Tässä tämä lupaamani artikkeli. Suomennos ei ole täydellinen, mutta omasta mielestäni hyvin onnistunut. Toivottavasti siinä on paljon uutta tietoa monille tästä tapauksesta. Katkelmat ovat siis Jamesin isän kirjoittamasta kirjasta My James, jossa hän käy läpi poikansa murhan, ja sen, miten se on vaikuttanut häneen ja muuhun perheeseen pysyvästi. En usko, että kukaan vanhempi voi toipua, jos oma lapsi murhataan tuolla tavalla.
Rakastan sudenkorentojen katselua, kun ne kuorivat vettä, kuin matalalla lentävät helikopterit valtameren yllä. Tämä päivä ei ole poikkeus, kun istun joen penkereellä katsellen, kun kuuma kesäaurinko peittää niiden kuohuavat turkoosit ruumiit ennen kuin palaan onkivapani ääreen.
En voisi olla rauhallisempi, vaikka se on täydellinen vastakohta turbulenssille pääni sisällä. Ajattelen, kuinka nuori poikani olisi rakastanut tätä päivää ulkona yrittäen löytää heinäsirkkoja, ja jakaen kinkkuvoileipiä ja sipsejä kanssani.
Suunnittelin aina opettavani Jamesin kalastamaan, kun hänestä tulisi vähän vanhempi, ostaa hänelle oman pienen onkivavan ja viehelaatikon, mutta en ikinä saanut tilaisuutta. Nyt yritän saada asioista selvää kalastusreissuillani. Pieni pala rauhaa tässä sekavassa maailmassa.
Vaimoni Denise synnytti James Patrick Bulgerin perjantaina 16. maaliskuuta 1990 Fazakerleyn sairaalassa, Liverpoolissa. Siitä hetkestä lähtien, kun katsoin häneen, hän vei sydämeni. Tunsin olevani maailman onnekkain mies.
Huolimatta ilostamme hetkessä oli häivähdys surua, koska olimme menettäneet ensimmäisen vauvamme. Kesäkuussa 1988 tyttäremme Kirsty syntyi kuolleena. Sinä päivänä kysyin Deniseä menemään naimisiin kanssani, ja hän suostui. En ole sivistynyt tai älykäs mies, mutta rakastin häntä, ja se oli minun tapani näyttää hänelle, kuinka paljon hän merkitsi minulle.
Menimme naimisiin Knowsleyn maistraatissa 16. syyskuuta 1989, päivänä jolloin Denise täytti 22. Minä olin 23. Ne olivat hiljaiset häät, juuri sellaiset kuin halusimme, ja pidimme perhejuhlat kotona. Nyt Denise oli taas raskaana, ja tein parhaani katsoessani hänen peräänsä, sillä olimme molemmat kauhuissamme ajatuksesta menettää toinen vauva. Se oli yksi elämäni onnellisimmista jaksoista.
James oli pieni vauva, jolla oli vähän vaaleita hiuksia ja kirkkaat siniset silmät. Hänet nimettiin isäni mukaan, joka oli kuollut syöpään vähän aikaa sitten, ja hänestä tuli eloisa, iloinen ja älykäs nuori vauva. Kun hän oli vain muutaman kuukauden ikäinen, hän yritti kovasti puhua meille.
Rakastin isänä olemista, ja Denise oli upea äiti. Elimme hyvin yksinkertaista, perinteistä elämää. Kauhea työttömyys alueella tarkoitti, että lähes jokainen oli rahaton, mutta me autoimme toinen toisiamme. Jamesilla oli tapana kutsua minua Ralphiksi sen sijaan, että olisi kutsunut minua isäksi, koska oli kuullut muiden ihmisten tekevän niin. Voin yhä kuulla hänen pienen äänensä huutavan minulle, kun hän leikki punaisella autollaan.
"Ralph, Ralph, tule ja työnnä minua, tule ja työnnä minua!" hän itki.
"Ei James, olen isäsi. Sinun täytyy kutsua minua isäksi."
"Hyvä on Ralph, tule nyt ja työnnä minua", hän toisti.
