Rasmus Räsänen, 18. Katosi hiihtoretkellä 1.3. Helsingissä

[Trina]

Annetaan jo Rasmukselle rauha. Elämäniloiselta nuorelta mieheltä vaikutti ja koko juttu on ollut täys onnettomuus.

[URSA]

https://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/arti ... gs.ZD6fM34

Pelastuslaitos varoittaa jäällä liikkujia uuden lumen petollisuudesta – "Lumi on peittänyt laivaväyliä ja railoja"

Kotimaa Julkaistu 09.03.2018 10:42

Helsingin edustalla jäätilanne on ollut tänä vuonna poikkeuksellinen. Siksi on noudatettava erityistä varovaisuutta.

Helsingin pelastuslaitos varoittaa jäällä liikkujia lumen peittämistä laivaväylistä.

Pelastuslaitos tahtoo muistuttaa paikallisia Twitter-päivityksellään, että uusi lumi peittää meren jäällä olevia laivaväyliä ja railoja, jolloin heikon kohdan tunnistaminen voi olla hankalaa.

– Uusi lumi on peittänyt meren jäällä olevia laivaväyliä ja railoja, joten muistathan, että jäälle mentäessä tulee aina varautua veden varaan joutumiseen.

18-vuotias poika katosi lähdettyään Lauttasaaren edustalla hiihtolenkille ja hänet löydettiin myöhemmin hukkuneena merestä.

Helsingin edustalla jäätilanne on poikkeuksellinen

Helsingin merivartioaseman päällikkö, yliluutnantti Patrik Liljekvist kommentoi aikaisemmin tällä viikolla MTV Uutisille, että tällä hetkellä jäällä liikkuessa on oltava erityisen varovainen, koska jäätilanne on hyvin poikkeuksellinen.

– Helsingin edustalla on useissa paikoissa enemmän jäätä kuin viime vuosina, mutta toisaalta tietyillä alueilla, joilla on aikaisemmin ollut hyvä jäätilanne, on tänä vuonna heikot jäät. Tilanne on siis muuttunut, Liljekvist sanoo.

https://twitter.com/brankkarit/status/9 ... %2F6801380

[Kissankello]

Kaupunki

”Hän ei ehtinyt fysiikan kirjoituksiin eikä unelma Aalto-yliopistosta toteutunut” – Lauttasaaressa hiihtolenkillä hukkuneen 18-vuotiaan perhe perusti pojalleen muistostipendin

Rasmus Räsänen, 18, hukkui maaliskuun alussa Melkin saaren länsipuolella.

Kuva
Rasmus Räsänen putosi hiihtolenkillään jäihin ja hukkui maaliskuun alussa. Hänen muistoaan kunnioitettiin muun muassa Lauttasaaren rannan jäätiilistä tehdyn rakennelman luokse viedyillä hautakynttilöillä.

Juho Jokinen HS
Julkaistu: 5.4. 13:44 , Päivitetty: 5.4. 14:10

Maaliskuun ensimmäisenä päivänä hiihtolenkillään jäihin pudonneen Rasmus Räsäsen perhe on perustanut stipendirahaston 18-vuotiaana kuolleen lauttasaarelaisen muistoksi.

Asiasta kertoo Räsäsen äiti julkisessa Facebook-päivityksessään.

”Moni on kysynyt miten Rasmusta voi muistaa. Kiitos ajatuksesta”, hän aloittaa keskiviikkona julkaiseman viestinsä.

”Hän ei ehtinyt fysiikan kirjoituksiin, joihin tähtäsi, eikä unelma Aalto-yliopistosta toteutunut.”

Ihmisiä, jotka haluavat muistaa jollain tavalla Räsästä, neuvotaan tekemään lahjoituksia Lauttasaaren yhteiskoulun (LYK) stipendirahastoon. Perheellä on asianmukainen rahankeräyslupa.

