varmisti Sarin tuntenut bussikuski. Sari ei myöskään koskaan saapunut Forssan torille ystäviään tapaamaan. Näin kertoivat ystävät, jotka olivat Saria odotelleet.

Ihmetystä herätti myös, varsinkin kotiväessä, Sarin vuodenaikaan, sekä säähän, nähden kevyt pukeutuminen. Hame, vaikka ulkona tuiskusi ja Sari yleensä käytti housuja.

Odottiko Saria Forssassa ystävien lisäksi joku? Oliko tarkoitus näyttää ikäistään vanhemmalta, jotta pääsisi ravintolaan, sisään kylmältä torilta? Tuliko joku kenties sopimuksesta Saria noutamaan, eikä Sarin ollut tarkoituskaan ehtiä viimeiseen bussiin?

Helsingin Sanomat 19.2.1987

Useat henkilöt olivat havainneet tummiin pukeutuneen henkilön seisovat tuona iltana ns. Hämeen Sähkön pysäkillä, joka sijaitsi vanhan Tammelan tien ja uuden tien risteyksessä, noin kello 22.00-23.00 välisenä aikana.
Pysäkin jälkeen alkavassa, Forssan suuntaan nousevassa, mäessä taas oli nähty noin kello 22.45-22.50 tummiin pukeutunut nainen liftaamassa Forssaa kohden.
Tummiin pukeutunut nainen nähtiin myös hetkeä myöhemmin Rauhaniemen pysäkillä nousemassa vaalean auton kyytiin.

Saria etsittiin lehti-ilmoituksilla ympäri Suomea ja Pohjoismaita. Sarin vanhemmat esittivät lehdissä vetoomuksia, joissa toivoivat Sarin palaavan kotiin. Odotettiin, että Sari olisi lähtenyt niin sanotulle ”irtiottoreissulle”.
Sari oltiinkin ”nähty” monissa paikoissa, ja jokainen yhteydenotto antoi vanhemmille toivonkipinän Sarin löytymisestä elossa.

Syksyllä poliisi kertoi toivoi vihjeitä myös vaaleasta Ford Escort -merkkisestä henkilöautosta, jonka kyytiin oli nähty perjantaina 6.2.1987 nousevan liftarin Rauhanniemen risteyksen pysäkiltä.

Auto oli ajanut tästä Forssaan ja kääntynyt Hämeentieltä Saksankadulle. Kuljettaja ei koskaan ilmoittautunut.

Sarin katoamisen tietämillä, samana iltana, oli epäsiistiksi kuvailtu noin kolmekymppinen mies ajanut vanhan Toyota Corollansa, Koijärven Heinämaantiellä, ojaan. Neljä henkilöä oli avustanut autoa pois ojasta ja yksi auttajista, oli autossa sisällä käydessään pannut merkille, että sisätilamatto puuttui.

Sarin löytöpaikalle tältä ojaanajopaikalta on noin kolme kilometriä, linnuntietä.
KRP etsi myös tätä autoa ja miestä tuloksetta.

Auton kumimatot liittyvätkin oleellisesti Sarin katoamiseen. Niiden avulla epäillään autoa kuljettaneen henkilön irrottaneen lumeen kiinnijäänyttä autoaan. Miksi kuljettaja jätti kumimatot jälkeensä?
Eikö hän uskaltanut enää pysähtyä, peläten, että auto jumittuisi uudelleen? Vai oliko Rekirikontiellä kenties muitakin kulkijoita? Vai halusiko vain mahdollisimman nopeasti pois paikalta?

Helsingin Sanomat 26.9.1987

Joku Sarin poimi kyytiin. Joku Sarin surmasi. Joku piilotti Sarin ruumiin Rekirikontien varren näreikköön.

Helsingin Sanomat 8.9.1987

Kuka? Sitä ei tiedetä vielä tänä päivänäkään, vaikka tapahtuneesta on kulunut jo yli 30 vuotta.

Sarin surma on edelleen pimeänä. Mutta tutkimukset jatkuvat. Murha ei vanhene koskaan.

Keskustelua aiheesta

Punavuoren kaksoismurha – näin kaikki tapahtui

Elettiin sydäntalvea 1992. Oli maanantai 24. helmikuuta ja lyhyt päivä oli painunut jo mailleen, kun Helsingin poliisin puhelin soi. Miesääni ilmoitti, että ”Täällä on autossa ruumis, Hietalahden rannassa, A-Vakuutuksen kohdalla”. ”Oletteko varma?”. ”Jos ette usko, niin tulkaa katsomaan”.

Tuosta soitosta alkoi jopa ”mafiamurhiksi” nimetyn kaksoismurhan tutkinta – autossa kun ei ollut vain yksi ruumis, vaan kaksi!

Punainen Volkswagen Golf, BKT-456 löytöpaikallaan. Erityistuntomerkkinä autossa oli musta-kelta-oranssi vinoraita kummassakin etuovessa. Kuva poliisi.

Poliisit lähtivät Hietalahteen. Ilmoituksen tehnyttä miestä ei näkynyt, mutta auto, punainen Volkswagen Golf, BKT-456 oli pysäköitynä Punavuorenkadun ja Telakkakadun päässä olevalle pysäköintialueelle, Masa-Yardsin (ent Wärtsilä) telakan viereen.

Golfin takaluukku oli lukitsematta ja se avattiin. Tavaratilassa oli huopaan kääritty ruumis. Samalla selvisi, että myös takapenkin jalkatilassa on sinisen makuupussin alla ruumis. Nyt oli aihetta laittaa niin sanotusti isopyörä pyörimään.

Poliisitiedote 25.2.1992.

Ruumiiden henkilöllisyys ja auton omistussuhteet saatiin nopeasti selvitettyä. Miehet olivat 31-vuotias Veli Juhani Gröhn ja 25-vuotias Kari Juhani Tahvanainen. Molemmat poliisin vanhoja tuttuja, lähinnä huume- ja petospuolen miehiä, joiden perässä oli myös ulosottomies. Autosta oli tehty varkausilmoitus juuri ennen joulua ja se oli ollut surmatuilla miehillä vuokralla.

Iltalehti 27.2.1992.

Perjantaina tehtyjen ruumiinavausten mukaan kävi ilmi, että molemmat miehet oli surmattu ampumalla. Miesten oli todettu olleen kuolleena jo useita viikkoja ennen löytymistään. Viimeinen varma havainto miehistä oli 16. joulukuuta 1991, mutta sen jälkeen ei mitään. Vain musta aukko, jota poliisi ryhtyi muun tutkinnan ohessa selvittämään.

Tutkintaa varten koottiin ryhmä, jossa oli mukana tutkijoita Keskusrikospoliisista, Helsingin poliisilaitokselta sekä Espoon nimimiespiiristä. Tutkinnan johtajaksi nimettiin KRP:n Tero Haapala.

Auton ja siinä olleiden ruumiin kunnon perusteella poliisin oli varma siitä, että auto on ollut ulkotiloissa. Ruumiit olivat jäätyneet ja osittain jo homehtuneet. Tavaratilassa ollut ruumis oli Tahvanaisen ja jalkatilaan oli sullottu Gröhn.

Gröhnin ruumis oli survottu takapenkin jalkatilaan ja peitetty sinisellä makuupussilla.

Poliisille ilmoituksen tehnyt, kiviasentaja Jorma P tavoitettiin. Hän kertoi nähneensä auton kyseisellä pysäköintialueella jo useamman päivän ajan. Viimein uteliaisuutensa heräsi ja hän kurkki autoon sisälle, sen minkä jäätyneistä laseista näki. Takajalkatiloissa oli jokin mytty, mutta ovet olivat lukossa, joten mytty jäi tarkistamatta. Golfin takaluukku oli lukitsematon. Mies avasi luukun. Sieltä törröttivät ihmisen jalat…

Soittaja ilmoittautui poliisille vasta neljän päivän kuluttua. Kuulusteluissa mies kertoi soittaneensa autosta erääseen toiseen poliisin toimipisteeseen, mutta soitto ei johtanut mihinkään, sillä mies ei kertonut auton tarkkaa sijaintipaikkaa. Poliisi varmisti nopeasti, että ilmoittajalla ei ole mitään tekemistä surmatöiden kanssa.

Helsingin pysäköinninvalvonnan mukana auto ei ole voinut olla siinä paikassa kovinkaan kauaa, sillä sitä oli sakotettu vain yhden kerran; 6. helmikuuta. Auto oli kyllä heillä muistissa ja kertoipa eräs valvoja, että hänelle tuli Golfin kohdalla sellainen kolkko olo, jos siellä vaikka onkin ruumis.

Kävi myös ilmi, että autolla oli sen vuokrauksen jälkeen ajettu melko vähän.

Mitä tiedettiin, mitä saatiin selville?

Se mitä tiedettiin oli, että miehet olivat tutustuneet toisiinsa syksyllä 1991 erilaisten liiketoimien kautta. 14.12. he olivat vuokranneet tuon Golfin Herttoniemen Shellin pihalla vuokraamon edustajalta. 16.12. ajaneet Helsingin pitäjän vanhan kirkon parkkipaikalle, jossa Tahvanainen myi autonsa, Peugeot 405:n, tutulle vantaalaiselle autokauppiaalle klo 19:00. He olivat aiemmin yrittäneet lainata autokauppiaalta rahaa 25000 – 30000 markkaa, mutta tämä ei suostunut, joten autosta tehtiin sopimus, jonka mukaan miehet saavat siitä 42000 markkaa ja lunastavat auton parin viikon kuluttua takaisin. Kun miehistä ei sovittuun aikaan mitään kuulunut, niin autokauppias myi auton parin tonnin voitolla eteenpäin.

Miesten palatessa Helsinkiin, Tahvanainen näki Mäkelänkadun tienoilla tutun romanimiehen autossaan. Tästä alkoi huumekaupan hieronta; Tahvanainen sai 2500 markkaa hankkiakseen romanimiehelle hasista. Miehet sopivat samalla tapaamisen samaksi illaksi Leppäsuon Essolle Helsinkiin.

– Myöhemmin illalla aikansa odotettuaan romanimies totesi Tahvanaisen tehneen oharin tai kauppa on syystä tai toisesta siirtynyt.

Mäkelänkadulta miehet ajoivat takaisin Herttoniemen Shellille, jossa Gröhn antoi kaksi tuhannen markan seteliä kyseisen auton jo varanneelle tuttavapariskunnalle, jotta nämä voisivat vuokrata toisen auton. Tämän jälkeen miehet lähtivät Golfilla noin 45000 markkaa mukanaan.
-Herää kysymys, miksi miehet eivät antaneet Golfia sen varanneelle pariskunnalle, vaan kaksikon piti ehdottomasti lähteä juuri sillä autolla? Kiire, vai oliko autossa jotain sellaista mitä ei saanut löytää, eikä sitä ryhdytty enää toiseen autoon siirtämään?

Tämä lähteminen Herttoniemen Shelliltä on todistettavasti viimeinen havainto miehistä.

