Volkan Ünsalin tapaus - lokakuu 2003
Re: Volkan Ünsalin tapaus - lokakuu 2003
Ei kerennyt Jari pitkään nauttia vapaudesta, se vasta olisikin jos joskus tulee ek! Ja olen itsekkin miettinyt tuota Leinosta että mitenkähän tästä eteenpäin?
"If you aim for a king, you better not miss"
Re: Volkan Ünsalin tapaus - lokakuu 2003
Aarnio pääsee huomenna vapaaksi elleivät ole jo tänään laskeneet.Dope Boy kirjoitti:Ei kerennyt Jari pitkään nauttia vapaudesta, se vasta olisikin jos joskus tulee ek! Ja olen itsekkin miettinyt tuota Leinosta että mitenkähän tästä eteenpäin?
Surfin' USA - Parasta waterboarding-musaa ikinä
Re: Volkan Ünsalin tapaus - lokakuu 2003
Ok, tutkinnanjohtaja on ilmeisesti todennut että Aarnio ei pysty tutkintaa häiritsemään vapaalta.L'amourha kirjoitti:Aarnio pääsee huomenna vapaaksi elleivät ole jo tänään laskeneet.Dope Boy kirjoitti:Ei kerennyt Jari pitkään nauttia vapaudesta, se vasta olisikin jos joskus tulee ek! Ja olen itsekkin miettinyt tuota Leinosta että mitenkähän tästä eteenpäin?
"If you aim for a king, you better not miss"
-
PiikkiSika
- Adrian Monk
- Viestit: 2808
- Liittynyt: To Tammi 14, 2016 11:52 pm
Re: Volkan Ünsalin tapaus - lokakuu 2003
Oliko homma siis lähtenyt käsistä ku piti mailalla huitaista ? Ilman sitä ja siitä syntyneitä roiskeita ois ollu tuomiot aika tiukassa...? Niin tai näin ni ihme aivopieru.Alida kirjoitti:......
Vuosaaressa vuonna 2003 murhatun Volkan Ünsalin ruumista ei koskaan löydetty, minkä vuoksi teon yksityiskohtia on jäänyt pimentoon aiemmassa murhatutkinnassa. Uutuuskirjan mukaan tekijät kuristivat Ünsalin scart-johdolla, mitä ennen yksi heistä löi häntä pesäpallomailalla......
! ! ! Eläköön EU-direktiivit ja kansan syväkyykky ! ! !
Re: Volkan Ünsalin tapaus - lokakuu 2003
Koirahan merkkas asunnon ja pakun. Ne veripisarat oli sitten, noh liiasta kokaiinin ryystämisestä...
Bein me is so neat!
Re: Volkan Ünsalin tapaus - lokakuu 2003
Raninen hakee taas julkisuutta:
Mitä minä tein
Janne Ranisen elämä suistui raiteiltaan jo lapsena Ruotsissa. Hän on murhannut kaksi ihmistä ja suorittaa yhä elinkautista Suomessa. Nyt hän haluaa palata yhteiskunnan jäseneksi.
Tilaajille
Tommi Nieminen HS
Julkaistu: 2.9. 2:00 , Päivitetty: 2.9. 8:08
NELOSEN raitiovaunu liukuu Aleksanterinkatua Katajanokan suuntaan.
”Senaatintori. Senatstorget”, kertoo pysäkkikuulutus.
Raitiovaunun takaosassa istuu kaksinkertainen murhamies Janne Raninen.
Olemme matkalla Katajanokalle, koska Raninen haluaa vierailla yhdessä niistä lukuisista vankiloista, joissa hän on istunut lähes yhtäjaksoisesti 23 vuoden ajan.
Raninen on 41-vuotias ja edelleen elinkautisvanki. Ensimmäisen murhatuomionsa hän sai vuonna 1998 Ruotsissa, toisen vuonna 2003 Suomessa.
Raninen on istunut jälkimmäistä tuomiota jo neljätoista vuotta ja käyttäytynyt hyvin. Hallinto-oikeuden päätöksellä hän saa joka arkipäivä käydä opiskelemassa Haaga-Helia-ammattikorkeakoulussa. Raninen liikkuu vankilan ja koulun väliä ilman vartijoita, mutta jalassa hänellä on valvontapanta.
Haastattelua varten Raninen on saanut vankilan johdolta poikkeusluvan liikkua Helsingin keskustassa.
JÄÄMME raitiovaunusta entisen Helsingin lääninvankilan eli ”Nokan” pysäkillä. Jylhä ja kunnostettu tiilirakennus on nykyisin hotelli Katajanokka. Raninen käväisi täällä elokuussa 1999, ”matkasellissä”. Se oli siis välietappi matkalla Kylmäkosken vankilaan.
Tuolloin hänet siirrettiin ruotsalaisesta vankilasta Suomeen kärsimään rangaistustaan. Raninen on ruotsinsuomalainen, ja hän oli anonut lupaa suorittaa loput murhatuomiostaan vanhempiensa synnyinmaassa.
Raninen oli kuvitellut, että Suomi olisi kuin paratiisi. Ainakin se olisi huomattavasti parempi maa kuin Ruotsi, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut.
Se johtui kaiketi alemmuudentunteesta ja ulkopuolisuudesta, jota hän kertoo Ruotsissa kokeneensa. Siellä elämä oli suistunut raiteiltaan jo teini-iässä.
”En minä täällä Nokalla ollut kuin viikon. Tuolta mentiin ulkoiluun”, hän osoittaa ovea käytävän päässä.
Entiset paljusellit ovat nyt melko hintavia hotellihuoneita. Huoneet 315 ja 319 ovat vierekkäin. Raninen pysähtyy niiden kohdalla.
”Jompikumpi noista selleistä se oli”, hän sanoo. ”Ja paljut tyhjennettiin noissa vastapäisissä huoneissa.”
Sellissä ei ollut siis vessaa, vaan vangeille annettiin ämpäri tarpeiden tekoa varten. Raninen hämmästyi siitä, miten kurjassa kunnossa suomalaisvangit olivat. Monet olivat asunnottomia sekakäyttäjiä.
”Pihalla oli vanhempia ukkoja, sakkovankeja, jotka konttasivat nurmikolla”, Raninen kertoo. ”Kysyin niiltä, mitä ne tekevät. He vastasivat, että etsimme neliapiloita.”
TAMMIKUUSSA Ruotsissa julkaistiin Ranisen elämäkerta De kallar mig Solvallamördaren, jonka hän on tehnyt yhdessä toimittaja Ivar Andersenin kanssa.
Kirja julkaistaan ensi viikolla suomeksi nimellä Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi.
Onko kyse siis siitä, että kaksinkertainen murhamies selittelee ja kaunistelee tekojaan?
Ei niinkään. Raninen ei näe teoilleen minkäänlaista oikeutusta eikä yritä puolustautua. Teoissa oli kyse kammottavista virheistä. Se iso kysymys kuuluu: miksi hänen kohdallaan aivan kaikki meni pieleen ensin Ruotsissa ja sitten Suomessa?
Ranisen tarina liittyy kuumaan ja ajankohtaiseen keskusteluun, jota käydään Ruotsissa. Syyskuun parlamenttivaaleissa keskeisiä teemoja ovat maahanmuutto, lähiölevottomuudet ja maan sisäinen turvallisuus.
Raninen on todiste siitä, kuinka pahimmassa tapauksessa voi käydä, jos maahanmuuttajataustaista nuorta ei koskaan kotouteta. Sitä jää yhteiskunnan ulkoreunalle, ja voi päätyä huonoon seuraan.
Raninen syntyi Ruotsissa vuonna 1977. Silti hän on vain Suomen kansalainen. Isä oli muuttanut Ruotsiin 1960-luvulla ja äiti 1970-luvulla, kuten sadattuhannet muutkin suomalaiset. Täysi-ikäisenä Raninen haki myös Ruotsin kansalaisuutta, mutta se oli myöhäistä, sillä hän oli jo syvällä rikollisuuden kierteessä.
”Oltiinkohan me neljännellä vai viidennellä luokalla, kun koulu järjesti luokkaretken sotilastukikohtaan. Sinne eivät päässeet kuin Ruotsin kansalaiset, ja opettaja nimesi seitsemän oppilasta, jotka eivät pääse mukaan. Olin ihmeissäni, koska olin syntynyt ja kasvanut Ruotsissa. Se oli mieleenpainuva kokemus ulkopuolisuudesta.”
Ranisen ystäväpiirissä ei ollut 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa juuri muita ruotsinsuomalaisia. Oli ruotsalaisia, ruotsinturkkilaisia, ruotsinjugoslaaveja, ruotsinmarokkolaisia ja ruotsinirakilaisia.
