Jani Toivola ohjaa Suomen ensimmäisen reilun pelin elokuvan - BLM-edellä mennään:
Kertomisen arvoinen tarina
Suomalaiset elokuvat ja televisiosarjat ovat pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta läpeensä valkoisia, vaikka maailma ei ole. HS kysyi television ja elokuvien tekijöiltä, kuinka paljon he kiinnittävät huomiota omien töidensä moninaisuuteen.
ONKO tapahtumassa muutos?
Yle näytti kesän alussa vihreää valoa Ainoa huoneessa -sarjalle. Ruskeista tytöistä kertovan sarjan pilottijakso on historiallinen: koskaan aiemmin ei ole suomalaisessa televisiosarjassa nähty päähenkilöinä pelkästään ei-valkoisia näyttelijöitä.
Tammikuussa puolestaan julkaistiin ensimmäinen suomalainen elokuva mustasta transnaisesta, kun Susani Mahaduran Kelet-dokumenttielokuva sai ensi-iltansa.
Elokuvateattereihin piti tulla myös ohjaaja-käsikirjoittaja Khadar Ahmedin ensimmäinen pitkä elokuva Haudankaivaja, mutta koronavirusepidemian takia julkaisu siirtyi ensi vuodelle. Somaliasta 16-vuotiaana Suomeen muuttaneen Ahmedin elokuva kertoo djiboutilaisesta haudankaivajasta ja tämän perheestä.
Ainoa huoneessa -sarjasta on kuvattu ja julkaistu vasta pilottijakso. Katsojat saivat antaa pilotista ensin kommentteja, vasta sitten Yle teki päätöksen sarjan jatkosta.
Palautteissa kerrottiin, kuinka tällaista sarjaa on odotettu jo kauan ja että on käsittämätöntä, ettei vastaavaa ole ollut aiemmin.
Samaa mieltä on sarjan näyttelijä Senna Vodzogbe, 25.
”Sarjassa on ihmisiä, jotka näyttävät multa ja puhuvat suomea. Olen kaivannut samastumista ja hyväksymistä tähän yhteiskuntaan”, hän kertoo helsinkiläisessä kahvilassa.
Vodzogben vieressä istuu sarjan ohjaaja Jani Toivola. Hän sanoo, ettei kyse ole vain sarjasta, vaan siitä, miten sitä tehdään ja kuka sitä tekee.
”Toivottavasti tästä jäisi uusia rakenteita, joita muut voivat hyödyntää.”
Sarjan pilotissa nähtiin Vodzogben lisäksi Lola Lorenzo, Rebekka Kuukka, Yasmin Ahsanullah ja Helmi Lundén. Näyttelijät valittiin avoimien koekuvausten perusteella. Vaikka siinä nähtiin vaivaa, oli se välttämätöntä. Roolihahmojen valkoisuuteen on tarjottu usein syyksi sitä, ettei muita näyttelijöitä ole.
”Jos ei ole ruskeana ihmisenä nähnyt hirveästi ruskeita ammattinäyttelijöitä, ei välttämättä tunnista sitä, että se voisi olla oma polku. Ei, vaikka se olisi unelmana”, Toivola sanoo.
Pilotin toinen käsikirjoittaja on Ruskeat tytöt -mediassa toimiva Fiona Elonen. Sarjan tuottavat Mete Sasioglu ja Mazdak Nassir. Kuvaaminen aloitetaan arviolta ensi vuonna.
SUOMEN kielestä puuttuu vastine englannin person of color eli POC-termille, joka kuvaa kaikkia niitä ihmisiä, jotka käsitetään joksikin muuksi kuin valkoisiksi. Tässä jutussa käytetään samaan tarkoitukseen termiä ei-valkoinen. Sana ei ole kieltoilmaisun takia täydellinen, mutta parempaa ei tunnu Suomessa vielä olevan. Joissain tämän jutun kohdissa ei-valkoisista käytetään muotoa muut kuin valkoiset.
Ensimmäinen Suomen television ei-valkoinen hahmo, joka Toivolalla tulee lapsuudesta mieleen, on selänpesijä Hyvissä herroissa 1980-luvun lopulla.
”Häntä kutsuttiin nokikepiksi. Huudettiin, että nokikeppi tuo lisää gin and tonicia. Sitä katsoimme aina joka viikko perheen kanssa”, Toivola sanoo.