Kun puhelinliikenteen luvat sitten vihdoin ja viimein saatiin, niin todettiin, että YLE:n pääuutisten (n klo 20:30 – 20:50) aikaan Tahvanainen oli soittanut naisystävälleen ja kertonut menevänsä tekemään bisneksiä. Sitä kenen kanssa nuo bisnekset piti tehdä, hän ei sanonut.

Se miksi tietoja miesten käyttämän yhteisen matkapuhelinliittymän soitetuista puheluista ei heti surmien paljastuttua saatu, oli lakitekniset syyt: Puhelutietoja ei saanut luovuttaa mihinkään ilman oikeuden päätöstä. Tuo päätös saatiin vasta lokakuussa 1992. Sen tuloksista tuonnempana. Ihan ensi alkuun poliisilla oli vain soitettujen puheluiden lista, josta puuttui neljä viimeistä numeroa.

Kummankin miehen naisystävät tavoitettiin. Gröhnin naisystävän, Piret Roosmetsin mukaan virolaiskytkennät ovat selkeät ja hän jopa kertoi saaneensa varmoja tietoja tuolloin Helsingin seudulla vaikuttaneelta venäläisrikolliselta Igor Sergueevilta, ketkä olivat teon tehneet ja missä; kaksi ryssää ampuivat heidät jossain Espoon Tapiolan liepeillä olevassa rakenteilla olevan lasiseinäisen talon lähellä.

Tahvanaisen naisystävä Iina Ahonen taasen kertoi, että virolaismafia on väärä johtolanka. ”Surmaajat voivat olla myös Ruotsista”. Hän kertoi myös tuhonneensa vuoden 1991 joulukuussa toisen surmatun – ei kerro kumman – puhelinvastaajan nauhan; ”silloin vielä uskoin heidän olevan elossa ja tekeväni heille palveluksen”.

Vaikka tutkimuksia tehtiin tiiviisti ja vihjeitä tuli, niin tapaus ei ottanut selvitäkseen. Vihjeet surmatuista olivat yksinomaan pääkaupunkiseudulta. Poliisi ei uskonut erästä porilaista rakennusmiestä, jonka mukaan hän jutteli vielä 17. joulukuuta Gröhnin kanssa. Mies soitteli vihjeitään lähinnä iltapäivälehtiin, mutta poliisiin hän ei koskaan itse ottanut yhteyttä.

Poliisi viritteli Punavuoren kaksoismurhan mahdollisia yhteyksiä mm. heinäkuussa 1990 tehtyyn Kirkkonummen kolmoismurhaan sekä erityisesti niin sanottuihin Kultamurhiin. Jälkimmäisessä oli yhtäläisyyksiä sikäli, että siinäkin bisnestä harjoittaneet uhrit surmattiin muualla ja kuljetettiin eri paikkaan.

Tässä kohdin täytyy muistuttaa siitä, että tuolloin mediassa sekoitettiin monasti, että kuka oli kenenkin naisystävä ja mitä kukin on sanonut. Piret oli mainittu milloin Jussin ja milloin Kartsan tyttöystäväksi ja Iina Ahosen kertomaksi on mainittu tekijöiden olleen kaksi ryssää, vaikka tuon kertoi Piret.

Keitä he olivat

Jussi Gröhn – Monessa mukana

Veli Juhani Gröhn 26.7.1960 – 16.12.1991.

Pälkäneellä 26.7.1960 syntynyt Veli Juhani ”Jussi” Gröhn asui Espoon Iirislahdessa, osoitteessa Esperantotie 1 B.

Gröhnin naapuri kertoi havainnoistaan medialle maaliskuun -92 alussa.

Hän oli suurien suunnitelmien ja huikeiden unelmien mies. Monessa mukana. Bisnekseen mahtui mukaan myös laittomuuksia, pientä konnuutta. Koulutukseltaan autonasentaja.

Gröhn suunnitteli yhdessä porilaisen kaverinsa Marko ”Perry” Perälän kanssa autolla maailman ympäri ajamisen maailmanennätystä. He kävivät mm. Iltalehden toimituksessa marraskuussa 1990 kertomassa suunnitelmistaan ja siinä samalla kyselemässä sponsorirahoitusta idealleen. Reissun oli tarkoitus alkaa Kanadan Torontosta huhtikuussa 1992. Tiedä sitten kuinka pitkällä suunnitelmat olivat, mutta joulukuussa 1991 kaikki oli ohi. Niin suunnitelmat kuin elämäkin.

Gröhnin suunnitelmissa oli ajaa maailman ympäri.

Gröhn oli rakennusalan yrittäjä. Liikkeenharjoittaja, kuten termi virallisesti kuului. Keväällä 1987 hän perusti Ruotsin Mariestadiin Lasses Mattvätt –nimisen mattopesulan. Syksyllä 1990 hän oli – ainakin Iltalehdelle kertomansa mukaan – kirjoilla Tukholmassa.

Sittemmin Gröhn muutti Suomeen, tuohon jo mainittuun Espoon osoitteeseen. Hän oli avoliitossa nuoren virolaisneitosen, Piret Roosmetsin kanssa. Liitto ei suinkaan ollut ongelmaton, sillä Piret asui toisinaan naapurissa, koska pariskunnalla oli riitaa ja tappelua. Piretin raskaus oli yksi syy hänen ja Gröhnin riitaan. Gröhnin mukaan hän ei voi olla tulevan lapsen isä; “se ei ole teknisesti mahdollista”, hän oli sanonut sisarelleen. Piret synnytti tyttölapsen Helsingin Kätilöopistolla maaliskuussa 1992

Naapurin mukaan asunnon edustalla käytiin kauppaa, varsinkin öisin. Autoista, mopoista ja kerran jopa traktorista. Samainen naapuri kertoi, että kesällä 1991 Gröhn oli vuokrannut veneen, mutta sen sijaan, että se olisi palautettu vuokraamoon, niin se myytiin.
Liekö kyseessä sama vene, 11-metrinen Symbol 38, minkä Gröhn toi Ruotsista Suomeen. Mariestadissa hän sai ehdollisen tuomion varkaudesta kyseiseen veneeseen liittyen. Vene oli rekisteröity tekaistuun osoitteeseen Helsingin Eerikinkadulle ja sitä säilytettiin Porvoossa.

”Viimeksi näin Gröhnin joskus joulukuussa. Silloin hän lähti jonnekin pitkätukkaisen miehen kanssa. Sen jälkeen häntä ei ole näkynyt”, kertoi naapuri medialle helmikuussa 1992.

Viimeiset käräjänsä Gröhn kävi Lahden raastuvanoikeudessa lokakuussa 1991. Häntä syytettiin jatketusta törkeästä huumausainerikoksesta. Kiinniotettuna hän oli ollut 12.9. – 13.10. Tuomio julistettiin 20.1.1992, mutta Gröhn ei silloin enää ollut maallisen tuomion tavoitettavissa. Avustajansa korvaukset maksettiin valtion varoista, Gröhnin saadessa 1 vuoden 4 kuukauden ehdollisen tuomion. Toinen ehdollisen tuomion tuossa jupakassa saanut oli Ruotsin Märstassa asuva Esa Isberg.

 

 

Viimeisellä tuomiolla. Lahden RO:ssa annettiin Gröhnille tuomio huumausainekaupoista. Mies itse oli tuolloin jo kuollut.

Ruotsista tuodun huumeen oli ostanut Armas Blomerus. Hänet surmattiin puhelinkoppiin niin sanotussa Reppurinkadun surmassa Lahdessa kesäkuussa 1991. Blomeruksen veli oli sittemmin kuultavana Punavuoren kaksoissurmasta, mutta todettiin, että hänellä ei ollut sen kanssa mitään tekemistä.

Veli Juhani Gröhnistä tehtiin katoamisilmoitus joulun -91 jälkeen.

Gröhnin ystävä ja hänellä töissä ollut mies kertoi, että Jussilla oli monenmoista bisnestä, mutta kaikki alkoi siinä vaiheessa mennä pieleen, kun nuori virotar tuli mukaan kuvioihin. ”Kyllä sitä ennenkin Jussin kämpässä kulki jos jonkinlaista hankalaa tyyppiä. Varoitinkin häntä monta kertaa, että älä sählää, äläkä sekaannu huumebisnekseen. Jussi oli reilu kaveri ja rahasta hänellä ei ollut koskaan pulaa”.

Toinen ystävänsä taasen kertoi Jussin yhteyksistä Tallinnaan ja vaikka vannoo, että hän puhui Jussin kanssa puhelimessa vielä 17. joulukuuta; ”Puolenpäivän aikaan soitin ja sain sen käsityksen, että hän oli joko menossa tai tulossa Tallinnasta. Puhelussa oli kuitenkin jotain outoa, sillä puhelu meni ensin vastaajaan, ihan kuin Jussi olisi kuunnellut kuka soittaa ja vastasi vasta sitten. Minulle jäi sellainen käsitys, että asunnossa oli tuolloin kaksi muutakin henkilöä, joiden kanssa piti olla jotain keikkaa”.

Poliisin mukaan Gröhn surmattiin 16. joulukuuta, mutta kaveri on varma, että hän soitti 17. päivä. ”Soitin viellä illalla hänen numeroon, mutta vastausta ei tullut. Joku on kuitenkin purkanut viestini hänen vastaajastaan”, ystävä ihmetteli.

”Kesällä Jussin kanssa ihmettelimme eräälle hänen työntekijälleen sattunutta onnettomuutta. Putoaminen Mannerheimintien sillalta junaraiteelle keväällä 1991 luokiteltiin tapaturmaksi, mutta tulimme Jussin kanssa siihen tulokseen, että se ei voinut olla tapaturma. Tiedä sitten liittyikö juttu johonkin alamaailman välien selvittelyihin. Jussi itse ei käyttänyt huumeita. Hän ei ottanut edes viinaa”.

Kolmas Gröhnin tuttava, tuolloin 26-vuotias porilaismies kertoi, että hän oli Jussilla töissä. ”Monenmoista juttua sillä oli, asunto- ja autokauppaa, mutta silti joskus oli vaikeuksia maksaa meille palkkoja. Hänen varsinainen avovaimonsa oli Porista, mutta toinen oli se tallinnalainen tyttö”.

Gröhnin yrityksen toimitilat sijaitsivat Herttoniemessä.

Loppukesästä 1991 Gröhn oli järjestelemässä erään toisen liikemiehen kanssa yli sadan miljoonan dollarin lainaa. Rahoilla piti eräiden huhujen mukaan hankkia ravintola Kultainen Sipuli Katajanokalta. Esisopimus oli myös tehty Kuopion tienoilla sijaitsevasta Savokartanon kiinteistöstä. Lainahankkeiden kariuduttua suunnitelmat jäivät sikseen. Rikospoliisi oli jo tuolloin Gröhnin perässä, sillä hänen tiedettiin olevan mukana ns etumaksuhuijauksissa.