Olin usein mustelmien peitossa, koska hän oli niin riehakas. Kukaan ei voi koskaan tietää, kuinka paljon James merkitsi minulle. Hän toi niin paljon kaikille, jotka tunsivat hänet, ja niin lyhyessä ajassa. Kukaan ei olisi ikinä edes miljoonassa vuodessa voinut arvata, mitä tulee tapahtumaan tälle kaikkein erityisimmälle ja ihastuttavalle pienelle pojalle.
Perjantaina 12. helmikuuta 1993 oli jääkylmä, ja James istui erityistuolissaan pyjamassa ja söi aamiaista tulen äärellä. Olin suostunut auttamaan Denisen veljeä Paulia vaatekaappien korjaamisessa hänen uudessa kodissaan tuona aamuna. Hän kysyi minulta, voisinko ottaa Jamesin mukaani, koska hän oli menossa äidilleen, ja se antaisi hänelle tauon. Denise meni useimmiten ostoksille perjantaisin, mutta muistaakseni hänellä ei ollut suunnitteilla mennä Kirkbyn ulkopuolella, joka on kotikaupunkimme lähellä Liverpoolia. Olin yleensä iloinen ottamaan Jamesin mukaani, mutta tässä tapauksessa kaikkine työkaluineen olin huolissani, että hän voisi satuttaa itsensä. Se, etten ottanut Jamesia mukaani tuona aamuna on asia, jota kadun kaikkein eniten elämässäni.
Vasta myöhemmin iltapäivällä kävelin takaisin tapaamaan Deniseä ja Jamesia hänen äitinsä Eileenin talolle. Oli pimeää ja teeaika oli lähestymässä. Minulla ei ollut mitään aavistusta siitä, että poikani oli kadonnut. Emme eläneet aikaa, jolloin kaikilla on kännykät. Muistan, että kun kävelin sisään, tunsin oudon ilmapiirin. En nähnyt Deniseä, enkä Jamesia.
"Mitä nyt", minä kysyin. Tiesin Eileenin kasvoista, että jokin oli pielessä.
"Ralph, poliisi on käynyt ja James on kadonnut. Puhelinvastaajassa on viesti sinulle. Sinun täytyy mennä Marsh Lanen poliisiasemalle."
"Mitä tarkoitat? Kuinka hän voi olla kadoksissa, Herran tähden?"
Vatsassani oli sairas tunne, aivan kuin joku olisi pelästyttänyt minut pahanpäiväisesti. Tuntui ikuisuudelta, kunnes saavuimme Marsh Lanelle, joka on Bootlessa lähellä Liverpoolia, melkein kahdeksan mailin päässä Kirkbystä. Mutta kun pääsimme perille, hyppäsin pois matkustajan paikalta ja menin sisälle.
Minä möläytin: "Olkaa kiltti ja kertokaa minulle, jos olette löytäneet hänet... olkaa kiltti."
"Olen pahoillani, herra, mutta meillä ei ole vielä mitään uutisia pojastanne, päivystäjä sanoi. Tulkaa tänne."
Kaikki olivat poliisiasemalla korkeassa valmiudessa. Olin epätoivoinen ja halusin puhua Denisen kanssa, koska minun tarvitsi tietää, mitä oli tapahtunut. Tiesin myös, että minun täytyi mennä ulos kylmään yöhön etsimään Jamesia. Minut johdatettiin kuulusteluhuoneeseen, jossa konstaapeli sanoi: "Ralph, on tärkeää, että me saamme niin paljon tietoa, kuin mahdollista. Ymmärrän, miltä sinusta tuntuu nyt, mutta teemme kaikkemme, jotta saamme Jamesin takaisin."
Siitä ei ollut epäilystäkään. He ottivat lausuntoja minulta ja Deniseltä saadakseen selville, olimmeko me mahdollisesti Jamesin katoamisen takana. Tiesin sen olevan normaali osa kuulustelua, mutta mielestäni kysymykset olivat karkeita ja huolestuttavia. Viimeinkin, ehkä noin kolmen tunnin jälkeen poliisit veivät minut Denisen luokse. Hän katsoi minuun ja hänen naamansa lyyhistyi, kun hän halasi minua. Denise kertoi minulle kaiken niin hyvin kuin pystyi, mutta hän murtui kyyneliin. Hän kertoi minulle menneensä ostoksille Bootleen veljensä morsiamen kanssa, ja James oli ollut oma nauravainen itsensä. Mutta koska hän ei ollut lastenrattaissa, hän yritti päästä vapaaksi ja lähteä tutkiskelemaan. He olivat tulleet A.R. Tymsille Strandin kauppakeskuksessa , mistä Denise yleensä osti lihaa. Hän oli ostamassa kyljyksiä iltateelle.
