Viiltäjä-Jack ...

[Pad]

IS nosti taas tämän esille.
https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006040109.html
Oikeasti tuo molempien, Eddowsin ja Kosminskin, dna:n löytyminen shaalista ei todista muuta kuin että molemmat ovat olleet shaaliin lähellä. Eddowsilla tuo shaali oli murhan aikana ja Kosminski on joskus onnistut ruikkimaan spermaansa siihen. On tunnettu fakta, että Eddows oli prostituoitu. Tuona aikana aina kaikilla ei ollut rahaa, joten joskus tavaralla maksettiin palveluista. Ehkä Kosminski oli antanut shaalin Eddowsin palveluita vastaan, ehkä ei. Voi olla, että Eddows sai rahaa palkaksi Kosminskin hoitelusta ja shaali oli jo hänellä. Siinä suikkarin yhteydessä Kosminski onnistui ruikkaamaan vähän shaalille, ei kummempaa.

[PoliisimestariSisu]

Kosminskia olen pitänyt syyllisenä jo ennen tuota Louhelaisen tutkimusta viitisen vuotta sitten.


Tuosta aiemmin mainitusta The House that Jack Built leffasta, paskin pätkä jonka olen vuosikausiin katsonut. Täyttä paskaa väittää "modernisoiduksi" Viiltäjä-Jack leffaksi.

[devil_doll]

Kyllä tämä juttu on selvitetty jokseenkin varmasti. Louhelaisen tutkimuksen kriitikot unohtavat säännöllisesti, että Kosminski oli jo valmiiksi yksi pääepäillyistä, ja että juutalaisia ei tuolla nyt niin hirveästi pyörinyt, että olisi ollut todennäköistä vahingossa päätyä juutalaisilla yleiseen haploryhmään näytteessä.

Viiltäjän tarina on vaan niin monelle hillotolppa, ettei tosiasioita haluta tunnustaa.

[wretch]

Kannattaa kuunnella alapuolella olevan linkin takaa löytyvä BBC:n haastattelu. Todella paljon yksinkertaistaen; kirjan kirjoittaja ”veti mutkat suoraksi” Louhelaisen mukaan.
https://www.bbc.co.uk/sounds/play/b04gc2y0
Louhelaisen Journal of Forensic Sciences- lehdessä julkaistua tutkimusta vastaan on myös hyökätty voimakkaasti, ja hyvästä syystä.
En ala näitä kääntämään koska DNA-tutkimus on sellainen ala, jota en kovinkaan hyvin ymmärrä. Kuitenkin on selvää, että tarinassa on yksi, ellei peräti kaksi ”humpuukimestaria”.
Taas yksi kyseenalainen kirja satojen samanlaisten joukkoon. Jäämme odottamaan seuraavaa versiota tapahtumien kulusta. Kuinkahan monta kirjaa Jackista on kirjoitettu? Tietenkin suurimassa osassa näistä kirjoissa ”paljastetaan” kuka Jack oli. Ei mitään uutta auringon alla…

Tässä on linkki edellämainittuun tutkimukseen
https://www75.zippyshare.com/v/rOEF74ox/file.html

[devil_doll]

Louhelaisen Journal of Forensic Sciences- lehdessä julkaistua tutkimusta vastaan on myös hyökätty voimakkaasti, ja hyvästä syystä.

No mitkä ne syyt on? Itse en ole nähnyt vielä yhtään kunnolla perusteltua kritiikkiä, vain huutelua.

Louhelainen munasi kun lähti tuon shaalityypin kelkkaan julkaisematta ensin tutkimusta muualla, mutta eihän se vaikuta tuloksiin.

[wretch]

The results are unlikely to satisfy critics. Key details on the specific genetic variants identified and compared between DNA samples are not included in the paper. Instead, the authors represent them in a graphic with a series of colored boxes. Where the boxes overlap, they say, the shawl and modern DNA sequences matched.

The authors say in their paper that the Data Protection Act, a U.K. law designed to protect the privacy of individuals, stops them from publishing the genetic sequences of the living relatives of Eddowes and Kosminski. The graphic in the paper, they say, is easier for nonscientists to understand, especially “those interested in true crime.”