Eikä tässä vielä kaikki; Gröhn oli mukana vuonna 1990 konkurssiin menneen Espoon Hiekka Oy:n ja Sorak Oy:n liiketoimissa. Päätekijä oli sittemmin vankilaan joutunut Sven Erik Falck, 53. Gröhnilla oli myös osakkuus erääseen ratsutilaan.

Monessa mukana ollut Jussi Gröhn on haudattu Pälkäneelle, Tommolan hautausmaalle. Kuva ja kukka murha.info.

Kartsa Tahvanainen – hyväuskoinen bisnesmies

”Jos hän olisikin ollut joku renttu, mutta hän oli vain hyväuskoinen poika, joka meni mukaan bisneksiin”
-Kari Tahvanaisen äiti-

Kari Juhani Tahvanainen. 15.12.1966 – 16.12.1991.

Kari Juhani Tahvanainen aloitti opintiensä Herttoniemessä, Siilitien ala-asteella. Silloisen opettajansa mukaan Tahvanainen oli kova urheilemaan. Koulunkäynti muuten ei mennytkään sitten ihan yhtä hyvin.

Tahvanaisen uskovainen äiti muisteli poikaansa; ”Kari oli nuorempana uskossa. Hän oli kiltti mies, jolla oli monenlaisia liiketoimia. Olen varma, että nyt Kari on päässyt perille ja se tieto rauhoittaa minua”.

Viimeisen kerran äiti näki poikansa joulukuun alussa, jolloin tämä keräsi rahaa jotain isoa velkasummaa varten. Seuraava tieto tulikin sitten tiistaina 25. helmikuuta, jolloin poliisi ilmoitti Karin löytyneen surmattuna. ”Jotenkin minä vaistosin tämän, kun hänestä ei mitään kuulunut”. ”Ei hän meille asioistaan juurikaan puhunut, joten en minä halua arvailla ketkä ovat surmatyön takana””Rukoilen myös murhamiesten puolesta, etteivät enää tekisi muille pahaa”.

Äidillä on poikansa kuva pöydällä, kukkien vieressä.

”Luulen, että hän jäi velkaa suuren summan jollekin ja tuota summaa hän yritti vimmalla saada kerättyä vielä joulukuun alussa”. Äiti kertoi myös Karin lainanneen rahaa, mutta useat velalliset eivät sitten maksaneetkaan takaisin.

Toista surmattua, Gröhniä, Karin äiti ei tuntenut.

Poliisin vakavasti ottama katoamisilmoitus Tahvanaisesta tehtiin tammikuun -92 puolivälissä. Ilmoituksen teki Tahvanaisen naisystävä Iina Ahonen. Myöhemmin – useastikin – rikosjulkisuudessa ollut nainen; asui vuonna 2003 vuokralla asunnossa, jossa todennäköisesti surmattiin turkkilainen rikollinen Volkan Ünsal.

Iina “Saara” Ahonen oli mukana myös rikoskomisario Jari Aarnion monisäikeisessä hasistynnyrijupakassa, ollen se Aarnion “päiväkahviystävä.

Ensimmäisen kerran Ahonen kävi poliisilla tekemässä katoamisilmoitusta 18. joulukuuta – pari päivää sen jälkeen, kun viimeksi näki Tahvanaisen. Tuohon katoamisilmoitukseen suhtauduttiin vähätellen, sillä aikuinen mies saa ja voi kadota niin halutessaan.

Tyttöystävän kertomaa

Ahonen kertoi, että hän ja Gröhnin naisystävä Piret olivat saaneet miesten katoamisen jälkeen uhkaussoittoja; ”he ovat matkustaneet jenkkeihin eikä heitä saa etsiä tai teillekin käy huonosti”. Ahonen myös kertoi, että hän on hyvin tietoinen siitä, kuka soittaja on, mutta hän ei halunnut kertoa nimeä.

Miesystävästään Kari Tahvanaisesta Ahonen kertoi, että mikään paha mies hän ei ollut. Ahonen tiesi myös Jussi Gröhnin ja oli tavannutkin hänet useita kertoja; ”hänestä jäi kiltin miehen kuva”.

Iina Ahonen – tosin eräässä lehtiartikkelissa myös nimellä ”Lolita” esiintynyt nainen – kertoi, että hän tutustui Kari ”Tahvis” Tahvanaiseen ollessaan töissä erään hotellin baarissa. ”Kari istui siellä, ei se dokannut. Kerran se vain pyysi mua elokuviin ja siitä se lähti”. ”Kari sanoi työskentelevänsä kiinteistöalalla, mutta muutaman päivän päästä hän kertoi, että oli valehdellut ja hankkii rahansa rikollisin keinoin”. ”Jätkät veivas väärillä papereilla autoja, pistivät lehtiin ilmoituksia, että haluavat ostaa firmoja. Kaupat tehtyään he vaihtoivat kaikki rahaksi ja jättivät sovitun kauppahinnan maksamatta”.

”Kari kertoi, että oli ollut vankilassa ja vielä olisi pari keikkaa istumatta. Mutta me sovittiin, että hän istuu ne ja sitten aloitetaan puhtaalta pöydältä”.

”Rahaa ei kummallakaan juuri ollut. Kari oli niin auki, että se poltti jopa mun tupakoita. Koko ajan Kari selitti, että rahat ovat sijoitettu johonkin, josta pitäisi tulla fyrkkaa oikein kunnolla. Käsitin, että homman piti laueta silloin sunnuntaina tai maanantaina”.

”Karin 25-vuotissynttärit pidettiin 15.12. ja juhlat olivat Jussin kämpillä Espoossa. Mukana oli myös pari ilotyttöä Virosta. Jussi kertoi, ettei ollut seurustellut enää 3 kuukauteen Piretin kanssa, koska se ei käyttänyt ehkäisyä ja tuli raskaaksi. Jussi oli epäillyt, että se kyttää vain hänen rahojaan”.

”Kun sitten illalla mentiin ravintolaan, niin Kari oli helvetin hiljainen ja outo koko illan ajan. Kysyin onko minussa jotain vikaa, mutta vain sanoi, että rakastaa minua. Siinä kävi illan mittaan muutama tyyppi. Yksi oli se, joka oli mukana siinä Malmin KOP:n konttorin 28 miljoonan puhalluksessa Thaimaahan.

Iina Ahonen.

”Kari tiesi jotain tulossa olevista ongelmista, mutta se vain hoki, että kohta on fyrkkaa niin paljon, ettei sen suhteen ole huolta pitkään aikaan”.

”Heräsimme Merihaan asunnossamme maanantaina 16. päivän aamulla kello 7:00. Kari soitti heti Gröhnille ja sanoi “tulevansa sinne”. Hän arveli viipyvänsä koko päivän ja palaavansa vasta noin kello 19. Kellon lähestyessä sovittua aikaa, hän soitti ja sanoi, että menee vielä pari tuntia ja sen jälkeen voidaan mennä Gröhnin kämpälle saunomaan”.

”Viimeinen puhelu tuli kun Dynastia oli juuri alkanut, joten en kuunnellut Karin puheita kovinkaan tarkasti. Hän kuitenkin kertoi, että menee myöhempään, kun oli arvellut”.

”Heräsin yöllä yhdeltä ja olin hermostunut, kun Karista ei vieläkään kuulunut mitään. Ajattelin, että jätkät ovat saaneet isot fyrkat ja jättäneet mut kämppään lahoamaan. En rahoista, mutta siitä katoamisesta olin tosi vihainen”.

“Parin päivän kuluttua soitin Gröhnin kämpille, koska tiesin, että virolaiset huorat ovat siellä. Huusin vastaajaan, että saatanan ämmät vastatkaa, minä täällä. Ne kertoivat, ettei Jussia ole näkynyt. Kun tiesin, että Jussilla oli tapana tehdä paperille suunnitelmia, pyysin, että hävittäkää paperit. Samalla pyysin hävittämään myös vastaajassa olleet viestit. Luulin auttavani poikia, sillä ajattelin, että heillä on kytät perässä. Muutaman päivän kuluttua se Piret muutti Jussin kämppään ja alkoi myydä hänen tavaroitaan, koska tarvitsee rahaa. Matinkylän OP:sta tuli tiliote, josta ilmeni, että Jussilla oli yli 50 000 markkaa rahaa. Piret pyysi, että väärennetään nimet ja otetaan rahat. Mutta siihen en suostunut”.

”Sitten yksi Karin kaveri soitti ja kertoi karanneensa Katajanokan vankilasta. Hän kertoi nähneensä missä ja miten pojat tapettiin ja oli tuolloin toisessa autossa. Hän luetteli nimet, ketkä olivat paikalla ja kertoi muutakin mitä poliisit eivät tienneet. Jussi oli kuulemma kusettanut tiettyjä tyyppejä jossain kaupassa ja hänet oli ammuttu kostoksi. Kari oli alkanut itkeä ja rukoillut, ettei häntä ammuttaisi ja että hän ei kertoisi kenellekään asiasta. Kari oli jopa vähällä päästä karkuun, mutta selkään osunut laukaus oli pysäyttänyt hänet”.

Myöhemmin mies kiisti kaiken ja väitti ”Lolitan” keksineen koko asian. Sama mies meni myöhemmin kihloihin Piretin kanssa.

Gröhnin tavoin myös Kari Tahvanainen oli mukana monenmoisessa yritystoiminnassa. Hän oli mm. Futurent Kiinteistörahoitus Oy:n hallituksen puheenjohtaja sekä toimitusjohtaja. Futurent tosin oli asetettu konkurssiin loppuvuodesta 1991.

Kuten tyttöystävä kertoi, niin Kartsa Tahvanainen juhli syntymäpäiviään 15.12. pienen seurueen kanssa ravintolassa. Vain päivää ennen kuolemaansa. Tuossa seurueessa oli Tahvanaisen lisäksi myös mies, joka tuomittiin joulukuussa lähes 3 vuodeksi vankilaan huumausainerikoksista.
 – ”Tuollekin minä olen velkaa, sanoi Kartsa ohittaessaan puhelimessa olevan vanhan lapsuudenystävänsä”. Mies kuitenkin kiistää olleensa tuona iltana ravintolassa ja kertoi olleensa koko illan kotonaan. ”Kartsa oli koko illan hyvin hermostunut ja halusi ostaa aseen”. Todistajan mukaan Tahvanainen oli piipahtanut viideksi minuutiksi ravintolan ulkopuolella seisovaan pikkuautoon. ”Autossa oli Gröhn ja joku albiinon näköinen venäläismies.

Kari Tahvanainen on haudattu Vantaalle, Honkanummen hautausmaalle

Todennäköinen surmapaikka löytyy

Pääsiäismaanantaina 20.4.1992 päästiin vihdoin eteenpäin, kun Espoon Otaniemestä löytyi Jussi Gröhnin lompakko. Lompakossa oli asiapapereita mutta ei rahaa. Lompakko löytyi aivan meren rannasta, Otakaaren viertä kulkevan kävelytien tuntumasta. Löydön perusteella poliisi keskitti etsintöjä tuolle alueelle, pitäen sitä myös mahdollisen surmapaikkana. Toki oli mahdollista, että lompakko olisi kulkeutunut rantaan jäiden mukana myös jostain muualta.