"Vannon, että päästin hänet silmistäni vain sekunneiksi, ja hän katosi," Denise nyyhkytti. "Otin lompakkoni esille maksaakseni, ja kun katsoin ulos huomasin Jamesin kadonneen. Näin hänet paikaltani, ja sitten ovella, mutta se siitä. Juoksin ulos löytääkseni hänet, mutta en enää ikinä nähnyt häntä. Olen pahoillani, Ralph."
Denise löysi kauppakeskuksen turvatarkastajan, ja ilmoitti Jamesin kadonneeksi. He tekivät useita kuulutuksia kysyen, oliko kukaan nähnyt pientä eksyksissä olevaa poikaa. Denisen epätoivo alkoi kasvamaan. Hän sanoi, että hän vain juoksi ympäriinsä itkien ja huutaen.
"Olen niin pahoillani, Ralph, hän nyyhkytti. "Yritin kaikkeni löytääkseni hänet, mutta hän vain meni. Haluan pienen poikani takaisin, Ralph. Minne hän on mennyt? Ole kiltti, ja löydä hänet meille."
Aloin rukoilla päässäni: Hyvä Jumala, ole kiltti ja tuo James takaisin meille, lupaan tehdä mitä vain."
Olisin uhrannut oman henkeni lapseni vuoksi sillä hetkellä. Avuttomuuden tunne on mahdollisesti kaikista tunteista kauhein. Se on kuin sinut heitettäisiin ulos lentokoneesta ilman laskuvarjoa.
Myöhemmin oli aikoja, milloin melko epäreilusti syytin Deniseä. Olin väärässä. Se oli vain osa raivokasta murhettani. Halusin kiljua: "Miksi päästit irti hänen kädestään? Miksi päästit hänet pois näkyvistäsi? Hän olisi yhä täällä, jos hän ei olisi ollut kanssasi."
Olen syvästi häpeissäni Denisen syyttämisestä. Hän rakasti Jamesia koko sydämellään ja sielullaan, ja se mitä sinä päivänä tapahtui ei ollut hänen syytään. Se olisi voinut olla keiden tahansa vanhempien lapsi.
Seuraavana päivänä etsinnät jatkuivat. Sadat ihmiset Kirkbystä Bootleen auttoivat. Myöhään illalla poliisit päättivät, että meidän pitäisi mennä kotiin. Joka tapauksessa en voinut levätä, ja Denise tunsi samoin. Palasimme Bootleen Denisen veljen kanssa ja menimme katsomaan. Yhdessä kohdassa muistan laahustaneeni märän pellon poikki. Ajattelin vauvaani Jamesia, peloissaan itkemässä pimeässä, ja kaaduin polvilleni ja itkin. Rukoilin ja puristin käteni yhteen.
"Mitä olemme tehneet ansaitaksemme tämän?" huusin kovaan ääneen. "Ota vain minut Jamesin sijasta, jos sinun täytyy."
Kun aamu koitti lauantaina, operaatio sai uuden käänteen. Teknikkoryhmä oli työskennellyt koko yön valvontakameroiden kuvien parissa, ja meille kerrottiin, että James oli lähtenyt kauppakeskuksesta kahden nuoren pojan kanssa. Oli olemassa mahdollisuus, että olivat ottaneet hänet pilaillen. Poliisi aikoi nyt keskittyä poikien löytämiseen.
Katsoin Deniseä ja hymyilin helpottuneesti. "Hän tulee olemaan kunnossa, Denise, minä sanoin. "Hän on kahden nuoren lapsen kanssa, hän tulee olemaan kunnossa."