Walther Parson, a forensic scientist at the Institute of Legal Medicine at Innsbruck Medical University in Austria, says mitochondrial DNA sequences pose no risk to privacy and the authors should have included them in the paper. “Otherwise the reader cannot judge the result. I wonder where science and research are going when we start to avoid showing results but instead present colored boxes.”

Hansi Weissensteiner, an expert in mitochondrial DNA also at Innsbruck, also takes issue with the mitochondrial DNA analysis, which he says can only reliably show that people—or two DNA samples—are not related. “Based on mitochondrial DNA one can only exclude a suspect.” In other words, the mitochondrial DNA from the shawl could be from Kosminski, but it could probably also have come from thousands who lived in London at the time.Other critics of the Kosminsky theory have pointed out that there’s no evidence the shawl was ever at the crime scene. It also could have become contaminated over the years, they say.

https://www.sciencemag.org/news/2019/03 ... ack-ripper

Kyllä, tutkimuspaperissa on datan paikalla värillisiä laatikoita. Tämä tarkoittaa sitä, että muut tutkijat eivät pääse todella tarkastamaan tuloksia. Paperin kirjoittajat vetoavat Britannian Data Protection Actiin, mutta muiden tiedemiesten mukaan mtdna ei kuulu lain piiriin. Mtdna ei ole niin yksilöivä ja data olisi pitänyt lisätä.
Mtdna:n avulla voidaan ainoastaan sulkea pois epäiltyjä. Ei ole myöskään todisteita, että shaali olisi ollut koskaan rikospaikalla. Shaalia ei ole koskaan säilytetty steriilisti, joten ”saastumisen” vaara on suuri jne…
Jos olisit vaivautunut kuuntelemaan BBC:n jutun, niin olisit kuullut, kuinka Louhelainen itse sanoo/myöntää, etteivät nämä todisteet riittäisi, jos rikokset olisivat tapahtuneet nykypäivänä ja oikeudenkäynti pidettäisiin pian. Louhelainen myös on sanonut, että tutkimus tehtiin lähinnä True Crime- yhteisön tarpeisiin.
Mikäli näin niin miksi tutkimus piti julkaista eräässä maailman arvostetuimmissa alan julkaisussa?
Oliko muuten ”huutelu” mielestäsi sitä, kun tiedeyhteisö oli (oikeutetusti) ärtynyt siitä, kun tutkimusta ei oltu julkaistu vertaisarvioidussa tiedejulkisussa? Toivottavasti ei. En kyllä ihmettelisi.
Nythän tutkimus on julkaistu ja asetettu kyseenalaiseksi. Tiede on tämänkaltaista. En usko, että parempaa dataa tulee, kun Louhelainen puhui kuten puhui. Kannattaa kuunnella aikaisemmin postittamani linkki BBC:n ohjelmaan.
Edit: Louhelaisen myöntäminen tulee jossain 10 minuutin kohdalla

[spiderman83]

Kyllä tämä juttu on selvitetty jokseenkin varmasti. Louhelaisen tutkimuksen kriitikot unohtavat säännöllisesti, että Kosminski oli jo valmiiksi yksi pääepäillyistä, ja että juutalaisia ei tuolla nyt niin hirveästi pyörinyt, että olisi ollut todennäköistä vahingossa päätyä juutalaisilla yleiseen haploryhmään näytteessä.

Viiltäjän tarina on vaan niin monelle hillotolppa, ettei tosiasioita haluta tunnustaa.

Ei ollut Itä-Lontoossa juutalaisia 1800-luvun lopulla? Eihän siellä juuri muita ollutkaan, ja mm. viiltäjän tekemän "kaksoismurhan" molemmat todistajat olivat juutalaisia.

[Unhola]

Eli siis huivissa oleva sperma on joko Kosminskin tai jonkun muun, joka kuuluu samaan äitilinjaan tai mikä nyt oikea sana lieneekään.

[Luupää]

'
Viime vuonna Englannissa on ilmestynyt kirja, joka kertoo Viiltäjä-Jaskan uhreista muutakin kuin että he olivat prostituoituja. Kirja on suomennettu nimellä Viisi.

https://yle.fi/uutiset/3-11287043?origin=rss

Viiltäjä-Jackin murhaamat naiset saavat vihdoin kasvot – tuore kirja kertoo, mitä on olla köyhä nainen Viktorian ajan Englannissa

Brittihistorioitsija haluaa palauttaa sarjamurhaajan uhreille heidän tärkeimmän omaisuutensa, ihmisarvon.