Gröhnin lompakon löytyminen Espoon Otaniemestä antoi toivoa murhien selviämiseen. IL 23.4.1992.

Etsinnät ja yleisövihjeet johtivat tulokseen; alueelta löytyi 29 kappaletta harmaita teollisuuskäyttöön tarkoitettuja puhdistusliinoja, sekä sieltä oli kuultu laukauksia joulukuun puolivälissä. Laukaukset oli helppo kohdentaa 16.12. ammutuiksi, sillä samana päivänä tuli televisiosta elokuva Sotilaan tarina, jonka perusteella monet muistivat kuullensa laukauksia Otaniemen illassa. Myös eräs koiranulkoiluttaja oli kuullut laukauksia tuona iltana. Hän muisti päivän tarkasti, koska se oli ollut hänen viimeinen tenttipäivänsä. Poliisin tekniset tutkimukset vahvistivat surmapaikaksi Otaniemen.

 

 

Kuva Alibin kirjasesta Kohutuimmat rikokset.

 

Poliisi etsi surma-asetta kaislikosta Otaniemessä. Ei löytynyt. Kuva Markkulan kirjasta Suomalainen murha.

Liinojen kuitunäytteet osoittivat, että samoja kuituja löytyi Tahvanaisen vaatteista sekä Golfista.

Poliisi sai myös selvitettyä, että Tahvanainen oli ostanut leasingsopimuksella olleen auton 120 000 markalla eräältä 34-vuotiaalta mieheltä. Kauppa oli juridisesti pätemätön, sillä mies ei omistanut kyseistä autoa. Oli tarve kuulla tätä miestä.

Kävikin ilmi, että miehellä oli yrityksensä tiloissa samanlaisia liinoja kuin mitä löytyi Otaniemestä. Lisäksi mies on aseiden asiantuntija. Hän oli myös alkuvuodesta 1992 ilmoittanut, että toimistostaan on murron yhteydessä anastettu Smith&Wesson merkkinen käsiase. Juuri sen tyyppinen kuin millä surmat oli tehty. Miestä kuulusteltiin kolmasti kesällä 1992. Mies, entinen vääpeli, myönsi tuntevansa Tahvanaisen, ja tietävänsä kuka on Gröhnin Jussi. Osallisuutensa murhiin hän kielsi.

Pidätys, vangitseminen, oikeudenkäynti – ja vapautus

Punavuoren kaksoismurha on ainoa 1990-luvun selvittämätön henkirikos mistä on käyty oikeutta.

Kun puhelutiedot saatiin, niin kävi ilmi, että Tahvanaisen puhelimesta oli soitettu 16. joulukuuta yhteensä 74 puhelua. Kaikki puhelut olivat Suomen rajojen sisäpuolelle. Siihen saakka oli yhtenä olettamana ollut, että miehet olisivat soitelleet Tallinnaan ja sieltä olisi sitten saapunut ”murhalähetystö”. Nyt tuo teoria jouti romukoppaan.
Kaikki puhelut pystyttiin identifioimaan. Myös autokauppiaan sekä sen suomenruotsalaisen pariskunnan, jolle Gröhn oli antanut rahaa autonvuokraamista varten. Viimeinen puhelu Tahvanaisen puhelimesta oli soitettu 16.12. klo 20:46. Sen jälkeen puhelimensa vaikeni. Iäksi.

Oli kuitenkin eräitä puheluita, jotka aivan erityisesti herättivät poliisiin mielenkiinnon: Puheluista 4 oli soitettu tuolle samaiselle monialayrittäjälle, jota oli edellisenä kesänä jo kolmasti kuultu. Mies kertoi puheluiden koskeneen erään auton moottoria, joka oli jo myyty eteenpäin.

Poliisi ja syyttäjä pitivät näyttöä riittävänä, joten 31.10.1992 Helsingin raastuvanoikeus vangitsi 34-vuotiaan yrittäjän, entisen aseupseerin ja taisteluvälinehuoltajan epäiltynä kahdesta murhasta. Hän kiisti syyllisyytensä jyrkästi.

On marraskuu 1992. Ollaan Helsingin raastuvanoikeuden istunnossa. Syytettynä on 34-vuotias, keskipituinen, hoikka ja tuuheaviiksinen mies, jolla on puolipitkät vaaleanruskeat laineikkaat hiukset.

On mies muuttunut aseupseerin ajoista.

Hänet nähdessäni tulee heti mieleen Gröhnin naapurin sanat: ”Viimeksi näin Gröhnin joskus joulukuussa. Silloin hän lähti jonnekin pitkätukkaisen miehen kanssa. Sen jälkeen häntä ei ole näkynyt”.

Syytetty esiintyi oikeudessa rauhallisesti, kun hänelle luettiin syyte törkeästä kavalluksesta. Syytteen mukaan hän oli anastanut 120 000 markan arvoisen leasingauton itselleen ja myynyt edelleen Tahvanaiselle. Kun murhasyyteet luettiin, niin syytetyn posket punehtuivat. Esitutkinnassa vähäpuheinen mies ei ollut oikeudessa sen puheliaampi. Hän myönsi olevansa aseharrastaja – ei niinkään aseiden keräilijä, mutta aikaa ampumaharrastukselle ei enää ollut. Murha-aseeksi väitetystä ja edelleen kateissa olevasta Smith&Wessonissa oli kertomansa mukaan vika; se nosti kaksi patruunaa latausvaiheessa ja sillä ei voinut ampua kahta laukausta peräkkäin.

Yrittäjää vastaan puhuivat seuraavat seikat; vuoden 1992 alussa vieraillessaan tutussa aseliikkeessä hän ei koskaan maininnut, että S&W oli varastettu. Todistajana kuultu suutari kertoi, että 34-vuotias oli talvella 1991 puhunut hänelle tehdystä oharista ja että pitäisi nitistää joku ja että kyse ei ollut aseista, vaan yhtä kovasta kamasta. KRP:n tutkimuksen mukaan sekä syytetyn pajalta, että kummastakin ruumiista ja Golfista löytyi samantyyppisiä metallipaloja ja ne jo mainitut puhdistusliinat. Oliko pelkkää sattumaa, että niitä oli sekä Otaniemessä että hänen verstaallaan ja miten liinojen kuituja oli sekä Golfissa että kummassakin ruumiissa.

Yrittäjän puolesta puhui taas se, että hänen vaimonsa kertoi miehensä olleen kiltisti kotonaan joka ikinen ilta ja yö. Vaimolla oli myös jonkinlainen päiväkirja mihin hän merkitsi ”tulo- ja menoarviot”. Kummeksuttaa, että miksi hän olisi niin tehnyt? Myös asekauppias Runo Kurki, jolta syytettynä ollut oli aseen ostanut, kertoi, että myös muut aseet kuin S&W tulevat kyseeseen mahdollisena surma-aseena.  – ”Olen myynyt yli 30 000 yhdeksänmillistä asetta, ja siten on mahdotonta muistaa ketkä olisivat potentiaalisia ehdokkaita käsiteltävän jutun surmaajakandidaateiksi. Myös espanjalaiset aseet jättävät samanlaisia jälkiä kuin kyseinen automaattipistooli”.

Yrittäjä toimi alivuokralaisena eräässä teollisuusrakennuksessa Helsingin Konalassa. Hänen mukaansa noihin tiloihin oli murtauduttu loka- sekä marraskuussa 1991 ja tammikuussa 1992. Näistä murroista oli tehty rikosilmoitus, mutta aseen viemistä ei rikosilmoituksessa mainittu. Se tuli esille vasta myöhemmin kun yrittäjää kuulusteltiin murhista.

Yrittäjän mukaan kuka tahansa on voinut käydä yrityksensä toimitiloissa ja ottaa sieltä mukaansa liinoja. Hän myös edelleen painotti, että omistamansa Smith & Wesson ase on varastettu joskus marraskuussa 1991. Yrittäjän puolustusasianajajalla Tiina Nysténillä oli toinenkin selitys puhdistusliinoille; ”surmatut ovat voineet ottaa niitä mukaansa yrittäjän verstaalta, koska he kävivät siellä useita kertoja syksyn 1991 aikana”.

Vaimon uskottavuutta todistajana heikensi seikka, että hän ei edes tiennyt mitä aviomiehensä yritys osti ja myi, eikä hän myöskään tiennyt miehensä ulkomaisista yhteyksistä yhtään mitään. Epäily ryöstömurhasta mureni kummallisen seikan takia; aviovaimo kertoi, että heillä ei ole rahaa ja he saavat siksi asumistukea. Tuota tukea oli maksettu takautuvasti 14000 markkaa syksyllä 1991 ja niillä rahoilla perhe matkusti jouluna -91 Marokkoon lomalle. Outoa, että oikeus antoi paino- ja todistusarvoa perheen rahattomuudelle ja asumistuelle, sillä tuskin yli 40000 markkaa laittomasti saanut ilmoittaa rahoista yhtään mihinkään.

Oikeudenkäynnissä syyttäjä kysyi, onko syytetty ollut Otaniemessä 16.12.-91 ja kuinka hyvin hän tuntee Otaniemen. Vastaaja kielsi olleensa tuolloin Otaniemessä ja sanoi, ettei juurikaan tunne seutua. Hän kuitenkin kertoi käyneensä ”joskus 1980-luvun lopulla” Otaniemessä voimaharjoittelussa.

Yrittäjä itse kiisti edelleen olevansa murhien takana, sanoen, että kaikki tämä on vain poliisin epätoivoista hakuammuntaa, koska tutkinta on epäonnistunut. Raastuvanoikeus lykkäsi asian käsittelyä ja yrittäjä pidettiin edelleen vangittuna.

Toisen käsittelykerran jälkeen, 7. joulukuuta, oikeus katsoi, että 34-vuotias on vapautettava. Näyttö ei riitä. Peruste vangittuna pitämiseen on lakannut. Olikin ainutkertaista, että kahdesta murhasta syytettynä ollut pääsi lopulta vastaamaan vapaalta. Seuraavaan istuntoon hänet kuitenkin velvoitettiin saapumaan 5000 markan sakon uhalla.

Tutkinnanjohtaja Haapala oli edelleen sitä mieltä, että käräjäoikeuden vapauttama mies oli osallinen murhaan; ”Joko tekijänä, avustajana tai muuten vain osallisena”.

Kaksoismurha oli pitkään päivän puheenaihe myös Helsingin alamaailmassa. Alibi-lehden 5/1992 kannessa uutisoitiin näyttävästi “gangsterisodan syttymisestä”.

Kaksoismurhan syytteistä vapautettu mies sai kuitenkin runsaan 10 kuukauden ehdollisen tuomion mm.  väärennöksistä, petoksista ja ampuma-aserikoksesta. Vaimonsa tuomittiin samassa yhteydessä 30 päivän ehdolliseen vankeuteen petoksesta.