”Kukkien asemesta Rasmusta voi siksi muistaa lahjoituksella LYKin stipendirahastoon, josta jaetaan Rasmuksen nimeä kantava kevätstipendi fysiikassa menestyneelle abille ja ysiluokkalaiselle”, Räsäsen äiti kertoo Facebookissa.

Räsänen oli abiturientti Lauttasaaren yhteiskoulun lukiossa.

”Rasmus luki ja laski fysiikan laskuja kirjoituksia varten, heti aamusta iltamyöhään koko alkuvuoden, paitsi jos oli salilla tai hiihtämässä tai kavereiden kanssa. Hän ei ehtinyt fysiikan kirjoituksiin, joihin tähtäsi, eikä unelma Aalto-yliopistosta toteutunut. Fysiikka kiehtoi suuresti Rasmusta, joka oli LYKin tiedelinjalla.”

Meren jäällä hiihtämässä ollut Rasmus Räsänen löytyi kuolleena Melkin saaren länsipuolelta 4. maaliskuuta, eli kolme päivää katoamisensa jälkeen.

Räsäsen perheen perustamasta stipendirahastosta kertoi ensimmäisenä MTV.

https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005630053.html

[Doctor Lecter]

18-vuotias abiturientti lähti hiihtoretkelle, eikä koskaan palannut kotiin - äiti kertoo nyt, miten yllättävällä tavalla perhe sai apua

*Vuosi sitten Rasmus Räsänen katosi hiihtoretkellä Helsingissä.
*Poliisien suruviesti lamaannutti äidin toimintakyvyn, mutta sitkeiden auttajien joukko pakotti ottamaan tuen vastaan.
*Etsintöihin osallistui kymmeniä vapaaehtoisia.
*Rasmus Räsänen löydettiin hukkuneena muutama päivä katoamisensa jälkeen.
*Äiti toivoo, että hänen kertomansa auttaa vastaavan menetyksen kohdanneita ja heidän läheisiään.

Vuosi sitten maaliskuun ensimmäisenä päivänä helsinkiläinen Rasmus Räsänen, 18, lähti hiihtoretkelle kotoaan Helsingin Lauttasaaresta. Nuorukainen kehaisi kevättalvisen pakkaspäivän kauneutta pikkuveljelleen, haki sukset ja suuntasi meren jäälle.

Puhelimensa hän jätti kotiin.

Torstaipäivä kääntyi yöksi, mutta Rasmus ei palannut. Kotona kasvoi huoli. Perheellä ei ollut syytä ajatella, että ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva nuorimies olisi tahallaan kadoksissa.

Seuraavana päivänä poliisi pyysi havaintoja hoikasta, usein poninhännällä hiuksiaan pitävästä, vihreään anorakkiin ja tummiin ulkoiluhousuihin pukeutuneesta nuorukaisesta. Äiti oli monesti huomauttanut esikoiselleen liian kevyestä talvipukeutumisesta. Rasmus saattoi lähteä pitkillekin juoksu- ja hiihtolenkeille verkkareissa, t-paidassa ja anorakissa.

Etsinnät aloitettiin Helsingin ja Espoon saarten lähimökeistä. Ehkä kylmissään ollut nuori olisi etsiytynyt yhteen niistä. Rajavartiolaitoksen kopteri kierteli jäiden yllä. Etsintäpartioon osallistui kymmeniä vapaaehtoisia.

Sunnuntaina päivällä Melkin saaren edustalla retkiluistelemassa ollut perhe huomasi jäällä lapasen. Perheen isä hakkasi sen irti ja lähetti kuvan poliisille.

Nyt Merivartioston sukeltajat tiesivät, mihin etsinnät kannattaa kohdentaa.

Illalla poliisit tulivat kotiovelle.

Tyhjä kauhu
Rasmuksen äidin muistikuvat vuodentakaisesta keväästä eivät ole eheät. Oman lapsen kuolema juurruttaa elämään surun, jonka aiheuttamaa tuskaa ei voi käsitellä pois.

Tyhjään kauhun tunteeseen putoaminen toistuu joka päivä, muutama sekunti heräämisen jälkeen.

