Suomessa jää vuosittain kateisiin useita henkilöitä. Jotkut löytyvät vuosienkin kuluttua. Toisia ei koskaan. Heidän kohtalonsa jää täysin pimeäksi. Osa kadonneista on hukkunut vesistöihin, osa maastoon. Joidenkin kohtalona on todennäköisesti ollut joutua henkirikoksen uhriksi – ruumista vaan ei koskaan löydy. On myös heitä, jotka ovat kadonneet vapaaehtoisesti – omasta tahdostaan – ja ovat joko kuolleet tai elävät jossain uutta elämää.
– Omaiset ja ystävät elävät epävarmuudessa; mitä heidän tuntemalleen ihmiselle on tapahtunut? Mihin hän on joutunut?

Kartassa on pieni osa kadoksiin jääneistä ja/tai edelleen kateissa olevista henkilöistä.

Karttaan on merkitty kohteita, joissa kadonnut henkilö on asunut, tai jossa hänestä on viimeinen varma havainto. Lähteenä on pääsääntöisesti käytetty murha.infon Kadonneet -osiota.

Aiheesta on avattu keskustelu Kadonneet-osioon ja sinne voi ilmoittaa, jos kartalla mainittu henkilö on löytynyt, tai jos tietää jonkun kateissa olevan, jota siellä ei ole mainittu.

Muuten keskustelu kartalla mainituista kadonneista jatkuu siinä ketjussa, joka on kyseistä henkilöä varten aikoinaan avattu.

On Helmikuinen perjantai-ilta, vuonna 1987, kello käy jo iltayhtätoista. Sataa lunta ja jäinen viima iskee kasvoihin. Kylmä. Tulikin luvattua, olisi ollut paljon mukavampi jäädä kotiin ja kääriytyä vilttiin sohvannurkkaan.
”Minkäs teet, lupasin kun lupasin” – tuumii tyttö ja kaivautuu syvemmälle takin uumeniin, ja nostaa kaulukset pystyyn. Jalkoja paleltaa. Pitikin laittaa hame, vaikka housut olisivat olleet mukavammat.
Onneksi on sentään saapikkaat ja villakangastakki.

Tiellä on parikymmentä senttiä lunta, nilkkoihin asti, eikä jälkiä ohi ajaneista autoista näy.
Ainakaan bussi ei ole ehtinyt vielä mennä.

Tyttö saapuu bussipysäkille, kääntää selkänsä tuiskulle ja alkaa loputon odottelu; bussia ei kuulu, se on sankan lumipyryn vuoksi kaksikymmentä minuuttia myöhässä.
Jokaisen ohiajavan auton valojen kajastus saa toivon heräämään, josko bussi nyt tulisi?
Bussia ei kuulu.

On tehtävä päätös, kotiin vai kaupungille? Kotiin olisi vain muutaman sadan metrin matka.
”Minä lupasin!” pyörii mielessä ja saa nostamaan peukalon pystyyn. Ehkä joku tulisi, olisi matkalla Forssan keskustaan, ja poimisi lämpimän auton kyytiin.

Joku tuli.

Vasta 17- vuotias Sari Johanna Liinaharja katosi, matkalla Tammelasta Forssan torille, perjantai-iltana 6. helmikuuta vuonna 1987.

Hän oli kateissa koko kevään ja kesän, kunnes lauantaina syyskuun 5. päivä marjaretkellä ollut henkilö löysi hänen pahoin jo mädäntyneen ruumiinsa Koijärven Rekirikontien varrelta. Noin kahdenkymmenen kilometrin päästä kotoa. Kymmenen metrin päässä tiestä.

Sari ei noussut bussiin tuona perjantai-iltana. Sen varmisti Sarin tuntenut bussikuski. Sari ei myöskään koskaan saapunut Forssan torille ystäviään tapaamaan. Näin kertoivat ystävät, jotka olivat Saria odotelleet.

Ihmetystä herätti myös, varsinkin kotiväessä, Sarin vuodenaikaan, sekä säähän, nähden kevyt pukeutuminen. Hame, vaikka ulkona tuiskusi ja Sari yleensä käytti housuja.

Odottiko Saria Forssassa ystävien lisäksi joku? Oliko tarkoitus näyttää ikäistään vanhemmalta, jotta pääsisi ravintolaan, sisään kylmältä torilta? Tuliko joku kenties sopimuksesta Saria noutamaan, eikä Sarin ollut tarkoituskaan ehtiä viimeiseen bussiin?

Helsingin Sanomat 19.2.1987

Useat henkilöt olivat havainneet tummiin pukeutuneen henkilön seisovat tuona iltana ns. Hämeen Sähkön pysäkillä, joka sijaitsi vanhan Tammelan tien ja uuden tien risteyksessä, noin kello 22.00-23.00 välisenä aikana.
Pysäkin jälkeen alkavassa, Forssan suuntaan nousevassa, mäessä taas oli nähty noin kello 22.45-22.50 tummiin pukeutunut nainen liftaamassa Forssaa kohden.
Tummiin pukeutunut nainen nähtiin myös hetkeä myöhemmin Rauhaniemen pysäkillä nousemassa vaalean auton kyytiin.

Saria etsittiin lehti-ilmoituksilla ympäri Suomea ja Pohjoismaita. Sarin vanhemmat esittivät lehdissä vetoomuksia, joissa toivoivat Sarin palaavan kotiin. Odotettiin, että Sari olisi lähtenyt niin sanotulle ”irtiottoreissulle”.
Sari oltiinkin ”nähty” monissa paikoissa, ja jokainen yhteydenotto antoi vanhemmille toivonkipinän Sarin löytymisestä elossa.

Syksyllä poliisi kertoi toivoi vihjeitä myös vaaleasta Ford Escort -merkkisestä henkilöautosta, jonka kyytiin oli nähty perjantaina 6.2.1987 nousevan liftarin Rauhanniemen risteyksen pysäkiltä.

Auto oli ajanut tästä Forssaan ja kääntynyt Hämeentieltä Saksankadulle. Kuljettaja ei koskaan ilmoittautunut.

Sarin katoamisen tietämillä, samana iltana, oli epäsiistiksi kuvailtu noin kolmekymppinen mies ajanut vanhan Toyota Corollansa, Koijärven Heinämaantiellä, ojaan. Neljä henkilöä oli avustanut autoa pois ojasta ja yksi auttajista, oli autossa sisällä käydessään pannut merkille, että sisätilamatto puuttui.

Sarin löytöpaikalle tältä ojaanajopaikalta on noin kolme kilometriä, linnuntietä.
KRP etsi myös tätä autoa ja miestä tuloksetta.

Auton kumimatot liittyvätkin oleellisesti Sarin katoamiseen. Niiden avulla epäillään autoa kuljettaneen henkilön irrottaneen lumeen kiinnijäänyttä autoaan. Miksi kuljettaja jätti kumimatot jälkeensä?
Eikö hän uskaltanut enää pysähtyä, peläten, että auto jumittuisi uudelleen? Vai oliko Rekirikontiellä kenties muitakin kulkijoita? Vai halusiko vain mahdollisimman nopeasti pois paikalta?

Helsingin Sanomat 26.9.1987

Joku Sarin poimi kyytiin. Joku Sarin surmasi. Joku piilotti Sarin ruumiin Rekirikontien varren näreikköön.

Helsingin Sanomat 8.9.1987

Kuka? Sitä ei tiedetä vielä tänä päivänäkään, vaikka tapahtuneesta on kulunut jo yli 30 vuotta.

Sarin surma on edelleen pimeänä. Mutta tutkimukset jatkuvat. Murha ei vanhene koskaan.

Keskustelua aiheesta

Elettiin sydäntalvea 1992. Oli maanantai 24. helmikuuta ja lyhyt päivä oli painunut jo mailleen, kun Helsingin poliisin puhelin soi. Miesääni ilmoitti, että ”Täällä on autossa ruumis, Hietalahden rannassa, A-Vakuutuksen kohdalla”. ”Oletteko varma?”. ”Jos ette usko, niin tulkaa katsomaan”.

Tuosta soitosta alkoi jopa ”mafiamurhiksi” nimetyn kaksoismurhan tutkinta – autossa kun ei ollut vain yksi ruumis, vaan kaksi!