Vihjeitä tuli poliisille koko 90-luvun ajan; milloin joku tiesi tai oli tietävinään. Aika kului, ratkaisua vaan ei tullut. Poliisilla oli epäilty. Sitova näyttö puuttui.

Erään huikean tarinan mukaan entinen poliisi Pekka Erkkilä kertoi saaneensa uhkauksia Hattulan miljoonaryöstön jälkeen; ”sain tietää Venäjällä liikkuessani, että sama mies, jonka sanottiin tappaneen Helsingissä kaksi miestä, on lähetetty perääni ja hänelle olisi annettu tehtäväksi mun nitistäminen. Tappoterveisten tuojat kertoivat, että palkkamurhaaja K:n tulee perässä. Hänen sanottiin hoidelleen mm. Helsingin Punavuoresta autosta kuolleena löydetyt miehet vähän toista vuotta sitten”.

Erkkilän tarina oli yhtä suurta valhetta – oman egonsa ja erinomaisuutensa loputonta korostamista.

Miten kaikki oikeasti menikään?

Sekä Gröhn että Tahvanainen olivat bisnesmiehiä, mutta kovia säätöveikkoja. Ja tämä jatkuva säätäminen vei heidät sitten lopulta ennenaikaiseen hautaan.

He olivat jääneet velkaa tälle 34-vuotiaalle liikemiehelle, Kari Tapio Ruotsalaiselle. Vuonna 1958 syntyneelle monen bisneksen miehelle.

Tahvanainen ja Gröhn saapuivat Golfilla rahojen kanssa neuvotteluun Otaniemen rantaan. Hetken kuunneltuaan Ruotsalainen kyllästyi miesten loputtomiin selityksiin ja totesi saavansa omansa pois, mutta mitään tästä hän ei näiden heppujen kanssa hyötyisi, eikä enää säätelyä ja selittelyjä kuuntelisi.

Äkkipikaisena miehenä hän ampui molemmat miehet. Gröhn sai laukauksen päähän ja kaksi muualle ruumiiseen, kuollen heti. Tahvanainen kääntyi paetakseen, mutta sai luodin selkäänsä, lapaluiden väliin, ja kuoli hänkin heti. He tuskin osasivat odottaa tälläista kohtaloa. Ehkä he luulivat, että puhumalla tästä selviää – kuten monesti aiemminkin.

Ruotsalainen siirsi tai siirrätti ruumiit Golfiin. Kuuma kysymys oli, että missä auto oli tuon reilut pari kuukautta ja miksi se lopulta ajettiin löytöpaikalleen? Sitä emme tiedä. Olisiko auton säilytyspaikka antanut liikaa vihjettä tekijästä? Vai oliko Ruotsalaisella vaan asiaa kaupungille ja että ”mennään sitten Golfilla”. Ruumiita ei jätetty löydettäväksi varoituksena; ”näin käy säätäjille”, vaan auto jäi Punavuoreen parkkipaikalle, kun siinä oli tilaa. Se, että kukaan ei autoa tuomista eikä sitä siihen ajanutta ja paikalta poistunutta henkilöä nähnyt oli vaan hyvää tuuria.

On myös mahdollista ja jopa hyvinkin todennäköistä, että auto on melko nopeasti surmatöiden jälkeen ajettu sinne mistä se löydettiin. Pysäköinninvalvonta tosin kiistää asian, mutta ehkä he vaan ovat pesseet käsiään siitä, että eivät ole tehneet työtään.

Yhtä lailla kuin hyvää tuuria oli auton kanssa, niin myös siinä, että poliisin näyttö ei riittänyt ja että Ruotsalaisen asianajaja oli ponteva sekä osaava.

Mihin Kari Tapio Ruotsalainen sitten oikeudenkäynnin jälkeen lähti? Hänen liiketoimistaan oli kertynyt miljoonien tappiot ja käteistä rahaa ei – ainakaan näkyvissä – ollut.

Mutta ei sellaista hevosta, etteikö sillekin löydy kouluttaja.

Ruotsalaisen omat bisnekset ja hänen paheneva mustasukkaisuutensa olivat lopulta eräälle henkilölle liikaa. Tämä henkilö, Mikki, antoi  ymmärtää, että nyt olisi paras poistua Suomesta. Mitä nopeammin sen parempi.

Ruotsalainen asettui erinäisten vaiheiden kautta asumaan Espanjan Aurinkorannikolle, Marbellan ja Esteponan seuduille. Suomeen hänellä ei olisi enää mitään asiaa. Ystävät olivat vähissä. Parempi vaan ”haihtua”.

Mutta jollain hänenkin piti elää ja erään tiedon mukaan huumausainebisnes oli sellainen. Saman tietolähteen mukaan Ranskassa kävi käry ja Ruotsalainen joutui vuosiksi ranskalaiseen vankilaan. Suomessa Kari Ruotsalainen oli kadonnut henkilö ja hänet julistettiin lopulta kuolleeksi.

Myös poliisilla oli tieto, että Ruotsalainen olisi kuollut, joten kaksoismurhan tutkinta jäi sillensä. Se lopetettiin.

Kun vuonna 2011 kävikin ilmi, että tekijäksi oletettu elää yhä ja poliisi oli todennäköisesti saanut kaksoismurhiin liittyvää uutta tietoa, niin tutkinta käynnistettiin uudelleen.

Poliisi tuli siihen tulokseen, että ”kuolleista herännyttä” miestä on syytä kuulla uudestaan. Hänen täytyy olla tekijä. Vuoden 2011 lopulla tehtiin Espanjan poliisille pyyntö ottaa Ruotsalainen kiinni ja luovuttaa Suomeen. Punavuoren kaksoismurhan selviäminen oli lähempänä kuin koskaan.

Poliisi otti myös yhteyttä tuon Volkswagen Golfin viimeiselle rekisteriin merkitylle omistajalle saadakseen auton tutkittavakseen.

Kaikki meni kuitenkin mönkään; vahvassa humalatilassa ollut Kari Ruotsalainen jäi perjantaina 27.1.2012 klo 22:40 auton alle Esteponan kaupungin rantakadulla, Avenida Espanjalla, talon nro 168 tuntumassa ja kuoli saamiinsa vammoihin. Yliajajansa oli nuori mies. Koska yliajo tapahtui paikassa missä ei ole suojatietä, niin tapausta ei otettu tutkintaan. Poliisi on vahvistanut tiedon yliajosta.

Oliko yliajo sitten vahinko vai ei – sitä emme tiedä. Huhutaan Ruotsalaisen sekaantuneen huumekauppaan ja astuneen siinä jonkun varpaille.

Korkkiruuvilla surmatun suomalaismiehen tarina ei liity Punavuoren kaksoismurhaan.

Kari Tapio Ruotsalainen oli muuttanut Espanjaan toistamiseen maaliskuussa 2011. Hän asui Puerto Marinassa, Esteponan sataman tuntumassa

Iltasanomat uutisoi 8.9.2012 kaksoismurhan ajautumisesta lopulliseen umpikujaan.

Nimimerkki Vinlandia kertoo olleensa Kari Tapio Ruotsalaisen lähisukulainen ja hän on kirjoittanut aiheesta täällä murha.infossa seuraavasti:

Auto

Ruumiit olivat punaisessa Golfissa, mutta mikä on sen auton tarina?

Suomen kuuluisin Golf. Sen paikka olisi ollut rikosmuseossa.

1,3 litran moottorilla varustettu punainen Volkswagen Golf, BKT-456, valmistenumero WVWZZZ1GZKW053533, ensirekisteröitiin Suomessa uutena 31.10.1988. Ensimmäinen omistaja oli Herttoniemen VV-Auto Helsingistä. Heidän käytössään Golf oli 12.1.1990 saakka, jolloin se myytiin yksityishenkilölle.
Hän taasen myi Golfin 26.11.1991 Porvooseen Suopellontielle, mm. huoltamotoimintaa harjoittavalle Oy K.B. Bärlundille, joka osti auton vuokrauskäyttöön. Näihin aikoihin Golfiin teipattiin musta-kelta-oranssi vinoraita etuoviin. ”Se oli tunnuksemme”.
Auto luovutettiin vuokralle kahdeksi päiväksi lauantaina 14.12. Helsingissä, Herttoniemen Shell-huoltamon pihalla. Kun sitä ei palautettu sovittuun aikaan, niin vuokraamo teki siitä muutamaa päivää myöhemmin ”katoamisilmoituksen”.

Shell Helsinki Herttoniemi maaliskuussa 1992.

Vuokraamon edustaja kertoi tapaamisestaan liikemiesten kanssa. Iltalehti 2.3.1992.

Mielenkiintoista on, että Trafin tiedoston mukaan Golf on kuitenkin myyty 10.2.1992 yksityishenkilölle, vaikka auto on tuolloin vielä seissyt Helsingin Telakkakadulla kaksi ruumista sisällään. Ruumiit siis löytyivät 24.2.1992. Kyseessä lienee kuitenkin vain ”myyntitekninen toimi”. Onko sillä sitten ollut mitään merkitystä; myydä nyt auto, joka on ilmoitettu anastetuksi?
Miten kauan Golf sitten oli tutkinnan kohteena? Se kuitenkin hinattiin poliisin tiloihin, syynättiin ja harjattiin kunnolla, jonka jälkeen se olikin taas vapaa kulkemaan.

BKT-456. Matkasi on päättynyt. Huomaa outo omistajanvaihdos 10.2.1992. Auto oli silloin ilmoitettu varastetuksi ja oli vielä kateissa ruumiit sisällään!

Bärlundin jälkeinen omistaja myi auton 30.10.1992. Tämän jälkeen ”Suomen kuuluisin Golf” sai elämänsä toiseksi pisimmän suhteen; se oli kolme ja puoli vuotta yksityishenkilöllä, jonka jälkeen se siirtyi kuopiolaisen yrityksen käyttöön. Sieltä 10 vuodeksi Savonlinnaan, josta useiden omistajavaihdosten – joista yksi yli viisi vuotta kestänyt omistussuhde – kautta Joensuuhun heinäkuussa 2010.

Vielä oli kuitenkin edessä muutto Lahteen sen viimeiseksi jääneelle omistajalle. Hänellä auto oli vain kolme päivää, jonka jälkeen se on poistettu rekisteristä 9.8.2010. Poliisit kysyivät autosta vielä vuonna 2012, kun tapaukseen haluttiin sen uuden käänteen takia lisävalaistusta, mutta Golf oli tuolloin jo aloittanut uuden elämänsä Afrikassa, jonne se myytiin vuonna 2010.

Liekö Golf ollut Suomessa koskaan kenenkään kesäloma-autona. Mikäs siellä on ollut takapenkillä nukkuessa, siniseen makuupussiin kääriytyneenä…

Tässä paikassa kauan sitten… Maisema on muuttunut, mutta Koffin piippu on ja pysyy. Kuva murha.info

Keskustelua aiheesta

Edit 7.8. klo 20:50. Lisätty yksi kuva ja yksi lause. Edit 10.8. klo 23:20 muutettu yksi lause. Edit 28.8. klo 20:35. Lisätty Tahvanaisen tyttöystävän kertomus, kaksoismurhasta syytetyn nimi, sekä lisätty mm. yksityiskohtia oikeudenkäynnistä Suomessa 1992.

