Viimeistä päivää
Keväällä 1992 Kallion ilmaisutaidon lukiosta kirjoitti ylioppilaaksi monta lahjakasta, äänekästä ja ylimielistä nuorta. Ylioppilaspäivänä he juhlivat viimeisen kerran yhdessä.
- Anni Sinnemäki, Lorentz Backman ja Maija Vilkkumaa vuonna 2005.jpg (51.98 KiB) Katsottu 3058 kertaa
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran kesäkuun 2005 Kuukausiliitteessä.
SIINÄ hän seisoo, Karhupuiston kulmalla, Kallion ilmaisutaidon lukion ylimielisin tyttöabi, ja miettii, olisiko sittenkin pitänyt uskoa isotätiä.
Lakkiaisjuhla alkaa ihan kohta, ja
Anni Sinnemäki on epävarma. Hänellä on jalassa lakeerikengät, joissa on silkkinauhat. Ei noissa ole hyvä tanssia, isotäti huomautti vielä aamulla. Mekossakin on pulmansa. Se löytyi kirpputorilta Berliinistä, jossa Sinnemäki oli penkkareiden jälkeen Oranssi-yhdistyksen matkalla. Mekko on tyylikäs – valkoisella pohjalla mustia kukkia –, mutta nyt sen helma tuntuu pelottavan lyhyeltä.
Aamu on kuitenkin niin heleä, että kulahtanut Karhupuistokin näyttää vehreältä ja juhlavalta.
Puiston toisella laidalla auringonsäde tuikkaa ikkunasta sisään vastaremontoituun Kallion kirkkoon, jossa aloitellaan
Suvivirttä. C-luokan
Miina Turunen katsoo valonsädettä, kuin se olisi merkki, ja päättää, että tämän hetken hän haluaa muistaa ikuisesti. On kahdestoista ja viimeinen kerta, kun laulan tätä, hän ajattelee, tarttuu kädestä parasta ystäväänsä
Meri Nenosta ja kuiskaa tämän korvaan: ”Kuuntele!”
Joo joutui armas aa-ai-ka...
Laulu täyttää koko kirkon. Kyllähän ilmaisutaidon lukiolaisista ääntä lähtee, niistäkin, jotka eivät kakkosluokalla eronneet kirkosta. Silloin siitä tuli varsinainen villitys. Kriittisten taidelukiolaisten mielestä kirkko on vanhoillisuuden linnake ja edustaa kaikkea vastustettavaa.
Anni Sinnemäki sen sijaan ei ole kirkkoon koskaan kuulunutkaan, ja siksi hän nyt odottelee Karhupuistossa. Jumalanpalveluksen jälkeen abiturientit valuvat ulos kirkosta ja tapaavat matkalla kohti koulua Sinnemäen. Hän katsoo koulutovereitaan hämmentyneenä.
Tytöt ovat meikattuja ja kammattuja. Ei kirpparilta ostettuja mokkatakkeja, takkutukkia tai levennettyjä farkkuja. Ei merkkiäkään boheemiudesta. Sinnemäestä tytöt näyttävät juhlapuvuissaan hassuilta, suorastaan tätimäisiltä.
Tuossa on
Anna Tulusto, jolla on vihreä, teetetty jakkupuku ja oikein paljon oikein punaista huulipunaa. Myös hänen hyvä ystävänsä
Maija Vilkkumaa teetti varta vasten juhlamekon, mutta se näytti jotenkin ankealta. Onneksi löytyi tämä sininen, jossa on valkeita pallukoita.
Pojat kävelevät puvuissaan kömpelön juhlavina. Monella on kaulassaan rusetti, jopa ponnaritukkaisella
Kalle Aholalla, mutta buutseistaan hän ei sentään ole luopunut. Ahola onkin jo oikea rokkari. Bändivirityksiä on muillakin, mutta Aholan Don Huonot on julkaissut ensimmäisen levynsä. Monen biisin sanat Ahola on kirjoittanut oppitunneilla.
Koulun hurmurit kantavat pukujaan luontevasti. Yrmeä pianosankari
Kerkko Koskinen on aina viihtynyt puvussa.
Lorenz Backman on rokkimiehiä mutta tottunut suomenruotsalaisissa juhlissa pukuun ja ilonpitoon. Ei siis ihme, että hän on varannut mukaansa taskumatin.
Ennen lakkiaisjuhlan alkua on hyvä ottaa pieni huikka kavereiden kesken.
KALLION lukion pienessä juhlasalissa on kuluneen kolmen vuoden aikana ollut monta kertaa tukalat paikat, muttei kertaakaan näin ahdasta. Saliin on päästetty kultakin ylioppilaalta vain kaksi omaista, sillä enempää ei yksinkertaisesti mahdu. Jopa Anni Sinnemäen parivuotias
Siiri-tytär saa odotella ulkona, Annin pikkusiskon seurassa. Siiri syntyi, kun Sinnemäki oli ensimmäisellä luokalla, ja oli tietysti koulun kohuvauva.
Ylioppilaslakit on aseteltu kauniiksi kierukaksi pienelle, pyöreälle pöydälle puhujapöntön eteen, Suomen lipun alle. Oppilaat istutetaan aakkosjärjestykseen luokittain. Ensin on a-luokka, jota pidetään parhaiden oppilaiden hikariluokkana. B-luokalla on näyttelijöitä ja muusikoita, ja c on tuomittu jämäluokaksi.
Rehtori, kouluneuvos
Armas Paavola on pukeutunut sakettiin, kuten herrasmiehillä on tapana aamupäiväjuhlissa. Paavola ei ole malttanut jäädä eläkkeelle. Niinpä hän puolitoista kuukautta sitten pääsi paistattelemaan myös koulun 90-vuotisjuhlassa Finlandia-talossa. Juhlapuhujana oli entinen oppilas kansanedustaja
Tarja Halonen. Tilaisuus huipentui komeaan yhteislauluun, entisen oppilaan
Anu Kaipaisen sanoittamaan tunteikkaaseen Nuoruustangoon, joka on koulun tunnussävelmä. Sitä hoilaavat kaikki, niin koulun järjestämissä juhlissa kuin luokkabileiden nousuhumalassa.
