Ohessa McMartinin esikouluskandaalissa (alkoi 1983) mukana olleen, tuolloin siis
esikouluikäisen lapsen myöhempi kannanotto. Nykyisen lsh-tutkimuksen kärkinimi Astrid
Heger oli tuolloin aloitteleva tutkija, jonka on kerrottu kirjanneen lapsista löytyneen
syyllistäviä jälkiä silloinkin kun muut eivät löytöjä vahvistaneet.
Tässä siis lapsen kokemus tilanteesta:
I was involved in this case.
I remember getting dropped off at court ordered therapy. I don't remember the sessions but I have seen the macabre pictures I drew.
I have read the accounts the therapist wrote down for me as I detailed the abuse. It is my belief, after years of treatments centers and therapy, that nothing physical happened to me personally.
Mentally, well, that's a different story. How about paying attention to the kids that were scarred from this therapy? Do you think that just because there was most likely no physical abuse that we didn't still suffer? Eating disorders, alcoholism, depression, anxiety...
we suffered. I lived in fabricated fear. I have a vivid memory of one teacher telling us that she would come to our house in the middle of the night and shoot our parents if we ever told them what happened. This memory, which I now assume was a dream, was the one thing that kept me questioning for years whether or not this happened. So, while I now believe that the memories were unintentionally implanted, I still lived the nightmare through stories and drawings.
Olin mukana tässä jutussa.
Muistan, että minut määrättiin oikeuden päätöksellä terapiaan.
En muista istuntoja, mutta olen nähnyt makaabereja kuvia, joita olin piirtänyt. Olen lukenut selontekoja, jotka terapeutti kirjasi, kun keroin hyväksikäytön yksityiskohdista. Vuosia kestäneiden hoitojen ja terapioiden jälkeen uskon, että minuun henkilökohtaisesti kohdistunutta fyysistä kajoamista ei ole tapahtunut.
Henkisen puolen osalta asia on toinen. Mitäpä jos kiinnitettäisiin huomiota niihin lapsiin, joille jäi arpia tämänkaltaisista terapioista? Ajatteletteko, että koska fyysistä kajoamista ei tapahtunut me emme kärsineet? Syömishäiriöt, alkoholismi, masennus… me kärsimme. Elin tekaistun pelon vallassa. Minulla on selkeä mielikuva yhdestä opettajasta kertomassa minulle, että hän tunkeutuisi kotiimme yöllä ja ampuisi vanhempamme, jos koskaan kertoisimme, mitä oli tapahtunut. Tämä muisto, jonka nyt otaksun olleen unta, on yksi asia, joka sai minut kyselemään vuosien ajan tapahtuiko uhkailu todella vai ei. Siinä missä nykyään uskon, että muisto istutettiin tahattomasti, minä siitä huolimatta elin painajaistani piirroksissa ja tarinoissa.
https://www.nytimes.com/2014/03/10/us/t ... sContainer
Auer/Kukka -tuomion purkamisessa toivo on pantu siihen, että lapset "järkiintyisivät" ja
toteaisivat aikuistuttuaan, että hyväksikäyttöä ei tapahtunut.
Yllä esitetyssä tapauksessa oikeus totesi, että kerrotun kaltaista rituaalista hyväksikäyttöä
ei ole tiloissa voinut tapahtua, lasten kertomukset olivat aikuisten johdattelun tuottamia.
Siitä huolimatta lapset ovat eläneet ympäröivän hysterian tuottaman "tekaistun pelon"
vallassa ja kärsineet sen mukaisesti.
Auer/Kukka -tapauksessa lasten terapoimista on ilmeisesti jatkettu pitäen
hyväksikäyttöä osoitettuna, ja täten "muistoja" lsh:sta on vain vahvistettu. On aika epätodennäköistä, että joku lapsista kykenisi - edellä esitetyn esimerkin valossa -
murtautumaan "trauman pyörteestä". Tosin ei se mahdotonta liene - kuten San Antonion "nelikon" tapaus osoittaa, kun lapset totesivat kertomusten siementen olleen aikuisten
intressien tuottamia.
Joka tapauksessa lapset ovat joutuneet kärsimään ja elämään "uhrin" elämää ja
mahdollisesti tuottamaan terapioissaan edelleen hyväksikäytön kuvastoa ja kertomuksia -
"tekaistun pelon" vallassa.