Vodzogbe ei keksi omasta lapsuudestaan yhtään esimerkkiä ennen kuin Toivola mainitsee Kaisla Löyttyjärven Kotikadussa 2000-luvun vaihteessa.
Lähivuosien elokuvista Vodzogbe muistaa Miia Tervon Auroran ja Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen. Niissä muut kuin valkoiset näyttelijät ovat keskeisissä rooleissa, kuten Selma Vilhusen elokuvassa Hölmö nuori sydän ja Samuli Valkaman Saattokeikassa.
Ruskeiden ihmisten esiintyminen valkokankaalla on ollut toki tarpeellinen ensiaskel, mutta nyt on Vodzogben ja Toivolan mukaan aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Siihen, miten ei-valkoiset hahmot tarinoissa kuvataan.
”Kenen tarina on kertomisen arvoinen?”, Toivola kysyy.
KUN Toivola opiskeli näyttelijäksi New Yorkissa 2000-luvun vaihteessa, olivat ruskeiden roolit hyvin rajattuja.
”Niitä oli tosi vähän, ja ne kaikki olivat ’gangsta hip hop whats up dude’ -hahmoja ihan konkreettisesti. Agentit sanoivat, etteivät he tiedä, mitä tehdä mun kanssa.”
Toivola oli ”liian sivistynyt”, puhe oli ”liian hienoa” ja ulkonäkö ”liian eurooppalainen”.
”Sitten piti yrittää vielä peittää homous ja miettiä, miten olisin mahdollisimman heteron oloinen tyyppi.”
Näyttelijänä Toivolalla oli usein olo, että hän on vain peilinä muiden ennakkoluuloille. Silloin on hänen mukaansa vain joku, jonka avulla osoitetaan, kuka on hyvä ja kuka paha.
Kun Senna Vodzogbe haaveili lapsena näyttelijän työstä, ei hän ajatellut ihonvärinsä olevan esteenä.
Epäröinti alkoi vasta viime syksynä, kun hän aloitti näyttelijäopinnot Tampereen yliopistossa. Opiskelijat vietiin katsomaan lukuisia teatteriesityksiä, joissa toistui sama kaava: pääosia ja muita kiinnostavia rooleja esittivät valkoiset näyttelijät. Jos muita kuin valkoisia näyttelijöitä oli lavalla, he esittivät sivurooleja, ja usein vielä sellaisia, joissa etnisyys oli keskiössä.
Vodzogbe alkoi miettiä, millaisia rooleja hänelle on tarjolla, ja mitä hän on jo tehnyt. Niissäkin oli kaava: eniten on pyydetty muslimin ja pakolaisen rooleihin.
Syke-sarjassa Vodzogbe esittää ensihoitajaa, joka on muslimi. Toista muslimiroolia hän ei enää välttämättä halua tehdä, jotta hän tekisi tilaa niille, jotka edustavat uskontoa oikeasti.
BLACK LIVES MATTER -liike levisi Yhdysvalloista muihin maihin, kun poliisi surmasi toukokuussa George Floydin. Vaikka rasismia on ollut Suomessa aina, ei siitä ole käyty yhtä laajaa yhteiskunnallista keskustelua kuin tänä kesänä. Toivola sanoo, että Suomen kaltaisessa maassa kasvaneena on ollut vaikea puhua mustista ja valkoisista.
Nyt hän haluaa oppia puhumaan.
”Ajatus siitä, ettei värillä ole väliä, jättää minut ruskeana ihmisenä varjoon.”
Väristä pitää puhua. Tutkija Robin DiAngelo kirjoittaa kirjassaan White Fragility: Why it’s so Hard for White People to Talk about Racism, kuinka asiat esitetään länsimaissa valkoisten ihmisten normeilla ja kuvilla.
On ”ihonvärinen” meikki, kuvat vaaleaihoisista Aatamista, Eevasta ja Jeesuksesta sekä valkoinen nukke, jolla harjoitellaan ensiavun antamista. Valkoiset ovat ”vain ihmisiä”, joiden ihonväriä ei juuri koskaan mainita.
Hollywoodia on kritisoitu siitä, kuinka mustat ihmiset esitetään elokuvissa lähinnä rikollisina tai ressukoina, jotka valkoinen hahmo pelastaa.
Kesäkuussa yli 300 mustaa näyttelijää kirjoitti vetoomuksen Yhdysvaltojen viihdeteollisuudelle. Kirjeessä vaaditaan lopettamaan mustien tarinoiden kertominen tavalla, joka vahvistaa haitallisia stereotypioita.