Hallie Rubenhold haluaa muistuttaa, että Viiltäjä-Jackina tunnetun sarjamurhaajan uhrit olivat naisia, joilla jokaisella on oma väkevä elämäntarinansa.

11.4.2020 Päivi Puukka


– Viiltäjä-Jack on yksi Englannin vetävimmistä kulttuurivientituotteista.

Historioitsija Hallie Rubenholdin äänessä on vain hitusen ironiaa.

Syksyllä 1888 Lontoon Whitechapelissa murhattiin viisi naista. Uhrien kurkut oli viilletty auki ja osalta oli viety sisäelimiä. Tekijää ei koskaan saatu kiinni poliisin ja yleisön vimmaisista selvitysyrityksistä huolimatta.

Kuningatar Viktorian hallitsemaa ajanjaksoa Englannissa leimasi tiukka jako eri yhteiskuntaluokkiin. Köyhän kansanosan keskuudessa kyti protestimieli ja valtaapitävät olivat varpaisillaan. Whitechapellin alueesta tuli varattoman työväenluokan protestien keskus.

Julma murhasarja alueella järkytti koko yhteisöä. Selvittämättä jääneet veriteot kiehtovat ihmisten mielikuvitusta yhä. Viiltäjän jäljillä ovat niin tutkijat kuin turistitkin. Hänestä on kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia.

Sen sijaan murhaajan uhrit ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

– Mitä tahansa legendaa tai historiallista faktaa on hyvä tuulettaa ja tutkia uudelleen aika ajoin, Hallie Rubenhold sanoo.

– Viiltäjä-Jackin uhrit leimattiin prostituoiduiksi ja sitä myötä vähempiarvoisiksi kansalaisiksi. Tämä stigma on leimannut heidän tarinaansa vuosisatojen ajan.

Kirjassaan Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit (Atena 2020) Hallie Rubenhold sanoo, että on yhdentekevää, olivatko naiset prostituoituja vai eivät. Polly Nichols, Annie Chapman, Elizabeth Stride, Kate Eddows ja Mary Jane Kelly olivat yhtä kaikki naisia, jonkun puolisoita, jonkun äitejä, jonkun lapsia. Persoonia, joilla on elämäntarina alkuineen ja verisine loppuineen. Naisia, jotka olivat yhteiskunnan jäseniä viktoriaanisessa Lontoossa. Kaupungissa, joka oli revetä liitoksistaan.


Kouluja käynyt Kate

Englanti eli 1800-luvun lopulla teollisen vallankumouksen toista aaltoa. Tehtaat vaativat tuottaakseen halpaa työvoimaa. Sitä virtasi kaupunkeihin maaseudulta aina Irlantia myöten. Koska palkat olivat matalat, eikä työtä riittänyt kaikille, suuri osa ihmisistä eli köyhyysrajan alapuolella. Rubenholdin mukaan 1800-luvun lopulla Lontoon asukkaista reilusti yli puolet oli köyhiä.

– Köyhät eivät kärsineet ainoastaan nälästä. Heille ei riittänyt asuntoja, eikä heillä ollut varaa terveydenhuoltoon. Suuri osa oli fyysisesti huonossa kunnossa.

– Huonoimmassa asemassa olivat köyhät naiset. He saivat elämän pelissä tyhjät kortit käteen, Rubenhold toteaa.

Vähävaraiseen perheeseen syntyminen tarkoitti tytölle näköalatonta tulevaisuutta. Melkein puolet brittinaisista oli 1800-luvun lopulla luku- ja kirjoitustaidottomia.

Viiltäjä-Jackin viidestä uhrista muutama oli päässyt lapsena koulunpenkille. Yksi heistä oli Cathrine, Kate, Eddowes. Hän pääsi yhdeksänvuotiaana kouluun, joka tarjosi tehdastyöläisten lapsille ilmaisia opiskelupaikkoja.