Hyvin moni oli yksinhuoltajaäidin poika. Ranisen lähimpien lapsuudenystävien isät olivat rikollisia. Volkanin isä oli istunut elinkautisen ja karkotettu Turkkiin, Chiton isä oli vangittu arvokuljetusryöstöstä ja karkotettu Uruguayhin.
”Etniset riidat olivat maahanmuuttajien ensimmäisen sukupolven välillä, siis meidän isien välillä. Me, jotka olimme toinen sukupolvi, näimme jo muutakin kuin kansalaisuuden.”
Vaikka Raninen ei kiistä täyttä vastuutaan elämänvalinnoistaan, hän näkee sen maaperän, josta rikollinen ura alkoi.
Raninen itse uskoo, että ratkaiseva hetki oli hänen lapsuudessaan se, kun äidin uusi ruotsinsuomalainen miesystävä hakkasi äidin sairaalakuntoon. Raninen näki teon. Jälkikäteen traumaa puitiin yhteensä tunnin ajan psykologin kanssa.
Seuraavat kaksikymmentä vuotta Raninen sanoo käsitelleensä traumaa kadulla. Ensin nyrkein, sitten puukolla ja lopulta käsiaseella Solvallan raviradalla.
ISTUMME Stockmannin kahvilassa.
Tänne Raninen tulee usein avovaimonsa kanssa, kun hän on vankilasta lomilla.
On kieltämättä erikoista ruotia elinkautisvangin kanssa vanhoja palkkamurhia, kun ohitse kulkee tyylikkäästi pukeutuneita helsinkiläisrouvia käsilaukut heiluen.
Bodattu köriläs käy tervehtimässä Ranista. Ei jää epäselväksi, että he tuntevat toisensa vankilasta.
Naapuripöytään istuutuu eläkeikäisiä ruotsalaisturisteja. Raninen toivottaa heille ruotsiksi iloista Helsingin-reissua. Vaikuttaa siltä, etteivät ruotsalaiset tunnista Ranista, vaikka hän on itse Solvalla-Janne.
Sillä nimellä Raninen tunnetaan Ruotsissa.
Helmikuussa 1998 lapsenkasvoinen Raninen teki teon, jota Ruotsin alamaailmassa ei osattu odottaa.
Viikkokausien valmistelun jälkeen 20-vuotias Raninen matkusti lähijunalla ja taksilla Tukholman Solvallan raviradalle ja astui sen ravintolaan, Kongresseniin.
Vessassa hän työnsi käsiaseen piiloon vyön alle ja käveli kassalle. Sen edustalla oli eräs Ruotsin pelätyimmistä rikollispomoista, ruotsinserbialainen Dragan ”Jokso” Joksović.
Raninen ampui Joksovićia neljästi: selkään, niskaan ja kahdesti päähän.
Aivan kuin hetki ei olisi ollut muutoinkin unenomainen, juuri ennen veritekoaan Raninen oli huomannut ravintolan viereisessä pöydässä tunnetun ruotsalaismuusikon Alexander Bardin, jonka pop-yhtye Army of Lovers oli 1990-luvun alussa maailmanlaajuinen menestys.
Raninen mietti, että pian saa Bard nähdä jotain, mitä ei ole aiemmin nähnyt.
Kylmäverinen murha tyrmistytti ruotsalaiset, sillä se ei tapahtunut jossain huumeluolassa tai teollisuusalueella, vaan tavallisten ruotsalaisten reviirillä, keskellä kirkasta päivää. Ruotsin rikollismaailmassa se taas kiihdytti jengisotaa.
Teon taustalla oli kahden Ranista huomattavasti vanhemman ruotsinserbialaisen rikollispomon, Dragan ”Kova” Kovacin ja Joksovićin, valtataistelu.
Serbien sotku ei periaatteessa kuulunut Raniselle millään tavalla. Rikollisryhmän moraalikoodin sokaisemana nuori Raninen oli suostunut tekijäksi murhatyöhön.
”Ymmärrän, että ulkopuolisille tämä näyttää ihan helvetin tyhmältä. Mutta meille se oli kaikkea muuta. Kun ammuin yksin Jokson, ajatus oli, että näin vain yksi meistä jää kiinni. Ja koska olin alle 21-vuotias, pääsin pienemmällä tuomiolla. Ja meidän porukka pääsi sodassa eteenpäin”, Raninen kertoo rauhallisesti.
Raninen joutui istumaan kahdeksan vuoden tuomiosta viisi vuotta, niistä neljä Suomessa. Pian vapauduttuaan vuonna 2003 hän osallistui Helsingin Vuosaaressa läheisimmän ystävänsä ja rikollistoverinsa, ruotsinturkkilaisen Volkan Ünsalin, palkkamurhaan. Ünsal oli todistajansuojelussa kertonut poliisille kavereidensa tekemistä rikoksista.
Murhasta tuomittiin Ranisen lisäksi suomalaiset Jani Leinonen ja Raimo Andersson ja yllytyksestä murhaan ruotsalainen Leo Carmona.
Rikos on yhä ajankohtainen, sillä keskusrikospoliisi tutkii parhaillaan, tiesikö Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö Jari Aarnio murhasuunnitelmasta etukäteen ja laiminlöikö hän velvollisuutensa estää tekeillä oleva murha.
Ranisen tekemistä murhista on jo aikaa. Helmikuusta 1998 tähän päivään on ollut yhteensä 246 kuukautta.
Niistä 239 hän on ollut vankilassa.
SYKSYLLÄ 2007 Raninen oli istunut jälkimmäistä murhatuomiotaan neljä vuotta.
Tuolloin 14-vuotias helsinkiläinen Linda-Maria Roine katseli kesämökillään televisiosta Ylen dokumenttisarjaa Rikostarinoita Suomesta. Hän oli koukussa sarjaan.
Senkertaisessa jaksossa käsiteltiin Volkan Ünsalin murhaa.
”Se oli ihan hirveän pelottava juttu, kaikki ne yksityiskohdat”, Roine muistelee nyt.
Siitä on yksitoista vuotta. Nyt Roine on 25-vuotias kantaa ottava rapmuusikko, ja hänet tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Mercedes Bentso. Nimi viittaa bentsodiatsepiineihin, joita käytetään katuhuumeena.
Hän on ollut Janne Ranisen avovaimo vuodesta 2015.
Roine on kävellyt kotoaan keskustasta Kauppatorille, jossa olemme Ranisen kanssa. Hän halaa Ranista.
Raninen pääsee vankilomille kolmeksi vuorokaudeksi kahden kuukauden aikana. Vankilaan Raninen ei halua vieraita lainkaan.
On lounasaika. Raninen ehdottaa grilliruokaa. Hän valitsee makkaraperunat ja colan, Roine ottaa kasvisruokaa.
Raninen ja Roine tutustuivat vuonna 2014. Raninen järjesteli vankilasta käsin hyväntekeväisyyskonserttia, johon hän pyysi myös Mercedes Bentsoa esiintymään. Raninen oli perustanut Voikukkalapset-nimisen yhdistyksen tukemaan lapsia, joiden vanhemmat tai toinen vanhemmista on vankilassa.
Sellaisia lapsia on Suomessa varsin paljon, yhdistyksen arvion mukaan 8 000–10 000.
”Myöhemmin Janne laittoi sähköpostia ja kysyi, haluanko tulla hotelli Presidenttiin tapaamaan häntä. Lähdin sinne ja mietin, että nyt sitten menen tapaamaan sitä Vuosaaren murhaajaa”, Roine sanoo.
Myös Roineen tausta on rikkinäinen. Hän ajautui alle kaksikymppisenä koviin huumeisiin ja väkivaltaisiin piireihin.
Itsemurhaa hän sanoo yrittäneensä 15-vuotiaana. Roineen ajatusmaailmassa on tavallisia ihmisiä, jotka ”ovat kasvaneet pumpulissa”, ja sitten on kovia kolhuja kokeneita heikäläisiä.
”Olin aikoinaan mukana Vasemmistonuorissa, ja tuntui, ettei niistä kukaan tajunnut, kun puhuin todellisesta väkivallan vaarasta.”
Kävelemme Vanhan kauppahallin läpi. Raninen ostaa itselleen vihreää teetä ja mielijohteesta askin apteekkisalmiakkia vieressä olevalle turistipariskunnalle. Tuollainen Janne on, Roine sanoo, kohteliain mies, jonka olen tavannut.
”Jannen teot ovat sellaisia, ettei niissä ole minulle pelättävää. Ei hän ole tappanut ketään siksi, että olisi hermostunut ja napsahtanut”, Roine sanoo.
Se on yksi tapa nähdä teot. Rikollispomo Joksovicin Raninen ampui harkiten, viikkokausien valmistelun jälkeen. Myös Volkan Ünsalin palkkamurha oli etukäteen käsikirjoitettu. Ne eivät siis olleet pikaistuksissa tehtyjä, kuten lakitermi kuuluu.