Menetyksen kestäminen on jakanut äidin jokapäiväisen elämän kahteen eri todellisuuteen. Toisessa Rasmus on tavanomaiseen tapaansa koulussa, viettämässä aikaa kavereiden kanssa tai vaikkapa urheilemassa. Häntä ei nyt juuri näe, mutta jossakin hän on ja elää.

Toisessa todellisuudessa poika on kuollut – vaikka aivot yrittävätkin yhä toisin väittää.

Rasmus Räsäsen äiti on valmis kertomaan surutyöstään, koska hänen kokemuksensa voivat auttaa vastaavan menetyksen kohdanneita ja heidän läheisiään. Äiti toivoo pystyvänsä lisäämään ymmärrystä siitä, millaisilla konkreettisilla teoilla muut ihmiset voivat parhaiten kannatella surevaa ihmistä. Hän esiintyy tässä jutussa nimettömänä omasta pyynnöstään.

Rasmuksen kuoleman järkyttämä perhe sai apua tavalla, joka saattaa ensi kuulemalta vaikuttaa melko uskomattomalta.

Kodista vierastupa
Noin kuukauden ajan Rasmuksen kuoleman jälkeen äiti oli kyvytön huolehtimaan lähestulkoon mistään tavanomaisista arjen vaatimuksista.

Hän söi rauhoittavia lääkkeitä ja nukkui. Valtaosa valveillaoloajasta kului tyhjän tuijottamiseen ja itkemiseen. Päivän ponnistus oli pukeutua ja ehkä pistäytyä hetkeksi ulos.

Muutaman viikon ajan, vuorokauden jokaisena tuntina perheen koti täyttyi ystävistä, puolitutuista ja miltei vieraistakin ihmisistä. Siitä oli kiittäminen ystävää, joka levitti sosiaalisessa mediassa linkkiä kalenteripalvelu Meal trainiin.

Yhdysvalloissa suosittu, kymmenisen vuotta sitten perustettu palvelu perustuu kriisiin tai suuren elämänmuutoksen kouriin joutuneiden ihmisten avun organisointiin. Meal trainin voi suomentaa ateriajunaksi, mutta Rasmuksen perheen tapauksessa kyse oli paljon muustakin: kodinhoidosta, keskusteluavusta ja seurana olemisesta.
- En noiden viikkojen aikana tiennyt, kuka kotiini oli tulossa ja koska. Kun edelliset lähtivät, seuraavat tulivat. Kotini oli kuin hollitupa, josta viidestä kymmeneen ihmistä piti päivittäin huolen. Minulla ei ollut kykyä kontrolloida ja ylläpitää mitään, äiti kertoo.

Yksi vaihtoi lakanat. Toinen siivosi vessat, imuroi, pesi lattiat. Kolmas toi mukanaan 10 litraa lihakeittoa. Surevan omaisen avuttomuus kiteytyi hetkeen, jona tuttava sulloi perheen likapyykkejä kahteen isoon Ikea-kassiin ja torppasi estelyt.

Ruokakauppaan mukaan lähtiessään äiti sai huomata suuntavaistonsa kadonneen ja muistin pätkivän. Hän näki ympärillään tavaroita, mutta ei tiennyt mitä ne ovat ja mitä niillä pitäisi tehdä.

Luokkakaverin äiti huolehti, että Rasmuksen pikkuveli söi aamupalan, pakkasi repun ja pääsi perille kouluun. Ystäväperheet veivät veljeä uimaan ja elokuviin.

Öisin olohuoneen sohvalla nukkui joku Rasmuksen isän lapsuudenystävistä. Perheenjäsenten ei tarvinnut herättää toisiaan, kun tuska tuntui ylitsepääsemättömältä.
- Saatoimme itkeä, ryömiä olkkarin sohvalle ja halata siinä nukkuvaa ihmistä, joka oli ottanut tehtäväkseen meidän unemme valvomisen. Se oli aivan valtavan helpottavaa.

