18-vuotias abiturientti Sari Hannele Kujansuu oli ollut illalla koulunsa tilaisuudessa ranskankielen opetusryhmän kanssa keskiviikkona 9. helmikuuta 1983. Koulusta Sari lähti kävellen Satakunnankadun bussipysäkille mennäkseen kotiinsa Ylöjärvelle.
Samaan aikaan toisaalla... Työtön 35-vuotias konelatoja Jalo Käpylä oli voimakkaasti päihteiden vaikutuksen alaisena. Hän varasti puukon ryypiskelyporukan asunnolta. Poistui sieltä ja lähti kävellen kohti Satakunnankadulla sijaitsevaa bussipysäkkiä.
Poliisi sai kello 23 aikoihin ilmoituksen tappelusta Satakunnankatu 62:n kohdalla ja heidän saapuessaan paikalle kadulla makasi nuori neitonen. Häntä oli puukotettu useaan otteeseen. Sairaalan tuotaessa hän oli jo kuollut.
Tapauksen johdosta vangittiin 35-vuotias mies ja hänellä ei ollut tekoon minkäänlaista motiivia. Hän vai sai raivarin tai jonkinlaisen "hulluuskohtauksen" ja oli vain surullisen sattuman summa, että juuri tuolloin paikalla oli Sari Kujansuu.
Veritekoon ei ollut pienintäkään syytä, mutta Jalo Käpylä teki sen minkä tuolloin katsoi oikeaksi. Toki teosta syytetään aina juomista tai sekakäyttöä, mutta pitää muistaa, että kuka sen alkkoholin suuhun kaataa ja pillerit nakkaa - se tuntematon mieskö? Puolustus korosti lääkkeiden vaikutusta tekoon.
Käpylä passitettiin toukokuisen oikeudenistunnon päätteeksi mielentilatutkimukseen. Oikeutta jaettiin syksyllä: Murha mikä murha sanoi Tampereen raastuvanoikeus ja tuomitsi Jalo Käpylän elinkautiseen. Hovin päätöksestä minulla ei ole tietoa, mutta vahvan huhun mukaan ek säilyi sielläkin.
Hyvin surullinen tapaus. Elämänsä kevääseen ehtinyt nuori neitokainen on poissa ja vain siksi, että päästään vialla oleva henkilö sattui samaan aikaan samaan paikkaan. On siinä ollut suru-uutista kerrakseen neitokaisen vanhemmille toimitettavaksi
- uhri olisi voinut olla kuka tahansa meistä
Käpylä aloitti vankilassa itsensä terapioinnin ja kirjoitti elämäntarinaansa Alibi-lehteen: "Äiti toivoi minusta pappia" - Äiti pojastaan pappia toivoi, poika lauloi, lauloi ja joi... kuten asian esitti vuosikymmentä myöhemmin Kolmas nainen - yhtye.
Kivelä mainitsee tilityksessään, että "maailmani romahti n. 9 kuukautta sitten. Kaikki on kuin pahaa unta. kuulustelut kestivät yötä päivää, verinäytteitä, hiusnäytteitä, valokuvia, sormenjälkiä...". Tuona iltana n. 9 kuukautta sitten loppui Sari Kujansuun elämä - hetken aikaa kokemansa kauhun jälkeen. Hänen vanhempiensa elämä romahti; suunnaton suru ja tuska ovat ihan jotain muuta luokkaa kuin päihteiden väärinkäyttäjän kokemat pitkät kuulustelut...
Alibin 2/1984 kansikuvan alareuna:
Se, mikä tuossa itsetilityksessä/elämäntarinassa myös kiinnitti huomiotani oli tuo toteamus kun Jalo tuli isäksi/oli isänä: "Palvoin poikaani kuin Jumalaa". Hämmästelen moista - sangen yleistäkin - kommenttia, jonka mukaan vanhempi näkee lapsessaan Jumalan. Jo tuossa vaiheessa jos ja kun lapsen palvonta ylittää kaikki hulluuden rajat, niin olisi syytä ottaa yhteys sairaalan päivystykseen - jos yleislääkäri ei osaa auttaa, niin ainakin häneltä saa lähetteen eteenpäin...
Lapset ovat meillä vain lainassa ja heihin on syytä suhtautua kuten lähimpiin ihmisiin suhtaudutaan ja jättää moiset Jumalan palvonnat lasten kasvatuksesta pois. Millaisia lapsia tähän maailman tuleekaan jos niitä ryhdytään palvomaan kuten Jumalia? Sopii kysyä. Tai kun kysytään, että pidätkö lapsista? Miksei kukaan kysy, että pidätkö aikuisista? Vastaan kumpaankin, että useimmista en mutta joitakin on pakko sietää.
Toinen ääripää on tietysti se, että suhtautuu lapsiinsa välinpitämättömästi, mutta olisiko siinä välillä jotain? Aivan kuten maahanmuuttokeskustelu, että joko nuolet mamujen perseitä tai sitten surmaat heitä. Olet ilkeä rasisti tai sitten pidät maahanmuuttajia Jumalan asemassa. Olet joko tai. Tätähän "keskustelu" edelleen on.