Hilkka Laitisen katoamisesta 45 vuotta

Vuosi 1971 ja viimeinen yhteinen joulusauna. Kuva Laitisten kotialbumista.

49-vuotias nastolalainen yrittäjä Hilkka Tuulikki Laitinen katosi kotoaan osoitteesta Ratsutie 48, 19.7.1972. Vaikka monet ovat varmoja, että katoamisen taustalla on oma aviomiehensä Urho Laitinen, niin virallisesti tapaus on yhä pimeä. Ruumista ei ole löydetty, eikä kukaan ole tunnustanut olleensa katoamisen takana.

Ratsutie 48 etupihaa 1970-luvulla.

Hilkka Laitinen asui tässä talossa yhdessä Urho-miehensä ja Satu-tyttärensä kanssa. Urhon mukaan Hilkan on täytynyt poistua kodistaan kello 16 – 18:45 välisenä aikana. Mutta miksi kukaan Hilkan hyvin tuntemista nastolalaisista ei nähnyt häntä?

Tapausta heti alusta tutkinut ylikonstaapeli Lauri Heikkilä oli varma siitä, että Hilkka ei katoamispäivänään eikä sen jälkeen koskaan poistunut kotoaan elävänä. Hän oli myös sitä mieltä, että juttu ratkeaisi nopeasti.

Viimeisen kerran Hilkka nähtiin ulkopuolisen (so. ei perheen jäsenen) toimesta elossa 19.7. n klo 14:30, jolloin hän poistui omistamansa kiinteistön baarista kellarin kautta talon toisella puolella sijaitsevaan kotiinsa.

Kotona kahdestaan

Miehensä Urho Laitinen, 53, tuli töistä Lahden Mallasjuomalta noin kello 15 ja omien sanojensa mukaan he joivat kahvit, jonka jälkeen Urho ryhtyi maalaamaan kiinteistön aitaa. Urhon kertoman mukaan Hilkka kysyi häneltä kyytiä Villähteelle, jossa hänen piti käydä ompelijan luona sovittamassa uutta housupukuaan, mutta Urho kieltäytyi aidanmaalaamiskiireisiinsä vedoten.

– Tämän jälkeen Urho Laitinen ei kuulemma vaimoaan enää koskaan nähnyt ja Villähteelle Hilkka ei koskaan saapunut.

Seuraavana päivänä Hilkan piti käydä Lahden poliisiasemalla passia uusimassa, sillä hänellä oli suunnitelmissa käydä etelänmatkalla.

Katoamisaikaan Urho ja Hilkka olivat kahdestaan asunnossa. Tuona päivänä, kello 15:45 eräs Hilkan sukulainen sai oudon puhelinsoiton. Taustalla kuului meteliä, kukaan ei sanonut mitään. Jostain syystä ei kait koskaan tutkittu mistä puhelu tuli? Oliko Hilkka saanut linjan auki ja yritti huutaa apua?

Illalla klo 18 Hilkan sukulainen soitti ja kysyi Hilkkaa. Urho sanoi, ettei tiedä. Kello 19 Urho kävi uimassa heidän perheystävänsä ja tämän pojan kanssa. Päästyään kotiin Urho joutui taas rientämään puhelimeen; Hilkkaa kysyttiin yhtenään.

Katoamisilmoitus tehtiin torstaina 27.7. Urho olisi halunnut vielä odottaa, mutta Hilkan tyttären painostuksesta tuo ilmoitus tehtiin.

Öinen ajelu

Urho Laitinen kävi keskiviikon ja torstain välisenä yönä jossain. Näin väitti viereisessä kiinteistössä toimivan ravintola Onnimannin portieri. Hän näki, kun Laitisen pihaan saapui kello 01:00 iso musta auto – jollainen Urholla tuolloin oli. Urho kielsi käyneensä missään ja väitti todistusta vääräksi.

Ravintola Onnimannin edustaa. Taustalla Laitisten kiinteistöä.

Urholla oli ollut suhde jo pidemmän aikaa lähellä asuvan kemikalioyrittäjän Riitan kanssa. Hilkan katoaminen ei suinkaan masentanut Urhoa, vaan jo samalla viikolla Riitta vietti öitään Urhon luona. Urhon ja Hilkan yhteisessä aviovuoteessa!

Perheen vielä kotona asunut lapsi Satu oli tuolloin sukulaistensa kanssa lomamatkalla.

Urho Laitinen pidätettiin epäiltynä vaimonsa surmasta toukokuussa 1975, mutta todisteiden puuttuessa hänet vapautettiin. Edes verinen päiväpeitto ei siihen riittänyt. Perusteita vangitsemiseen ei ollut. Urho oli kovin haluton auttamaan poliisia tutkinnassa ja jäi kiinni muutamasta valheesta. Samaisena vuonna kaivettiin kadun puolen piha auki, sillä erään selvänäkijän mukaan Hilkka on haudattu sinne. Kuparilanka ja pajunvitsa olivat vihjeinä, mutta kuten arvata saattaa – maahan ei ollut haudattu ketään eikä mitään.

Selvännäkijä työssään.”Taikavarpuni osoittaa, että olemme saapuneet kohteeseen”.

Kaivuutyö ei johtanut toivottuun eikä pelättyyn tulokseen.

Tuolloin, vuonna 1975 ja siitä eteenpäin Ratsutie 48:n kiinteistössä asui virallisesti vain Urho Laitinen. Yksin.

Urho Laitinen suhtautui epäilyihin sekä katoamiseen tyynesti; ”Minä jätän koko jutun viranomaisten käsiin. Heillä on parhaat mahdollisuudet ratkaista tämä asia”.

Uutinen sanomalehdessä 10.5.1978.

Vuonna 1978 kiinteistön pihalla ollut kaivo tutkittiin – turhaan.

Elämä jatkui. Urho ja Riitta eristäytyivät muista ihmisistä yhteisön ulkopuolelle.

Hilkka Laitinen julistettiin kuolleeksi 9.8.1983. Kuolinpäiväksi merkittiin katoamispäivä. Tämän jälkeen Urhon ja Hilkan omaisuus jaettiin. Urho ja Riitta muuttivat Norjaan.

Hilkka Laitisen muistelupaikka on Iitin uudella hautausmaalla.

Kutsut iäisyyteen

Urho Laitinen kuoli sydänkohtaukseen yöllä kotonaan Norjassa heinäkuussa 1985. Kemikalioyrittäjä Riitta kuoli hänkin muutama vuosi sitten. Ei ole enää ketään kuka tietäisi mitä todellisuudessa tapahtui. Virallisesti Hilkka Laitinen on kadonnut. Todennäköisesti hänet surmattiin Urho Laitisen toimesta ja ruumis on hävitetty tavalla tai toisella. Ehkä Asikkalan Salonsaareen, jossa Urhon tiedetään käyneen.

Urho Laitinen suhtautui lehdistön edustajiin hyvin nihkeästi alun alkaen. Vuonna 1976 hän kuitenkin sanoi että, ”minulle riittää se tietoisuus, että olen täysin syytön vaimoni katoamiseen. Mitään haastatteluja minä en tästä jupakasta anna. Vähin erin minun maljani on kuitenkin täyttymässä ja kun ensimmäinen pisara menee sen yli, minä paljastan tietoni. Ja takaan, että siitä puhutaan”.

Tuo malja ei sitten koskaan läikkynyt yli. Emme saaneet tietää mitä Urho tiesi.

Keskustelua aiheesta

Mihin katosi Erik Sarin?

Vantaan Kaivokselassa, osoitteessa Kaivokselantie 4 C asunut 32-vuotias tullaaja Erik Johan Sarin katosi jäljettömiin lähes 29 vuotta sitten, keskiviikon ja torstain välisenä yönä, 2.-3. marraskuuta 1988. Katoamisensa on edelleen suuri mysteeri: Mitä tapahtui tasapainoista elämää viettäneelle, säntillisenä tunnetulle miehelle, jolla ei tiettävästi ollut sairauksia?

Erik Sarin oli naimisissa ja katoamisilmoituksen teki poliisille hänen vaimonsa, illalla 3.11.

Helsingin Sanomat 8.11.1988.

Keilailta

Yksityisen helsinkiläisen maahantuontiyrityksen palveluksessa ollut Sarin oli tuona kohtalokkaana iltana, 2.11. ollut kolmen muun työkaverinsa kanssa keilaamassa Talissa Helsingissä. Illan aikana oli saunottu ja nautittu olutta. Kavereiden mukaan Sarin nautti keilatessa muutaman oluen ja saunomisen yhteydessä kolme olutta.

Keilahallilta porukka oli matkannut Helsingin keskustaan, hotelli Torniin jatkamaan illanviettoa. Tornissa Sarin oli juonut kolme ”pitkää olutta”. Tornista lähtemisen jälkeen hän oli ollut ilmeisesti voimakkaasti päihtynyt, sillä seurueensa ei ollut päässyt sisään ravintola Säkkipilliin, juurikin Sarinin päihtymistilan vuoksi.

– Kyseinen ravintola sijaitsi Mannerheimintien ja Kalevankadun kulmauksessa.

Säkkipillin luota seurue suuntasi työpaikalleen, osoitteeseen Tehtaankatu 24. Kello oli tuolloin n 22:00. Konttorissa oli nautittu muutamat viskit ja Sarin oli päihtynyt vielä enemmän; lätrännyt kahvia ja viskiä pöydälle, kaatunut ja lyönyt tiettävästi päänsä.

Hieman ennen puolta yötä, noin klo 23:40 – 23:45 miehet päättivät mennä ulos syömään. Erik Sarin oli sen verran heikossa kunnossa ja jäi nukkumaan Tehtaankadun konttorin tiloihin.
Syömisestä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä miehet eivät päässeet haluamaansa ravintolaan, jolloin kaksi miehistä lähti taksilla kotiinsa. Seurueen kolmas mies, Sarinin esimies, meni takaisin konttorille n klo 00:10. Siellä ei kuitenkaan ollut enää ketään! Erik Sarin oli poistunut. ”Olin poissa vain 20-30 minuuttia ja sillä välin hän oli kadonnut”, luulin, että hän oli lähtenyt kotiinsa”, kertoi johtaja Roland Lauritzon.

Tehtaankatu 24. Erik Sarin oli töissä tässä talossa. Sama yritys toimii edelleen. Kuva vuodelta 2009. Googlemaps.

Katoaminen

Erik Sarinista tehtiin katoamisilmoitus. Takseilta kyseltiin; kukaan ei muistanut kyytiä Kaivokselaan, saati nähneensä Sarinin näköistä miestä. Kaivokselaan ajaneiden yöbussien kuljettajilta kysyttiin, mutta heistäkään ei kukaan muistanut nähneensä kadonneen näköistä miestä tuona yönä kyydissään.