”Se tuntuu pahalta että mielenterveyttäni on epäilty, koska olen Jannen kanssa”, Roine sanoo.
Hän sanoo, että Ranisen ovat hyväksyneet myös äiti, isoäiti ja tädit. Erään kerran Roine esitteli Ranisen äitinsä naapurille sanoen: ”Tässä on Janne.”
Naapuri päivitteli. Että hän todella kävi meidän talossamme. Iskelmälaulaja Janne Tulkki.
KÄVELEMME Helsingin Tähtitorninmäelle, jossa Raninen ja Roine istuskelevat aina vuosipäivänään.
On aika mennä syihin. Tärkein sosiologinen kysymys rikollisuudesta kuuluu: ajautuuko ihminen rikollisuuteen olosuhteiden vai omien valintojensa seurauksena?
Vastaus on lähes aina näiden yhdistelmä. Ihminen toki valitsee tekojaan, mutta nämä valinnat eivät ole irrallisia siitä, millainen on yhteiskunta hänen ympärillään. Yksinkertaistetusti: turvalliset ja itsetuntoa ruokkivat olosuhteet ajavat fiksumpiin valintoihin kuin turvattomat, vihamieliset ja itseluottamusta lannistavat.
Itse Raninen analysoi sen näin: Väkivaltarikollinen hänestä tuli pitkälti olosuhteiden seurauksena, koska hän kasvoi väkivallan keskellä ja traumatisoitui nähtyään äitinsä raa’an pahoinpitelyn.
Huumekauppaa ja ryöstöjä Raninen alkoi tehdä tietoisemmin, omien valintojensa seurauksena, kun hän oli jo moniongelmainen väkivaltarikollinen.
Raninen itse puhuu mielellään ”yhteiskuntarakenteesta”, ja vieläpä lämmöllä, johon eivät kykene kuin pinttyneimmät sosiologit.
Tähän ”rakenteeseen” Raninen alkoi uskoa viimeistään siinä vaiheessa, kun hänellä oli jo tytär ja hän kuuli Helsingin maksuttomasta leikkipuistoruokailusta. Se mykistytti.
”Ei jumalauta. Kyllä minä haluan kantaa korteni tuollaiseen kekoon”, hän sanoo.
Hän muistuttaa, että Ruotsissa hänellä ei ollut koko nuoruudessaan pienintäkään aietta osallistua yhteiskuntaan.
Kovan luokan rikollisen kohdalla on esitettävä ilmiselvät kysymykset: Entä jos kyse on teatterista? Entä jos Raninen vain esittää parannuksen tehnyttä päästäkseen vapaaksi?
Mikäänhän ei takaa sataprosenttisesti, että Raninen onnistuu luopumaan rikollisuudesta. Muutoksessa on kyse isosta identiteettiprosessista. Entä jos hän repsahtaa?
”Rahan takia en enää repsahda. Se ei saa enää minua pysymään erossa tyttärestäni. Minua pelottaa oikeastaan vain se, että jos joku perheenjäsen tai kaveri joutuisi uhatuksi, niin käyttäisin väkivaltaa.”
Totta kai Raninen ymmärtää, ettei oman käden oikeus – siis kosto – ole laillista. Se kuuluu rikollismoraaliin, ja siitä saisi taas tuomion.
Miksei hän antaisi poliisin ja oikeuslaitoksen hoitaa sitä tehtävää, johon ne on tarkoitettu? Miksi ihmeessä hän kostaisi itse? Olisi niin paljon menetettävää.
”Ehkä yksi asia on se, että minulla olisi kyvyt siihen.”
TOIPUVIA ammattirikollisia työssään kohtaava Rikosseuraamuslaitoksen erityisasiantuntija Sami Peltovuoma muistuttaa, että irtautuminen kovastakin rikollisuudesta on mahdollista.
”Tilastollisesti ei ole vääjäämätöntä, että elinkautisvanki jatkaa uraansa.”
Lähes kaikkia irtautujia yhdistää ainakin yksi asia: he alkavat ymmärtää, että rikolliskerhon veljeys ja moraalikoodi ovat valheellisia ja jengin sisäinen oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus ovat vain kauppatavaraa.
”Alkaa ymmärtää, että rikolliskerhoissa kyse on pyramidihuijausten kaltaisesta kuviosta, jossa muutama ottaa hyödyt ja loput ottavat paskan niskaan. Että rikollisuudessa kyse on itsekkäästä etujen haalimisesta muiden kustannuksella”, Peltovuoma sanoo.
Vanhan uskomuksen mukaan vankilakierteestä toipuu vain löytämällä hyvän puolison tai tulemalla uskoon. Fiksu puoliso varmasti auttaa asiaa.
Niin tekee joskus uskoontulokin, mutta se on Peltovuoman mukaan tätä nykyä harvinainen tapa irtautua rikollisesta elämäntavasta.
”Uskoontulo ei ole muodissa”, Peltovuoma sanoo.
Useammin rikollisen uran lopettamisessa on kyse esimerkiksi siitä, että parisuhde on katkolla ja perhe hajoamassa. Irtautuminen rikollisjengistä on kuitenkin vaikeaa, sillä eroon liittyy lähes aina väkivallan ja erosakkojen uhka.
”Ero voi tapahtua hyvällä tai pahalla. Maksaa esimerkiksi erorahan, vaikkapa viisitoista tonnia”, Peltovuoma sanoo.
Painostus johtaa usein mielenterveysongelmiin ja vainoharhoihin.
On taparikollisia, jotka eivät koskaan motivoidu yrittämään muutosta. Kyse on lähes poikkeuksetta henkilöistä, joilla on heikot edellytykset nyky-yhteiskunnassa.
Työllistyminen voi olla lähes mahdotonta, sillä vanhan ajan yksinkertaiset fyysiset työt vähenevät ja monimutkaista osaamista ja koulutusta vaativat tietotyöt lisääntyvät.
”On tyyppejä, joiden on hyvin vaikea nähdä, mistä muusta he löytäisivät arvostuksen ja paikkansa. Persoonallisuushäiriöt ja kehnot kognitiiviset kyvyt ovat yleisiä ja vaikeuttavat paikan löytämistä”, Peltovuoma sanoo.
LÄHIJUNA vie Ranisen ja Roineen Helsingin rautatieasemalta Pasilaan. Asemalta on lyhyt kävely Ranisen opinahjoon Haaga-Helia-ammattikorkeakoulun Pasilan-toimitaloon.
Kahvilan pöydässä Raninen ja Roine avaavat tabletin ja aloittavat Whatsapp-videopuhelun Ranisen tyttären kanssa. Se on juuri sellainen puhelu, jonka suurin osa koululaisten vanhemmista iltapäivisin lapsilleen soittaa.
”Miten meni koulussa? Oliko matikkaa? Oliko äikkää? Ootko tehnyt jo läksyt? Tee läksyt nyt saman tien ja ota välipalaa.”
Elinkautisvanki joutuu myös sellaisten kysymysten eteen, joita tavallinen isä ei joudu miettimään. Kuten: kuinka selittää lapselle, miksi olen vankilassa viikosta ja vuodesta toiseen?
”Hän oli kuusivuotias, kun aloitimme. Sanoin, että tapeltiin kaverin kanssa ja löin niin lujaa, että hän kuoli ja meni taivaaseen”, Raninen sanoo.
Nyt kun tytär on jo koululainen, tekojen yksityiskohdat ovat paljastuneet. Whatsapp-puhelun perusteella isän ja tyttären välit tuntuvat lämpimiltä. Kun Raninen pääsee vuorokauden lomalle, perhe vie tyttären Hoplopiin, Leikkiluolaan tai Flamingon kylpylään. He sulkevat kännykät, jottei kukaan häiritse.
Raninen valmistuu joulukuussa hotelli- ja ravintola-alan liikkeenjohdon restonomiksi. Vielä samassa kuussa hän aikoo hakea Aalto-yliopistoon kauppatieteiden maisteriohjelmaan. Ilman opiskelupaikkaa ei ole opiskeluvapaitakaan.
Vankilaan en enää palaa, Raninen vakuuttaa. Hän sanoo, ettei usko enää aiempaan identiteettiinsä.
On suuri houkutus uskoa häntä. Ensimmäisen kerran elämässään Ranisella on paljon hävittävää. Siksi elämä voi muuttua.
KELLO on kymmentä vaille neljä iltapäivällä.
Raninen ja Roine ovat matkustaneet Pasilasta raitiovaunulla Sörnäisiin ja kävelleet Ristikkokadun päähän, jossa on portti. Sen kivipaadessa lukee: Vankila-alue. Läpikulku kielletty! Prison area. No entry!