Armas Paavola oli vuonna 1982 muuttamassa Kallion lukiota yhdeksi Suomen ensimmäisistä erikoislukioista. Lapsiperheet olivat jättäneet pienten asuntojen Kallion, ja perinteikkään koulun oli pakko houkutella lahjakkaita oppilaita muilla keinoin. Työläisten kaupunginosan koululla on vasemmistolainen historia, mutta taidelukiona siitä on nyt tullut eliittikoulu, johon on vaikea päästä.
Paavola on häpeilemättömän ylpeä koulustaan, sen perinteistä ja erityisesti tästä vuosikerrasta, joka on jollain tapaa poikkeuksellinen, ehkä lahjakkain kaikista.
Ja sen saavat ylioppilaat kuulla rehtorin puheessa. Ilahduttavan moni on saanut laudaturin paperit.
Tässä koulussa ollaan luovia ja meluisia, mutta myös opiskellaan kiltisti. Koulupäivät venyivät usein 12-tuntisiksi. Vaikka biologian, kemian ja fysiikan saattoi korvata näyttämö-, puhe- tai kirjallisella ilmaisulla tai joukkotiedotuksella, lukuaineet teettivät töitä ja päälle tulivat vapaaehtoiset teatteri- ja tanssiryhmät, bänditreenit ja kirjallisuuspiirit.
Vain kahden oppilaan keskiarvoa ei lueta ääneen. Toinen on Lorenz Backman, jonka todistus onkin aika kurja. Lore on kaikkien rakastama showmies, mutta koulunkäyntiä hän ei ole jaksanut ottaa tosissaan. ”Kun muut tulevat kouluun oppimaan, sinä tulet tapaamaan kavereita”, on yksi opettajista sanonut hänelle.
YKSI kerrallaan abiturientit kävelevät salin eteen, saavat valkolakin päähänsä ja palaavat tuolilleen ylioppilaina.
Anna Tulusto istuu sukunimensä vuoksi takarivissä ja panee ensimmäistä kertaa merkille, että moni hänen parhaista kavereistaan on myös aakkosten loppupäässä.
Kolme kiihkeää ja onnellista vuotta on takana, ja Tuluston ystäväpiiri on mylläytynyt uusiksi. Kun Tulusto tuli Kallioon, hän tunsi hyvin vain
Vilma Melasniemen, jonka kanssa oli käynyt Suomalais-venäläistä koulua. Tytöt hakivat Kallioon, kun varmistui, että kouluun saadaan ryhmä venäjänopiskelijoille. Samassa ryhmässä aloitti myös Anni Sinnemäki.
Tulusto, Melasniemi ja Sinnemäki ovat tyypillisiä kalliolaisia. He tulevat vasemmistolaisista kulttuurikodeista. Tausta on näkynyt koulussa esimerkiksi siinä, että heitä alettiin ekaluokalta saakka kutsua bileisiin ”kauniina kommarityttöinä”.
Paljon on sen jälkeen näytelty ja laulettu, suunniteltu bileitä, ihastuttu ja erottu. Suurin yllätys, todellinen sokki, oli se, kun Anni tyttöjen vessassa supatti Annalle suuren salaisuuden: ”Olen raskaana!”
Tulee Vilma Melasniemen vuoro hakea lakkinsa. Häntä seuraavat Moisio, Niemelä, Pitkänen, Puikkonen, Pylkkänen, Saarikivi, Saarma ja Salonen, ennen kuin tulee Sinnemäen vuoro.
Sinnemäen lakki on ex-poikaystävän vanha ja hieman väljä. Laudatureja hän sai vain viisi, ja se ärsyttää – varsinkin kun hänen älykköystävänsä
Janne Saarikivi sai kuusi. Tosin Sinnemäellä on tappiolleen selitys: hän kirjoitti pitkän matematiikan, josta laudaturia ei herunut, kun taas Saarikivi hoiti ällän lyhyestä.
Sinnemäki palaa paikalleen ja istuutuu karkealla, punaisella kankaalla verhottuun tuoliin. Hän huomaa helpottuneena, kuinka hänen lyhyen mekkonsa helman alta näkyy vain stay up -sukkien pitsirenkula. Eikä yhtään enempää.
Lakittaminen kestää, ja tuskastunut Sinnemäki alkaa kuiskutella
Hannu Saloselle. Jostain hänen mieleensä tulee se Napoleonin kruunajaisista kertova tarina, jossa pitkään seremoniaan tympääntynyt keisari painoi kruunun päähänsä itse.
Kun lakit on jaettu, on vuorossa Gaudeamus igitur, ihan kuin missä tahansa lukiossa. Kun laulussa päästään kohtaan, jossa ylistetään opettajia, rehtori Paavola sallii itselleen mairean hymyn.
Tunnelma on juhlava ja arvokas. Ja kerrankin sopuisa, sillä näissä juhlissa ei synny tavanomaista kilpailua siitä, kuka pääsee esille. Äänessä on vain
Juha Moisio, joka laulaa komealla tenorillaan
Yrjö Kilpisen Kun tuomet kukkivat.
Tähän esitykseen ei liity mitään kummallista. Koulun omaisuutta ei tärvellä eikä yksikään esine lennä ilmassa. Kakkosluokalla ollessa samassa salissa nähtiin sellainenkin vanhempainilta, jossa oppilaat haahuilivat lavalla säkki päässä. Lavalla oli heitelty myös kananmunia, joihin säkkipäinen
Tuuve Aro liukastui ja putosi takapuoli edellä orkesterimonttuun. Alle jäi
Arto Talmen 12 000 markan arvoinen saksofoni.
Mutta ylioppilasjuhlassa kukaan ei edes riisuudu tai näytä takapuoltaan.
HALAUKSIA, onnitteluja, kukkia, ja sitten on tuoreiden ylioppilaiden aika järjestäytyä koulun portaille valokuvattavaksi. Aurinko paistaa jo täydellä teholla, ja hikinorot valuvat selkää pitkin.
Valokuvaaja virittelee kameraansa, kun toiselta laidalta alkaa kuulua laulua.
Työn orjat sorron yöstä nouskaa...