Sairaalat soitettiin läpi; ei mitään. Helsingin rikospoliisin väkivaltaosasto otti katoamisen tutkittavakseen; he tutkivat Tehtaankadun ympäristöä ja meren rantoja. Tuloksetta. “Suhtaudumme tapaukseen hyvin vakavasti”, sanoi jaoksen silloinen johtaja, rikoskomisario Paul Kokko.

Sarinin vaimon mukaan miehensä katoaminen oli hänelle täydellinen yllätys. Koskaan aiemmin ei ollut tapahtunut ilmoittamattomia poissaoloja. Sarinilla ei ollut muassaan minkäänlaisia henkilöllisyyspapereita ja rahaakin vain muutama sata markkaa. ”Meidän piti lähteä viikonlopuksi kotiseudulleni Saaren kuntaan. Varasimme jo junaliput ja odotimme matkaa kovasti”.

Työkaverit olivat yhtä lailla kummissaan katoamisesta; ”hän on erittäin miellyttävä ja pidetty työpaikallaan”.

175 senttiä pitkä ja hoikka Erik Sarin oli kadotessaan avopäin, ilman käsineitä. Pukeutunut irtohihalliseen sinipunaiseen Sail Ski-toppapuseroon ja sinisiin farmarihousuihin, sekä mustiin kävelykenkiin. Hänellä oli ruskeat silmät ja hiukset.

Sää tuolloin katoamisiltana oli vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen kylmä. Pakkasta oli jopa -16 astetta.

Uutta tietoa

Katoamiseen saatiin lisävalaistusta kolmestakin suunnasta: Noin kolmen viikon kuluttua katoamisestaan saatiin tietoa, että Erik Sarin oli todennäköisesti ottanut taksin, valkoisen Mercedes-Benzin, Kapteeninkadun taksitolpalta noin puolen yön aikoihin. Kuljettaja – ilmeisesti tuuraaja, joka ei ollut seurannut lehtiuutisia – oli nähnyt ilmoituksen Erik Sarinista taksitolpalla ja kertoi poliisille kyydinneensä Sarinin Kaivokselantie 4:n eteen.

Kuljettajan mukaan kyyditettävä ei hänestä vaikuttanut mitenkään poikkeuksellisen päihtyneeltä ja oli mutissut itsekseen, että ”mitäköhän vaimo sanoo kun tulen vähän huppelissa kotiin”. Mies oli ollut rauhallinen ja päässyt taksista hyvin ulos. Taksinkuljettaja näki miehen kävelevän Kaivokselantien ja Kaivosvoudintien väliseen puistoon. Tämä näköhavainto on viimeinen mitä Sarinista on tiettävästi tehty.

Kartta ja tekstit Alibi 6/1993.

Missään ei ole (julkisesti) kait mainittu mihin aikaan tuo taksikyyti Kaivokselaan oli. Tuolloin kyydit maksettiin lähestulkoot aina käteisellä, joten tarkka kellonaika jäänee epäselväksi. Matkaa Tehtaankatu 24:stä Kaivokselantie 4:ään on 14,5 kilometriä. Jos Sarin otti taksin n klo 24:00, hän ollut Kaivokselassa n 00:30.

Tehtaankatu 24:stä on Kapteeninkadun taksitolpalle vain noin 100 metriä.

Lisäksi tuli tieto, että Sarinille läheinen henkilö oli menehtynyt jokin aikaa sitten ja että tämä oli vaikuttanut Sarinin mielentilaan. Sarin myös päihtyi helposti ja töppäili kännissä, potien käytöksestään myös moraalista krapulaa.

Erik Sarin jäi kyydistä pois noin 100 metriä ennen kotitaloaan 4 C:tä.

Erik Sarin jäi pois taksin kyydistä Kaivokselantie 4:n kohdalla, (talo oikealla). Hänet nähtiin viimeksi elossa nuolen osoittamassa kohdassa. Kuva Alibi 6/1993

Kaivokselantie 4 C. Tänne ei Erik Sarin keilaillan jälkeen 2.11. 1988 enää koskaan saapunut. Kuva vuodelta 2011. Googlemaps.

Etsintä jatkuu

Poliisi suuntasi etsinnät nyt Kaivokselan alueelle. Yksi mahdollisista katoamiskohteista olisi ns Sillbölen kaivokset; 15 kuilua sekä onkaloa, joista syvin jopa 51 metriä. Nuo yksityisalueella sijaitsevat kaivannot olivat suurelta osin aidattuja vahinkoputoamisten välttämiseksi, mutta ne olivat kyllä ylitettävissä, jos halua ja tahtoa riitti.

Yksi Sillbölen kuiluista. Ken tänne putoaa, saa kaiken toivon heittää… Kuva Alibi 6/1993.

Kuilut, kaivannot ja onkalot olivat aikoinaan tehdyt rautamalmin kaivamista varten, mutta toiminta oli loppunut kannattamattomana jo 1800-luvulla.
Kohdasta missä Erik Sarin nähtiin tiettävästi viimeistä kertaa, on matkaa kaivoksille n 600 metriä.

Kaivokselantie 4 – Sillbölen kuilut. 600 metrin kävely sujuisi muutamassa minuutissa. Googlemaps.

Palokunnan sukeltajat tutkivat mahdollisuuksien mukaan kaikki veden täyttämät kuilut ja onkalot. Kuiluihin heitetty romu ja samea vesi haittasivat tutkimista, mutta se tehtiin mikä voitiin. Erik Sarinia ei kuitenkaan löydetty. Poliisi suunnitteli jopa kuilujen tyhjentämistä vedestä, mutta se jäi tekemättä mahdollisten ympäristötuhojen vuoksi. Myös helikopteria käytettiin etsinnöissä Kaivokselan yllä.

Erik Sarin oli ja pysyi kadoksissa. Hänen pankkitiliään ei ollut käytetty katoamisensa jälkeen.

Tutkinta siirtyi Keskusrikospoliisille 19.4.1989. Oli otettava huomioon monta mahdollisuutta. Yksi niistä on se, että Erik Sarin on joutunut henkirikoksen kohteeksi.

Epätietoisuus Erik Sarinin kohtalosta kalvoi raskaasti hänen omaisiaan. He lupasivat 10 000 markan palkkion hänelle, jonka tietojen perusteella Erik Sarin löytyisi.

Erik Sarin on virallisesti julistettu kuolleeksi vuonna 2004 ilmestyneessä Virallisessa lehdessä nro 40, ja kuolinpäiväksi on merkitty 1.1.1999. Hautakivessään kuolinpäiväksi on merkitty 2.11.1998.

Erik Sarin on “haudattu” Helsingin pitäjän kko:n hautausmaalle. Toistaiseksi hän on vain nimi kivessä. Paikka missä muistella. Kuva billiongraves.com

Olettamuksia

Mihin Erik Sarin katosi? Mitä hänelle tapahtui tuona kylmänä marraskuun yönä? Vaihtoehtoja on paljon:

Erään tiedon mukaan Sarin tunsi Vantaan Havumetsässä kotitalonsa kellarissa viitisen vuotta myöhemmin puukotetun Jukka Karleniuksen ja he molemmat olivat ”talopoliiseja”, ts. pitivät huolta, että taloyhtiön tiloissa ei olisi epäjärjestystä eikä epämääräistä porukkaa. Jos näin olikin, niin tuskinpa näillä seikoilla on mitään yhteistä.

Entä oliko tuon kohtalokkaana yönä ollut tekeillä esim. murtokeikka läheiseen ostoskeskukseen? Tuo vuonna 1962 valmistunut ”ostari” sijaitsee n 300 metrin päässä siitä, missä Sarin jäi pois taksista. Kävelikö hän päätään selvittääkseen pienen lenkin, törmäsi murtomiehiin, hakattiin ja vietiin autolla jonnekin – ehkä juuri veden täyttämän kaivoskuilun reunalle ja pudotettiin sinne. Jää kuilussa ei vielä voinut olla kovinkaan paksua. Ehkä mahdollinen murto jäi tuon takia kesken ja mitään murtojälkiä ei siksi ole.

Ajoiko rattijuoppo Sarinin ylitse? Nosti kuolleen tai pahasti loukkaantuneen miehen kyytiin ja kiinnijäämisen ynnä tuomion pelossa skippasi jonnekin. Olisiko yliajosta kuitenkin aiheutunut sen verran meteliä, että joku olisi havainnut? Yliajon olisi pitänyt tapahtua hyvin lähellä Sarinin kotia, sillä tuskin Sarin kovinkaan kauas lähti päätään selvittämään – siis jos se olisi ollut syynä kävelyyn ennen kotiin menoa.

Oliko ostoskeskuksessa tuohon aikaan, n 00:30 eteenpäin, enää ravintoloita avoinna? Tuskin, elettiin marraskuuta ja arkipäiviä oli molemmin puolin. Jos oli avoinna, niin kukaan ei kuitenkaan nähnyt eikä tavannut Erik Sarinia? Sulkemassa ollut henkilö?

Vai kävikö niin, että Erik Sarin oli kuitenkin sen verran humalassa, että kulkunsa oli epävarmaa ja tämän epävarmuuden huomasi sattumalta autossaan istunut tai ohiajanut henkilö tai seurue? Kaappasivat Sarinin kyytiin ja veivät hänet jonnekin. Pahoinpideltiin hakkaamisen ilosta ja rahojen sekä pankkikortin toivossa. Ruumis kätkettiin jonnekin. Ei mitenkään ennen kuulumatonta.

– Vuonna 2006 Porissa houkuteltiin tai pakotettiin nuori mies auton kyytiin. Hakattiin ja heitettiin ulos. Hän kuoli saamiinsa vammoihin. Nuoren opiskelijan muilutussurma Porissa 2006.

– Vuonna 1994 hakattiin ja lopulta kiduttamalla saatiin pankkikortin tunnusluku Vantaan Myyrmäessä. Uhri, Pekka Veijola, kuoli saamiinsa vammoihin. Matkaa Kaivokselantielle Myyrmäen Putouskujalta n 2,5 kilometriä. Sama tekijä tai tekijät? Ryöstömurha Vantaalla 1994.

Yleensä näissä ryöstöissä, kuten esimerkeissä, uhri jätetään niille sijoilleen, mutta on myös huomioitava, että harvoin ryöstöissä ketään myöskään tapetaan. Jos Sarin ryöstettiin, niin tekijällä (tekijöillä) on täytynyt olla auto lähellä tapahtumapaikkaa. Uhri on viety ja haudattu jonnekin. Ei ruumista. Ei ryöstöä. Ei mitään.