YKSI yleisimmistä kertomisen tavoista on valkoisen pelastajan tarina. Robin DiAngelo käyttää esimerkkinä elokuvien valkoisesta pelastajasta Sandra Bullockin Mrs. Tuohyn hahmoa. Vuoden 2017 Elämä pelissä -elokuvassa Mrs. Tuohy pelastaa Oher-nimisen mustan nuoren miehen jengiläisyydeltä ja johdattaa kunnollisen elämän polulle. Lopulta Oherista tulee menestynyt NFL-pelaaja.
Myös Piiat-elokuvaa ja Green Bookia käytetään usein esimerkkeinä valkoisesta pelastajasta.
Haudankaivaja-elokuvan tekijä Khadar Ahmed muistuttaa, että valkoista pelastamista löytyy myös suomalaisista elokuvista. Ahmedin mieleen on jäänyt Antti J. Jokisen Pahan kukat vuodelta 2016. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa muusikko Junon esittämä musta mies ryöstää kioskin.
”Hän tekee mitä tyhmempiä päätöksiä. Sekoilee, ei tee mitään oikein. Lopussa ihana, hyvin pärjäävä nuori valkoinen velipuoli pelastaa hänet”, Ahmed sanoo.
Valkoisen pelastajan tarinat vahvistavat kuvaa valkoisten ylivertaisuudesta, jolloin muut kuin valkoiset näyttäytyvät vähemmän kykeneväisinä ihmisinä. Haitallisinta on toistojen määrä: tarinasta tulee normi, jota kulutetaan kyseenalaistamatta kerta toisensa perään.
Kaikki lähtee Ahmedin mukaan käsikirjoittamisesta. Jos valkoinen kirjoittaa tarinan ei-valkoisesta, hahmot rakentuvat median stereotyypeistä, joita toistetaan valkoisesta näkökulmasta ilman kosketuspintaa siihen, millaista elämä vähemmistönä todellisuudessa on.
Ahmed vertaa valkoisten tekijöiden elokuvia Barry Jenkinsin elokuviin, joista Moonlight voitti kolme Oscar-palkintoa. ”Hän kirjoittaa mustista hahmoista lämmöllä ja lempeydellä”, Ahmed sanoo.
Khadar Ahmedin mukaan keskeiset kysymykset elokuvantekijöille ovat, kenelle tarina kerrotaan ja miksi se kerrotaan.
”Kaikki totta kai tietävät vastaukseni näihin kysymyksiin ei-valkoisena ohjaajana. Minua kiinnostaisi tietää, mitkä ovat valta-asemissa olevien vastaukset”, Ahmed sanoo.
YHDEN vastauksen antaa SOLAR FILMSIN toimitusjohtaja ja vastaava tuottaja Jukka Helle.
Hänen mukaansa roolitukset menevät ”luonnonvalinnan” kautta. Näyttelijöiden etnisyyttä mietitään tuotannoissa ”hyvin vähän”.
Solar Films on yksi Suomen suurimmista elokuvien tuotantoyhtiöistä, ja se keskittyy ”suuren yleisön” hitteihin.
Helle ottaa Solar Filmsin elokuvista esiin Khadar Ahmedin käsikirjoittaman Saattokeikan. Elokuva oli Helteen mukaan ”lähtökodiltaan sellainen, jossa haluttiin haastaa ennakkoluuloja”.
Romanttisissa komedioissa tai draamaelokuvissa, joissa ei käsitellä rasismia, ovat näyttelijät lähes aina valkoisia. Mistä tämä elokuvantekijöiden mielestä johtuu?
Jukka Helle on tovin hiljaa. Sitten hän toteaa Suomessa olevan ”lähtökohtaisesti hyvin vähän muun värisiä”, ja että elokuvan tekeminen lähtee ”muusta ajattelusta”.
”Ei ole tullut mitään ahaa-elämystä. Emme ole havahtuneet siihen, että meidän elokuvissa on vain valkoisia näyttelijöitä”, Helle sanoo.
Elokuvayhtiö Tuffi Filmsin perustaja ja käsikirjoittaja-ohjaaja Kirsikka Saari muistaa erään tuotantoyhtiön miespuolisen tuottajan kommentin.
”Hän sanoi, ettei voisi tehdä isoa hittiä, jossa olisi suomalainen nainen ja tummaihoinen mies, koska suomalainen mies ei kestäisi katsoa sitä”, Saari sanoo. Elokuva olisi tuottajan mielestä ”liian iso taloudellinen riski”.