Joka arkipäivä neljään mennessä Ranisen täytyy palata Helsingin vankilaan. Jos myöhästyy, menettää opiskeluoikeutensa vankilan ulkopuolella ja lomat palavat.
Raninen vapautunee aikaisintaan vuonna 2020, sillä elinkautisesta vapaudutaan vasta silloin, kun oikeus niin päättää. Koska Ranisen anomus hylättiin aiemmin tänä vuonna, kestää vähintään kaksi vuotta, että hänen seuraava anomuksensa on käsitelty.
Silloin hän on istunut lähes 22 vuotta vankilassa ja hänen tyttärensä on jo yläasteikäinen.
Menneisyydessään Raninen ei näe mitään romanttista tai kasvattavaa. Pelkästään virheitä. Vaikka hetkittäin hänellä oli rikollista rahaa, bilehuumeita ja pelätty maine, elämäntapa ei tuonut muuta pysyvää kuin kahleet.
Rikollisjengin moraalikoodikin paljastui ontoksi. Lähimmissä ystävissä oli ilmiantajia, yhteisten rahojen pimittäjiä ja jengiuskollisuuden hyväksikäyttäjiä.
Rikollinen pelaa omaan pussiin, vaikka toisin lupaa.
”Katso nyt, missä me olemme”, Raninen huokaa. ”Minä lusin elinkautista, Volkan on kuollut.”
Surkeasti menee muillakin vanhoilla ystävillä. Ranisen neljästä läheisestä rikollisystävästä ruotsinchileläinen Leo sekä suomalainen Jani istuvat Ranisen tavoin elinkautista Volkanin murhasta. Raimo, joka myös tuomittiin Volkanin murhasta, on jo tapettu.
Vain ruotsinuruguaylainen Chito on selviytynyt. Hän on tullut uskoon ja päässyt kuiville.
Raninen halaa ja suukottaa Roinetta vankilan portilla, kuiskaa jotain korvaan ja heilauttaa kättään. Sitten hän kävelee punatiilisten muurien taakse.
Mitä minä tein
Janne Ranisen elämä suistui raiteiltaan jo lapsena Ruotsissa. Hän on murhannut kaksi ihmistä ja suorittaa yhä elinkautista Suomessa. Nyt hän haluaa palata yhteiskunnan jäseneksi.
Tilaajille
Tommi Nieminen HS
Julkaistu: 2.9. 2:00 , Päivitetty: 2.9. 8:08
NELOSEN raitiovaunu liukuu Aleksanterinkatua Katajanokan suuntaan.
”Senaatintori. Senatstorget”, kertoo pysäkkikuulutus.
Raitiovaunun takaosassa istuu kaksinkertainen murhamies Janne Raninen.
Olemme matkalla Katajanokalle, koska Raninen haluaa vierailla yhdessä niistä lukuisista vankiloista, joissa hän on istunut lähes yhtäjaksoisesti 23 vuoden ajan.
Raninen on 41-vuotias ja edelleen elinkautisvanki. Ensimmäisen murhatuomionsa hän sai vuonna 1998 Ruotsissa, toisen vuonna 2003 Suomessa.
Raninen on istunut jälkimmäistä tuomiota jo neljätoista vuotta ja käyttäytynyt hyvin. Hallinto-oikeuden päätöksellä hän saa joka arkipäivä käydä opiskelemassa Haaga-Helia-ammattikorkeakoulussa. Raninen liikkuu vankilan ja koulun väliä ilman vartijoita, mutta jalassa hänellä on valvontapanta.
Haastattelua varten Raninen on saanut vankilan johdolta poikkeusluvan liikkua Helsingin keskustassa.
JÄÄMME raitiovaunusta entisen Helsingin lääninvankilan eli ”Nokan” pysäkillä. Jylhä ja kunnostettu tiilirakennus on nykyisin hotelli Katajanokka. Raninen käväisi täällä elokuussa 1999, ”matkasellissä”. Se oli siis välietappi matkalla Kylmäkosken vankilaan.
Tuolloin hänet siirrettiin ruotsalaisesta vankilasta Suomeen kärsimään rangaistustaan. Raninen on ruotsinsuomalainen, ja hän oli anonut lupaa suorittaa loput murhatuomiostaan vanhempiensa synnyinmaassa.
Raninen oli kuvitellut, että Suomi olisi kuin paratiisi. Ainakin se olisi huomattavasti parempi maa kuin Ruotsi, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut.
Se johtui kaiketi alemmuudentunteesta ja ulkopuolisuudesta, jota hän kertoo Ruotsissa kokeneensa. Siellä elämä oli suistunut raiteiltaan jo teini-iässä.
”En minä täällä Nokalla ollut kuin viikon. Tuolta mentiin ulkoiluun”, hän osoittaa ovea käytävän päässä.
Entiset paljusellit ovat nyt melko hintavia hotellihuoneita. Huoneet 315 ja 319 ovat vierekkäin. Raninen pysähtyy niiden kohdalla.
”Jompikumpi noista selleistä se oli”, hän sanoo. ”Ja paljut tyhjennettiin noissa vastapäisissä huoneissa.”
Sellissä ei ollut siis vessaa, vaan vangeille annettiin ämpäri tarpeiden tekoa varten. Raninen hämmästyi siitä, miten kurjassa kunnossa suomalaisvangit olivat. Monet olivat asunnottomia sekakäyttäjiä.
”Pihalla oli vanhempia ukkoja, sakkovankeja, jotka konttasivat nurmikolla”, Raninen kertoo. ”Kysyin niiltä, mitä ne tekevät. He vastasivat, että etsimme neliapiloita.”
TAMMIKUUSSA Ruotsissa julkaistiin Ranisen elämäkerta De kallar mig Solvallamördaren, jonka hän on tehnyt yhdessä toimittaja Ivar Andersenin kanssa.
Kirja julkaistaan ensi viikolla suomeksi nimellä Kutsuvat minua palkkamurhaajaksi.
Onko kyse siis siitä, että kaksinkertainen murhamies selittelee ja kaunistelee tekojaan?
Ei niinkään. Raninen ei näe teoilleen minkäänlaista oikeutusta eikä yritä puolustautua. Teoissa oli kyse kammottavista virheistä. Se iso kysymys kuuluu: miksi hänen kohdallaan aivan kaikki meni pieleen ensin Ruotsissa ja sitten Suomessa?
Ranisen tarina liittyy kuumaan ja ajankohtaiseen keskusteluun, jota käydään Ruotsissa. Syyskuun parlamenttivaaleissa keskeisiä teemoja ovat maahanmuutto, lähiölevottomuudet ja maan sisäinen turvallisuus.
Raninen on todiste siitä, kuinka pahimmassa tapauksessa voi käydä, jos maahanmuuttajataustaista nuorta ei koskaan kotouteta. Sitä jää yhteiskunnan ulkoreunalle, ja voi päätyä huonoon seuraan.
Raninen syntyi Ruotsissa vuonna 1977. Silti hän on vain Suomen kansalainen. Isä oli muuttanut Ruotsiin 1960-luvulla ja äiti 1970-luvulla, kuten sadattuhannet muutkin suomalaiset. Täysi-ikäisenä Raninen haki myös Ruotsin kansalaisuutta, mutta se oli myöhäistä, sillä hän oli jo syvällä rikollisuuden kierteessä.
”Oltiinkohan me neljännellä vai viidennellä luokalla, kun koulu järjesti luokkaretken sotilastukikohtaan. Sinne eivät päässeet kuin Ruotsin kansalaiset, ja opettaja nimesi seitsemän oppilasta, jotka eivät pääse mukaan. Olin ihmeissäni, koska olin syntynyt ja kasvanut Ruotsissa. Se oli mieleenpainuva kokemus ulkopuolisuudesta.”
Ranisen ystäväpiirissä ei ollut 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa juuri muita ruotsinsuomalaisia. Oli ruotsalaisia, ruotsinturkkilaisia, ruotsinjugoslaaveja, ruotsinmarokkolaisia ja ruotsinirakilaisia.
Hyvin moni oli yksinhuoltajaäidin poika. Ranisen lähimpien lapsuudenystävien isät olivat rikollisia. Volkanin isä oli istunut elinkautisen ja karkotettu Turkkiin, Chiton isä oli vangittu arvokuljetusryöstöstä ja karkotettu Uruguayhin.
”Etniset riidat olivat maahanmuuttajien ensimmäisen sukupolven välillä, siis meidän isien välillä. Me, jotka olimme toinen sukupolvi, näimme jo muutakin kuin kansalaisuuden.”
Vaikka Raninen ei kiistä täyttä vastuutaan elämänvalinnoistaan, hän näkee sen maaperän, josta rikollinen ura alkoi.