Sunnuntaina 14. helmikuuta etsivät pitivät toisen lehdistötilaisuuden, mutta Denise ei ollut siinä kunnossa, että olisi voinut osallistua. Mielialat olivat synkeitä. Julkisuudessa poliisi antoi sellaisen kuvan, että he olivat avoimin mielin. Mutta oli jo kolmas päivä, eikä vauvastamme näkynyt merkkiäkään. Tiesin luultavasti syvällä sisimmässäni, että tämä ei tulisi päättymään hyvin.
Lehdistötilaisuus alkoi lauseella: "Nyt on kulunut 44 tuntia siitä, kun James katosi perjantaina," sanoi ylikomisario Geoff McDonald.
"Olemme saaneet ilmoituksen, että James on nähty perjantaina puoli viiden aikaan Breeze Hillin alueella Waltonissa. Rouva näki nuoren pojan, joka vastasi Jamesin kuvausta kahden muun pojan kanssa. Olemme epätoivoisia löytääksemme enemmän henkilöitä, joilla on tietoa keitä nämä kaksi poikaa ovat.
Pojat olivat kertoneet hänelle, että he olivat löytäneet lapsen, ja hän oli varma siitä, koska kaikki näytti siltä, että pieni poika nautti heidän seurastaan.
Lehdistötilaisuuden jälkeen tapasin vanhemman veljeni Jimmyn ja joitakin sukulaisiani aloittaaksemme uudet etsinnät, tällä kertaa Waltonissa muutaman mailin päässä kauppakeskuksesta.
Jimmy muistaa, mitä tapahtui seuraavaksi: "Tapasimme parkkipaikalla The Mons -pubin edustalla, ja päätimme lähteä eri suuntiin, jotta voisimme etsiä niin laajalta alueelta kuin mahdollista. Ralph näytti kammottavalta."
"Hän oli riutunut ja aivan lopussa. Yhdessä vaiheessa ehdotin, että menisimme takaisin poliisiasemalle nähdäksemme oliko tullut uutisia. Heti kun pääsin sinne, tiesin että jotakin pahaa oli tulossa; näin sen konstaapelin silmistä. Hän kertoi minulle, että he olivat löytäneet ruumiin. Muistan tunteneeni hirvittävän kivun vatsassani. Jalkani tuntuivat pettävän. Se oli kaikkein kamalin asia kerrottavaksi pikkuveljellesi. Hänen elämänsä tulisi muuttumaan ikuisiksi ajoiksi. Kun palasin. otin syvän henkäyksen ja kävelin auton matkustajan paikalle, jossa Ralph istui."
"Minulla on joitakin uutisia, Ralph", minä sanoin. Pelkään pahoin, etteivät ne ole hyviä."
Ralph poistui autosta, ja me kävelimme muutaman jaardin päähän, jonka jälkeen kiedoin käteni hänen ympärilleen ja pidin hänestä kiinni.
"Sydämeni löi niin nopeasti, kun katsoin häneen, enkä halunnut sanoa sanoja. "Ralph, he ovat löytäneet Jamesin. He ovat löytäneet hänet. Olen niin, niin pahoillani, mutta hän on kuollut. Hän on kuollut, Ralph."
Kuljin vessakoppiin ja tunsin kuvotusta. Vatsassani oli tuskaisia kouristuksia ja raajani muuttuivat hyytelöksi. Aloin yökkäillä, mutta mitään ei tullut ylös. Kun katsoin itseäni peilistä, näin muukalaisen. Silmäni näyttivät siltä, kuin ne aikoisivat työntyä ulos päästä, hehkuen vihasta ja verestäen kyynelistä ja raivosta.
Mutta kaikista eniten tunsin häpeää ja inhoa. Vihasin itseäni, koska poikani oli kuollut. Olin epäonnistunut suojelemaan omaa lihaani ja vertani.
Kun pääsimme takaisin Marsh Lanen poliisiasemalle, annoin vain tunteideni purkautua.
"Missä poikani on?" minä kiljuin. "Haluan nähdä Jamesini nyt. Mitä vittua he ovat tehneet hänelle? Haluan tappaa ne paskiaiset."
"Olen pahoillani, Ralph, mutta et voi nähdä häntä nyt," konstaapeli vastasi suurella myötätunnolla.