Punainen Volkswagen Golf, BKT-456 löytöpaikallaan. Erityistuntomerkkinä autossa oli musta-kelta-oranssi vinoraita kummassakin etuovessa. Kuva poliisi.

Poliisit lähtivät Hietalahteen. Ilmoituksen tehnyttä miestä ei näkynyt, mutta auto, punainen Volkswagen Golf, BKT-456 oli pysäköitynä Punavuorenkadun ja Telakkakadun päässä olevalle pysäköintialueelle, Masa-Yardsin (ent Wärtsilä) telakan viereen.

Golfin takaluukku oli lukitsematta ja se avattiin. Tavaratilassa oli huopaan kääritty ruumis. Samalla selvisi, että myös takapenkin jalkatilassa on sinisen makuupussin alla ruumis. Nyt oli aihetta laittaa niin sanotusti isopyörä pyörimään.

Poliisitiedote 25.2.1992.

Ruumiiden henkilöllisyys ja auton omistussuhteet saatiin nopeasti selvitettyä. Miehet olivat 31-vuotias Veli Juhani Gröhn ja 25-vuotias Kari Juhani Tahvanainen. Molemmat poliisin vanhoja tuttuja, lähinnä huume- ja petospuolen miehiä, joiden perässä oli myös ulosottomies. Autosta oli tehty varkausilmoitus juuri ennen joulua ja se oli ollut surmatuilla miehillä vuokralla.

Iltalehti 27.2.1992.

Perjantaina tehtyjen ruumiinavausten mukaan kävi ilmi, että molemmat miehet oli surmattu ampumalla. Miesten oli todettu olleen kuolleena jo useita viikkoja ennen löytymistään. Viimeinen varma havainto miehistä oli 16. joulukuuta 1991, mutta sen jälkeen ei mitään. Vain musta aukko, jota poliisi ryhtyi muun tutkinnan ohessa selvittämään.

Tutkintaa varten koottiin ryhmä, jossa oli mukana tutkijoita Keskusrikospoliisista, Helsingin poliisilaitokselta sekä Espoon nimimiespiiristä. Tutkinnan johtajaksi nimettiin KRP:n Tero Haapala.

Auton ja siinä olleiden ruumiin kunnon perusteella poliisin oli varma siitä, että auto on ollut ulkotiloissa. Ruumiit olivat jäätyneet ja osittain jo homehtuneet. Tavaratilassa ollut ruumis oli Tahvanaisen ja jalkatilaan oli sullottu Gröhn.

Gröhnin ruumis oli survottu takapenkin jalkatilaan ja peitetty sinisellä makuupussilla.

Poliisille ilmoituksen tehnyt, kiviasentaja Jorma P tavoitettiin. Hän kertoi nähneensä auton kyseisellä pysäköintialueella jo useamman päivän ajan. Viimein uteliaisuutensa heräsi ja hän kurkki autoon sisälle, sen minkä jäätyneistä laseista näki. Takajalkatiloissa oli jokin mytty, mutta ovet olivat lukossa, joten mytty jäi tarkistamatta. Golfin takaluukku oli lukitsematon. Mies avasi luukun. Sieltä törröttivät ihmisen jalat…

Soittaja ilmoittautui poliisille vasta neljän päivän kuluttua. Kuulusteluissa mies kertoi soittaneensa autosta erääseen toiseen poliisin toimipisteeseen, mutta soitto ei johtanut mihinkään, sillä mies ei kertonut auton tarkkaa sijaintipaikkaa. Poliisi varmisti nopeasti, että ilmoittajalla ei ole mitään tekemistä surmatöiden kanssa.

Helsingin pysäköinninvalvonnan mukana auto ei ole voinut olla siinä paikassa kovinkaan kauaa, sillä sitä oli sakotettu vain yhden kerran; 6. helmikuuta. Auto oli kyllä heillä muistissa ja kertoipa eräs valvoja, että hänelle tuli Golfin kohdalla sellainen kolkko olo, jos siellä vaikka onkin ruumis.

Kävi myös ilmi, että autolla oli sen vuokrauksen jälkeen ajettu melko vähän.

Mitä tiedettiin, mitä saatiin selville?

Se mitä tiedettiin oli, että miehet olivat tutustuneet toisiinsa syksyllä 1991 erilaisten liiketoimien kautta. 14.12. he olivat vuokranneet tuon Golfin Herttoniemen Shellin pihalla vuokraamon edustajalta. 16.12. ajaneet Helsingin pitäjän vanhan kirkon parkkipaikalle, jossa Tahvanainen myi autonsa, Peugeot 405:n, tutulle vantaalaiselle autokauppiaalle klo 19:00. He olivat aiemmin yrittäneet lainata autokauppiaalta rahaa 25000 – 30000 markkaa, mutta tämä ei suostunut, joten autosta tehtiin sopimus, jonka mukaan miehet saavat siitä 42000 markkaa ja lunastavat auton parin viikon kuluttua takaisin. Kun miehistä ei sovittuun aikaan mitään kuulunut, niin autokauppias myi auton parin tonnin voitolla eteenpäin.

Miesten palatessa Helsinkiin, Tahvanainen näki Mäkelänkadun tienoilla tutun romanimiehen autossaan. Tästä alkoi huumekaupan hieronta; Tahvanainen sai 2500 markkaa hankkiakseen romanimiehelle hasista. Miehet sopivat samalla tapaamisen samaksi illaksi Leppäsuon Essolle Helsinkiin.

– Myöhemmin illalla aikansa odotettuaan romanimies totesi Tahvanaisen tehneen oharin tai kauppa on syystä tai toisesta siirtynyt.

Mäkelänkadulta miehet ajoivat takaisin Herttoniemen Shellille, jossa Gröhn antoi kaksi tuhannen markan seteliä kyseisen auton jo varanneelle tuttavapariskunnalle, jotta nämä voisivat vuokrata toisen auton. Tämän jälkeen miehet lähtivät Golfilla noin 45000 markkaa mukanaan.
-Herää kysymys, miksi miehet eivät antaneet Golfia sen varanneelle pariskunnalle, vaan kaksikon piti ehdottomasti lähteä juuri sillä autolla? Kiire, vai oliko autossa jotain sellaista mitä ei saanut löytää, eikä sitä ryhdytty enää toiseen autoon siirtämään?

Tämä lähteminen Herttoniemen Shelliltä on todistettavasti viimeinen havainto miehistä.

Kun puhelinliikenteen luvat sitten vihdoin ja viimein saatiin, niin todettiin, että YLE:n pääuutisten (n klo 20:30 – 20:50) aikaan Tahvanainen oli soittanut naisystävälleen ja kertonut menevänsä tekemään bisneksiä. Sitä kenen kanssa nuo bisnekset piti tehdä, hän ei sanonut.

Se miksi tietoja miesten käyttämän yhteisen matkapuhelinliittymän soitetuista puheluista ei heti surmien paljastuttua saatu, oli lakitekniset syyt: Puhelutietoja ei saanut luovuttaa mihinkään ilman oikeuden päätöstä. Tuo päätös saatiin vasta lokakuussa 1992. Sen tuloksista tuonnempana. Ihan ensi alkuun poliisilla oli vain soitettujen puheluiden lista, josta puuttui neljä viimeistä numeroa.

Kummankin miehen naisystävät tavoitettiin. Gröhnin naisystävän, Piret Roosmetsin mukaan virolaiskytkennät ovat selkeät ja hän jopa kertoi saaneensa varmoja tietoja tuolloin Helsingin seudulla vaikuttaneelta venäläisrikolliselta Igor Sergueevilta, ketkä olivat teon tehneet ja missä; kaksi ryssää ampuivat heidät jossain Espoon Tapiolan liepeillä olevassa rakenteilla olevan lasiseinäisen talon lähellä.

Tahvanaisen naisystävä Iina Ahonen taasen kertoi, että virolaismafia on väärä johtolanka. ”Surmaajat voivat olla myös Ruotsista”. Hän kertoi myös tuhonneensa vuoden 1991 joulukuussa toisen surmatun – ei kerro kumman – puhelinvastaajan nauhan; ”silloin vielä uskoin heidän olevan elossa ja tekeväni heille palveluksen”.