Raninen itse uskoo, että ratkaiseva hetki oli hänen lapsuudessaan se, kun äidin uusi ruotsinsuomalainen miesystävä hakkasi äidin sairaalakuntoon. Raninen näki teon. Jälkikäteen traumaa puitiin yhteensä tunnin ajan psykologin kanssa.
Seuraavat kaksikymmentä vuotta Raninen sanoo käsitelleensä traumaa kadulla. Ensin nyrkein, sitten puukolla ja lopulta käsiaseella Solvallan raviradalla.
ISTUMME Stockmannin kahvilassa.
Tänne Raninen tulee usein avovaimonsa kanssa, kun hän on vankilasta lomilla.
On kieltämättä erikoista ruotia elinkautisvangin kanssa vanhoja palkkamurhia, kun ohitse kulkee tyylikkäästi pukeutuneita helsinkiläisrouvia käsilaukut heiluen.
Bodattu köriläs käy tervehtimässä Ranista. Ei jää epäselväksi, että he tuntevat toisensa vankilasta.
Naapuripöytään istuutuu eläkeikäisiä ruotsalaisturisteja. Raninen toivottaa heille ruotsiksi iloista Helsingin-reissua. Vaikuttaa siltä, etteivät ruotsalaiset tunnista Ranista, vaikka hän on itse Solvalla-Janne.
Sillä nimellä Raninen tunnetaan Ruotsissa.
Helmikuussa 1998 lapsenkasvoinen Raninen teki teon, jota Ruotsin alamaailmassa ei osattu odottaa.
Viikkokausien valmistelun jälkeen 20-vuotias Raninen matkusti lähijunalla ja taksilla Tukholman Solvallan raviradalle ja astui sen ravintolaan, Kongresseniin.
Vessassa hän työnsi käsiaseen piiloon vyön alle ja käveli kassalle. Sen edustalla oli eräs Ruotsin pelätyimmistä rikollispomoista, ruotsinserbialainen Dragan ”Jokso” Joksović.
Raninen ampui Joksovićia neljästi: selkään, niskaan ja kahdesti päähän.
Aivan kuin hetki ei olisi ollut muutoinkin unenomainen, juuri ennen veritekoaan Raninen oli huomannut ravintolan viereisessä pöydässä tunnetun ruotsalaismuusikon Alexander Bardin, jonka pop-yhtye Army of Lovers oli 1990-luvun alussa maailmanlaajuinen menestys.
Raninen mietti, että pian saa Bard nähdä jotain, mitä ei ole aiemmin nähnyt.
Kylmäverinen murha tyrmistytti ruotsalaiset, sillä se ei tapahtunut jossain huumeluolassa tai teollisuusalueella, vaan tavallisten ruotsalaisten reviirillä, keskellä kirkasta päivää. Ruotsin rikollismaailmassa se taas kiihdytti jengisotaa.
Teon taustalla oli kahden Ranista huomattavasti vanhemman ruotsinserbialaisen rikollispomon, Dragan ”Kova” Kovacin ja Joksovićin, valtataistelu.
Serbien sotku ei periaatteessa kuulunut Raniselle millään tavalla. Rikollisryhmän moraalikoodin sokaisemana nuori Raninen oli suostunut tekijäksi murhatyöhön.
”Ymmärrän, että ulkopuolisille tämä näyttää ihan helvetin tyhmältä. Mutta meille se oli kaikkea muuta. Kun ammuin yksin Jokson, ajatus oli, että näin vain yksi meistä jää kiinni. Ja koska olin alle 21-vuotias, pääsin pienemmällä tuomiolla. Ja meidän porukka pääsi sodassa eteenpäin”, Raninen kertoo rauhallisesti.
Raninen joutui istumaan kahdeksan vuoden tuomiosta viisi vuotta, niistä neljä Suomessa. Pian vapauduttuaan vuonna 2003 hän osallistui Helsingin Vuosaaressa läheisimmän ystävänsä ja rikollistoverinsa, ruotsinturkkilaisen Volkan Ünsalin, palkkamurhaan. Ünsal oli todistajansuojelussa kertonut poliisille kavereidensa tekemistä rikoksista.
Murhasta tuomittiin Ranisen lisäksi suomalaiset Jani Leinonen ja Raimo Andersson ja yllytyksestä murhaan ruotsalainen Leo Carmona.
Rikos on yhä ajankohtainen, sillä keskusrikospoliisi tutkii parhaillaan, tiesikö Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö Jari Aarnio murhasuunnitelmasta etukäteen ja laiminlöikö hän velvollisuutensa estää tekeillä oleva murha.
Ranisen tekemistä murhista on jo aikaa. Helmikuusta 1998 tähän päivään on ollut yhteensä 246 kuukautta.
Niistä 239 hän on ollut vankilassa.
SYKSYLLÄ 2007 Raninen oli istunut jälkimmäistä murhatuomiotaan neljä vuotta.
Tuolloin 14-vuotias helsinkiläinen Linda-Maria Roine katseli kesämökillään televisiosta Ylen dokumenttisarjaa Rikostarinoita Suomesta. Hän oli koukussa sarjaan.
Senkertaisessa jaksossa käsiteltiin Volkan Ünsalin murhaa.
”Se oli ihan hirveän pelottava juttu, kaikki ne yksityiskohdat”, Roine muistelee nyt.
Siitä on yksitoista vuotta. Nyt Roine on 25-vuotias kantaa ottava rapmuusikko, ja hänet tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Mercedes Bentso. Nimi viittaa bentsodiatsepiineihin, joita käytetään katuhuumeena.
Hän on ollut Janne Ranisen avovaimo vuodesta 2015.
Roine on kävellyt kotoaan keskustasta Kauppatorille, jossa olemme Ranisen kanssa. Hän halaa Ranista.
Raninen pääsee vankilomille kolmeksi vuorokaudeksi kahden kuukauden aikana. Vankilaan Raninen ei halua vieraita lainkaan.
On lounasaika. Raninen ehdottaa grilliruokaa. Hän valitsee makkaraperunat ja colan, Roine ottaa kasvisruokaa.
Raninen ja Roine tutustuivat vuonna 2014. Raninen järjesteli vankilasta käsin hyväntekeväisyyskonserttia, johon hän pyysi myös Mercedes Bentsoa esiintymään. Raninen oli perustanut Voikukkalapset-nimisen yhdistyksen tukemaan lapsia, joiden vanhemmat tai toinen vanhemmista on vankilassa.
Sellaisia lapsia on Suomessa varsin paljon, yhdistyksen arvion mukaan 8 000–10 000.
”Myöhemmin Janne laittoi sähköpostia ja kysyi, haluanko tulla hotelli Presidenttiin tapaamaan häntä. Lähdin sinne ja mietin, että nyt sitten menen tapaamaan sitä Vuosaaren murhaajaa”, Roine sanoo.
Myös Roineen tausta on rikkinäinen. Hän ajautui alle kaksikymppisenä koviin huumeisiin ja väkivaltaisiin piireihin.
Itsemurhaa hän sanoo yrittäneensä 15-vuotiaana. Roineen ajatusmaailmassa on tavallisia ihmisiä, jotka ”ovat kasvaneet pumpulissa”, ja sitten on kovia kolhuja kokeneita heikäläisiä.
”Olin aikoinaan mukana Vasemmistonuorissa, ja tuntui, ettei niistä kukaan tajunnut, kun puhuin todellisesta väkivallan vaarasta.”
Kävelemme Vanhan kauppahallin läpi. Raninen ostaa itselleen vihreää teetä ja mielijohteesta askin apteekkisalmiakkia vieressä olevalle turistipariskunnalle. Tuollainen Janne on, Roine sanoo, kohteliain mies, jonka olen tavannut.
”Jannen teot ovat sellaisia, ettei niissä ole minulle pelättävää. Ei hän ole tappanut ketään siksi, että olisi hermostunut ja napsahtanut”, Roine sanoo.
Se on yksi tapa nähdä teot. Rikollispomo Joksovicin Raninen ampui harkiten, viikkokausien valmistelun jälkeen. Myös Volkan Ünsalin palkkamurha oli etukäteen käsikirjoitettu. Ne eivät siis olleet pikaistuksissa tehtyjä, kuten lakitermi kuuluu.
”Se tuntuu pahalta että mielenterveyttäni on epäilty, koska olen Jannen kanssa”, Roine sanoo.
Hän sanoo, että Ranisen ovat hyväksyneet myös äiti, isoäiti ja tädit. Erään kerran Roine esitteli Ranisen äitinsä naapurille sanoen: ”Tässä on Janne.”
Naapuri päivitteli. Että hän todella kävi meidän talossamme. Iskelmälaulaja Janne Tulkki.
KÄVELEMME Helsingin Tähtitorninmäelle, jossa Raninen ja Roine istuskelevat aina vuosipäivänään.