Tutut naisäänet soivat kovimpana: Tulusto, Vilkkumaa, Melasniemi. . .
Kalliossa on laulettu paljon ja usein nostalgisesti. Silti osa oppilaista on nyt hämillään. Vanhemmat ovat kuulemassa. Mitä he ajattelevat työväenlaulusta?
Sama laulu on kuultu viimeksi muutama kuukausi sitten penkkaripäivänä. Janne Saarikivi ja
Pekka Lahdenmäki hiipivät penkkaripäivän aamuna kääntämään toisen Kallion lukiolle varatun kuorma-auton iskulauselakanat nurin päin. Toiselle puolella he kirjoittivat ”Sosialismi voittaa” ja toiselle ”Pissaa ja kakkaa”. Kaupunkikierroksella Sosialismi voittaa -kuorma-auton lavalla oli tilaa, koska suurin osa oppilaista valitsi sen toisen auton.
Seuraavan päivän lehdissä kirjoitettiin, että abit irvailivat kommunismille. Aika moni Kallion lukiolaisista oli sitä mieltä, että ei se mitään irvailua ollut.
Isa-Eerika Lehto oli päätynyt sille tyhjemmälle lavalle, vaikka sosialismin voitto ei erityisesti ollutkaan hänen juttunsa. Mutta juuri siihen porukkaan hän halusi kuulua ja ajatteli, että on viisainta vaieta diplomaattisesti.
Ainakin sillä porukalla oli parhaat bileet. Aika usein niitä järjestettiin Anna Tuluston kotona, sillä hänen vanhempansa viettivät tavallisesti viikonloppuja kesämökillä – ja jättivät nuorisolle jääkaappiin hedelmäsalaattia aamupalaksi.
Yleensä ruokapuolesta huolehti Lorenz Backman. Hänen bravuurinsa oli tonnikalapasta: tonnikalaa, sipulia, valkosipulia ja kermaa, suurieleisesti valmistettuna.
Kerran Backman halusi yllättää ystävänsä ja valmistaa jotain todella hienoa. Hän näpisti Stockmannilta purkillisen sammakonreisiä. Myymäläetsivät panivat merkille nuoren käkkäräpään pullottavan takin ja nappasivat tämän kiinni. Kun Backman ojensi sammakonreidet etsiville, nämä hämmästyivät niin, että päästivät katuvaisen pojan pälkähästä.
Bileissä soivat taistolaislaulut,
Janis Joplin ja taiteellisten lukiolaisten kestosuosikki Doors. Kerran juhlat huipentuivat siihen, että ystävykset kerääntyivät halausrinkiin ja kuuntelivat Doorsin hidasta ja mahtipontista The End -kappaletta, jonka lopussa laulun kertojaminä haluaa tappaa isänsä ja naida äitiään.
Persianlahden sota herätti tunteita. Varsinkin Maija Vilkkumaa suhtautui siihen kiihkeästi. Kerran Lorenz Backman erehtyi ääneen pohdiskelemaan, voisiko Yhdysvaltojen aikeissa kaataa diktaattori olla jotain hyvääkin, ja sai niskaansa Vilkkumaan raivokkaan purkauksen.
Janne Saarikivi ihaili
Pentti Linkolaa, mutta leikitteli innokkaasti kommunistisilla iskulauseilla. Silti hän viihtyi koulun kummajaisen
Tomi Hietalan seurassa. Hietala oli Kerkko Koskisen lapsuudenystävä Espoosta, pikkutakkia ja salkkua käyttävä kokoomusnuori, joka piti seinällään puheenjohtaja
Ilkka Suomisen valokuvaa ja paasasi luokkabileissä marginaaliveroista – kuuroille korville.
Hietala tuli Kallioon oppiakseen politiikon taitoja: puhetaitoa, väittelyä. Luokkatoverit eivät voineet käsittää, kuinka joku saattoi olla niin avoimesti porvari. Pelkän poliittisen kantansa vuoksi Hietalaa nimiteltiin rasistiksi.
Hän kesti pilkan ja lauloi jopa muiden mukana vanhoja taistolaislauluja. Yksi syy taisi olla se, että Hietala oli monien lailla ihastunut vuoroin Vilmaan, Anniin ja Annaan – kauniisiin kommarityttöihin.
Hietala oli jopa ”pääministeri” ryhmässä, joka kutsui itseään Hallitukseksi ja oli olevinaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitea. Hallitukseen kuului Anni Sinnemäki, ja hänen Siiri-tyttärensä oli nimetty raskaan teollisuuden varaministeriksi. Mukana olivat myös Janne Saarikivi, Pekka Lahdenmäki, Kerkko Koskinen ja Vilma Melasniemi.
Kun Neuvostoliitto hajosi, Hallitus kokoontui ”hätäistuntoon”, joka käytännössä tarkoitti spontaania ryyppäämistä.
Jo ensimmäisellä luokalla luokanvalvoja joutui pitämään kriisikokouksen. Aiheena oli huono luokkahenki. Monille se olikin huono. Meluisimmat ja näkyvimmät tehostivat itseään niin perusteellisesti, että ujommat kokivat sen tyranniaksi.
Tilanne kärjistyi, kun Tomi Hietala ja Kerkko Koskinen toivat Israelista omalle jengilleen räikeän vihreät Eilat Beach -teepaidat. Se suututti hiljaiset: nyt luokkajako ulottui jo pukeutumiseen.
MIINA TURUNEN kävelee vanhempiensa kanssa Porthaninkatua alas. Tuttu katu ei koskaan ole tuntunut niin jyrkältä kuin nyt, kun jalassa on uudet korkokengät.
Lama on tuonut Kallioon vieri viereen halpoja pubeja ja pornokauppoja, joiden tummennetuista ikkunoista on hyvä vilkaista, miltä ylioppilaslakki ja elämän ensimmäinen oma jakkupuku – lohenpunainen – näyttävät.
Miten aikuiseksi voi 18-vuotiaana itsensä tunteakaan!
Useimmat luokkatoverit ovat menneet kotiin juhlimaan, mutta pitkämatkalaiset, kuusankoskelaisen Turusen tavoin, ovat saaneet vanhempansa Helsinkiin. Koulun juhlan jälkeen hän johdattaa isän, äidin ja pikkusiskon huterin askelin Hakaniemen torille Cafe Miinaan.