Vaikka tutkimuksia tehtiin tiiviisti ja vihjeitä tuli, niin tapaus ei ottanut selvitäkseen. Vihjeet surmatuista olivat yksinomaan pääkaupunkiseudulta. Poliisi ei uskonut erästä porilaista rakennusmiestä, jonka mukaan hän jutteli vielä 17. joulukuuta Gröhnin kanssa. Mies soitteli vihjeitään lähinnä iltapäivälehtiin, mutta poliisiin hän ei koskaan itse ottanut yhteyttä.

Poliisi viritteli Punavuoren kaksoismurhan mahdollisia yhteyksiä mm. heinäkuussa 1990 tehtyyn Kirkkonummen kolmoismurhaan sekä erityisesti niin sanottuihin Kultamurhiin. Jälkimmäisessä oli yhtäläisyyksiä sikäli, että siinäkin bisnestä harjoittaneet uhrit surmattiin muualla ja kuljetettiin eri paikkaan.

Tässä kohdin täytyy muistuttaa siitä, että tuolloin mediassa sekoitettiin monasti, että kuka oli kenenkin naisystävä ja mitä kukin on sanonut. Piret oli mainittu milloin Jussin ja milloin Kartsan tyttöystäväksi ja Iina Ahosen kertomaksi on mainittu tekijöiden olleen kaksi ryssää, vaikka tuon kertoi Piret.

Keitä he olivat

Jussi Gröhn – Monessa mukana

Veli Juhani Gröhn 26.7.1960 – 16.12.1991.

Pälkäneellä 26.7.1960 syntynyt Veli Juhani ”Jussi” Gröhn asui Espoon Iirislahdessa, osoitteessa Esperantotie 1 B.

Gröhnin naapuri kertoi havainnoistaan medialle maaliskuun -92 alussa.

Hän oli suurien suunnitelmien ja huikeiden unelmien mies. Monessa mukana. Bisnekseen mahtui mukaan myös laittomuuksia, pientä konnuutta. Koulutukseltaan autonasentaja.

Gröhn suunnitteli yhdessä porilaisen kaverinsa Marko ”Perry” Perälän kanssa autolla maailman ympäri ajamisen maailmanennätystä. He kävivät mm. Iltalehden toimituksessa marraskuussa 1990 kertomassa suunnitelmistaan ja siinä samalla kyselemässä sponsorirahoitusta idealleen. Reissun oli tarkoitus alkaa Kanadan Torontosta huhtikuussa 1992. Tiedä sitten kuinka pitkällä suunnitelmat olivat, mutta joulukuussa 1991 kaikki oli ohi. Niin suunnitelmat kuin elämäkin.

Gröhnin suunnitelmissa oli ajaa maailman ympäri.

Gröhn oli rakennusalan yrittäjä. Liikkeenharjoittaja, kuten termi virallisesti kuului. Keväällä 1987 hän perusti Ruotsin Mariestadiin Lasses Mattvätt –nimisen mattopesulan. Syksyllä 1990 hän oli – ainakin Iltalehdelle kertomansa mukaan – kirjoilla Tukholmassa.

Sittemmin Gröhn muutti Suomeen, tuohon jo mainittuun Espoon osoitteeseen. Hän oli avoliitossa nuoren virolaisneitosen, Piret Roosmetsin kanssa. Liitto ei suinkaan ollut ongelmaton, sillä Piret asui toisinaan naapurissa, koska pariskunnalla oli riitaa ja tappelua. Piretin raskaus oli yksi syy hänen ja Gröhnin riitaan. Gröhnin mukaan hän ei voi olla tulevan lapsen isä; “se ei ole teknisesti mahdollista”, hän oli sanonut sisarelleen. Piret synnytti tyttölapsen Helsingin Kätilöopistolla maaliskuussa 1992

Naapurin mukaan asunnon edustalla käytiin kauppaa, varsinkin öisin. Autoista, mopoista ja kerran jopa traktorista. Samainen naapuri kertoi, että kesällä 1991 Gröhn oli vuokrannut veneen, mutta sen sijaan, että se olisi palautettu vuokraamoon, niin se myytiin.
Liekö kyseessä sama vene, 11-metrinen Symbol 38, minkä Gröhn toi Ruotsista Suomeen. Mariestadissa hän sai ehdollisen tuomion varkaudesta kyseiseen veneeseen liittyen. Vene oli rekisteröity tekaistuun osoitteeseen Helsingin Eerikinkadulle ja sitä säilytettiin Porvoossa.

”Viimeksi näin Gröhnin joskus joulukuussa. Silloin hän lähti jonnekin pitkätukkaisen miehen kanssa. Sen jälkeen häntä ei ole näkynyt”, kertoi naapuri medialle helmikuussa 1992.

Viimeiset käräjänsä Gröhn kävi Lahden raastuvanoikeudessa lokakuussa 1991. Häntä syytettiin jatketusta törkeästä huumausainerikoksesta. Kiinniotettuna hän oli ollut 12.9. – 13.10. Tuomio julistettiin 20.1.1992, mutta Gröhn ei silloin enää ollut maallisen tuomion tavoitettavissa. Avustajansa korvaukset maksettiin valtion varoista, Gröhnin saadessa 1 vuoden 4 kuukauden ehdollisen tuomion. Toinen ehdollisen tuomion tuossa jupakassa saanut oli Ruotsin Märstassa asuva Esa Isberg.

Viimeisellä tuomiolla. Lahden RO:ssa annettiin Gröhnille tuomio huumausainekaupoista. Mies itse oli tuolloin jo kuollut.

Ruotsista tuodun huumeen oli ostanut Armas Blomerus. Hänet surmattiin puhelinkoppiin niin sanotussa Reppurinkadun surmassa Lahdessa kesäkuussa 1991. Blomeruksen veli oli sittemmin kuultavana Punavuoren kaksoissurmasta, mutta todettiin, että hänellä ei ollut sen kanssa mitään tekemistä.

Veli Juhani Gröhnistä tehtiin katoamisilmoitus joulun -91 jälkeen.

Gröhnin ystävä ja hänellä töissä ollut mies kertoi, että Jussilla oli monenmoista bisnestä, mutta kaikki alkoi siinä vaiheessa mennä pieleen, kun nuori virotar tuli mukaan kuvioihin. ”Kyllä sitä ennenkin Jussin kämpässä kulki jos jonkinlaista hankalaa tyyppiä. Varoitinkin häntä monta kertaa, että älä sählää, äläkä sekaannu huumebisnekseen. Jussi oli reilu kaveri ja rahasta hänellä ei ollut koskaan pulaa”.

Toinen ystävänsä taasen kertoi Jussin yhteyksistä Tallinnaan ja vaikka vannoo, että hän puhui Jussin kanssa puhelimessa vielä 17. joulukuuta; ”Puolenpäivän aikaan soitin ja sain sen käsityksen, että hän oli joko menossa tai tulossa Tallinnasta. Puhelussa oli kuitenkin jotain outoa, sillä puhelu meni ensin vastaajaan, ihan kuin Jussi olisi kuunnellut kuka soittaa ja vastasi vasta sitten. Minulle jäi sellainen käsitys, että asunnossa oli tuolloin kaksi muutakin henkilöä, joiden kanssa piti olla jotain keikkaa”.

Poliisin mukaan Gröhn surmattiin 16. joulukuuta, mutta kaveri on varma, että hän soitti 17. päivä. ”Soitin viellä illalla hänen numeroon, mutta vastausta ei tullut. Joku on kuitenkin purkanut viestini hänen vastaajastaan”, ystävä ihmetteli.

”Kesällä Jussin kanssa ihmettelimme eräälle hänen työntekijälleen sattunutta onnettomuutta. Putoaminen Mannerheimintien sillalta junaraiteelle keväällä 1991 luokiteltiin tapaturmaksi, mutta tulimme Jussin kanssa siihen tulokseen, että se ei voinut olla tapaturma. Tiedä sitten liittyikö juttu johonkin alamaailman välien selvittelyihin. Jussi itse ei käyttänyt huumeita. Hän ei ottanut edes viinaa”.

Kolmas Gröhnin tuttava, tuolloin 26-vuotias porilaismies kertoi, että hän oli Jussilla töissä. ”Monenmoista juttua sillä oli, asunto- ja autokauppaa, mutta silti joskus oli vaikeuksia maksaa meille palkkoja. Hänen varsinainen avovaimonsa oli Porista, mutta toinen oli se tallinnalainen tyttö”.

Gröhnin yrityksen toimitilat sijaitsivat Herttoniemessä.