Vapaaoppilaspaikkojen vuoksi vähävaraiset lapset pääsivät hetkeksi irti kurjista oloista ja saattoivat kouluttautua ammattiin. Katen käymän lontoolaisen Dowgate Schoolin oppilaista tuli käsityöläisiä, kuten hevosvaunujen rakentajia. Jotkut pääsivät harjoitteluun arkkitehti- tai insinööritoimistoon ja sitä kautta arvostettuun ammattiin. Mutta eivät tytöt.

– Vaikka tyttö olisi päässyt kouluunkin, hänelle opetettiin siellä lukemisen lisäksi lähinnä kotitaloutta.

– Avioituminen samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvan miehen kanssa tarkoitti sitä, että kun lapsia alkoi tulla, perhe syöksyi yhä syvemmälle köyhyyden kuiluun, Rubenhold sanoo.

Näin kävi myös Kate Eddowesille. Hän lyöttäytyi yhteen kiertelevän kauppiaan kanssa. Pariskunta ryhtyi myymään paperitavaroita ja itse kirjoittamiaan balladeja. Vauhdittaakseen myyntiä Kate lauloi katkelmia balladeista kadunkulmissa ja toreilla.

Kun lapsia alkoi tulla, pariskunta köyhtyi köyhtymistään. Siihen mennessä, kun Eddowes oli 47-vuotias, hän oli eronnut, alkoholisoitunut ja asui yömajoissa sekä Whitechapellin alueen kaduilla. Eräänä aamuna lokakuussa 1888 Kate Eddowes löytyi kadulta kurkku auki viillettynä.

Balladien laulaja oli pieni kuuluisuus. Hänen hautajaisiinsa Ilfordin hautuumaalla osallistui satoja ihmisiä.

Kate Eddowes: Peltipurkki, sisällä sokeria, pienihampainen kampa, 12 valkoista riepua, osa hiukan verisiä... (Ote vainajalta jääneiden esineiden luettelosta.)


Elizabeth, tyttö Ruotsista

Nuoret naimattomat naiset saattoivat työskennellä myös kodin ulkopuolella. Tarjolla ollut tehdastyö oli fyysisesti raskasta eikä palkalla tullut toimeen. Palvelijoille oli tarvetta kaikissa talouksissa, joilla suinkin oli varaa maksaa pientä palkkaa.

Jos hyvin kävi, nainen saattoi edetä hyvän perheen palveluskunnassa ylempään kastiin, kokiksi, taloudenhoitajaksi tai kamarineidoksi.

– Kodeissa työskenteleviä tyttöjä käytettiin usein seksuaalisesti hyväksi.

– Oli aika tavallista, että palvelijattarelle syntyi suhde johonkuhun miespuoliseen perheenjäseneen vapaaehtoisesti tai pakotettuna, Rubenhold sanoo.

Tavallisin tarina oli se, että nainen tuli raskaaksi ja sai potkut.

Rusoposkinen ruotsalaisneito Torslandasta, Elizabeth Ericsson, värväytyi göteborgilaiseen perheeseen palvelijaksi tienatakseen rahaa myötäjäisiään varten. Neljän vuoden päästä hän oli saanut kuppatartunnan ja odotti lasta.

– Elisabeth on yksi kirjani kiinnostavimmista henkilöistä, Hallie Rubenhold tuumii.

Elizabeth Stride o.s. Ericsson kulki Lontoossa omia polkujaan ja monia hänen vaiheitaan on vaikea seurata. Paljon silti tiedetään. Muun muassa se, että alkoholi alkoi maistua hänellekin, kun elämä kävi liian rankaksi.

– Alkoholiongelmia oli paljon tuohonkin aikaan. Työväenluokan ihmisillä ei juurikaan ollut ryypiskelyä kummempaa tekemistä vähäisellä vapaa-ajallaan, Rubenhold kertoo.

– Moni koukuttui alkoholiin myös lääkkeiden kautta. Melkein kaikissa lääkeaineissa 1800-luvulla oli alkoholia tai jopa opiumin kaltaisia huumaavia aineita.

Tiedot Elizabeth Striden viimeisestä päivästä 30. syyskuuta 1888 ovat hajanaiset. Todistajien mukaan hän oli maksanut itselleen yösijan naisten yömajasta. Illalla Stride kuitenkin lähti tapaamaan jotakuta tai etsimään seuraa. Jostain syystä hän ei ollutkaan saapunut yömajaan vaan oli päättänyt nukkua kadulla. Aamulla ohikulkija löysi hänet kurkku auki viillettynä.