On aika mennä syihin. Tärkein sosiologinen kysymys rikollisuudesta kuuluu: ajautuuko ihminen rikollisuuteen olosuhteiden vai omien valintojensa seurauksena?
Vastaus on lähes aina näiden yhdistelmä. Ihminen toki valitsee tekojaan, mutta nämä valinnat eivät ole irrallisia siitä, millainen on yhteiskunta hänen ympärillään. Yksinkertaistetusti: turvalliset ja itsetuntoa ruokkivat olosuhteet ajavat fiksumpiin valintoihin kuin turvattomat, vihamieliset ja itseluottamusta lannistavat.
Itse Raninen analysoi sen näin: Väkivaltarikollinen hänestä tuli pitkälti olosuhteiden seurauksena, koska hän kasvoi väkivallan keskellä ja traumatisoitui nähtyään äitinsä raa’an pahoinpitelyn.
Huumekauppaa ja ryöstöjä Raninen alkoi tehdä tietoisemmin, omien valintojensa seurauksena, kun hän oli jo moniongelmainen väkivaltarikollinen.
Raninen itse puhuu mielellään ”yhteiskuntarakenteesta”, ja vieläpä lämmöllä, johon eivät kykene kuin pinttyneimmät sosiologit.
Tähän ”rakenteeseen” Raninen alkoi uskoa viimeistään siinä vaiheessa, kun hänellä oli jo tytär ja hän kuuli Helsingin maksuttomasta leikkipuistoruokailusta. Se mykistytti.
”Ei jumalauta. Kyllä minä haluan kantaa korteni tuollaiseen kekoon”, hän sanoo.
Hän muistuttaa, että Ruotsissa hänellä ei ollut koko nuoruudessaan pienintäkään aietta osallistua yhteiskuntaan.
Kovan luokan rikollisen kohdalla on esitettävä ilmiselvät kysymykset: Entä jos kyse on teatterista? Entä jos Raninen vain esittää parannuksen tehnyttä päästäkseen vapaaksi?
Mikäänhän ei takaa sataprosenttisesti, että Raninen onnistuu luopumaan rikollisuudesta. Muutoksessa on kyse isosta identiteettiprosessista. Entä jos hän repsahtaa?
”Rahan takia en enää repsahda. Se ei saa enää minua pysymään erossa tyttärestäni. Minua pelottaa oikeastaan vain se, että jos joku perheenjäsen tai kaveri joutuisi uhatuksi, niin käyttäisin väkivaltaa.”
Totta kai Raninen ymmärtää, ettei oman käden oikeus – siis kosto – ole laillista. Se kuuluu rikollismoraaliin, ja siitä saisi taas tuomion.
Miksei hän antaisi poliisin ja oikeuslaitoksen hoitaa sitä tehtävää, johon ne on tarkoitettu? Miksi ihmeessä hän kostaisi itse? Olisi niin paljon menetettävää.
”Ehkä yksi asia on se, että minulla olisi kyvyt siihen.”
TOIPUVIA ammattirikollisia työssään kohtaava Rikosseuraamuslaitoksen erityisasiantuntija Sami Peltovuoma muistuttaa, että irtautuminen kovastakin rikollisuudesta on mahdollista.
”Tilastollisesti ei ole vääjäämätöntä, että elinkautisvanki jatkaa uraansa.”
Lähes kaikkia irtautujia yhdistää ainakin yksi asia: he alkavat ymmärtää, että rikolliskerhon veljeys ja moraalikoodi ovat valheellisia ja jengin sisäinen oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus ovat vain kauppatavaraa.
”Alkaa ymmärtää, että rikolliskerhoissa kyse on pyramidihuijausten kaltaisesta kuviosta, jossa muutama ottaa hyödyt ja loput ottavat paskan niskaan. Että rikollisuudessa kyse on itsekkäästä etujen haalimisesta muiden kustannuksella”, Peltovuoma sanoo.
Vanhan uskomuksen mukaan vankilakierteestä toipuu vain löytämällä hyvän puolison tai tulemalla uskoon. Fiksu puoliso varmasti auttaa asiaa.
Niin tekee joskus uskoontulokin, mutta se on Peltovuoman mukaan tätä nykyä harvinainen tapa irtautua rikollisesta elämäntavasta.
”Uskoontulo ei ole muodissa”, Peltovuoma sanoo.
Useammin rikollisen uran lopettamisessa on kyse esimerkiksi siitä, että parisuhde on katkolla ja perhe hajoamassa. Irtautuminen rikollisjengistä on kuitenkin vaikeaa, sillä eroon liittyy lähes aina väkivallan ja erosakkojen uhka.
”Ero voi tapahtua hyvällä tai pahalla. Maksaa esimerkiksi erorahan, vaikkapa viisitoista tonnia”, Peltovuoma sanoo.
Painostus johtaa usein mielenterveysongelmiin ja vainoharhoihin.
On taparikollisia, jotka eivät koskaan motivoidu yrittämään muutosta. Kyse on lähes poikkeuksetta henkilöistä, joilla on heikot edellytykset nyky-yhteiskunnassa.
Työllistyminen voi olla lähes mahdotonta, sillä vanhan ajan yksinkertaiset fyysiset työt vähenevät ja monimutkaista osaamista ja koulutusta vaativat tietotyöt lisääntyvät.
”On tyyppejä, joiden on hyvin vaikea nähdä, mistä muusta he löytäisivät arvostuksen ja paikkansa. Persoonallisuushäiriöt ja kehnot kognitiiviset kyvyt ovat yleisiä ja vaikeuttavat paikan löytämistä”, Peltovuoma sanoo.
LÄHIJUNA vie Ranisen ja Roineen Helsingin rautatieasemalta Pasilaan. Asemalta on lyhyt kävely Ranisen opinahjoon Haaga-Helia-ammattikorkeakoulun Pasilan-toimitaloon.
Kahvilan pöydässä Raninen ja Roine avaavat tabletin ja aloittavat Whatsapp-videopuhelun Ranisen tyttären kanssa. Se on juuri sellainen puhelu, jonka suurin osa koululaisten vanhemmista iltapäivisin lapsilleen soittaa.
”Miten meni koulussa? Oliko matikkaa? Oliko äikkää? Ootko tehnyt jo läksyt? Tee läksyt nyt saman tien ja ota välipalaa.”
Elinkautisvanki joutuu myös sellaisten kysymysten eteen, joita tavallinen isä ei joudu miettimään. Kuten: kuinka selittää lapselle, miksi olen vankilassa viikosta ja vuodesta toiseen?
”Hän oli kuusivuotias, kun aloitimme. Sanoin, että tapeltiin kaverin kanssa ja löin niin lujaa, että hän kuoli ja meni taivaaseen”, Raninen sanoo.
Nyt kun tytär on jo koululainen, tekojen yksityiskohdat ovat paljastuneet. Whatsapp-puhelun perusteella isän ja tyttären välit tuntuvat lämpimiltä. Kun Raninen pääsee vuorokauden lomalle, perhe vie tyttären Hoplopiin, Leikkiluolaan tai Flamingon kylpylään. He sulkevat kännykät, jottei kukaan häiritse.
Raninen valmistuu joulukuussa hotelli- ja ravintola-alan liikkeenjohdon restonomiksi. Vielä samassa kuussa hän aikoo hakea Aalto-yliopistoon kauppatieteiden maisteriohjelmaan. Ilman opiskelupaikkaa ei ole opiskeluvapaitakaan.
Vankilaan en enää palaa, Raninen vakuuttaa. Hän sanoo, ettei usko enää aiempaan identiteettiinsä.
On suuri houkutus uskoa häntä. Ensimmäisen kerran elämässään Ranisella on paljon hävittävää. Siksi elämä voi muuttua.
KELLO on kymmentä vaille neljä iltapäivällä.
Raninen ja Roine ovat matkustaneet Pasilasta raitiovaunulla Sörnäisiin ja kävelleet Ristikkokadun päähän, jossa on portti. Sen kivipaadessa lukee: Vankila-alue. Läpikulku kielletty! Prison area. No entry!
Joka arkipäivä neljään mennessä Ranisen täytyy palata Helsingin vankilaan. Jos myöhästyy, menettää opiskeluoikeutensa vankilan ulkopuolella ja lomat palavat.
Raninen vapautunee aikaisintaan vuonna 2020, sillä elinkautisesta vapaudutaan vasta silloin, kun oikeus niin päättää. Koska Ranisen anomus hylättiin aiemmin tänä vuonna, kestää vähintään kaksi vuotta, että hänen seuraava anomuksensa on käsitelty.
Silloin hän on istunut lähes 22 vuotta vankilassa ja hänen tyttärensä on jo yläasteikäinen.