Loppukesästä 1991 Gröhn oli järjestelemässä erään toisen liikemiehen kanssa yli sadan miljoonan dollarin lainaa. Rahoilla piti eräiden huhujen mukaan hankkia ravintola Kultainen Sipuli Katajanokalta. Esisopimus oli myös tehty Kuopion tienoilla sijaitsevasta Savokartanon kiinteistöstä. Lainahankkeiden kariuduttua suunnitelmat jäivät sikseen. Rikospoliisi oli jo tuolloin Gröhnin perässä, sillä hänen tiedettiin olevan mukana ns etumaksuhuijauksissa.

Eikä tässä vielä kaikki; Gröhn oli mukana vuonna 1990 konkurssiin menneen Espoon Hiekka Oy:n ja Sorak Oy:n liiketoimissa. Päätekijä oli sittemmin vankilaan joutunut Sven Erik Falck, 53. Gröhnilla oli myös osakkuus erääseen ratsutilaan.

Monessa mukana ollut Jussi Gröhn on haudattu Pälkäneelle, Tommolan hautausmaalle. Kuva ja kukka murha.info.

Kartsa Tahvanainen – hyväuskoinen bisnesmies

”Jos hän olisikin ollut joku renttu, mutta hän oli vain hyväuskoinen poika, joka meni mukaan bisneksiin”
-Kari Tahvanaisen äiti-

Kari Juhani Tahvanainen. 15.12.1966 – 16.12.1991.

Kari Juhani Tahvanainen aloitti opintiensä Herttoniemessä, Siilitien ala-asteella. Silloisen opettajansa mukaan Tahvanainen oli kova urheilemaan. Koulunkäynti muuten ei mennytkään sitten ihan yhtä hyvin.

Tahvanaisen uskovainen äiti muisteli poikaansa; ”Kari oli nuorempana uskossa. Hän oli kiltti mies, jolla oli monenlaisia liiketoimia. Olen varma, että nyt Kari on päässyt perille ja se tieto rauhoittaa minua”.

Viimeisen kerran äiti näki poikansa joulukuun alussa, jolloin tämä keräsi rahaa jotain isoa velkasummaa varten. Seuraava tieto tulikin sitten tiistaina 25. helmikuuta, jolloin poliisi ilmoitti Karin löytyneen surmattuna. ”Jotenkin minä vaistosin tämän, kun hänestä ei mitään kuulunut”. ”Ei hän meille asioistaan juurikaan puhunut, joten en minä halua arvailla ketkä ovat surmatyön takana”. ”Rukoilen myös murhamiesten puolesta, etteivät enää tekisi muille pahaa”.

Äidillä on poikansa kuva pöydällä, kukkien vieressä.

”Luulen, että hän jäi velkaa suuren summan jollekin ja tuota summaa hän yritti vimmalla saada kerättyä vielä joulukuun alussa”. Äiti kertoi myös Karin lainanneen rahaa, mutta useat velalliset eivät sitten maksaneetkaan takaisin.

Toista surmattua, Gröhniä, Karin äiti ei tuntenut.

Poliisin vakavasti ottama katoamisilmoitus Tahvanaisesta tehtiin tammikuun -92 puolivälissä. Ilmoituksen teki Tahvanaisen naisystävä Iina Ahonen. Myöhemmin – useastikin – rikosjulkisuudessa ollut nainen; asui vuonna 2003 vuokralla asunnossa, jossa todennäköisesti surmattiin turkkilainen rikollinen Volkan Ünsal.

Iina “Saara” Ahonen oli mukana myös rikoskomisario Jari Aarnion monisäikeisessä hasistynnyrijupakassa, ollen se Aarnion “päiväkahviystävä”.

Ensimmäisen kerran Ahonen kävi poliisilla tekemässä katoamisilmoitusta 18. joulukuuta – pari päivää sen jälkeen, kun viimeksi näki Tahvanaisen. Tuohon katoamisilmoitukseen suhtauduttiin vähätellen, sillä aikuinen mies saa ja voi kadota niin halutessaan.

Tyttöystävän kertomaa

Ahonen kertoi, että hän ja Gröhnin naisystävä Piret olivat saaneet miesten katoamisen jälkeen uhkaussoittoja; ”he ovat matkustaneet jenkkeihin eikä heitä saa etsiä tai teillekin käy huonosti”. Ahonen myös kertoi, että hän on hyvin tietoinen siitä, kuka soittaja on, mutta hän ei halunnut kertoa nimeä.

Miesystävästään Kari Tahvanaisesta Ahonen kertoi, että mikään paha mies hän ei ollut. Ahonen tiesi myös Jussi Gröhnin ja oli tavannutkin hänet useita kertoja; ”hänestä jäi kiltin miehen kuva”.

Iina Ahonen – tosin eräässä lehtiartikkelissa myös nimellä ”Lolita” esiintynyt nainen – kertoi, että hän tutustui Kari ”Tahvis” Tahvanaiseen ollessaan töissä erään hotellin baarissa. ”Kari istui siellä, ei se dokannut. Kerran se vain pyysi mua elokuviin ja siitä se lähti”. ”Kari sanoi työskentelevänsä kiinteistöalalla, mutta muutaman päivän päästä hän kertoi, että oli valehdellut ja hankkii rahansa rikollisin keinoin”. ”Jätkät veivas väärillä papereilla autoja, pistivät lehtiin ilmoituksia, että haluavat ostaa firmoja. Kaupat tehtyään he vaihtoivat kaikki rahaksi ja jättivät sovitun kauppahinnan maksamatta”.

”Kari kertoi, että oli ollut vankilassa ja vielä olisi pari keikkaa istumatta. Mutta me sovittiin, että hän istuu ne ja sitten aloitetaan puhtaalta pöydältä”.

”Rahaa ei kummallakaan juuri ollut. Kari oli niin auki, että se poltti jopa mun tupakoita. Koko ajan Kari selitti, että rahat ovat sijoitettu johonkin, josta pitäisi tulla fyrkkaa oikein kunnolla. Käsitin, että homman piti laueta silloin sunnuntaina tai maanantaina”.

”Karin 25-vuotissynttärit pidettiin 15.12. ja juhlat olivat Jussin kämpillä Espoossa. Mukana oli myös pari ilotyttöä Virosta. Jussi kertoi, ettei ollut seurustellut enää 3 kuukauteen Piretin kanssa, koska se ei käyttänyt ehkäisyä ja tuli raskaaksi. Jussi oli epäillyt, että se kyttää vain hänen rahojaan”.

”Kun sitten illalla mentiin ravintolaan, niin Kari oli helvetin hiljainen ja outo koko illan ajan. Kysyin onko minussa jotain vikaa, mutta vain sanoi, että rakastaa minua. Siinä kävi illan mittaan muutama tyyppi. Yksi oli se, joka oli mukana siinä Malmin KOP:n konttorin 28 miljoonan puhalluksessa Thaimaahan.

Iina Ahonen.

”Kari tiesi jotain tulossa olevista ongelmista, mutta se vain hoki, että kohta on fyrkkaa niin paljon, ettei sen suhteen ole huolta pitkään aikaan”.

”Heräsimme Merihaan asunnossamme maanantaina 16. päivän aamulla kello 7:00. Kari soitti heti Gröhnille ja sanoi “tulevansa sinne”. Hän arveli viipyvänsä koko päivän ja palaavansa vasta noin kello 19. Kellon lähestyessä sovittua aikaa, hän soitti ja sanoi, että menee vielä pari tuntia ja sen jälkeen voidaan mennä Gröhnin kämpälle saunomaan”.

”Viimeinen puhelu tuli kun Dynastia oli juuri alkanut, joten en kuunnellut Karin puheita kovinkaan tarkasti. Hän kuitenkin kertoi, että menee myöhempään, kun oli arvellut”.

”Heräsin yöllä yhdeltä ja olin hermostunut, kun Karista ei vieläkään kuulunut mitään. Ajattelin, että jätkät ovat saaneet isot fyrkat ja jättäneet mut kämppään lahoamaan. En rahoista, mutta siitä katoamisesta olin tosi vihainen”.

