Ohessa yksi osa artikkelini LSH-TUTKIMUKSEN JA OIKEUSKÄYTÄNNÖN OJAT JA ALLIKOT tiivistelmästä.
Artikkelin kyseinen osa perustuu paljolti Mina Joki-Erkkilän väitöksen lähdeviitteiden tarkistamiseen, mikä osoittaa että mainitut lähteet eivät tue väitettä siitä, että
immenkalvon pysyvä vaurioituminen
penetroivan raiskauksen yhteydessä olisi myytti.
On kyse siitä, että tutkimuksiin tuoduista tapauksista vain vähäiseltä osalta löydetään "definitiivisiä" eli hyväksikäytön todistavia vaurioita, mutta tämä johtuu valtaosin siitä, että
penetroivaa lsh:ta ei ole tapahtunut. Tämän todistaa sekin, että J-E:n omassa tutkimuksessa todetaan syytteitä nostetun 130:stä tutkitusta vain 41,5 prosentissa tapauksia, joista vain osa on johtanut tuomioihin (M. J-E väitös, s. 62). Kuvaava on, että J-E ei tuo tätä tulosta millään lailla esiin johtopäätöksissään.
https://www.pdfhost.net/index.php?Actio ... 3243d584ff
Siis osa tiivistelmästä:
Minna Joki-Erkkilä on väitöskirjassaan vuonna 2015 pyrkinyt osoittamaan myytiksi käsityksen, että immenkalvo vaurioituisi pysyvästi penetroivan yhdynnän yhteydessä. Hän on jakanut
saman käsityksen jo Auer/Kukka -lsh -jutun yhteydessä esittäessään, että "(I)mmenkalvon vauriot paranevat useimmiten täysin, ellei repeämä ole syvä". Sekä hänen vuonna vuonna 2011 lapsille tekemänsä tutkimuksen että väitöskirjan osalta Joki-Erkkilä tukeutuu erityisesti kahden yhdysvaltalaisen tutkijan tiettyihin tutkimuksiin:
Nancy D. Kelloggin, Shirley W. Menardin ja Annette Santosin vuonna 2004 julkaisemaan tutkimukseen
Genital anatomy in pregnant adolescents: "Normal" Does Not Mean "Nothing Happened" sekä tutkimukseen
Heger A, Ticson L, Velasquez O, Bernier R vuodelta 2002:
Children referred for possible sexual abuse: medical findings in 2384 children.
Tutkiessaan Auerin lapset 2011 hän totesi tyttöjen immenkalvot vaurioitumattomiksi. Hän kuitenkin kirjoitti normaalikäytännöksi muodostuneen lausunnon, minkä mukaan vauriottomuus ”ei puolla eikä sulje pois hyväksikäytön mahdollisuutta”, ja hän perusteli lausuntoa tutkimuksella Kellogg et al. 2004, minkä mukaan vain 5,6 prosentilla raskaana olevista alaikäisistä tehtiin objektiivinen löydös. Joki-Erkkilä ei kuitenkaan ota huomioon, että Kellogin tutkimusta ei voida soveltaa suoraan raiskauksiin, koska
tämän aineistosta 41 prosenttia muodostui suostumuksellisen seksin jälkeen raskaaksi tulleista. Joidenkin tutkimusten mukaan suostumuksellisen seksin aiheuttamien vaurioiden määrä on merkittävästi pienempi (eräässä tutkimuksessa 20 tutkitusta keneltäkään ei löydetty ”syvää leikkaumaa”).
Lisäksi ”objektiivinen löydös” tehtiin myös Kelloggin tutkimuksessa 36 prosentilta tutkituista, kun mukaan luetaan myös muut kuin kiistattomat hyväksikäytön todistavat löydökset. Ja on vielä otettava huomioon, että osan ei-spesifisistä (vaille diagnoosia jäävistä) löydöksistä on todettu voinut aiheutua hyväksikäytöstä. Tällöin päädytään siihen, että Kelloggin tutkimuksen perusteella on virheellistä väittää raiskaustapausten yhteydessä, että immenkalvon vauriot paranevat ”useimmiten” ja ”täysin”.
Astrid Hegerin tutkimus vuodelta 2002 tukee Nancy Kelloggin mukaan hänen tutkimustulostaan vuodelta 2004, mikä on ristiriidassa aikaisemman tutkimuksen kanssa. Hegerin tutkimuksessa todetaan kiistaton löydös melkein samalla prosenttisuudella kuin Kelloggin tutkimuksessa.
Hegerin tutkimuksen lähtökohta ei kuitenkaan ole vertailukelpoinen Kelloggin tutkimuksen kanssa – aineisto muodostuu
hyväksikäyttöepäillyistä, joille on kirjoitettu lähete erikoissairaanhoidolliseen tutkimukseen. Epäilyistä yleensä vain noin kolmasosassa tutkituista tapauksista päädytään Joki-Erkkilänkin väitöksen mukaan langettavaan tuomioon.
Lisäksi Hegerin aineisto periytyy hänen omaan tutkimuslaitokseensa lähetteen saaneista lsh-epäilytapauksista vuosilta 1985 – 1990, minä ajankohtana Yhdysvalloissa ja erityisesti länsirannikolla vallitsi lsh-epäilyhysteria McMartinin esikouluskandaalin johdosta. Astrid Heger itse oli yksi niistä, joka pani hysterian liikkeelle, kun hän ”kokemattomana assistenttina” kirjoitti perättömiä lääkärinlausuntoja tukemaan hyväksikäyttösyytöksiä. Vallinnut hysteria näkyy todennäköisesti hänen tutkimusaineistossaan vuosilta 19985 – 1990, jolloin löydösten vähäisyys tutkituissa ei johdu niinkään siitä, että vauriot olisivat parantuneet vaan siitä, että oletettuja hyväksikäyttöjä yksinkertaisesti ei ollut tapahtunut.
Hegerin tutkimuksen käyttäminen Kelloggin ja Joki-Erkkilän tavoin todistamaan raiskauksista koituvien vaurioiden vähäisyydestä kertoo kyseisten tutkijoiden kritiikittömyydestä.
Jos Auer/Kukka -tapauksessa kolmelta tutkitulta ei tehty minkäänasteisia immenkalvolöydöksiä, on Joki- Erkkilänkin väitöksessään siteeraamien tutkimusten perusteella huomattavan todennäköistä, että lapsia ei ole käytetty penetroivasti hyväksi – mikäli tutkimuksia ei tarkoitushakuisesti valikoida.