Kun perhe meni jättämään Rasmukselle jäähyväisiä, ruumishuoneelle tuli mukaan monta ystävää ja Rasmuksen kummitäti. Ystävät kävivät ensin arvioimassa, voiko pikkuveljen ottaa mukaan huoneeseen Rasmuksen luo. Kummitäti leikkasi muutaman hiussuortuvan talteen äidille.

Rasmuksen kuoleman jälkeen monet asiat tuntuivat yhdentekeviltä. Ystävä antoi äidille mustakantisen muistivihon ja pyysi kirjoittamaan päivittäin ylös yhden iloisen ja hyvän asian.

Ei sellaisia ollut. Olo oli turta. Vihko oli kuitenkin suureksi hyödyksi, kun oma muisti ei toiminut.

Arjen ollessa muiden harteilla äiti havahtui kahteen asiaan.
- Tajusin, että tärkein velvollisuuteni Rasmusta kohtaan on huolehtia hänen pikkuveljestään. Ymmärsin myös, etten selviä tästä ikinä, jos en päästä lamaannuttavimmasta surusta irti.

Kuvien lohtu
Maaliskuussa heti Rasmuksen löytymisen jälkeen Lauttasaaren seurakunta ja yhteiskoulu pitivät muistotilaisuuden. Kirkko täyttyi nuorisosta. Äiti piti lyhyen kiitospuheen, jonka lopuksi hän pyysi Rasmuksen ystäviä lähettämän sähköpostilla kuvia ja muistoja pojasta.

Vanhemmalla oli kova tarve saada lapsensa maailmasta talteen palasia, joita vielä olisi tarjolla.

Pyyntö kannatti. Sähköposti täyttyi mökkireissujen, kesäretkien ja illanistujaisten aikana otetuista valokuvista.
- Niiden kautta näin sellaiseen maailmaan, johon Rasmuksen ikäisten nuorten vanhemmilla ei tavallaan enää ole pääsyä. Oli hyvin lohdullista huomata, miten hauskaa hänellä oli ollut, miten hyviä ystäviä hän oli saanut ja millaisia muistoja heillä oli jaettavanaan, äiti kertoo.

Huhtikuussa Rasmus haudattiin. Ystävä tuli vanhempien kanssa hautaustoimistoon hoitamaan käytännön järjestelyt. Olohuoneessa kuunneltiin Bachia ja valittiin sopivat urkumusiikit.

Apu oli jälleen korvaamaton tilanteessa, jossa kaikenlainen päätöksenteko tuntui liki mahdottomalta.

"Kuin kädet kurkulle”
Suru toi mukanaan pelon ja syyllisyyden.

Äiti oli varma, että myös hänen toiselle pojalleen sattuisi pian jotakin pahaa. Lähtiessään tuttavansa tyttären kanssa liikuntakeskukseen, häneen iski voimakas syyllisyydentunne omasta eloonjäämisestä.
- Hypimme trampoliinilla ja teimme voltteja. Minusta tuntui väärältä tehdä mitään hauskaa tai normaalia, vaikka en ollutkaan millään tavalla syyllinen poikani kuolemaan.

Kevät kului. Muissa perheissä vietettiin äitienpäivää ja suunniteltiin ylioppilasjuhlia. Valkolakkien mainokset tuntuivat lyönneiltä naamaan.

Rasmuksen ylioppilasurakasta olisi ollut jäljellä pitkän matematiikan, kemian ja fysiikan kirjoitukset. Fysiikka ja luonnontieteet olivat lukion tiedelinjalla opiskelevan nuorukaisen intohimo. Hän saattoi viettää laskujen äärellä aikaa tuntitolkulla ja haaveili opinnoista Aalto-yliopistossa.