“Parin päivän kuluttua soitin Gröhnin kämpille, koska tiesin, että virolaiset huorat ovat siellä. Huusin vastaajaan, että saatanan ämmät vastatkaa, minä täällä. Ne kertoivat, ettei Jussia ole näkynyt. Kun tiesin, että Jussilla oli tapana tehdä paperille suunnitelmia, pyysin, että hävittäkää paperit. Samalla pyysin hävittämään myös vastaajassa olleet viestit. Luulin auttavani poikia, sillä ajattelin, että heillä on kytät perässä. Muutaman päivän kuluttua se Piret muutti Jussin kämppään ja alkoi myydä hänen tavaroitaan, koska tarvitsee rahaa. Matinkylän OP:sta tuli tiliote, josta ilmeni, että Jussilla oli yli 50 000 markkaa rahaa. Piret pyysi, että väärennetään nimet ja otetaan rahat. Mutta siihen en suostunut”.

”Sitten yksi Karin kaveri soitti ja kertoi karanneensa Katajanokan vankilasta. Hän kertoi nähneensä missä ja miten pojat tapettiin ja oli tuolloin toisessa autossa. Hän luetteli nimet, ketkä olivat paikalla ja kertoi muutakin mitä poliisit eivät tienneet. Jussi oli kuulemma kusettanut tiettyjä tyyppejä jossain kaupassa ja hänet oli ammuttu kostoksi. Kari oli alkanut itkeä ja rukoillut, ettei häntä ammuttaisi ja että hän ei kertoisi kenellekään asiasta. Kari oli jopa vähällä päästä karkuun, mutta selkään osunut laukaus oli pysäyttänyt hänet”.

Myöhemmin mies kiisti kaiken ja väitti ”Lolitan” keksineen koko asian. Sama mies meni myöhemmin kihloihin Piretin kanssa.

Gröhnin tavoin myös Kari Tahvanainen oli mukana monenmoisessa yritystoiminnassa. Hän oli mm. Futurent Kiinteistörahoitus Oy:n hallituksen puheenjohtaja sekä toimitusjohtaja. Futurent tosin oli asetettu konkurssiin loppuvuodesta 1991.

Kuten tyttöystävä kertoi, niin Kartsa Tahvanainen juhli syntymäpäiviään 15.12. pienen seurueen kanssa ravintolassa. Vain päivää ennen kuolemaansa. Tuossa seurueessa oli Tahvanaisen lisäksi myös mies, joka tuomittiin joulukuussa lähes 3 vuodeksi vankilaan huumausainerikoksista.
 – ”Tuollekin minä olen velkaa, sanoi Kartsa ohittaessaan puhelimessa olevan vanhan lapsuudenystävänsä”. Mies kuitenkin kiistää olleensa tuona iltana ravintolassa ja kertoi olleensa koko illan kotonaan. ”Kartsa oli koko illan hyvin hermostunut ja halusi ostaa aseen”. Todistajan mukaan Tahvanainen oli piipahtanut viideksi minuutiksi ravintolan ulkopuolella seisovaan pikkuautoon. ”Autossa oli Gröhn ja joku albiinon näköinen venäläismies.

Kari Tahvanainen on haudattu Vantaalle, Honkanummen hautausmaalle

Todennäköinen surmapaikka löytyy

Pääsiäismaanantaina 20.4.1992 päästiin vihdoin eteenpäin, kun Espoon Otaniemestä löytyi Jussi Gröhnin lompakko. Lompakossa oli asiapapereita mutta ei rahaa. Lompakko löytyi aivan meren rannasta, Otakaaren viertä kulkevan kävelytien tuntumasta. Löydön perusteella poliisi keskitti etsintöjä tuolle alueelle, pitäen sitä myös mahdollisen surmapaikkana. Toki oli mahdollista, että lompakko olisi kulkeutunut rantaan jäiden mukana myös jostain muualta.

Gröhnin lompakon löytyminen Espoon Otaniemestä antoi toivoa murhien selviämiseen. IL 23.4.1992.

Etsinnät ja yleisövihjeet johtivat tulokseen; alueelta löytyi 29 kappaletta harmaita teollisuuskäyttöön tarkoitettuja puhdistusliinoja, sekä sieltä oli kuultu laukauksia joulukuun puolivälissä. Laukaukset oli helppo kohdentaa 16.12. ammutuiksi, sillä samana päivänä tuli televisiosta elokuva Sotilaan tarina, jonka perusteella monet muistivat kuullensa laukauksia Otaniemen illassa. Myös eräs koiranulkoiluttaja oli kuullut laukauksia tuona iltana. Hän muisti päivän tarkasti, koska se oli ollut hänen viimeinen tenttipäivänsä. Poliisin tekniset tutkimukset vahvistivat surmapaikaksi Otaniemen.

Kuva Alibin kirjasesta Kohutuimmat rikokset.

Poliisi etsi surma-asetta kaislikosta Otaniemessä. Ei löytynyt. Kuva Markkulan kirjasta Suomalainen murha.

Liinojen kuitunäytteet osoittivat, että samoja kuituja löytyi Tahvanaisen vaatteista sekä Golfista.

Poliisi sai myös selvitettyä, että Tahvanainen oli ostanut leasingsopimuksella olleen auton 120 000 markalla eräältä 34-vuotiaalta mieheltä. Kauppa oli juridisesti pätemätön, sillä mies ei omistanut kyseistä autoa. Oli tarve kuulla tätä miestä.

Kävikin ilmi, että miehellä oli yrityksensä tiloissa samanlaisia liinoja kuin mitä löytyi Otaniemestä. Lisäksi mies on aseiden asiantuntija. Hän oli myös alkuvuodesta 1992 ilmoittanut, että toimistostaan on murron yhteydessä anastettu Smith&Wesson merkkinen käsiase. Juuri sen tyyppinen kuin millä surmat oli tehty. Miestä kuulusteltiin kolmasti kesällä 1992. Mies, entinen vääpeli, myönsi tuntevansa Tahvanaisen, ja tietävänsä kuka on Gröhnin Jussi. Osallisuutensa murhiin hän kielsi.

Pidätys, vangitseminen, oikeudenkäynti – ja vapautus

Punavuoren kaksoismurha on ainoa 1990-luvun selvittämätön henkirikos mistä on käyty oikeutta.

Kun puhelutiedot saatiin, niin kävi ilmi, että Tahvanaisen puhelimesta oli soitettu 16. joulukuuta yhteensä 74 puhelua. Kaikki puhelut olivat Suomen rajojen sisäpuolelle. Siihen saakka oli yhtenä olettamana ollut, että miehet olisivat soitelleet Tallinnaan ja sieltä olisi sitten saapunut ”murhalähetystö”. Nyt tuo teoria jouti romukoppaan.
Kaikki puhelut pystyttiin identifioimaan. Myös autokauppiaan sekä sen suomenruotsalaisen pariskunnan, jolle Gröhn oli antanut rahaa autonvuokraamista varten. Viimeinen puhelu Tahvanaisen puhelimesta oli soitettu 16.12. klo 20:46. Sen jälkeen puhelimensa vaikeni. Iäksi.

Oli kuitenkin eräitä puheluita, jotka aivan erityisesti herättivät poliisiin mielenkiinnon: Puheluista 4 oli soitettu tuolle samaiselle monialayrittäjälle, jota oli edellisenä kesänä jo kolmasti kuultu. Mies kertoi puheluiden koskeneen erään auton moottoria, joka oli jo myyty eteenpäin.

Poliisi ja syyttäjä pitivät näyttöä riittävänä, joten 31.10.1992 Helsingin raastuvanoikeus vangitsi 34-vuotiaan yrittäjän, entisen aseupseerin ja taisteluvälinehuoltajan epäiltynä kahdesta murhasta. Hän kiisti syyllisyytensä jyrkästi.

On marraskuu 1992. Ollaan Helsingin raastuvanoikeuden istunnossa. Syytettynä on 34-vuotias, keskipituinen, hoikka ja tuuheaviiksinen mies, jolla on puolipitkät vaaleanruskeat laineikkaat hiukset.

On mies muuttunut aseupseerin ajoista.

Hänet nähdessäni tulee heti mieleen Gröhnin naapurin sanat: ”Viimeksi näin Gröhnin joskus joulukuussa. Silloin hän lähti jonnekin pitkätukkaisen miehen kanssa. Sen jälkeen häntä ei ole näkynyt”.