Turunen on rimpuillut lukioajan läpi viidenkymmenen markan viikkobudjetilla ja tietää nyt tarkkaan, mitä haluaa. Tämä on hänen juhlapäivänsä, ja juhlapäivänä voi tilata ihaninta mitä on: kaakaota ja katkarapuleivän.
Ylioppilaslakki tuntuu hyvältä, vaikka Turunen on ollut vähällä jättää lukion kesken muutamankin kerran. Koko yläasteen ajan hän oli tehnyt rooleja Kuusankosken teatterissa ja oli odottanut, että ilmaisutaidon lukiossa olisi enemmän ilmaisua ja vähemmän lukiota. Turusella oli kuitenkin hyvä syy jatkaa lukio loppuun: muuten hän olisi joutunut palaamaan kotiin Kuusankoskelle.
Sitä paitsi Turusesta tuntui, että Kallion lukio oli selvä valinta tiellä taiteilijaksi.
Se tie ei näyttänyt helpolta. Kilpailu rooleista ja huomiosta oli koko ajan ollut ankaraa, ja itse hän oli päättänyt seurata pahinta mylläkkää sivusta.
Turusen silmissä esimerkiksi Maija Vilkkumaa oli niin vahva, lahjakas, pitkä ja kaunis, että hän ajatteli jo ensimmäisellä luokalla hieman synkeästi: jos tuo haluaa näyttelijäksi, olen pulassa.
Turusen onneksi Vilkkumaa oli vahvasti suuntautumassa musiikkiin. Näyttämöilmaisu kyllä kiehtoi, ja teatterikorkeassa oli hohtoa, mutta jotenkin hän ei tuntenut oloaan kotoisaksi näyttämöllä.
Vilkkumaa oli kirjoitellut lauluja jo yläasteella, ja lukiossa hän oli perustanut ensimmäisen bändinsä Tarharyhmän, johon kuului myös Isa-Eerika Lehto. Ensimmäinen omakustanne oli tehty 1991, ja varsinainen esikoissingle Päiväunia julkaistiin kirjoitusten jälkeen.
Laulamiseen Vilkkumaalla oli kova palo. Niin kova, että erääseenkin aamunavaukseen hän tuli 41 asteen kuumeessa. Päässä humisi, mutta keikka – kolme Dingon biisiä – hoidettiin kunnialla.
Ja koulu. Kaiken hösäämisen ja proggisten keskellä Vilkkumaakin opiskeli hyvin arvosanoin. Suorastaan sankarillisena pidettiin sitä, että hän vaihtoi lyhyen matematiikan pitkään. Eksakti ja teoreettinen matematiikka tarjosi hyvää vastapainoa iänikuiselle itsensä ilmaisemiselle.
ON JO myöhäinen iltapäivä. Voileipäkakut on syöty, ja suku on avokätisesti onnitellut uutta kuuden ällän ylioppilasta. Janne Saarikivi lähtee kotoaan Etelä-Haagasta kohti Meilahden sairaalaa. Isotäti on siellä, syöpäklinikalla, todella huonossa kunnossa.
Äiti on sanonut, että käy nyt, kun vielä ehdit.
Saarikivi ei oikein tiedä, mitä valkolakista ja ylioppilashässäkästä ajattelisi. Koko lukioajan hän on rienannut sovinnaisuutta ja perinteitä, mutta toisaalta häntä harmittaa se, että Rotareiden 4 000 markan stipendi annettiin
Otto Mattssonille, a-luokan älypäälle.
Saarikivi on kiinnostunut erityisesti kirjallisuudesta. Jo yläasteella hän oli ollut pikkuvanha intellektuellinalku ja siteerannut sujuvasti kulttuurihistorioitsija
Egon Friedelliä – ja joutunut koulutovereidensa kiusaamaksi.
Taidelukion suvaitseva ilmapiiri tuntui Saarikivestä vapauttavalta. Tavallisessa koulussa hän oli ollut kummajainen, mutta Kalliossa melkein kuka tahansa sulautuu joukkoon. Sitä paitsi Kallion lukiossa on mukavaa olla poika. Koska suuri enemmistö oppilaista on tyttöjä, pojat pääsevät helpommin esille. Näytelmiin pojat suorastaan revitään.
Saarikiven isä oli kuollut muutamaa vuotta aiemmin, ja lukioporukasta tuli hänelle suorastaan perheen korvike. Yksi hengenheimolaisista oli Anni Sinnemäki. Molemmat olivat paljon lukeneita ja viisastelussaan toisinaan sietämättömiä.
Mutta kaikkein ilkein taisi olla Saarikiven hyvä ystävä Kerkko Koskinen.
LÄNSIVÄYLÄÄ pitkin Helsinkiä lähestyy taksi. Takapenkillä istuu Kerkko Koskinen. Alkuillan aurinko paistaa sisään auton ikkunoista. Meri kimmeltää. Kuohuviini humisee päässä. Elämä tuntuu hienolta.
Koulu on vihdoin ohi. Koskinen aikoo mennä opiskelemaan elokuvaohjaajaksi Taideteolliseen korkeakouluun. Kalliolaisethan eivät ”pyri”. He ”menevät”.
Ja tämä taksi menee ravintola Laulumiehiin, jossa Kallion lukion ylioppilaat juhlivat viimeistä kertaa yhdessä.
Koskinen oli tullut Kallion lukioon puolivahingossa, vanhempien kavereiden suosituksesta. Ystävänsä Tomi Hietalan lailla hän oli outo lintu: espoolaisen yrittäjäperheen poika, joka pelasi lätkää eikä kuunnellut rokkia.
Porukoihin pääseminen oli hankalaa. Kutsuja ei tahtonut tippua niihin parhaisiin kotibileisiin, mutta Koskinen työntyi sinnikkäästi kuokkimaan. Pian osoittautui, että hyvää pianistia tarvitaan aina.
Koskisen bravuureita olivat vanhat iskelmät ja jazz.
Ipaneman tyttö tuli pian kaikille tutuksi.