Ennen hautajaisia ihmiset tahtoivat tietää, kuinka Rasmusta voisi muistaa. Äiti perusti Rasmuksen koulun kanssa pojan nimeä kantavan stipendirahaston. Sille kertyi muutaman viikon aikana 20 000 euroa. Rahastosta jaetaan nyt vuosittain tuhannen euron stipendi fysiikassa ja matematiikassa menestyneelle yhdeksäsluokkalaiselle, lukion ekaluokkalaiselle ja abiturientille, joka haluaa ratkaista ihmiskunnan ongelmia luonnontieteen keinoin.

Syksyllä Facebook täyttyi päivityksistä, joissa vanhemmat riemuitsivat Rasmuksen ikätovereiden jatko-opintojen alkamisesta. Joskus tuttavat kaivavat puhelimen esiin ja näyttävät kuvia omien nuortensa ilonhetkistä. Sellaiseen ei voi ennakolta varautua.
- Kuin joku painaisi kädet kurkulle, äiti kuvailee.
– Toisinaan olen miettinyt, että noina hetkinä ihmiset ovat ajattelemattomia. Ymmärrän kuitenkin, että menetyksestäni on heille vuosi ja itselleni silmänräpäys. Heillä on oikeus iloonsa.

Hänelle nuorten kuvat kuitenkin realisoivat sen, mikä itseltä on viety pois.

”Muistollesi Rasmus, lepää rauhassa” - Ella. KOTIALBUMI

Rasmus_kynttilä.jpg (47.13 KiB) Katsottu 7178 kertaa

Paluu työelämään
Kesäkuussa, kolme kuukautta poikansa kuoleman jälkeen, äiti yritti palata töihin puolipäiväisesti. Kaksituntisen kokouksen jälkeen hän väsyi niin, että sulkeutui neuvotteluhuoneeseen ja nukahti sohvalle.
- Aivoni olivat trauman käsittelystä niin kuormittuneet, ettei minulla ollut tiedollista kykyä selviytyä töistäni.

Töihin paluu jäi kolmen päivän kokeiluksi. Sairausloma jatkui yli kesän.

Elokuisena iltapäivänä Rasmuksen pikkuveli palasi koulusta ja kysyi, miksi äiti on yhä yöpaidassa.
- Huomasin laitostuvani. Tajusin, ettei lapselle tee hyvää nähdä aikuisen käpertyvän kotiin sillä tavalla. Elokuun lopussa palasin töihin.

Vielä silloinkin kotiin saapuessaan äiti saattoi lyyhistyä ulkovaatteet päälle sohvalle ja nukahtaa. Välttämättömien kotitöiden jälkeen voimat olivat loppu.
- Se, että työnantajani salli heikot hetket oikeissa kohdissa, auttoi minua palaamaan työhöni. Tietenkin oli päiviä, jolloin työasiat tuntuivat merkityksettömiltä ja turhilta. Parhaimmillaan sain töistä onnistumisen kokemuksia, jotka virkistivät, palkitsivat ja auttoivat eteenpäin, hän kertoo.

Henkilöstöhallinnosta kysyttiin, saako Rasmuksen tapauksesta puhua avoimesti työpaikalla. Äiti vastasi myöntävästi. Hän ei halunnut, että vastaan tulevat ihmiset kääntyisivät käytävällä luimistellen pakoon hänet nähdessään.

Koska oma maailma oli täysin muuttunut, tilanteen sivuuttaminen työelämässä olisi tuntunut irvokkaalta.
- Arvostan jokaista työkaveria, joka tuli esittämään osanotot ja iloitsi töihin paluustani. Osa sanoi suoraan, ettei osaa sanoa mitään. Vastasin, etten minäkään. Mielestäni sureva ihminen ei tarvitse mitään dramaattisia sanoja tai vaivaantuneita halauksia. Riittää, että osoittaa huomioivansa toisen ihmisen muuttuneen elämäntilanteen.

Rohkeat teot
Tammikuussa äiti piti syntymäpäiväjuhlat, joihin osallistui lähes sata vierasta. Hän kutsui mukaan myös kaikki, jotka perhettä viime keväänä tukivat.

