https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000008116659.html
Yhdysvaltain tunnetuimman kouluampujan äiti muistelee BBC:n dokumentissa hetkeä, kun poliisi tuli kotiovelle – rukoili poikansa kuolemaa
Sue Klebold, 72, on yrittänyt yli 20 vuotta ymmärtää, miksi hänen poikansa Dylan teki sen, mitä teki. Itselleen hän pystyi myöntämään asian vasta puolen vuoden kuluttua tapahtuneesta.
Dylan Kleboldin äiti Sue Klebold helmikuussa 2016 otetussa kuvassa. KUVA: AARON ONTIVEROZ / THE DENVER POST / GETTY IMAGES
HUHTIKUUSSA 1999 kaksi aseilla ja omatekoisilla pommeilla varustautunutta nuorukaista hyökkäsi Yhdysvaltain Coloradossa sijaitsevaan Columbinen yläkouluun surmaten 12 oppilasta, yhden opettajan sekä lopulta itsensä. Hyökkäyksessä haavoittui lisäksi 21 muuta.
Koulun oppilaiden
Eric Harrisin, 18, ja
Dylan Kleboldin, 17, toteuttama joukkomurha, Columbinen verilöyly, on Yhdysvaltain kenties tunnetuin kouluampuminen, jota on myöhemmin jäljitelty myös muissa kouluihin kohdistuneissa väkivaltaisissa hyökkäyksissä. Reilussa 20 vuodessa sanasta ”Columbine” on tullut Yhdysvalloissa yksi kiertoilmaisu kouluampumisille.
Columbinen yläkoulun oppilaat syleilivät toveriaan, joka oli päässyt pois ampumisen vuoksi piiritetystä rakennuksesta tuntien piinan jälkeen huhtikuussa 1999. KUVA: MARK REIS / TNS / ZUMA / MVPHOTOS
Kouluampumisten seuraukset ovat karut uhrien omaisille, henkiin jääneille sekä koko muulle yhteisölle. Toisaalta jokaiseen kouluampumiseen kytkeytyy myös ihmisiä, jotka joutuvat kohtaamaan sen raa’an tosiasian, että se tappaja on heidän oma lapsensa.
Tätä kolikon toista puolta valottaa BBC:n tuore dokumentti
Raising a School Shooter, jossa kolme kouluampujan vanhempaa kertoo tarinansa ja avautuu tuntemuksistaan lapsensa tekoja koskien. Yksi heistä on Dylan Kleboldin äiti
Sue Klebold, 72.
DOKUMENTISSA Klebold ja muut vanhemmat käyvät tarinoidensa kautta läpi tragedioiden heissä herättämiä tunteita kuten syyllisyyttä, epäonnistumista ja vastuullisuutta. Sue Klebold kertoo avoimesti toivoneensa poikansa kuolemaa sillä hetkellä, kun hän kuuli Columbinen koulun tapahtumista ja poikansa osallisuudesta niihin.
– Pääsin kotiin ja ennen pitkää myös poliisin SWAT-ryhmä ja etsivä tulivat sinne. Se oli silkkaa hulluutta. He sanoivat, että 25 ihmistä oli kuollut, ja muistan ajatelleeni yhdessä vaiheessa, että jos Dylan todella oli satuttanut ihmisiä kuten he sanoivat hänen tehneen, rukoilisin hänen kuolemaansa, Klebold kertoo dokumentissa Guardianin mukaan.
Joukko poliiseja ja muita viranomaisia kerääntyi huhtikuussa 1999 Columbinen yläkoulun sisäänkäynnille valmistautuessaan tyhjentämään sen. KUVA: JONATHAN CASTNER / ZUMA / MVPHOTOS
Myöhemmin samana päivänä Klebold sai kuulla poikansa kuolleen. Hän muistaa vaikeroineensa kovaan ääneen tuskasta television uutisraportteja katsoessaan.
KESTI kuitenkin kuukausia ennen kuin Klebold myönsi viimein itselleen, mitä hänen poikansa oli tehnyt.
– He kertoivat poikien tehneen kaikki nämä hirveät asiat. Eikä kyse ollut vain ihmisten tappamisesta ja satuttamisesta, vaan heidän kerrottiin myös sanoneen kauheita, rasistisia ja sadistisia asioita. Minä vain suljin sen kaiken pois mielestäni. Ajattelin, että Dylan ei koskaan sanoisi mitään sellaista, Klebold muistelee.
Käänne tuli, kun poliisi esitteli perheelle puolen vuoden aikana kokoamansa laajan todistusaineiston. Se paljasti kiistattomasti, kuinka tarkasti ja pitkään suunniteltu poikien teko oli ollut.