Kaj Chydeniuksen laulut hän oppi niiltä kauniilta kommaritytöiltä. No, kommunismistakaan hän ei pahemmin tiennyt, mutta liittyi silti Suomen demokraattiseen nuorisoliittoon, kun joku tyrkkäsi kaavakkeen käteen.
Ei Koskinen ehkä aivan koulukiusaaja ollut, mutta paha suustaan. Ainakin silloin, kun joku luokkatoveri oli saanut aikaan jotain ”keskinkertaista”.
Jo varhain Koskinen sai maineen naistenmiehenä, eikä aivan syyttä. Hän antoi mielellään matematiikan tukiopetusta koulun kaunottarille. Erään legendan mukaan Koskinen lähetti kesken tunnin lapun eräälle luokkansa tytölle, ja ehdotti seksiä seuraavalla välitunnilla.
Synkässä pianistipojassa oli rosoista karismaa, joka vetosi tyttöihin ja naisopettajiin. Hän sai paljon anteeksi, opettajat jaksoivat ymmärtää, vaikka hän tuli kouluun silmät sikkaralla suoraan jatkoilta.
Koskisella on kämppä keskustassa, ja se on ollut koko lukioajan ahkerassa bilekäytössä. On siinä naapureilla ollut kestämistä. Saattoi olla jo myöhäinen yö, kun Koskinen säesti pianollaan ja koulun shakkimestari
Olli Virtaperko, saksofonisti Arto Talme ja kumppanit lauloivat läpi toivelaulukirjoja.
Koskinen johti myös poikaporukkaa, johon kuuluivat Saarikiven lisäksi Pekka Lahdenmäki, Tomi Hietala ja vaihto-oppilasvuoden vuoksi luokkaa alemmas joutunut
Juhana Rossi.
Heidän salaseuransa Veneenlaskijat järjesti itsenäisyyspäivinä juhlia, joissa juhlalounaaksi nautittiin Finlandia-votkassa liekitettyjä nakkeja. Lounaan jälkeen Koskisen olohuoneen pöydästä tehtiin puhujanpönttö, ja jokainen piti vuorollaan 45 minuutin esitelmän.
Jäsenet vaihtuivat kuppikunnissa, mutta koko ajan Kerkko Koskisen porukan ja koulun rokkareiden, kuten Kalle Aholan, Lorenz Backmanin ja
Tuomas Vierulan, välillä oli jännitteitä, jotka juhlissa purkautuivat joskus nujakoinniksi.
ETU-TÖÖLÖSTÄ on vain lyhyt kävelymatka Kamppiin, Hietaniemenkadulle. Maija Vilkkumaa suorastaan liitää ripein askelin kohti ravintola Laulumiehiä. Kohta päästään juhlimaan!
Vaikka Vilkkumaa on jo täysi-ikäinen, perheessä on yhä tapana sopia kotiintuloajoista vanhempien kanssa. Mutta ensi yöksi hän ei tule kotiin ollenkaan, niin on sovittu. Isoisä on hiljan kuollut, ja häneltä on jäänyt tyhjilleen iso asunto Mechelininkadulla. Sinne Vilkkumaa aikoo muuttaa syksyllä; kämppäkaveriksi tulee Anna Tulusto, ja siellä he aikovat nukkua tämän erityisen yön.
Jo Laulumiesten portaissa vastaan lehahtaa kuuma ja tunkkainen hönkäys. Se saa kuohuviinin punaamat posket hehkumaan entistäkin kirkkaampina. Aivan kuin koko ravintolassa ei ilmastointi pelaisi ollenkaan.
Meri Nenonen istuu jo pöydässä oven lähellä. Kummitäti toi hänet autolla Nurmijärveltä ravintolan eteen, täsmällisesti kello 20 tai ainakin melkein. Nyt hän istuu kolmen kaverinsa kanssa ja tuntee olonsa hieman surkeaksi. Mieltä masentaa se, että Teatterikorkeakoulun pääsykokeet ovat juuri päättyneet ja Nenonen putosi viimeisessä vaiheessa. Hän on myös joutunut muuttamaan takaisin kotiin Nurmijärvelle. Eikä juhlamieltä nosta sekään, että siitä ihastuksesta saman luokan poikaan ei sitten tullut mitään.
Mutta kaikkihan tätä iltaa ovat odottaneet, kaikki Kallion lukion 92 lahjakasta ja valikoitua ylioppilasta.
Sali alkaa täyttyä, hälinää ja humalaa, pojat naukkailevat omista pulloistaan.
Mutta tunnelma ei vain nouse.
Nenonen katselee salin perälle. Siellä meluavat ne, jotka ovat olleet meluisimpia koulussakin. Hän ei tunne heistä kaikkia eivätkä kaikki tunne häntä – nättiä tyttöä, joka tanssii paljon. Peräpöytienkin riehakkuus tuntuu hieman väkinäiseltä.
Annoksia kannetaan pöytiin. Se on aikuisten ruokaa. Paistia ja ruskeaa kastiketta. Kuharullia ja tilliä. Ruoka on vähän jäähtynyttä, ja moni nyrpistää nenäänsä, mutta Miina Turunen ajattelee, onko kuha tosiaan näin hyvää.
Vauhdikkainta meno tuntuu olevan naisten vessassa. Sieltä kaikuu kälätys ja kikatus. Huulipunaa lisätään runsaasti ja vielä hieman lisää. Monet riisuvat paitansa ja tuulettavat hikistä ihoa.
Onneksi on piano. Kerkko Koskinen istuu sen ääreen ja alkaa soittaa, niin kuin aina. Tuttu porukka kerääntyy ympärille laulamaan.
Kalliolle kukkulalle, Jos rakastat, ja tietenkin Nuoruustango:
Lämpöni lempeni annan
kaunis on nuoruutein
Näät suven ruusut kannan
Itseni yksin tein...
Mutta juuri tänä iltana monesta tuntuu, että tätä kaikkea on saatu jo tarpeeksi.
Jo ennen kymmentä ensimmäiset poistuvat.
Luokkakokouksista ei puhuta.
ULKONA porukka hajoaa, lopullisesti.