ELOKUVANTEKIJÄT ovat eri mieltä siitä, pitäisikö Suomessa tehdä enemmän elokuvia muistakin kuin valkoisten tarinoista.
Solar Filmsin Helle sanoo, ettei tiedä, mikä on valkoisten tarina ja mikä on muiden tarina. ”Meidän perusyleisö on Suomessa asuvat suomalaiset. Yritämme kertoa tarinoita heille. Monikulttuurisuus ja muu varmaan näkyy, muttei se ole päälle liimattua”, Helle sanoo.
Hän kertoo, ettei näe ”lähtökohtaisesti mitään estettä” sille, etteikö etnisistä vähemmistöistä kertovia tarinoita voisi tehdä, vaikka yhtiö tavoittelee suuria yleisöjä. Vain sillä on hänen mukaansa merkitystä, kuinka koskettava tai hauska tarina on, ja voiko henkilöihin samastua.
”Mutta sillä ei ole mitään tekemistä etnisen taustan kanssa. Uskon, että suomalaiset kiinnostuvat monista tarinoista.”
Kysymys siitä, pitäisikö tuotantoyhtiöiden käyttää aikaa ja energiaa siihen, että elokuvien päähenkilöinä olisi muitakin kuin valkoisia on Helteen mukaan ”laaja ja moniuloitteinen”.
”En näe, että on suoraan elokuvayhtiöiden asia vaikuttaa omilla laitoksilla yhteiskunnan kehitykseen”, Helle sanoo.
HELSINKI-FILMIN toimitusjohtaja ja tuottaja Aleksi Bardy on eri mieltä. Bardyn mukaan hänen ja muiden tehtävänä on edistää elokuvien moninaisuutta. Helsinki-filmi on Solar Filmsin tavoin yksi merkittävimmistä elokuvien tuottajista Suomessa.
”Kun tämä kohtalo tai hanke koputtaa ovelle, on meidän aika ymmärtää, että ovi pitää avata. Pitää olla mukana mieluiten aktiivisesti, mutta vähintäänkin reaktiivisesti”, Bardy sanoo.
Tähän mennessä Helsinki-filmin elokuvien päärooleissa on ollut paria poikkeusta lukuun ottamatta vain valkoisia. ”En lähde puolustelemaan. On selkeää, että elokuvissa on ollut sokea piste. Uskon, että se on korjattavissa”, Bardy sanoo.
Tuffi Filmsillä moninaisuuden lisääminen on yksi keskeisistä tavoitteista. Perustajat Elli Toivoniemi ja Kirsikka Saari korostavat, että omat etuoikeudet ja valta pitää tunnistaa. ”Aina kun on valtaa, on myös valtaa muuttaa asioita”, Toivoniemi sanoo.
Bardy on samaa mieltä.
”Kun syntyy valkoisena ihmisenä ylemmän keskiluokan koulutettuun perheeseen, on suurempi todennäköisyys saavuttaa jokin asema kuin jollain muulla. Se on tilastollinen seikka, ja se on pakko myöntää.”
Jukka Helle ei hahmota kysymystä oman vallan reflektoinnista. ”En ole koskaan havainnut, että olisi pitänyt pohtia, mitä työtä teen tai miten sitä työtä teen”, hän sanoo.
”Olen hakeutunut uralle, koska se mitä teen, on kiinnostanut lapsesta ja nuoresta saakka. Pitäisikö mun miettiä, onko siihen, mitä olen tehnyt, vaikuttanut se, minkä näköinen olen tai millainen taustani on? En osaa ajatella, että sillä olisi merkitystä.”
KIRSIKKA SAARI miettii, onko valkoisen elokuvantekijän tekopyhää puhua aiheesta. Mutta vaikka puhuminen tuntuu vähän kiusalliselta, ei voi olla hiljaa.
”Se, mitä näemme kankaalla, luo todellisuutta”, Saari sanoo.
Karu esimerkki elokuvien vaikutuksesta on yhdysvaltalaisen D.W. Griffithin Kansakunnan synty vuodelta 1922. 13. lisäys -dokumentissa esitetään, kuinka elokuva antoi kimmokkeen Ku Klux Klanin uuteen tulemiseen. Klaani kuvataan elokuvassa sankarillisesti, kun mustat miehet esitetään valkoisia naisia puskassa vaanivina saalistajina. Ku Klux Klan sai päähänsä polttaa ristejä vasta sen jälkeen, kun D.W. Griffith lisäsi palavat ristit elokuvaansa.