Eric Harris, 18, (vas.) ja Dylan Klebold, 17, tallentuivat joukkomurhan yhteydessä Columbinen koulun ruokalan valvontakameraan 20. huhtikuuta 1999. KUVA: COLUMBINE HIGH SCHOOL / ZUMA / MVPHOTOS
– Näin heidän tekemänsä videot, näin Dylanin sellaisena, jollaisena en ollut koskaan ennen häntä nähnyt. He puhuivat siitä, mitä he aikoivat tehdä, ja videolla hän esiintyi aseiden kanssa. Oli järkyttävää nähdä hänet siinä tilassa, Klebold kertoo.
– Olin surrut niin paljon tätä menetystäni, sitä kallisarvoista lasta, joka hän oli. Ja siinä kohtaa tajusin, kuka hän oli kaikille muille tässä maailmassa. Kaikki minun maailmassani kuoli. Jumala kuoli, uskoni totuuteen, uskoni siihen, mitä meidän perheemme oli, uskoni siihen, kuka Dylan oli. Kaikki revittiin hajalle.
Klebold muistelee dokumentissa myös poikansa hautajaispäivää. Dylan laskettiin maan poveen pahviarkussa.
– Hän makasi siinä pahvilaatikossa ja he antoivat meidän kunkin viettää muutaman minuutin hänen kanssaan. Muistan vain halunneeni ryömiä siihen arkkuun hänen viereensä. Hän oli niin kylmä, että ajattelin vain. että minun oli lämmitettävä häntä. Halusin vain, että hänellä olisi lämmin.
YLI 20 VUOTTA Klebold on yrittänyt ymmärtää syitä poikansa teoille.
Hän sanoo uskoneensa poikansa olleen oikealla tiellä siitä huolimatta, että tämä oli joutunut aiemmin vaikeuksiin varastamisesta. Kävihän poika töissä, suoritti ylimääräisiä opintoja sekä valmistautui jatkamaan opintojaan yliopistossa.
– Oli aikoja, jolloin hän oli hiljainen ja pahantuulinen ja jolloin hän vietti paljon aikaa huoneessaan. Mutta en ole koskaan tavannut 17-vuotiasta poikaa, johon tämä ei sopisi, Klebold sanoo dokumentissa Daily Mailin mukaan.
Poliisin julkaisema kuvakaappaus videolta, jolla Columbinen kouluampujat harjoittelivat muun muassa ampumista erilaisilla automaatti- ja puoliautomaattiaseilla. Kuvassa Dylan Klebold. KUVA: JEFFERSON CO. SHERIFF / ZUMA / MVPHOTOS
Dylanin kokeman henkisen ahdistuksen määrä tuli myöhemmin äidille järkytyksenä. Sitä poika oli kuvaillut yksityiskohtaisesti päiväkirjoissaan, kertoen myös tavoista, joilla hän oli pyrkinyt satuttamaan itseään.
– Jos näkisin Dylanin kasvotusten ja voisin pyytää häneltä mitä tahansa, pyytäisin häntä antamaan minulle anteeksi sen, että en ollut sellainen äiti, jonka hän olisi ansainnut. Pyytäisin anteeksi sitä, että en ollut sellainen, jolle hän olisi voinut tulla puhumaan tai joka olisi osannut kuunnella häntä kunnolla. Sitä toivoisin hänelle. Antaisin mitä vaan, jos hän tulisi luokseni ja halaisi minua sanoen ”se on okei”.
Sue Klebold on kirjoittanut aiemmin myös kirjan, jossa hän kertoo niistä Dylanin mielenterveyteen liittyvistä varoitusmerkeistä, jotka jäivät häneltä havaitsematta.
SYYLLISYYDENTUNTEISTA huolimatta Klebold kertoo saavuttaneensa viimein elämässään pisteen, jossa hän saattaa hetkittäin unohtaa sen, kuka hän on ja mitä hänelle on tapahtunut. Hän uskoo olevansa jokseenkin onnellinen, vaikka sekin tuntuu paikoin epäreilulta tunteelta.
– Toivon tietenkin, että näitä kauheita asioita ei olisi koskaan tapahtunut, mutta olen todellakin kiitollinen siitä, että olen päässyt pisteeseen, jossa elämä on OK ja minulla on paljon asioita, joista olla kiitollinen.
Klebold kertoo tulleensa siihen johtopäätökseen, että hänen poikansa teot olivat mahdollisia, koska tällä oli kyky epäinhimillistää mielessään muut ihmiset.
– Ja nyt sellaista kuulee koko ajan – politiikassa, uutisissa ja silloin, kuin ihmiset syyttävät ja halventavat muita ihmisiä unohtaen, että ihmiset ovat 99,9-prosenttisesti samanlaisia. Paras suoja, joka meillä on, on yhteys toisiimme, Klebold sanoo.