Aurinkoinen päivä on vaihtunut kylmäksi ja pilviseksi illaksi. Ravintola Laulumiesten edessä kiertää pullo Camparia. Jokainen huikka värjää hampaanvälit hetkeksi äitelän punaisiksi. Sadekuuro kastelee juhlapuvut.
Päivä on ollut pitkä, moni lähtee kotiin. Ne, jotka asuvat lähellä, käyvät vaihtamassa juhlavaatteet farkkuihin.
Sitten Hietsuun.
Hiekkarannalla velloo tuhansia koulunsa päättäneitä. On meluisaa ja levotonta. Siellä täällä hohtaa hämärän keskeltä ylioppilaslakkeja valkoisina pisteinä.
Lorenz Backman pyörittelee lakkiaan hiekassa ja manailee, ettei se ole perinteistä, kellastuvaa mallia vaan tyhmä ikivalkoinen. Hilpeä känni kääntyy laskuhumalaksi ja vääntää ajatukset apeiksi. Todistus on niin huono, että sillä voisi pyyhkiä persettä, niin hän ajattelee. Jalkavammojen takia unelma tanssijan ammatista on mennyttä. Näytteleminen kiinnostaisi, mutta tuleeko siitä mitään? Onhan hänellä toki bändi Kootut selitykset, mutta se taitaa olla vain Don Huonojen kehnompi pikkuveli...
Backman näkee Isa-Eerika Lehdon, joka makaa hiekalla vierekkäin ystävänsä kanssa. He taitavat puhua tulevaisuudesta.
Tuolla on tuttuja sibeliuslukiolaisia ja Miina Turunen, joka seurustelee yhden niiden koulun pojan kanssa. Ja tuolla on Anna Tulusto, joka valittaa, että joku on vohkinut hänen kukkaronsa. Tuuve Aro kahlaa rantavedessä paljain jaloin ja kastelee juhlamekkonsa mekkonsa helman.
Yö viilenee entisestään, ja kello tulee yksi. Backman päättää lähteä kotiin. Hänen ystävänsä Tuomas Vierula jää rannalle ja uhoaa jatkavansa aamuun asti, niin myös Tomi Hietala. Kerkko Koskisesta ei ole aikoihin näkynyt vilaustakaan.
Muutamaa tuntia myöhemmin poistuu Janne Saarikivi. Kotimatkalla äkillinen kiukun puuska saa hänet paiskaamaan mokoman valkolakin lätäkköön. Ohikulkeva mies poimii lakin, juoksee perään ja huutaa: ”Tämä putosi sinulta.”
Saarikivi ottaa lakin vastaan ja painaa sen takaisin päähänsä.
Aivan lähellä, suuressa tyhjässä töölöläisasunnossa, Maija Vilkkumaa ja Anna Tulusto tekevät siskonpedin tulevan kotinsa lattialle.
Aurinko on jo noussut, kun Tuomas Vierula hytisee Museokadun ja Runeberginkadun risteyksessä. Hän huomaa lakissa roiskeen. Pitäisi vielä jaksaa kotiin.
Mutta missä on Anni Sinnemäki?
Hän ei lähtenytkään Laulumiehistä Hietsuun, vaan Pekka Lahdenmäen ja tämän tyttöystävän kanssa Vartioharjuun Lahdenmäen kotiin. Aamun jo sarastaessa Lahdenmäki ja Sinnemäki lähtevät kävelylle läheiselle pellolle. He kahlaavat vaiteliaina heinikoissa ja näkevät metsän varjoissa suuren hirven.
Herättyään Sinnemäki huomaa, että sääret ovat täynnä nokkosenpolttamia.
Mitä heille sitten tapahtui?
Kalle Ahola, rock-muusikko
Aholan Don Huonot -yhtye on tehnyt seitsemän albumia, joista tunnetuin on Hyvää yötä ja huomenta. Sitä on myyty yli 60 000 kappaletta. Yhtye hajosi välillä ja Ahola teki soolouraa.
Kesällä 2019 Don Huonot viettää 30-vuotisjuhliaan, tekee kuusi festivaalikeikkaa ja on luvannut julkaista singlen.
”Monet kouluaikaiset ihmiset ovat tehneet niin paljon kaikenlaista ja muuttuneet niin, ettei heitä kadulla törmätessä miellä koulukavereiksi vaan ylipäänsä tutuiksi”, Ahola sanoi vuonna 2005.
Tuuve Aro, kirjailija
Opiskeli lukion jälkeen Oriveden opistossa ja sen jälkeen kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. On julkaissut yhdeksän kaunokirjallista teosta, joihin kuuluu kaksi romaania, novellikokoelmia ja lastenromaaneja.
”Tykkäsin koulun ilmapiiristä Tiedän kuitenkin, että se oli monelle tosi rankkaa. Kilpailua, lahjakkaimpien suosimista ja muiden syrjintää. Jotkut ahdistuneimmat jättivät koulun keskenkin. Poikia suosittiin, kun niitä oli vain viidennes oppilaista. He saivat yleensä parhaat roolit, ja tytöt nuolivat näppejään”, Aro sanoi vuonna 2005.
Lorenz Backman, näyttelijä-juontaja
Pyrki viisi kertaa Teatterikorkeakouluun tuloksetta, mutta pääsi Tampereen yliopistoon näyttelijäntyön laitokselle ja valmistui 1999.
Työskentelee nyt näyttelijänä, juontajana ja muusikkona. Näytellyt mm. Circus Maximuksessa, Koppiteatterissa, Seinäjoen kaupunginteatterissa ja tv-sarjoissa. Backman on juontanut monia tv-ohjelmia, kuten Huumaa ja Biisikärpästä.
”Olin keskivaikea ADHD-tapaus”, Backman sanoi sanoi vuonna 2005.
Tomi Hietala, pörssianalyytikko
Hietala muutti nimensä Tomi Railoksi, isän suvun mukaan. Hän kävi armeijan ja harrasti politiikkaa, kunnes muutti Ruotsiin ja opiskeli ekonomiksi. On toiminut muun muassa pankkiiriliikkeen analyytikkona Lontoossa.
”Jälkeenpäin olen ajatellut, että muillekin porvareille tekisi hyvää viettää lukioaika hippitaiteilijoiden kanssa”, Hietala sanoi vuonna 2005.