Syytetty esiintyi oikeudessa rauhallisesti, kun hänelle luettiin syyte törkeästä kavalluksesta. Syytteen mukaan hän oli anastanut 120 000 markan arvoisen leasingauton itselleen ja myynyt edelleen Tahvanaiselle. Kun murhasyyteet luettiin, niin syytetyn posket punehtuivat. Esitutkinnassa vähäpuheinen mies ei ollut oikeudessa sen puheliaampi. Hän myönsi olevansa aseharrastaja – ei niinkään aseiden keräilijä, mutta aikaa ampumaharrastukselle ei enää ollut. Murha-aseeksi väitetystä ja edelleen kateissa olevasta Smith&Wessonissa oli kertomansa mukaan vika; se nosti kaksi patruunaa latausvaiheessa ja sillä ei voinut ampua kahta laukausta peräkkäin.

Yrittäjää vastaan puhuivat seuraavat seikat; vuoden 1992 alussa vieraillessaan tutussa aseliikkeessä hän ei koskaan maininnut, että S&W oli varastettu. Todistajana kuultu suutari kertoi, että 34-vuotias oli talvella 1991 puhunut hänelle tehdystä oharista ja että pitäisi nitistää joku ja että kyse ei ollut aseista, vaan yhtä kovasta kamasta. KRP:n tutkimuksen mukaan sekä syytetyn pajalta, että kummastakin ruumiista ja Golfista löytyi samantyyppisiä metallipaloja ja ne jo mainitut puhdistusliinat. Oliko pelkkää sattumaa, että niitä oli sekä Otaniemessä että hänen verstaallaan ja miten liinojen kuituja oli sekä Golfissa että kummassakin ruumiissa.

Yrittäjän puolesta puhui taas se, että hänen vaimonsa kertoi miehensä olleen kiltisti kotonaan joka ikinen ilta ja yö. Vaimolla oli myös jonkinlainen päiväkirja mihin hän merkitsi ”tulo- ja menoarviot”. Kummeksuttaa, että miksi hän olisi niin tehnyt? Myös asekauppias Runo Kurki, jolta syytettynä ollut oli aseen ostanut, kertoi, että myös muut aseet kuin S&W tulevat kyseeseen mahdollisena surma-aseena.  – ”Olen myynyt yli 30 000 yhdeksänmillistä asetta, ja siten on mahdotonta muistaa ketkä olisivat potentiaalisia ehdokkaita käsiteltävän jutun surmaajakandidaateiksi. Myös espanjalaiset aseet jättävät samanlaisia jälkiä kuin kyseinen automaattipistooli”.

Yrittäjä toimi alivuokralaisena eräässä teollisuusrakennuksessa Helsingin Konalassa. Hänen mukaansa noihin tiloihin oli murtauduttu loka- sekä marraskuussa 1991 ja tammikuussa 1992. Näistä murroista oli tehty rikosilmoitus, mutta aseen viemistä ei rikosilmoituksessa mainittu. Se tuli esille vasta myöhemmin kun yrittäjää kuulusteltiin murhista.

Yrittäjän mukaan kuka tahansa on voinut käydä yrityksensä toimitiloissa ja ottaa sieltä mukaansa liinoja. Hän myös edelleen painotti, että omistamansa Smith & Wesson ase on varastettu joskus marraskuussa 1991. Yrittäjän puolustusasianajajalla Tiina Nysténillä oli toinenkin selitys puhdistusliinoille; ”surmatut ovat voineet ottaa niitä mukaansa yrittäjän verstaalta, koska he kävivät siellä useita kertoja syksyn 1991 aikana”.

Vaimon uskottavuutta todistajana heikensi seikka, että hän ei edes tiennyt mitä aviomiehensä yritys osti ja myi, eikä hän myöskään tiennyt miehensä ulkomaisista yhteyksistä yhtään mitään. Epäily ryöstömurhasta mureni kummallisen seikan takia; aviovaimo kertoi, että heillä ei ole rahaa ja he saavat siksi asumistukea. Tuota tukea oli maksettu takautuvasti 14000 markkaa syksyllä 1991 ja niillä rahoilla perhe matkusti jouluna -91 Marokkoon lomalle. Outoa, että oikeus antoi paino- ja todistusarvoa perheen rahattomuudelle ja asumistuelle, sillä tuskin yli 40000 markkaa laittomasti saanut ilmoittaa rahoista yhtään mihinkään.

Oikeudenkäynnissä syyttäjä kysyi, onko syytetty ollut Otaniemessä 16.12.-91 ja kuinka hyvin hän tuntee Otaniemen. Vastaaja kielsi olleensa tuolloin Otaniemessä ja sanoi, ettei juurikaan tunne seutua. Hän kuitenkin kertoi käyneensä ”joskus 1980-luvun lopulla” Otaniemessä voimaharjoittelussa.

Yrittäjä itse kiisti edelleen olevansa murhien takana, sanoen, että kaikki tämä on vain poliisin epätoivoista hakuammuntaa, koska tutkinta on epäonnistunut. Raastuvanoikeus lykkäsi asian käsittelyä ja yrittäjä pidettiin edelleen vangittuna.

Toisen käsittelykerran jälkeen, 7. joulukuuta, oikeus katsoi, että 34-vuotias on vapautettava. Näyttö ei riitä. Peruste vangittuna pitämiseen on lakannut. Olikin ainutkertaista, että kahdesta murhasta syytettynä ollut pääsi lopulta vastaamaan vapaalta. Seuraavaan istuntoon hänet kuitenkin velvoitettiin saapumaan 5000 markan sakon uhalla.

Tutkinnanjohtaja Haapala oli edelleen sitä mieltä, että käräjäoikeuden vapauttama mies oli osallinen murhaan; ”Joko tekijänä, avustajana tai muuten vain osallisena”.

Kaksoismurha oli pitkään päivän puheenaihe myös Helsingin alamaailmassa. Alibi-lehden 5/1992 kannessa uutisoitiin näyttävästi “gangsterisodan syttymisestä”.

Kaksoismurhan syytteistä vapautettu mies sai kuitenkin runsaan 10 kuukauden ehdollisen tuomion mm.  väärennöksistä, petoksista ja ampuma-aserikoksesta. Vaimonsa tuomittiin samassa yhteydessä 30 päivän ehdolliseen vankeuteen petoksesta.

Vihjeitä tuli poliisille koko 90-luvun ajan; milloin joku tiesi tai oli tietävinään. Aika kului, ratkaisua vaan ei tullut. Poliisilla oli epäilty. Sitova näyttö puuttui.

Erään huikean tarinan mukaan entinen poliisi Pekka Erkkilä kertoi saaneensa uhkauksia Hattulan miljoonaryöstön jälkeen; ”sain tietää Venäjällä liikkuessani, että sama mies, jonka sanottiin tappaneen Helsingissä kaksi miestä, on lähetetty perääni ja hänelle olisi annettu tehtäväksi mun nitistäminen. Tappoterveisten tuojat kertoivat, että palkkamurhaaja K:n tulee perässä. Hänen sanottiin hoidelleen mm. Helsingin Punavuoresta autosta kuolleena löydetyt miehet vähän toista vuotta sitten”.

Erkkilän tarina oli yhtä suurta valhetta – oman egonsa ja erinomaisuutensa loputonta korostamista.

Miten kaikki oikeasti menikään?

Sekä Gröhn että Tahvanainen olivat bisnesmiehiä, mutta kovia säätöveikkoja. Ja tämä jatkuva säätäminen vei heidät sitten lopulta ennenaikaiseen hautaan.

He olivat jääneet velkaa tälle 34-vuotiaalle liikemiehelle, Kari Tapio Ruotsalaiselle. Vuonna 1958 syntyneelle monen bisneksen miehelle.

Tahvanainen ja Gröhn saapuivat Golfilla rahojen kanssa neuvotteluun Otaniemen rantaan. Hetken kuunneltuaan Ruotsalainen kyllästyi miesten loputtomiin selityksiin ja totesi saavansa omansa pois, mutta mitään tästä hän ei näiden heppujen kanssa hyötyisi, eikä enää säätelyä ja selittelyjä kuuntelisi.

Äkkipikaisena miehenä hän ampui molemmat miehet. Gröhn sai laukauksen päähän ja kaksi muualle ruumiiseen, kuollen heti. Tahvanainen kääntyi paetakseen, mutta sai luodin selkäänsä, lapaluiden väliin, ja kuoli hänkin heti. He tuskin osasivat odottaa tälläista kohtaloa. Ehkä he luulivat, että puhumalla tästä selviää – kuten monesti aiemminkin.