Elizabeth Stride: Metallilusikka, 1 pieni nappi ja 6 kuusi isoa nappia, pala musliinikangasta... (Ote vainajalta jääneiden esineiden luettelosta.)


Annie, aatelismiehen ajurin vaimo

Tuntuu uskomattomalta, että Hallie Rubenhold on löytänyt näinkin paljon tietoa naisista, jotka jo elossa ollessaan oli leimattu mitättömiksi laitapuolen kulkijoiksi ja ilotytöiksi. Kaikki yhteiskunnan jäsenet ovat kuitenkin jättäneet jotain jälkiä jo tuolloin. Naisista löytyi merkintöjä väestörekisteristä, sairaaloista ja köyhäintaloista.

Yksi uhreista kohosi yhteiskunnan portaita hyvinkin korkealle. Annie Chapmanin aviomies nousi tallipojasta aatelismiehen ajuriksi ja tallipäälliköksi. Perhe asui upean kartanon mailla Windsorissa ja John Chapmanin työnantaja seurusteli kuninkaallisten kanssa. Myös Annien alamäki alkoi alkoholista. Sitä hän nautti oletettavasti tylsyyteen, sillä hänellä oli vähän lapsia ja kotiaskareita varten oli varaa ottaa palvelija.

Annien perhe yritti viimeiseen asti auttaa häntä. Englannin ensimmäinen naisille tarkoitettu alkoholistiparantola Spelthornen hoitola Felthamissa kirjasi rouva Chapmanin sisään joulukuussa 1882.

Annie Chapman: Punavalkoraidalliset villaiset sukat, 2 alushametta, kirjekuoren pala, jossa kaksi pilleriä... (Ote vainajalta jääneiden esineiden luettelosta.)

Potretti Annie ja John Chapmanista. Kuva ei ole varsinainen hääkuva, mutta se on otettu lähellä pariskunnan avioitumista.Kuvitusta kirjasta Viisi, Atena Kustannus.jpg (39.02 KiB) Katsottu 5156 kertaa

Kahdesta uhrista löytyy tarkka kuolinsyytutkijoiden raportti. Kaikkien naisten läheisiä kuulusteltiin murhien tutkinnan yhteydessä.

Vaikka Viiltäjä-Jackin uhreja ei sinänsä pidetty tärkeinä, sarjamurhaaja herätti paljon kiinnostusta ja tapauksia seurattiin tarkkaan lehdistössä.

– Monia lehtiä, tilastoja ja rekistereitä on viime vuosina digitoitu. Nyt niihin on paljon helpompi päästä käsiksi kuin ennen.

– Lehtijuttuihin olen suhtautunut kriittisesti, mutta yhtä kaikki kaikista uhreista löytyi yllättävän paljon tietoa, Rubenhold sanoo.

Yleinen käsitys murhista oli, että tekijä olisi houkutellut uhrit harrastamaan seksiä kanssaan. Ruumiista ei kuitenkaan löytynyt mitään merkkejä sukupuoliyhteydestä. Ruumiinavauksissa todettiin, että naiset olivat kuolleet makuullaan tai puoliksi makuullaan. Neljä naisista murhattiin kadulla ja yksi omaan sänkyynsä. Silti kukaan ei kuullut huutoa tai kamppailun ääniä. Heidät oli siis mitä todennäköisimmin surmattu nukkuessaan.


Köyhäintalon huonot naiset

Kansaa kurjistava kodittomuus oli ongelma, joka oli Lontoon viranomaisilla hyvin tiedossa. Viktoriaanisen ajan vähävaraisille oli olemassa erilaisia asuntoloita ja köyhäintaloja.

Viiltäjä-Jackin uhrit olivat kuitenkin valinneet mieluummin kadun kuin köyhäintalon. Hallie Rubenholdin mielestä se on ymmärrettävää.

– Jos oli koditon ja työtön, saattoi hakeutua niin sanottuun workhouseen, työasuntolaan. Se oli köyhäintalo, jossa työskenneltiin yösijan ja ravinnon edestä

– Talot eivät olleet mitään vankiloita, niistä pääsi pois, jos halusi, mutta olosuhteet olivat muuten luokattomat.