Kerkko Koskinen, muusikko-säveltäjä
Pyrki lukion jälkeen useisiin taidekorkeakouluihin tuloksetta. Helsingin yliopistossa opinnot jäivät alkuunsa.
Koskinen johti Ultra Bra -yhtyettä, joka toimi vuosina 1994–2001. Yhtyeen ytimen muodosti kaveripiiri Kallion lukiosta. Koskinen sävelsi yhtyeen musiikin ja soitti siinä pianoa.
Ultra Bran jälkeen Koskinen on tehnyt kaksi soololevyä ja julkaissut musiikkia Kerkko Koskinen Kollektiivin kanssa. Hän on säveltänyt myös muille artisteille sekä tehnyt musiikkia elokuviin, tv-ohjelmiin ja teatteriin. Vuonna 2017 hän sävelsi konserton sinfoniaorkesterille.
Koskinen oli naimisissa Anni Sinnemäen kanssa 1996–2001.
”Minulla oli lukiossa päällä paha myöhästynyt puberteetti. Joku saattoi kokea meidän kukkoilun johtajuudeksi, joku pelkästään kusipäisyydeksi”, Koskinen sanoi vuonna 2005.
Pekka Lahdenmäki, opiskelija
Opiskeli Helsingin yliopistossa yleistä kielitiedettä. Työskenteli opintojen ohessa varastomiehenä ja tutkimusapulaisena ja hoiti kotona kahta lastaan. Sanoitti joitain Ultra Bra -yhtyeen lauluja, muun muassa kappaleen Veturi, taksi, valtamerilaiva.
Lahdenmäki kuoli 34-vuotiaana vuonna 2008.
”Oltiin poikien kanssa jonkun sortin koulukiusaajia. Oltiin vähän olevinaan ja pidettiin tytöille jöötä. Ihan tällaista klassista”, Lahdenmäki sanoi vuonna 2005.
Isa-Eerika Lehto, juontaja-näyttelijä
Soitti Tarharyhmä-yhtyeessä vuoteen 1994 ja opiskeli samaan aikaan Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Opiskellut myös Helsingin konservatoriossa klarinetin soittoa ja valmistui Sibelius-Akatemiasta musiikin maisteriksi. Näytellyt mm. Oulun, Turun ja Lahden kaupunginteattereissa ja Komediateatteri Arenassa. Hän on esiintynyt televio-ohjelmissa ja elokuvissa ja myös tuottanut ja ohjannut erilaisia näytelmiä ja produktioita ja toimi Duudsonit-sarjan apulaisohjaajana.
”Kun oli niin paljon vahvoja persoonia ympärillä, alkoi epäillä itseään. Monille kävi niin”, Lehto sanoi vuonna 2005.
Otto Mattsson, kustannuspäällikkö
Mattsson on yksi harvoista Kallion lukion poikaoppilaista, joka on käynyt armeijan. Opiskeli Helsingin yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä ja toimi kustannuspäällikkönä WSOY:ssä. Nykyisin hän on Kalliola-konsernin liiketoimintajohtaja. Hänellä on kaksi lasta, ja on vaimonsa kanssa kirjoittanut sienikirjan.
”Virallinen vastaus on, että eihän se mitenkään erikoinen koulu ollut, mutta olihan se. Sulkeutuneelle se oli varmaan kaamea paikka, ulospäinsuuntautuneelle erinomainen temmellyskenttä”, Mattson sanoi vuonna 2005.
Vilma Melasniemi, näyttelijä
Opiskeli lastentarhanopettakoulussa ja näytteli Ylioppilasteatterissa. Pääsi Teatterikorkeakouluun ja valmistui 1998.
Näytellyt muun muassa Tampereen teatterissa, Lilla Teaternissa ja Ylioppilasteatterissa. Melasniemi on näytellyt myös monissa elokuvissa ja tv-sarjoissa, kuten Kotikatu ja Syke. Parhaillaan hän työskentelee Kom-teatterin näyttelijänä.
”Elin sellaista nuoruutta, että join kahvia, söin särkylääkkeitä ja olin ahdistunut. Kouluun oli hirveää mennä. Olisin mielummin jäänyt kotiin nukkumaan”, Melasniemi sanoi vuonna 2005.
Juha Moisio, oopperalaulaja
Valmistui Sibelius-akatemiasta 1999 musiikin maisteriksi ja laulupedagogiksi, on opiskellut myös Lontoossa. Diplomilaulaja. Kiinnitettiin Kansallisoopperan kuoroon 2000. Vieraillut useiden ulkomaisten orkesterien solistina mm. Ruotsissa, Virossa ja Englannissa.
”Olin hieman yllättynyt, kun meidän lukiosta tuli niin paljon musiikin ammattilaisia. Maija lauloi jo silloin tuolla tavoin, ja siitä on 15 vuotta, joten kyllä kai se ääni kestää”, Moisio sanoi vuonna 2005.
Meri Nenonen, näyttelijä
Pääsi Teatterikorkeakouluun toisella yrittämällä 1993 ja valmistui teatteritaiteen maisteriksi. Näytellyt lukuisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa mm. Kylmäverisesti sinun, Syke ja Mustat lesket ja Teatteri Jurkassa, Lahden kaupunginteatterissa ja Espoon Teatterissa.
”Me olimme Miinan kanssa kaksi orpoa piruparkaa ja saimme turvaa toisistamme”, Nenonen sanoi vuonna 2005.
Janne Saarikivi, tutkija
Opiskeli teologiaa ja kielitiedettä sekä tutki harvinaisia kieliä. On nyt suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Helsingin ylipistossa.
Saarikivi sanoitti kahdeksan Ultra Bran laulua, esimerkiksi kappaleen Hauki. Nykyisin hän kirjoittaa tieteellisten tekstien lisäksi esseitä ja kolumneja.
Saarikivi muistelee lukiovuosia onnellisena mutta ahdistavana aikana, josta ”toipumiseen” tarvittiin yli kuuden vuoden psykoanalyysi.
”Se oli sellaista naiivia revittelyä. Ei me mitään kommunisteja oltu, mutta diggailimme kommariestetiikkaa. Myöhemmin olen yrittänyt pitää etäisyyttä myös mesoavaan vasemmistolaisuuteen”, Saarikivi sanoi vuonna 2005.