Ruotsalainen siirsi tai siirrätti ruumiit Golfiin. Kuuma kysymys oli, että missä auto oli tuon reilut pari kuukautta ja miksi se lopulta ajettiin löytöpaikalleen? Sitä emme tiedä. Olisiko auton säilytyspaikka antanut liikaa vihjettä tekijästä? Vai oliko Ruotsalaisella vaan asiaa kaupungille ja että ”mennään sitten Golfilla”. Ruumiita ei jätetty löydettäväksi varoituksena; ”näin käy säätäjille”, vaan auto jäi Punavuoreen parkkipaikalle, kun siinä oli tilaa. Se, että kukaan ei autoa tuomista eikä sitä siihen ajanutta ja paikalta poistunutta henkilöä nähnyt oli vaan hyvää tuuria.

On myös mahdollista ja jopa hyvinkin todennäköistä, että auto on melko nopeasti surmatöiden jälkeen ajettu sinne mistä se löydettiin. Pysäköinninvalvonta tosin kiistää asian, mutta ehkä he vaan ovat pesseet käsiään siitä, että eivät ole tehneet työtään.

Yhtä lailla kuin hyvää tuuria oli auton kanssa, niin myös siinä, että poliisin näyttö ei riittänyt ja että Ruotsalaisen asianajaja oli ponteva sekä osaava.

Mihin Kari Tapio Ruotsalainen sitten oikeudenkäynnin jälkeen lähti? Hänen liiketoimistaan oli kertynyt miljoonien tappiot ja käteistä rahaa ei – ainakaan näkyvissä – ollut.

Mutta ei sellaista hevosta, etteikö sillekin löydy kouluttaja.

Ruotsalaisen omat bisnekset ja hänen paheneva mustasukkaisuutensa olivat lopulta eräälle henkilölle liikaa. Tämä henkilö, Mikki, antoi  ymmärtää, että nyt olisi paras poistua Suomesta. Mitä nopeammin sen parempi.

Ruotsalainen asettui erinäisten vaiheiden kautta asumaan Espanjan Aurinkorannikolle, Marbellan ja Esteponan seuduille. Suomeen hänellä ei olisi enää mitään asiaa. Ystävät olivat vähissä. Parempi vaan ”haihtua”.

Mutta jollain hänenkin piti elää ja erään tiedon mukaan huumausainebisnes oli sellainen. Saman tietolähteen mukaan Ranskassa kävi käry ja Ruotsalainen joutui vuosiksi ranskalaiseen vankilaan. Suomessa Kari Ruotsalainen oli kadonnut henkilö ja hänet julistettiin lopulta kuolleeksi.

Myös poliisilla oli tieto, että Ruotsalainen olisi kuollut, joten kaksoismurhan tutkinta jäi sillensä. Se lopetettiin.

Kun vuonna 2011 kävikin ilmi, että tekijäksi oletettu elää yhä ja poliisi oli todennäköisesti saanut kaksoismurhiin liittyvää uutta tietoa, niin tutkinta käynnistettiin uudelleen.

Poliisi tuli siihen tulokseen, että ”kuolleista herännyttä” miestä on syytä kuulla uudestaan. Hänen täytyy olla tekijä. Vuoden 2011 lopulla tehtiin Espanjan poliisille pyyntö ottaa Ruotsalainen kiinni ja luovuttaa Suomeen. Punavuoren kaksoismurhan selviäminen oli lähempänä kuin koskaan.

Poliisi otti myös yhteyttä tuon Volkswagen Golfin viimeiselle rekisteriin merkitylle omistajalle saadakseen auton tutkittavakseen.

Kaikki meni kuitenkin mönkään; vahvassa humalatilassa ollut Kari Ruotsalainen jäi perjantaina 27.1.2012 klo 22:40 auton alle Esteponan kaupungin rantakadulla, Avenida Espanjalla, talon nro 168 tuntumassa ja kuoli saamiinsa vammoihin. Yliajajansa oli nuori mies. Koska yliajo tapahtui paikassa missä ei ole suojatietä, niin tapausta ei otettu tutkintaan. Poliisi on vahvistanut tiedon yliajosta.

Oliko yliajo sitten vahinko vai ei – sitä emme tiedä. Huhutaan Ruotsalaisen sekaantuneen huumekauppaan ja astuneen siinä jonkun varpaille.

Korkkiruuvilla surmatun suomalaismiehen tarina ei liity Punavuoren kaksoismurhaan.

Kari Tapio Ruotsalainen oli muuttanut Espanjaan toistamiseen maaliskuussa 2011. Hän asui Puerto Marinassa, Esteponan sataman tuntumassa

Iltasanomat uutisoi 8.9.2012 kaksoismurhan ajautumisesta lopulliseen umpikujaan.

Nimimerkki Vinlandia kertoo olleensa Kari Tapio Ruotsalaisen lähisukulainen ja hän on kirjoittanut aiheesta täällä murha.infossa seuraavasti:

Auto

Ruumiit olivat punaisessa Golfissa, mutta mikä on sen auton tarina?

Suomen kuuluisin Golf. Sen paikka olisi ollut rikosmuseossa.

1,3 litran moottorilla varustettu punainen Volkswagen Golf, BKT-456, valmistenumero WVWZZZ1GZKW053533, ensirekisteröitiin Suomessa uutena 31.10.1988. Ensimmäinen omistaja oli Herttoniemen VV-Auto Helsingistä. Heidän käytössään Golf oli 12.1.1990 saakka, jolloin se myytiin yksityishenkilölle.
Hän taasen myi Golfin 26.11.1991 Porvooseen Suopellontielle, mm. huoltamotoimintaa harjoittavalle Oy K.B. Bärlundille, joka osti auton vuokrauskäyttöön. Näihin aikoihin Golfiin teipattiin musta-kelta-oranssi vinoraita etuoviin. ”Se oli tunnuksemme”.
Auto luovutettiin vuokralle kahdeksi päiväksi lauantaina 14.12. Helsingissä, Herttoniemen Shell-huoltamon pihalla. Kun sitä ei palautettu sovittuun aikaan, niin vuokraamo teki siitä muutamaa päivää myöhemmin ”katoamisilmoituksen”.

Shell Helsinki Herttoniemi maaliskuussa 1992.

Vuokraamon edustaja kertoi tapaamisestaan liikemiesten kanssa. Iltalehti 2.3.1992.

Mielenkiintoista on, että Trafin tiedoston mukaan Golf on kuitenkin myyty 10.2.1992 yksityishenkilölle, vaikka auto on tuolloin vielä seissyt Helsingin Telakkakadulla kaksi ruumista sisällään. Ruumiit siis löytyivät 24.2.1992. Kyseessä lienee kuitenkin vain ”myyntitekninen toimi”. Onko sillä sitten ollut mitään merkitystä; myydä nyt auto, joka on ilmoitettu anastetuksi?
Miten kauan Golf sitten oli tutkinnan kohteena? Se kuitenkin hinattiin poliisin tiloihin, syynättiin ja harjattiin kunnolla, jonka jälkeen se olikin taas vapaa kulkemaan.

BKT-456. Matkasi on päättynyt. Huomaa outo omistajanvaihdos 10.2.1992. Auto oli silloin ilmoitettu varastetuksi ja oli vielä kateissa ruumiit sisällään!

Bärlundin jälkeinen omistaja myi auton 30.10.1992. Tämän jälkeen ”Suomen kuuluisin Golf” sai elämänsä toiseksi pisimmän suhteen; se oli kolme ja puoli vuotta yksityishenkilöllä, jonka jälkeen se siirtyi kuopiolaisen yrityksen käyttöön. Sieltä 10 vuodeksi Savonlinnaan, josta useiden omistajavaihdosten – joista yksi yli viisi vuotta kestänyt omistussuhde – kautta Joensuuhun heinäkuussa 2010.

Vielä oli kuitenkin edessä muutto Lahteen sen viimeiseksi jääneelle omistajalle. Hänellä auto oli vain kolme päivää, jonka jälkeen se on poistettu rekisteristä 9.8.2010. Poliisit kysyivät autosta vielä vuonna 2012, kun tapaukseen haluttiin sen uuden käänteen takia lisävalaistusta, mutta Golf oli tuolloin jo aloittanut uuden elämänsä Afrikassa, jonne se myytiin vuonna 2010.