Workhouse ei ottanut sisään kokonaisia perheitä, vaan perheenjäsenet eroteltiin joko miesten tai naisten puolelle. Yli 7-vuotiaat lapset erotettiin vanhemmistaan ja passitettiin koulukotiin.

Varattomia asukkaita muistutettiin siitä, että he olivat yhteiskunnan kurjimpia ja köyhyyttä sietäisi hävetä. Päivällä piti tehdä työtä ja palkaksi sai vetistä puuroa tai keittoa. Yösija järjestyi suuresta makuusalista. Salit olivat täynnä syöpäläisiä ja seksuaalinen ahdistelu oli yleistä.

Polly Nichols: musta olkihilkka, jossa musta samettireunus, flanellialushousut, pala kuvastinta... (Ote vainajalta jääneiden esineiden luettelosta.)

Monille alkoholiongelmaisille köyhäintalot olivat poissuljettu vaihtoehto siksikin, että niissä piti olla selvinpäin.

Köyhän elämää Viktorian ajan Englannissa kuvaa elävästi muun muassa kirjailija Charles Dickens.

Työasuntoloiden lisäksi asunnottomille oli yhteiskunnan ja uskonnollisten järjestöjen ylläpitämiä yömajoja. Myös niissä ilmapiiri oli syyllistävä. Jos varaton ja koditon pääsi jollain konstin palaamaan entisiin ympyröihinsä, häpeä oli valtava, etenkin naisille.

– Ajateltiin, että nainen, joka majailee sellaisissa paikoissa, on automaattisesti prostituoitu. Oletettiin, että köyhän moraali on löyhä ja että hän on valmis vaikka myymään itseään henkensä pitimiksi, Rubenhold sanoo.

Hallie Rubenholdin oli määrä tulla esittelemään kirjaansa Helsinkiin maaliskuun lopulla. Koronavirustilanne esti vierailun. Nyt hän on meidän muiden lailla jumissa kotonaan. Tutkija-kirjailijalle se ei kuitenkaan ole outo olotila. Kurjaa on, että Lontoossa on jouduttu sulkemaan osa kaupungin puistoista. Kaunis kevätsää houkutteli puistoihin liikaa ihmisiä.

Ironista kyllä myös kierrokset Viitäjä-Jackin murhapaikoilla on nyt peruttu. Hallie Rubenhold toivoo, että Viisi-kirja avaa ihmisten silmät näkemään jännittävältä tuntuvan murhamysteerin takaa myös naiset, jotka joutuivat noiden hirveiden tekojen uhreiksi. Viisi on saanut arvostetun Baillie Gifford -palkinnon ja siitä ollaan tekemässä televisiosarjaa.


Vuonna 2015 avattu Jack The Ripper -museo on herättänyt närää ja provosoinut protesteja. Kriitikoiden mukaan museo mässäilee murhilla. Museon ylläpitäjät sanovat kunnioittavansa uhrien muistoa.

[Luupää]

^
Edelliseen liittyen:

How the stories of Jack the Ripper’s victims are finally being told

The women killed by Jack the Ripper are finally having their stories told

[Kosminski]

Hallie Rubenholdin kirja on mielestäni hyvin kirjoitettu ja se kertoo näiden viiden naisen tarinan kauniisti. Suosittelen lukemaan kirjan englanniksi, sillä suomennos oli paikoin aika kehno. Rubenhold esittää myös mielenkiintoisen teorian siitä, että Whitechapelin murhaajan uhrit olivat nukkumassa kadulla, kun murhaaja iski. Tämä selittäisi sen, miksei yhdestäkään murhasta päässyt lainkaan ääniä. Valitettavasti Rubenhold ei syvennä teoriaansa ollenkaan eikä esitä siitä paljoakaan todisteita. Hän vain argumentoi sillä, että tiettävästi ainakin kaksi uhreista on nukkunut kadulla ennenkin ja Mary Kelly löytyi murhattuna sänkyynsä.