On olemassa myös se mahdollisuus, että taksin kyydissä on sittenkin ollut joku muu kuin Erik Sarin. Kyyditettävä ei kuljettajan mukaan ollut mitenkään erityisen päihtynyt. Sarin sen sijaan oli jäädessään työpaikalleen nukkumaan. On kuitenkin herännyt ja humalaisen aivoituksella sitten lähtenyt johonkin. Sattumaa on sekin, että Sarinin esimies ei ole takaisin konttorille käveltyään nähnyt Sarinia edes tuolla taksitolpalla, tai sitten hän saapui konttorille toisesta suunnasta. Sarin on kuitenkin lähtenyt melko nopeasti muun seurueen jälkeen. Mihin? Oliko tolpalla auto valmiina vai jäikö hän odottamaan? Menikö hän edes taksitolpalle? Vai veivätkö askeleensa hänet meren rantaan, jonne matkaa on muutama sata metriä. Jos hän meni mereen, miksi ruumista ei ole löydetty. Monet kuitenkin löytyvät. Tai kohtasiko hän surmaajansa kaupungin yössä? Mutta missä ruumis?

Vai päätyikö Erik Sarin itsemurhaan? Läheisen kuolema, humalatilassa koettu alakulo, jokin josta emme tiedä. Mutta missä ruumis?

Kuilut ja onkalot nyt

Kuilut kiehtovat yhä. Kätkevätkö ne Erik Sarinin katoamisen salaisuuden. Sittenkin. Kuvat HS.

Kuluihin ja onkaloihin on vuosien saatossa tehty erilaisia ”extremetutkimuksia” kiipeilyharrastajien toimesta. Viimeksi niissä käytiin ainakin vuonna 2014. Onkaloiden kautta saattaa olla pääsy viereisiin kuiluihin, mutta onkalot ovat täynnä vettä, joten se mitä siellä on – sitä ei tiedetä. Kuilujen pohjalla käyneet ovat kertoneet, että ”kun ihmiset näkevät maassa ison kolon, niin sen kuvitellaan olevan kaatopaikka”. Kuilusta löytyi roskaa, tölkkejä ja polkupyöriä.

– Helsingin Sanomissa oli 1.10.2014 artikkeli “Kaivokselan kaivos on luolahörhön paratiisi – tältä kuilun uumenissa näyttää”. Artikkeli aukeaa vain tilaajille, mutta linkki siihen on täällä.

Erik Sarinin katoamisesta keskustelua täällä

Ylitarkastaja tappoi vaimonsa

Entinen nuorempi konstaapeli, sittemmin juristiksi kouluttautunut, vuonna 1952 syntynyt, varatuomari Aki Aleksander Salmela surmasi vihityn vaimonsa Pia Satu Elina Salmelan heidän yhteisessä kodissaan maanantaina 26. marraskuuta 2001. Surmatyö tehtiin Helsingin Maunulassa, osoitteessa Männikkötie 10 C 21.

Henkirikos tehtiin tässä talossa ja kuvassa näkyvän C-rappukäytävän asunnossa. Kuvat googlemaps.

Myötämäestä vastamäkeen

Aki Salmela oli vuoteen 1995 ollut pitkäaikaisessa parisuhteessa, mutta tuo suhde päättyi, kun hän löysi rinnalleen uuden rakkaan; 16 vuotta itseään nuoremman Pian. Pialla oli edellisestä suhteestaan kaksi lasta, joista toinen muutti heidän kanssaan Maunulasta ostettuun kerrostaloasuntoon. Muutaman vuoden kuluttua perhe kasvoi kun Pia synnytti tytön.

Ajan myötä suhteessa alkoi ilmetä ongelmia. Akin mukaan Pia oli äkkipikainen ja toisinaan jopa väkivaltainenkin. Aki puolestaan oli sanavalmis ja osasi loukkaamisen taidon, jos kuka. Pian mukaan Aki oli myös lyönyt häntä pariin otteeseen. Aki oli Pian mielestä ”heikko”, joka tarkoitti lähinnä laiskuutta kotitöiden jakamisessa. Pia taasen oli raha-asioiden kanssa huolettomampi ja hänelle alkoi kertyä jos jonkinmoista rästiä pikavipeistä. Pian sairastuttua kudosreumaan oli Aki saanut syyn moittia tätä entistä enemmän.

Eräällä jouluisella mökkireissulla Juvalla oli mukana ollut myös Pian sisko. Hän kertoi, että tuolloin Aki oli haukkunut Piaa aivan järkyttävin sanakääntein, ottaen puheeksi myös reuman sekä Pian surkean taloudellisen tilanteen. Perheen lapset olivat riidasta järkyttyneet. Riidat olivat jo aiemmin nakertaneet perheen sisäistä rauhaa siinä määrin, että lapset olivat sijoitetut perhetukikeskukseen, mutta vierailivat kotonaan viikonloppuisin sekä juhlapyhinä.

Avioero alkoi olla se paras vaihtoehto, vaikka naimisiin mennessä luvataankin jotain ihan muuta.
– Oli siis syytä laittaa suhde tauolle. Hakemus tehtiin, mutta peruttiin. Erilleen muutettiin. Mutta palattiin yhteen.

Riitaisan parisuhteen pato murtuu

Surmapäivä alkoi kolkosti, mutta tuttuun tapaan; riitelyllä. Pia oli löytänyt Akin matkapuhelimesta tekstiviestin, jonka oli lähettänyt Akin edellisen kesän ”hoito”. Riita oli taas riitelyä vailla. Aki lähti kuitenkin viemään pienempää lasta päiväkotiin. Hän itse oli sairaslomalla 1.9.2001 alkaen. Oli ollut jo useampia jaksoja. Masennus vei miestä.

Saapuessaan kotiin Aki Salmela huomasi, että vaimonsa ei ollut vielä lähtenytkään töihin, sillä hänellä oli koulutuspäivä ja lähtö sinne olisi ollut tavanomaista myöhemmin.

Akin mukaan Pia oli alkanut heti haukkua häntä ja jopa tönäissytkin. Riita jatkui. Pia kulki huoneistossa edellä ja Aki perässä. Kertomansa mukaan riitaa sovitellen. Pia uhkasi uudella avioerohakemuksella ja Akin kysyttyä mitä hän voisi tehdä, oli Pia sanonut; ”tapa ittes”. Tällöin Akilla oli ”sumahtanut”, kuten hän itse asian myöhemmin ilmaisi. Hän otti lipastosta kaksi narua – 140 cm ja 320 cm pituiset – kietoen ne Pian kaulan ympärille, samalla kaikin voimin vetäen. Pia oli ehtinyt nostaa vain toisen kätensä ja sanoa ”Aki”, kunnes hän menetti tajuntansa.

Vedettyään naruja arvionsa mukaan noin 10 minuuttia hänen kätensä olivat puutuneet ja hän oli hiestä aivan märkä. Akin päässä oli vain ajatus; nyt lasten ei enää tarvitse kuunnella riitelyä. Laskettuaan Pian lattialle Aki oli hakenut hanskat ja jatkanut kuristamista, vaikka arveli Pian jo kuolleen.

Ylivarovaisena hän halusi kuitenkin vielä varmistaa, että Pia ei jää aivokuolleeksi ja teippasi ns. ilmastointiteipillä tämän pään, suun ja sieraimet. Lisäksi hän kietoi teippiä vielä Pian jalkojen ympärille ja sitoi kädet narulla.

Tajuttuaan mitä oli tehnyt, hän otti teipit sekä narut pois, riisui paitansa ja meni sängylle lepäämään. Olonsa oli kuitenkin huonontunut, joten hän meni suihkuun, ja sen jälkeen terästi oloaan parilla annoksella sekä mietoa että väkevää alkoholia.

Hän halusi ilmoittaa tekonsa. Soitto pojan terapeutille; ”olen surmannut vaimoni” – viesti meni vastaajaan. Tämän jälkeen Aki Salmela ajoi päiväkotiin, kertoi henkilökunnan edustajalle mitä oli tehnyt ja poistui Männikkötielle. Siellä hän meni B-rapussa asuvan talonmiehen luokse ja pyysi tätä tulemaan Salmeloiden kotiin ja olemaan vastassa kun poika tulee koulusta kotiin. Talonmies huomasi Pian ruumiin ja Aki kertoi, että kohta tulevat poliisit.

Iltapäivälehdet uutisovat Maunulan henkirikoksen näyttävästi. Tässä Iltalehden etusivu 28.11.2001.

Terapeutti oli soittanut Akille, tämä kertoi tekonsa, jonka jälkeen terapeutti soitti poliisille klo 14:16. Poliisit saapuivat Salmeloiden kotiin klo 14:25. Aki Salmela pidätettiin ja parin päivän kuluttua hänet vangittiin Helsingin käräjäoikeudessa. Tapausta ryhdyttiin tutkimaan murhana.

Jo alkuvaiheessa syyksi kerrottiin pitkään jatkunut riitaisa avioelämä. IL 30.11.2001.

Se ei ollut murha

Aki Salmela passitettiin mielentilatutkimukseen. Sen mukaan hän oli toiminut täydessä ymmärryksessä.

Tapaus oli esillä oikeudessa kesäkuussa 2002. Syyttäjä vaati elinkautista murhasta. Puolustus onnistui torjumaan pahimmat syytökset; teko ei ollut ennalta harkittu ja vaikka olikin julma sekä raaka uhrin nopeasta tajunnan menetyksestä huolimatta, niin sen ei voitu katsoa olleen törkeä. Teko oli tehty ”hillittömästi”, täydellisen itsekontrollin menettämisen seurauksena. Aki Salmela oli myös luullut, että kotona ei ole ketään kun hän saapuu päiväkodilta lastaan viemästä, joten hänellä ei ollut minkäänlaisia surmaamissuunnitelmia.

– Entä ne narut? Olivatko ne ”sattumalta” pöytälaatikossa? Olivat. Narut olivat veneen irtaimiston kiinnipitämiseen tarkoitettuja ja tuodut kotiin, koska perheen tyttö oli innostunut tekemään ”veneköysisolmuja”.

Aki Salmela tuomittiin taposta 11 vuodeksi vankeuteen. Rangaistus oli taposta annettavan asteikon (8-12 vuotta) yläpäässä teon raakuuden ja julman toteuttamistavan vuoksi. Lisäksi Salmela pantiin viralta ja tuomittiin menettämään sotilasarvonsa, joka saadun tiedon mukaan oli vänrikki. Lisäksi hänet tuomittiin maksamaan erisuuruisia korvauksia kymmenien tuhansien eurojen edestä.

Helsingin Sanomat 29.6.2002.

Aki Salmela työskenteli valtionvarainministeriössä ylitarkastajana. Sitä ennen hän oli ollut siellä esittelijänä. Ennen uraa ministeriössä hän oli toiminut poliisina, nimismiehenä, kaupunginviskaalina sekä ulosottotehtävissä.

– Salmelan tekemän henkirikoksen aikaan hänen työpaikkaansa johti valtionvarainministeri, Kokoomuksen Sauli Niinistö. Korkein virkamies ministeriössä on kansliapäällikkö.

Syyttäjä ei valittanut, ja Salmelakin katsoi, että antaa olla, joten käräjäoikeuden antama tuomio jäi voimaan.

Ensikertalaisena hän suoritti rangaistuksestaan puolet ja vapautui kesällä 2007. Aki Salmela elää edelleen.

Keskustelua aiheesta ei juurikaan ole täällä

``