Menneisyydessään Raninen ei näe mitään romanttista tai kasvattavaa. Pelkästään virheitä. Vaikka hetkittäin hänellä oli rikollista rahaa, bilehuumeita ja pelätty maine, elämäntapa ei tuonut muuta pysyvää kuin kahleet.
Rikollisjengin moraalikoodikin paljastui ontoksi. Lähimmissä ystävissä oli ilmiantajia, yhteisten rahojen pimittäjiä ja jengiuskollisuuden hyväksikäyttäjiä.
Rikollinen pelaa omaan pussiin, vaikka toisin lupaa.
”Katso nyt, missä me olemme”, Raninen huokaa. ”Minä lusin elinkautista, Volkan on kuollut.”
Surkeasti menee muillakin vanhoilla ystävillä. Ranisen neljästä läheisestä rikollisystävästä ruotsinchileläinen Leo sekä suomalainen Jani istuvat Ranisen tavoin elinkautista Volkanin murhasta. Raimo, joka myös tuomittiin Volkanin murhasta, on jo tapettu.
Vain ruotsinuruguaylainen Chito on selviytynyt. Hän on tullut uskoon ja päässyt kuiville.
Raninen halaa ja suukottaa Roinetta vankilan portilla, kuiskaa jotain korvaan ja heilauttaa kättään. Sitten hän kävelee punatiilisten muurien taakse.
Surfin' USA - Parasta waterboarding-musaa ikinä
-
Calamity Jane
- Rico Tubbs
- Viestit: 1224
- Liittynyt: To Maalis 23, 2017 2:14 am
- Paikkakunta: Villi länsi
Re: Volkan Ünsalin tapaus - lokakuu 2003
Voi jum jammi mitä roskaa, pelkää psykopaatin sekoilua . Ihan oikeesti laatta lentää ja nyt just.
-
PiikkiSika
- Adrian Monk
- Viestit: 2808
- Liittynyt: To Tammi 14, 2016 11:52 pm
Re: Volkan Ünsalin tapaus - lokakuu 2003
Varmaankin näin joo, mutta on se koiran merkkaus aika heikkoa puhetta verrattuna veripisaraanEazy kirjoitti:Koirahan merkkas asunnon ja pakun. Ne veripisarat oli sitten, noh liiasta kokaiinin ryystämisestä...
! ! ! Eläköön EU-direktiivit ja kansan syväkyykky ! ! !
-
Virdon
- Sherlock John Holmes
- Viestit: 8146
- Liittynyt: To Maalis 05, 2009 1:03 am
- Paikkakunta: Minas Tirith
Re: Volkan Ünsalin tapaus - lokakuu 2003
Pah, yhtä uhria ei ole edes löydetty ja heppu selfieilee kuppiloissa räppäreiden kanssa lomien vain juostessa. Vai hotsittaa uusi suunta elämässä...no mikseipä voisi aloittaa vaikka paljastamalla missä uhri on kätkettynä jos ja kun tieto on kuitenkin olemassa.
Onnellisuutta on se ettei vituta ihan joka päivä.
-
Tiina
- Sherlock Holmes
- Viestit: 7241
- Liittynyt: Ti Touko 01, 2007 6:48 pm
- Paikkakunta: Suomessa ollaan.
Re: Volkan Ünsalin tapaus - lokakuu 2003
HAASTATTELUSTA pisti silmään kohta:
”Jannen teot ovat sellaisia, ettei niissä ole minulle pelättävää. Ei hän ole tappanut ketään siksi, että olisi hermostunut ja napsahtanut”, Roine sanoo.
Se on yksi tapa nähdä teot. Rikollispomo Joksovicin Raninen ampui harkiten, viikkokausien valmistelun jälkeen. Myös Volkan Ünsalin palkkamurha oli etukäteen käsikirjoitettu. Ne eivät siis olleet pikaistuksissa tehtyjä, kuten lakitermi kuuluu.
***
Kuulostaa kyllä tämän perusteella todella ihanalta ja harmittomalta tyypiltä.
Onneksi ovat löytäneet toisensa.
”Jannen teot ovat sellaisia, ettei niissä ole minulle pelättävää. Ei hän ole tappanut ketään siksi, että olisi hermostunut ja napsahtanut”, Roine sanoo.
Se on yksi tapa nähdä teot. Rikollispomo Joksovicin Raninen ampui harkiten, viikkokausien valmistelun jälkeen. Myös Volkan Ünsalin palkkamurha oli etukäteen käsikirjoitettu. Ne eivät siis olleet pikaistuksissa tehtyjä, kuten lakitermi kuuluu.
***
Kuulostaa kyllä tämän perusteella todella ihanalta ja harmittomalta tyypiltä.
Onneksi ovat löytäneet toisensa.
Re: Volkan Ünsalin tapaus - lokakuu 2003
Paleface menetti nassunsa nyt pahasti!
-
Doctor Lecter
- James Bond (Daniel Graig)
- Viestit: 17110
- Liittynyt: Pe Kesä 22, 2007 9:32 am
Re: Volkan Ünsalin tapaus - lokakuu 2003
Tämä liittyy Iltalehden artikkeliin:Jaguaari kirjoitti:Paleface menetti nassunsa nyt pahasti!
Kaksoismurhaaja hehkuttaa elämäänsä somessa - miten paljon vapaa-aikaa elinkautisvangilla oikein on? ”Nämä ovat aina tapauskohtaisia”
Kahdesta murhasta tuomitun elinkautisvangin lukuisat lomakuvat, some-päivitykset ja haastattelut ovat herättäneet ihmetystä. Miksi julmiin tekoihin syyllistynyt rikollinen saa liikkua kaupungilla ilman vartijaa?
*Elinkautisvanki Janne Ranisen Instagram- ja Facebook-päivityksistä saa vaikutelman, että lomat pyörivät, on kivaa ja kavereita riittää.
*Rikosseuraamuslaitoksen pääjohtaja päättää, kuinka pitkä loma eli poistumislupa elinkautisvangille voidaan myöntää.
*Luvan voi saada hyvinkin lyhyen istumisen jälkeen.
- Janne Ranisen some-hehkutus kiihtyi alkuvuodesta hänen omaelämäkertansa ilmestyttyä Ruotsissa. Yhdessä kuvista hän poseeraa räppäri Palefacen kanssa. KUVAKAAPPAUS/EERO LIESIMAA
- murhaaja_räppärin_kera.jpg (68.01 KiB) Katsottu 5011 kertaa
Tuorein päivitys on viime sunnuntain Helsingin Sanomissa julkaistu reportaasi, missä lehden toimittaja ja kuvaaja seuraavat Ranisen ja tämän avopuolison "nostalgista päivää" Helsingin keskustassa ja Katajanokan vankilasta rakennetussa hotellissa. Jutussa kerrotaan, kuinka Raninen saa viettää arkensa vankilan ulkopuolella Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa opiskellen.
Laajaa ihmetystä
Monen on vaikea ymmärtää, miten on mahdollista, että kahdesta julmasta henkirikoksesta elinkautiseen vankeuteen tuomitun ja yhä suljetussa vankilassa istuvan rikollisen annetaan liikkua vapaasti kaupungilla ilman vartijoita.
- Ei tunnu hyvältä että hän liikkuu suht vapaasti kaupungilla. Ja on opiskelijoiden joukossa. En pidä mahdottomana, että vaikka tähän astiset murhat ovat olleet suunnitelmallisia, etteikö niitä saattaisi tulla helpomminkin tehtyä, kommentoi yksi HS:n lukijoista.
- Jäi kiinni ja sai "elinkautisen" joka ei todellakaan sellainen ole. Parin vuoden kuluttua vapaana, siihen saakka "kärsii" rangaistustaan Helsingin keskustan kahviloissa, paheksuu toinen.
Iltalehden tietojen mukaan hämmästelyjä Ranisen lomista on kantautunut Rikosseuraamuslaitokseen (RiSe) asti.
Lakimies Janne Kotoaro RiSen keskushallinnosta ei ota kantaa yksittäisen vangin tilanteeseen, mutta kertoo myös elinkautisvankien pääsevän jossain vaiheessa lomille ja opiskelemaan.
Bonukset kasvavat
Poistumisluvan voi saada hyvinkin pian, jos kyse on esimerkiksi lähiomaisen vakavasta sairastumisesta tai hautajaisista. Vangin riskiarvion mukaan saattajana on yksi tai useampi vartija, ja kyse on vain 5-6 tunnin mittaisesta luvasta.
Kaikkien elinkautisvankien lomista eli poistumisluvista päätetään RiSen keskushallintoyksikössä. Vanki anoo lupaa vankilalta, joka ilmoittaa näkemyksensä RiSelle. Pääjohtaja Esa Westerbacka hyväksyy tai hylkää anomuksen lakimies Kotoaron esityksestä.