Hannu Salonen, elokuvaohjaaja
Ohjasi Don Huonojen ensimmäisen musiikkivideon. Pääsi opiskelemaan Berliinin elokuvakouluun ja on asunut siitä lähtien Saksassa. Downhill City (1999), palkittiin Ranskan Angersin elokuvajuhlilla parhaana eurooppalaisena esikoiselokuvana. Ohjannut lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja Saksassa. Ohjasi elokuvan Vares – Sheriffi, joka tuli ensi-iltaan vuonna 2015.
”Tuskin olisin saanut käydyksi lukiota loppuun muualla kuin Kalliossa”, Salonen sanoi vuonna 2005.
Anni Sinnemäki, kansanedustaja
Aloitti venäjänopinnot Helsingin yliopistossa syksyllä 1993. Tehnyt valtaosan Ultra Bran sanoituksista. Oli naimisissa Kerkko Koskinen kanssa 1996-2001. Toimi vihreiden kansanedustajana vuodet 1999 –2015 ja puolueen puheenjohtajana ja työministerinä vuodet 2009–2011. On Helsingin apulaispormestari.
”Piti olla niin helvetin pilkallinen, ettei jäänyt aikaa muuhun. Olimme koulussa, jossa on perinteitä ja ylpeyttä, ja ajattelimme, että emme ainakaan ole sellaisia kuin ne perinteet edellyttävät, koska suhtaudumme niin pilkallisesti tähän instituutioon. Mutta sehän onkin se kaikkein tavanomaisin suhde siihen. Minua ei pidetty niin kusipäänä, koska minulla oli vauva”, Sinnemäki sanoi vuonna 2005.
Arto Talme, julkaisupäällikkö
Lauloi koulun jälkeen Ultra Brassa. Opiskellut valokuvausta ja työskentelee rakennusalan yrityksessä, jossa aloitti jo Ultra Bran aikoina.
”Lukioaika oli semmoista hörhöilyä. Kyllä minä sitä lämmöllä kuitenkin muistelen”, Talme sanoi vuonna 2005.
Anna Tulusto, toimittaja
Anna Tulusto. (KUVA: EMILIA KANGASLUOMA / HS)
Opiskeli Helsingin yliopistossa venäjää ja lauloi Ultra Brassa. Kirjoittanut kolumneja ja työskennellyt radiotoimittajana vuodesta 2001, nykyisin Yleisradion kulttuuritoimituksessa. Työskentelee nykyisin Ylen aamu-tv:n Aamun kirja -ohjelman toimittajana.
"Me oltiin koko ajan tosi isoilla kierroksilla. Ihan kuin oltaisiin juotu liikaa kahvia", Tulosto sanoi vuonna 2005.
Miina Turunen, näyttelijä
Pääsi toisella yrittämällä Teatterikorkeakouluun 1993. Työskennellyt vapaana näyttelijänä Helsingissä muun muassa Ryhmäteatterissa, Kansallisteatterissa ja Helsingin kaupunginteatterissa sekä esiintynyt lukuisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa.
”Ehkä rooliani lukiossa määritti eniten se, että olin tullut muualta ja asuin yksin”, Turunen sanoi vuonna 2005.
Tuomas Vierula, näyttelijä
Opiskeli sosiaalikasvattajaksi, mutta pääsi Teatterikorkeakouluun 1999. On näytellyt Teatteri Takomossa, Ryhmäteatterissa ja Kansallisteatterissa. Esiintynyt myös elokuvissa ja tv-sarjoissa. Vaihtoi sukunimensä Rinta-Panttilaksi sukutilan mukaan.
”Minä kasvatin parransängen aina perjantaiksi, otin mustasankaiset lukulasit ja pikkutakin, ja menin Hesarin Alkoon hakemaan lastin, kun muut odottelivat portailla”, Vierula sanoi vuonna 2005.
Maija Vilkkumaa, muusikko
Oli Tarharyhmä-yhtyeen johtohahmo ja soitti myös Hunajameloneissa. Lauloi Ultra Bran ensimmäisillä demonauhoilla mutta aloitti myöhemmin soolouran. Julkaissut 11 soololevyä ja on ollut Suomen suosituimpia artisteja ja lauluntekijöitä.
”Lukion kolmannella luokalla alkoi jo tuntua raskaalta, että pitäisi mennä juhlasaliin luomaan jotain uutta”, Vilkkumaa sanoi vuonna 2005.
Olli Virtaperko, säveltäjä
Opiskeli Sibelius-Akatemiassa sellonsoittoa ja säveltämistä ja lauloi Ultra Brassa. On säveltänyt lukuisia tyylilajien raja-aitoja rikkovia teoksia.
”Joitakin Pekka Lahdenmäen kirjallisen ilmaisun töitä lukuunottamatta en muista lukioajalta ainuttakaan aikaa kestänyttä taiteellista tekelettä tai proggista”, Virtaperko sanoi vuonna 2005.
Tässä on esitelty ne Kallion lukion 1992 kirjoittaneet oppilaat, jotka on mainittu kirjoituksessa nimeltä. Kaikkiaan tuona vuonna koulusta tuli 92 ylioppilasta. Heidän joukostaan on tullut myös opettajia, tutkijoita, yrittäjiä, toimittajia, tanssijoita, it-asiantuntijoita ja mm. yksi graafikko, konsultti, psykologi, sosiaalityöntekijä, työterveyshoitaja, johdon assistentti ja suunnittelija.
HELSINGIN SANOMAT / Jouni K. Kemppainen ja Anssi Miettinen
Uudelleen julkaistu: 31.5.2019 klo 2:00; päivitetty: 1.6.2019 klo 8:14
https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000006125710.html
. Vinkkejä otetaan vastaan
Toimittajat Kemppainen & Miettinen näyttävät käyttäneen luovan työn suomaa vapautta tunnelmoimiseen, vaikka toki toimittajan työssä sen vapauden ei kai pitäisi olla aivan samanlainen kuin kaunokirjallisuuden tekijöillä 
Propaganda haisee niin ettei nenä kestä 