Kirjassa ärsyttää muutama asia suunnattomasti. Ensinnäkin sen pääväite siitä, etteivät murhatut naiset välttämättä olleet prostitoituja. Rubenhold tuntuu valitsevan historiallisesta aineistosta ne osat, jotka tukevat tätä väitettä ja jättävän sitä kyseenalaistavan aineiston käsittelemättä. Etenkin Polly Nicholsin entisen aviomiehen antama lausunto poliisille tukisi sitä, että Polly saattoi toisinaan myydä seksiä. Tästä lausunnosta ei kirjassa ole mainintaa. Myöskin se yleistys siitä, että kaikkia kodittomia naisia pidettiin viktoriaanisena aikana huorina on vähän kyseenalainen. Varmasti kovia asenteita olikin, mutta ei poliisilla olisi ollut mitään syytä tuomita uhreja prostitoiduiksi ellei heillä olisi ollut jotakin siihen viittaavia todisteita. Eniten kirjassa ärsyttää kirjoittajan asenne, joka paistaa läpi etenkin hänen antamissaan haastatteluissa. Hän kun väittää olevansa ensimmäinen, joka kertoo näiden naisten tarinat. Näin ei kuitenkaan ole. Ripperologistien joukossa esimerkiksi edesmennyt Chris Scot kirjoitti paljon uhreista, Robert Humelta tuli kirja uhreista viime vuonna ja paljon paljon muutakin tutkimusta ja artikkeleita on olemassa. Asiaan perehtyneiden keskuudessa on jo pitkään ollut tiedossa, etteivät kaikki uhreista olleet "huoria" ainakaan siinä mielessä, millainen kuva "huorista" nykyään ihmisillä on. Viktoriaanisena aikana kaikki naiset tarvitsivat miestä elättäjäkseen, sillä yhteiskunta oli sellainen. Köyhillä ja yksinäisillä naisilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin etsiä joku mies, joka tarjoaisi majapaikan ja vähän turvaa. Se että Hallie Rubenhold kertoo tämän nyt ikään kuin uutena totuutena ärsyttää minua suunnattomasti.

Ripperologistien piirissä uhrien tarinat ovat olleet tiedossa, eikä kirja tarjoa heidän elämäänsä oikeastaan mitään uutta. Rubenhold on tosin onnistunut löytämään yhden Annie Chapmanin lapsen, jonka henkilöllisyys ei ole aiemmin ollut tiedossa. Myöskään teoria siitä, että uhrit olisi tapettu heidän nukkuessaan ei ole uusi vaan se on esitetty muutamaan otteeseen erinäisissä yhteyksissä, kuten podcasteissa ja artikkeleissa. Uhrien asema "vain prostituoituina" on kyseenalaistettu vielä useamman kerran. Ehkä suuri yleisö näkee uhrit edelleen "huorina", mutta ripperologistit eivät. Ja juuri näitä asiaa pitkään tutkineita harrastajia vastaan Rubenhold on mediassa hyökännyt ja haukkunut "sovinisteiksi, jotka haluavat pitää yllä myyttiä miehisestä väkivallasta naisia kohtaan". Ihan paska puhetta.

Kirjassa on myös omituisia asia- ja huolimattomuusvirheitä, jotka saavat epäilemään kirjailijan tutkimuksen tasoa. Esimerkiksi Israel Lipski on jostain syystä Moses Lipski. Muitakin virheitä on. Jotkut sanavalinnat ja lauserakenteet kummastuttavat. Esimerkiksi Rubenhold puhuu H-Divisionan tehneen yhteistyötä Cityn poliisin ja Scotlan Yardin kanssa ikään kuin H-Divisioona olisi johtanut tutkimuksia. Mutta toki virheitä mahtuu joka kirjaan. Tässä ne vain jostain syystä hyppäsivät silmään poikkeuksellisen ärsyttävinä.

Haukuista huolimatta suosittelen kirjaa kaikille Viiltäjä-Jackin rikoksista kiinnostuneille. Suhtautukaa vain se pääväitteisiin skeptisesti.

[Teme-84]

Tulipa pitkästä aikaa katsottua tämä Johnny Deppin tähdittämä From Hell. Lisäksi Jackiin tullut viime aikoina tutustuttua Assassin's Creed Syndicate -pelin Viiltäjä-Jack -aiheisen lisäosan kautta. Peliin on otettu vaikutteita vähän useastakin teoriasta, kuten siitä että Jackin on arveltu kuuluneen vapaamuurareihin (pelissä Jack on ennen lisäosan tapahtumia kuulunut tähän salamurhaajaveljeskuntaan). Lisäksi pelissä näkyy mielisairaalan rooli Jackin joidenkin syyllisehdokkaiden henkilöhistoriassa.