Liekö Golf ollut Suomessa koskaan kenenkään kesäloma-autona. Mikäs siellä on ollut takapenkillä nukkuessa, siniseen makuupussiin kääriytyneenä…

Tässä paikassa kauan sitten… Maisema on muuttunut, mutta Koffin piippu on ja pysyy. Kuva murha.info

Keskustelua aiheesta

Edit 7.8. klo 20:50. Lisätty yksi kuva ja yksi lause. Edit 10.8. klo 23:20 muutettu yksi lause. Edit 28.8. klo 20:35. Lisätty Tahvanaisen tyttöystävän kertomus, kaksoismurhasta syytetyn nimi, sekä lisätty mm. yksityiskohtia oikeudenkäynnistä Suomessa 1992.

Vuosi 1971 ja viimeinen yhteinen joulusauna. Kuva Laitisten kotialbumista.

49-vuotias nastolalainen yrittäjä Hilkka Tuulikki Laitinen katosi kotoaan osoitteesta Ratsutie 48, 19.7.1972. Vaikka monet ovat varmoja, että katoamisen taustalla on oma aviomiehensä Urho Laitinen, niin virallisesti tapaus on yhä pimeä. Ruumista ei ole löydetty, eikä kukaan ole tunnustanut olleensa katoamisen takana.

Ratsutie 48 etupihaa 1970-luvulla.

Hilkka Laitinen asui tässä talossa yhdessä Urho-miehensä ja Satu-tyttärensä kanssa. Urhon mukaan Hilkan on täytynyt poistua kodistaan kello 16 – 18:45 välisenä aikana. Mutta miksi kukaan Hilkan hyvin tuntemista nastolalaisista ei nähnyt häntä?

Tapausta heti alusta tutkinut ylikonstaapeli Lauri Heikkilä oli varma siitä, että Hilkka ei katoamispäivänään eikä sen jälkeen koskaan poistunut kotoaan elävänä. Hän oli myös sitä mieltä, että juttu ratkeaisi nopeasti.

Viimeisen kerran Hilkka nähtiin ulkopuolisen (so. ei perheen jäsenen) toimesta elossa 19.7. n klo 14:30, jolloin hän poistui omistamansa kiinteistön baarista kellarin kautta talon toisella puolella sijaitsevaan kotiinsa.

Kotona kahdestaan

Miehensä Urho Laitinen, 53, tuli töistä Lahden Mallasjuomalta noin kello 15 ja omien sanojensa mukaan he joivat kahvit, jonka jälkeen Urho ryhtyi maalaamaan kiinteistön aitaa. Urhon kertoman mukaan Hilkka kysyi häneltä kyytiä Villähteelle, jossa hänen piti käydä ompelijan luona sovittamassa uutta housupukuaan, mutta Urho kieltäytyi aidanmaalaamiskiireisiinsä vedoten.

– Tämän jälkeen Urho Laitinen ei kuulemma vaimoaan enää koskaan nähnyt ja Villähteelle Hilkka ei koskaan saapunut.

Seuraavana päivänä Hilkan piti käydä Lahden poliisiasemalla passia uusimassa, sillä hänellä oli suunnitelmissa käydä etelänmatkalla.

Katoamisaikaan Urho ja Hilkka olivat kahdestaan asunnossa. Tuona päivänä, kello 15:45 eräs Hilkan sukulainen sai oudon puhelinsoiton. Taustalla kuului meteliä, kukaan ei sanonut mitään. Jostain syystä ei kait koskaan tutkittu mistä puhelu tuli? Oliko Hilkka saanut linjan auki ja yritti huutaa apua?

Illalla klo 18 Hilkan sukulainen soitti ja kysyi Hilkkaa. Urho sanoi, ettei tiedä. Kello 19 Urho kävi uimassa heidän perheystävänsä ja tämän pojan kanssa. Päästyään kotiin Urho joutui taas rientämään puhelimeen; Hilkkaa kysyttiin yhtenään.

Katoamisilmoitus tehtiin torstaina 27.7. Urho olisi halunnut vielä odottaa, mutta Hilkan tyttären painostuksesta tuo ilmoitus tehtiin.

Öinen ajelu

Urho Laitinen kävi keskiviikon ja torstain välisenä yönä jossain. Näin väitti viereisessä kiinteistössä toimivan ravintola Onnimannin portieri. Hän näki, kun Laitisen pihaan saapui kello 01:00 iso musta auto – jollainen Urholla tuolloin oli. Urho kielsi käyneensä missään ja väitti todistusta vääräksi.

Ravintola Onnimannin edustaa. Taustalla Laitisten kiinteistöä.

Urholla oli ollut suhde jo pidemmän aikaa lähellä asuvan kemikalioyrittäjän Riitan kanssa. Hilkan katoaminen ei suinkaan masentanut Urhoa, vaan jo samalla viikolla Riitta vietti öitään Urhon luona. Urhon ja Hilkan yhteisessä aviovuoteessa!

Perheen vielä kotona asunut lapsi Satu oli tuolloin sukulaistensa kanssa lomamatkalla.

Urho Laitinen pidätettiin epäiltynä vaimonsa surmasta toukokuussa 1975, mutta todisteiden puuttuessa hänet vapautettiin. Edes verinen päiväpeitto ei siihen riittänyt. Perusteita vangitsemiseen ei ollut. Urho oli kovin haluton auttamaan poliisia tutkinnassa ja jäi kiinni muutamasta valheesta. Samaisena vuonna kaivettiin kadun puolen piha auki, sillä erään selvänäkijän mukaan Hilkka on haudattu sinne. Kuparilanka ja pajunvitsa olivat vihjeinä, mutta kuten arvata saattaa – maahan ei ollut haudattu ketään eikä mitään.

Selvännäkijä työssään.”Taikavarpuni osoittaa, että olemme saapuneet kohteeseen”.

Kaivuutyö ei johtanut toivottuun eikä pelättyyn tulokseen.

Tuolloin, vuonna 1975 ja siitä eteenpäin Ratsutie 48:n kiinteistössä asui virallisesti vain Urho Laitinen. Yksin.

Urho Laitinen suhtautui epäilyihin sekä katoamiseen tyynesti; ”Minä jätän koko jutun viranomaisten käsiin. Heillä on parhaat mahdollisuudet ratkaista tämä asia”.

Uutinen sanomalehdessä 10.5.1978.

Vuonna 1978 kiinteistön pihalla ollut kaivo tutkittiin – turhaan.

Elämä jatkui. Urho ja Riitta eristäytyivät muista ihmisistä yhteisön ulkopuolelle.

Hilkka Laitinen julistettiin kuolleeksi 9.8.1983. Kuolinpäiväksi merkittiin katoamispäivä. Tämän jälkeen Urhon ja Hilkan omaisuus jaettiin. Urho ja Riitta muuttivat Norjaan.

Hilkka Laitisen muistelupaikka on Iitin uudella hautausmaalla.

Kutsut iäisyyteen

Urho Laitinen kuoli sydänkohtaukseen yöllä kotonaan Norjassa heinäkuussa 1985. Kemikalioyrittäjä Riitta kuoli hänkin muutama vuosi sitten. Ei ole enää ketään kuka tietäisi mitä todellisuudessa tapahtui. Virallisesti Hilkka Laitinen on kadonnut. Todennäköisesti hänet surmattiin Urho Laitisen toimesta ja ruumis on hävitetty tavalla tai toisella. Ehkä Asikkalan Salonsaareen, jossa Urhon tiedetään käyneen.

Urho Laitinen suhtautui lehdistön edustajiin hyvin nihkeästi alun alkaen. Vuonna 1976 hän kuitenkin sanoi että, ”minulle riittää se tietoisuus, että olen täysin syytön vaimoni katoamiseen. Mitään haastatteluja minä en tästä jupakasta anna. Vähin erin minun maljani on kuitenkin täyttymässä ja kun ensimmäinen pisara menee sen yli, minä paljastan tietoni. Ja takaan, että siitä puhutaan”.

Tuo malja ei sitten koskaan läikkynyt yli. Emme saaneet tietää mitä Urho tiesi.

Keskustelua aiheesta