AINOA HUONEESSA -SARJAAN etsitään nyt muita kuin valkoisia kirjoittajia, jotta ruskeiden tyttöjen tarinoita kertovat siihen oikeat ihmiset. Toivola myöntää sen olevan hankalaa, koska valtaosa käsikirjoittajista on valkoisia.
”Täytyy miettiä, millaisen kirjoittajahuonemallin luomme. Onko meillä päädramaturgi, joka ei ole välttämättä poc, mutta muut kirjoittajajoukosta ovat.”
Kielitaitoa esitetään yhdeksi syyksi, joka vaikuttaa elokuvakouluista valmistuvien valkoisuuteen.
Khadar Ahmed haki suomalaisiin elokuvakouluihin monta kertaa, muttei päässyt sisään. Kun Ahmed kerran pääsi käsikirjoituksensa perusteella haastatteluun, kysyttiin häneltä monta kertaa, onko hän kirjoittanut tekstin itse.
Myöhemmin koulusta soitettiin, että Ahmedissa ”on potentiaalia” ja käsikirjoitus on ”todella hyvä”, muttei hänen kielitaitonsa riitä.
”Jos lähetätte minut kotiin, ei suomen kieleni kehity sielläkään. Kieli on helpoin syy olla antamatta koulupaikkaa”, Ahmed sanoo.
ELOKUVA ja televisio eivät ole erillisiä lokeroita muusta yhteiskunnasta. Jani Toivola sanoo, että keskustelua pitäisi tulla elokuva- ja televisioalan tueksi ja toisinpäin.
#Metoo-liikkeestä on ollut jo apua. Elokuvien ja tv-sarjojen ihanne siitä, että maailmassa olisi vain miehiä ja naisia, jotka ovat valkoisia, hoikkia ja heteroseksuaaleja, on Toivolan mukaan muuttumassa. Tämä halutaan huomioida myös Ainoa huoneessa -sarjassa.
”Ei niin, että pidämme kaiken muun ennallaan, mutta otamme uuden värin”, Toivola sanoo.
Senna Vodzogben mukaan tuotantoyhtiöiden pitäisi lähteä muutokseen mukaan aidosta halusta, eikä tarpeesta kiillottaa omaa julkisuuskuvaa.
”Toivon, ettei alalla tulisi mitään trendiä, että yhtäkkiä tehdään vain sarjoja, joissa on etnisiä ihmisiä.”
Khadar Ahmed muistuttaa, että toimittajille on helppo lupailla muutosta, mutta muutakin tarvitaan.
”Katsotaan muutaman vuoden päästä, miltä suomalainen elokuva näyttää”, Ahmed sanoo.
Siihen ei riitä, että ihmisiä vain haastatellaan tarinoihin taustaksi.
”Muutosta ei tule, jos kirjoitushuoneissa on vain valkoisia ihmisiä päättämässä.”
Historiallinen vääryys korjataan vihdoin. Ihmisvärillä on siis väliä. Käsikirjoituksella eikä näyttelijöiden ammattitaidoilla ole mitään merkitystä. Pääasia, että muut kuin valkoiset (siat) saavat roolin. Jos näyttelijät valittiin ihonvärin perusteella, niin kyse ei suinkaan ollut rasismista, vaan halusta kuvat aitoa suomalaisuutta. Sellaista mitä se nykyään on.
Tämän elokuvan on sitten niikus pakko saada pelkästään hyviä arvosteluja. Onneton hän, joka kehtaa sanoa mitään moitittavaa.
Jahas, tästä onkin näemmä tuomio jo annettu. Mennyt minulta ihan ohi...
Koska musta mies ei ryöstä kioskia oikeassa elämässä, niin ei sitä saa olla elokuvissakaan. Saati sitä, että valkoinen mies voisi olla pelastaja. Ei, vaan roolit pitää olla toisinpäin.
Hienoa, miten huumausaineriippuvuuden sairastuttaman rikollisen neekerin kuolema saa aikaan aaltoja myös Suomessa. Vääryyttä nähdään nyt joka paikassa.
oli vasta alkusoittoa. Seuraavaksi tehdään
uusiksi ja kerrotaan kuinka kaikki oikeasti meni. Jani Toivola on uusi
. Ja tietysti paras koskaan Rokkaa esittänyt.