Osa auttajista oli ystävystynyt keskenään. Monet kertoivat, kuinka paljon perheen kodissa vietetty aika oli heille itselleen antanut.
- Nämä ennakkoluulottomat ihmiset tunkeutuivat yksityiselämämme reviirille ja tavallaan pakottivat ottamaan apua vastaan. Minusta se oli heiltä aivan mielettömän rohkea teko, äiti sanoo.
– Ei meillä ole täällä muita syitä elää kuin toiset ihmiset. Avunantajat halusivat nähdä meidän selviävän ja minä haluan selvitä kiittääkseni heitä. Ilman heidän panostaan en olisi päässyt tähän vaiheeseen.

Rasmuksen kuoleman jälkeen äiti huomasi perusturvallisuuden tunteensa järkkyneen. Ihon alle on pysyvästi muuttanut ajatus siitä, että elämässä voi tapahtua mitä tahansa. Ei voi olettaa, että asiat menevät juuri tietyllä, oletetulla ja halutulla tavalla.
- Ikäihmisen kuoleman hyväksymisessä auttaa tieto asioiden oletetusta järjestyksestä. Oman lapsen kuolema taas on absurdi. Se on vastoin kaikkea käsityskykyä. Aivojen mukautuminen tähän on hirvittävän hidasta, hän sanoo.

”Muistatko, kuinka...”
Hetket, joiden aikana Rasmus ei ole äitinsä mielessä jatkuvasti, ovat vuoden kuluessa pidentyneet. Viime keväänä aloitetut viikoittaiset terapiakäynnit ovat harventuneet puolella.

Paluu vuosia jatkuneen liikuntaharrastuksen pariin on palauttanut luoton fyysisiin taitoihin ja oman kehon voimaan. Harrastusporukassa hän päätti olla kertomatta tragediastaan. Treeneissä hänen ei tarvitse olla Se Äiti.

Vielä hän ei kestä olla yksin omien ajatustensa kanssa. Pitkät kävelylenkit ja äänikirjat pitävät pahimman olon aisoissa. Hyvien tekstien kuuntelu auttaa jäsentämään omia kokemuksia ja peilaamaan niitä tarinoihin, joita maailmassa kerrotaan.

Äiti on pohtinut, kumpi sattuu enemmän: Rasmuksen poissaolo vai hänen kuviensa näkeminen. Eteisen seinälle on koottu yhteisiä matkakuvia, pojan piirustuksia ja maalauksia. Niin tuntuu olevan paras.

”Muistatko, kuinka Rasmus aina…” on aloitus, joka äidin ja pikkuveljen keskusteluissa usein toistuu.
- Tavallaan Rasmus on meille joka päivä läsnä. On valtavasti asioita, jotka hänestä muistuttavat. Se tietysti sattuu ja ikävä on raastava. Koen, että näin on silti parempi kuin ettemme puhuisi hänestä.

Rasmuksen parhaat ja swägeimmät vaatteet äiti säästi. Ne siirtyvät pikkuveljelle sitä mukaa, kun hän kasvaa.

Iltalehti
3.3.2019 9:06

[aumari]

Oma lapseni kuoli juuri ja juuri aikuistuneena. Osa minusta kuoli samalla, elämä jakautui ennen ja jälkeen elämiksi. Nyt on jälkeen, mutta lapseni kuuluu edelleen jokapäiväiseen elämääni. Itse sain valtavasti lämpöä ja ymmärrystä suvulta, työtovereilta ja ystäviltä, mikä tavallaan yllätti kun olin kuullut kokemuksia, että jotkut tutut alkavat vältellä. Surevalle ei tarvitse pitää osanottopuheita, kosketus riittää. Rasmuksen äidiltä hyvä kirjoitus, kiitos Dr.

[maxi]

Kiitos molemmille yläpuolen kirjoituksista.
Olen seurannut aikoinaan omassa lapsuuskodissa kahta samanaikaisesti menetettyä sisarukseni tuomaa surua.
Vanhemmat eivät toivu siitä täysin koskaan. Asiat tulevat esille yhä uudestaan ja uudestaan.