Tässä From Hellissäkin elokuvan ehdottama henkilö Jackiksi, eli William Gull, kuuluu vapaamuurareihin, ja on elokuvan ehdotus epäillyksi: Kasvot näkyvät selvästi Jackin surmatessa Mary Jane Kellyn sänkyynsä. Gull ei kuitenkaan juuri miltään osin ole varteenotettava ehdokas syylliseksi, koska oli jo varsin iäkäs murhien aikaan ja oli lisäksi kärsinyt hiljattain halvauksen. Tällä hetkellä itselläni vahvimmat epäillyt ovat Aaron Kosminski, Jacob Levy ja Thomas Cutbush. Kosminskihan on ollut yksi pääepäiltyjä jo ennen tämän Jari Louhelaisen tutkimuksia, mitkä vähintäänkin vahvistavat epäilyjä häntä kohtaan, joskaan eivät myöskään täysin aukottomasti Kosminskin syyllisyyttä todista. Levy sopii parhaiten FBI:n profilointiin ja en osaa edes selittää kunnolla, mutta jotenkin Kosminskin ohella Cutbush on aina ollut yksi "suosikkiepäiltyjä" näiden kahden ohella googlaukseen perustuvan "tutkimukseni" ohella.

[Olinko eka]

IS kertoo:https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000010297862.html

Viiltäjä-Jackista löytyi uusia asiakirjoja.
Murhia aikoinaan tutkineen komisario Joseph Henry Nelsonin pojanpoika löysi kadonneen poliisiarkiston 136 vuoden jälkeen.



ASIAKIRJOISTA löytyi kaksi valokuvaa tuolloisesta epäillystä, Michael Ostrogista, sekä ainoa olemassa oleva kopio postikortista, jonka Viiltäjä-Jack lähetti poliisille pilkaksi. Postikortin alkuperäinen kappale on ollut kauan kadoksissa.

Arkistosta löytyi myös sarjamurhaajan poliisille lähettämä kirje, jossa hän käytti ensimmäistä kertaa nimeä ”Viiltäjä-Jack”. Kirjeessä Viiltäjä-Jack muun muassa kehuskeli rikoksillansa, ja varoitti että hänen veitsensä on ”yhä hyvä ja terävä”. Kirjeen alkuperäinen versio on Kew’n kansallisarkistossa.
Arkistojen joukosta löytyi muun muassa kopio ”Dear Boss”-kirjeestä, jonka Viiltäjä-Jack lähetti pilkaksi poliisille.


Asiakirjojen joukossa oli myös ruumishuoneelta otettu kuva Viiltäjä-Jackin ensimmäisestä uhrista, Mary Ann Nicholsista.
BRITANNIASSA työskentelevä suomalaistohtori Jari Louhelainen selvitti viime vuosikymmenen alussa Viiltäjä-Jackin tapausta.

Verisestä shaalista Louhelaisen itse kehittämällä menetelmällä eristetty DNA-viittasi siihen, että sarjamurhaaja olisi ollut puolalaissyntyinen parturi Aaron Kosminski.
Viiltäjä-Jackin henkilöllisyyttä ei ole kuitenkaan virallisesti koskaan vahvistettu.

[Dave Klein]

From Hell ei ole ainoa populaarikulttuurin Jackia käsittelevä teos, jossa Gull on valittu tekijäksi. Muistan joskus nähneeni (tv) elokuvan Viiltäjästä, olisiko 80-luvilta, Abberlinena Michael Caine ja siinäkin Gull oli murhaaja. Ehkäpä kuninkaallisen salaliiton ympärille on helppo rakentaa mukaansa tempaava juonikuvio. Paljon vetävämpi kuin tarina, jossa tekijäksi paljastuu Whitechapelissa itsekin majaileva puolijauhoinen parturi tai teurastaja.
Visuaalisesti FH on hienosti tehty. Ei siinä mitään.
Kosminski, Lewy, Cutbush kolmikosta minäkin uskon tekijän löytyvän.