Elinkautistuomion pituus on Suomessa keskimäärin 14,5 vuotta. Lain mukaan kahdeksan vuoden istumisen jälkeen poistumislupia voidaan myöntää kolme vuorokautta kahden kuukauden jaksoissa.
- Jo sitä ennen voidaan myöntää yön yli -lupia.
- Nämä ovat aina tapaus- ja yksilökohtaisia asioita, Kotoaro huomauttaa.
Poistumisluvat myönnetään aluksi saatettuina. Mikäli kaikki sujuu hyvin, joidenkin kertojen jälkeen voidaan myöntää lyhyt lupa saattamattomana. Kaava on kuin vakuutusyhtiön bonusjärjestelmä: edut lisääntyvät virheettömien suoritusten myötä. Törttöily puolestaan johtaa lähtöruutuun.
Vaarallisuus vaikuttaa
Elinkautisvanki voi noin kahdeksan vuoden istumisen jälkeen päästä suljetusta vankilasta avolaitokseen. Asia ratkaistaan kyseisen rikosseuraamusalueen arviointikeskuksessa.
- Siinä täytyy olla jo aika vahva luottamus vankiin ja poistumislupien on täytynyt toimia, Kotoaro sanoo.
Hän myöntää, että kaikessa arvioinnissa otetaan huomioon vankeuteen johtaneiden rikosten laatu. Myös vangista tehtävä arvio vaikuttaa asiaan.
- Tottakai jos on useampi teko pohjalla, niin ne, samoin kuin vaarallisuusarvio otetaan huomioon.
RiSen mukaan on erittäin poikkeuksellista, jos suljetussa vankilassa tuomiotaan kärsivän elinkautisvangin annetaan opiskella tai käydä siviilitöissä vankilan ulkopuolella. Yleensä oikeus myönnetään vain avolaitosvangille.
Janne Raninen on istunut elinkautistuomiotaan runsaat neljätoista vuotta. HS:n haastattelun päätteeksi Ranisen avopuoliso hyvästelee miehensä suljetun laitoksen, Helsingin vankilan portilla.
- Janne Raninen saa viettää arkensa opiskellen Sörkan vankilan ulkopuolella. EERO LIESIMAA
- Helsingin_keskusvankila.jpg (82.89 KiB) Katsottu 5011 kertaa
Iltalehti
22:09 (muokattu tänään klo 6:27)
Rappiomusiikin esittäjä, hallitsemattoman maahanmuuton kannattaja Paleface muistetaan mm. emme-suostu-pelkäämään - höpömarssilta, jossa hän mennä viuhtoo paria päivää myöhemmin vanhuksen kuoliaaksi puukottaneen sekopään kanssa.
Ranisen mielitietty on hänkin rappiomusiikin levittäjä, joten ehkä se yhteys löytyy paremmin sieltä.
Toki tälläiset "lomaelvistelyt" somessa ärsyttävät ja kummeksuttavat, mutta ehkä se sopuetuminen yhteiskuntaan sujuu paremmin pehmeällä laskulla. Lisäksi Raninen yrittää tosissaan paluuta - ainakin sellaisen kuvan hänestä saa. Pitää myös muistaa, että suurin osa ek-vangeista ei palaa enää takaisin vankilaan.
- Ranisen uskottavuutta lisäisi se, että hän kertoisi mihin aikoinan jemmasivat sen turkkilaisrikollisen ruumiin tai sen jämät.
Pitää muistaa, että jos Raninen siviliin päästyään ryssii jollain tapaa elämänsä; pahoinpitely, tappo tms, niin tekee siinä samalla hallaa kaikille muille mm. opiskelun kautta lomia saaville.
Aina kun kuulen sanan suvaitsevaisuus, poistan varmistimen!
-
Tuomion Pasuuna
- Jessica Fletcher
- Viestit: 3484
- Liittynyt: Ma Heinä 18, 2011 10:43 am
Re: Volkan Ünsalin tapaus - lokakuu 2003
Se nyt on tietenkin ihan selvä, että vangit kannattaa vapauttaa pikkuhiljaa vapauksia lisäten, eikä niin että yhtäkkiä vain potkaistaan sellistä kadulle. Vankila-aikaisen opiskelun tukeminenkin on totta kai hyvä idea. Onhan kaikkien kannalta parempi, jos Raninen vapauduttuaan ansioituu vaikka liikemiehenä eikä palkkamurhaajana.
Raninen vaikuttaa pahasti persoonallisuushäiriöiseltä ihmiseltä, jolla ei ole minkäänlaista omaatuntoa. On silti aivan mahdollista, että hän onnistuu elämään ilman rikoksia. Maailmassahan on pajon psykopaatteja ja narsisteja, joista suurin osa ei ole vankilassa vaan oirehtii "ikävä työkaveri" -tasolla.
Ranisen murhat olivat erittäin organisoituja ja laskelmoituja ja hän hallitsee itsensä. Lisäksi hän tiedostanee, että henkirikoksista jää hyvin todennäköisesti kiinni ja haluaa mieluummin elää siviilissä, joten hän ei luultavasti enää tee niitä.
Jos jotain epäilisin, niin pikemmin hänestä saatettaisiin kuulla talousrikosten tai ehkä huumekaupan saralla. Kuitenkin sellaisista rikoksista, joissa hankitaan itselle jotain merkittävää hyötyä. Mitään kännipuukotusta ei varmasti ole odotettavissa.
Raninen vaikuttaa pahasti persoonallisuushäiriöiseltä ihmiseltä, jolla ei ole minkäänlaista omaatuntoa. On silti aivan mahdollista, että hän onnistuu elämään ilman rikoksia. Maailmassahan on pajon psykopaatteja ja narsisteja, joista suurin osa ei ole vankilassa vaan oirehtii "ikävä työkaveri" -tasolla.
Ranisen murhat olivat erittäin organisoituja ja laskelmoituja ja hän hallitsee itsensä. Lisäksi hän tiedostanee, että henkirikoksista jää hyvin todennäköisesti kiinni ja haluaa mieluummin elää siviilissä, joten hän ei luultavasti enää tee niitä.
Jos jotain epäilisin, niin pikemmin hänestä saatettaisiin kuulla talousrikosten tai ehkä huumekaupan saralla. Kuitenkin sellaisista rikoksista, joissa hankitaan itselle jotain merkittävää hyötyä. Mitään kännipuukotusta ei varmasti ole odotettavissa.
-
Calamity Jane
- Rico Tubbs
- Viestit: 1224
- Liittynyt: To Maalis 23, 2017 2:14 am
- Paikkakunta: Villi länsi
Re: Volkan Ünsalin tapaus - lokakuu 2003
Tuomion Pasuuna kirjoitti: Lisäksi hän tiedostanee, että henkirikoksista jää hyvin todennäköisesti kiinni ja haluaa mieluummin elää siviilissä, joten hän ei luultavasti enää tee niitä.
Täysin eri mieltä tästä!
Raninen on ilmiselvä psykopaatti ja veri vetää tappamaan. Pikemminkin ajattelee niin ettei jää kiinni ensi kerralla. Ammatti tappaja tämä Raninen.
-
Tuomion Pasuuna
- Jessica Fletcher
- Viestit: 3484
- Liittynyt: Ma Heinä 18, 2011 10:43 am
Re: Volkan Ünsalin tapaus - lokakuu 2003
Eivät psykopaatit ole sinänsä murhanhimoisia vaan pikemmin heillä ei ole henkisiä esteitä murhaamiselle tai muullekaan toisten vahingoittamiselle. Tämä on eri asia kuin sarjamurhaajilla, jotka tappavat siksi että haluavat tehdä niin ja saavat siitä nautintoa.
Raninen voisi varmasti syyllistyä henkirikokseen, jos uskoisi hyötyvänsä siitä ja olettaisi ettei jäisi kiinni. Toivottavaa on, että hän elää jatkossa sillä tavoin, että näitä tilanteita ei tule eteen. Normaalissa työ- ja perhe-elämässä tai harrastusten parissa aika harvoin tulee sellaisia tilanteita, että jonkun murhaaminen olisi loogisesti järkevä ratkaisu. Rikollispiireissä tilanne on sitten eri.
Raninen voisi varmasti syyllistyä henkirikokseen, jos uskoisi hyötyvänsä siitä ja olettaisi ettei jäisi kiinni. Toivottavaa on, että hän elää jatkossa sillä tavoin, että näitä tilanteita ei tule eteen. Normaalissa työ- ja perhe-elämässä tai harrastusten parissa aika harvoin tulee sellaisia tilanteita, että jonkun murhaaminen olisi loogisesti järkevä ratkaisu. Rikollispiireissä tilanne on sitten eri.