"Oletteko varmoja, että se on hän? Mistä tiedätte, että se on minun vauvani?
"Olemme erittäin varmoja, Ralph, ja olen niin pahoillani."
Seuraava asia, mitä muistan tehneeni oli se, että hakkasin seiniä, ja vain potkin ja kiljuin, kunnes luhistuin ja ulvoin kuin vauva.
Denise oli odottamassa minua poliisien televisiohuoneessa, hiljaa täristen ja itkien. Pidin hänestä kiinni ja suutelin hänen päätään. Itkimme molemmat yhdessä, loukussa kivun maailmaan, jota kukaan ei voisi koskaan ymmärtää. Denise oli murheen murtama. Kun kuulet vaimosi itkevän sillä tavoin, se on sietämätöntä. Se oli kuin olisin kuunnellut haavoittunutta eläintä.
Ilman epäilystäkään ajattelin tappaa itseni. Ainoa asia, joka esti minua tekemästä niin oli ajatus, että en voisi pettää Jamesia taas kerran.
Ryhmä teinipoikia oli pelaamassa rautatiellä Waltonissa tuona kylmänä sunnuntai-iltapäivänä, kun he näkivät jotakin mitä he aluksi luulivat nukeksi tai kuolleeksi kissaksi Edge Hillin ja Bootlen välisellä junaradalla. He siirtyivät lähemmäksi. "Nukke" raiteilla oli itse asiassa minun poikani. Jamesin ruumis lojui rautatiellä junan katkaisemana. Neljä poikaa kiljaisivat ja juoksivat alas vallilta Walton Lanen poliisiasemalle sadan jaardin päähän. He syöksyivät sisään ja möläyttivät päivystäjälle, mitä olivat nähneet. Jamesin etsintä oli ohi.
Hänen tappajansa olivat kohdelleet häntä brutaalisti, hakanneet, potkineet ja kiduttaneet häntä ennen kuin olivat kantaneet hänen verestä läpimärän ruumiinsa raiteille ja jättäneet hänet siihen. Hänellä oli yhä takki yllään, mutta hänen alaruumiinsa, joka oli alempana raiteilla oli alaston.
Verta oli joka puolella paikkaa, ja saimme myöhemmin tietää, että James oli kärsinyt 42 vammasta. Hän ei kuollut kidutuksen aikana, mutta vähän ennen kuin juna osui häneen. Hänen hyökkääjänsä olivat jättäneet hänet kuolemaan yksin.
Luultiin, että hänen päänsä oli ehkä peitetty tiiliskivillä, ja juna oli irrottanut hänen alaruumiinsa alemmas raiteille. Jamesin alusvaatteet löytyivät läheltä, verestä märkinä. Poliisit löysivät myös verisiä tiiliskiviä, kiviä ja rautatankoja paikalta, samoin kuin AA-paristoja ja purkin sinistä maalia.
Poliiseille oli selvää, että Jamesia oli hakattu raakalaismaisesti joka puolelle päätä ja kehoa. Yhdessä poskessa oli mustelma, joka oli aiheutettu kengällä. Poikani sukupuolielimiä oli vahingoitettu ja hänen ruumiilleen oli roiskutettu sinistä maalia.
Emme katsoneet uutisia tai lukeneet sanomalehtiä. Tietojamme päivitettiin, mutta kysyin samaa kysymystä jatkuvasti kuin rikkoutunut levy. "Oletteko saaneet heidät jo? Oletteko saaneet paskiaiset, jotka tappoivat vauvani?"
Kodeissa ympäri Liverpoolia huolestuneet vanhemmat mukaan lukien nuoren pojan Robert Thompsonin äiti kuulusteli poikiaan.
"Oletko se sinä tuolla videolla, poikani?" Ann Thompson tivasi.
"Ei, sillä ei ole mitään tekemistä minun kanssani", hän vastasi.
Todistaakseen sanansa Robert meni tilapäiselle muistopaikalle lähelle rautatietä Waltonissa ja myöhemmin vei joitakin kukkia. Kun hän tuli kotiin hän sanoi äidilleen: "Miksi veisin vauvalle kukkia, jos olen tappanut hänet?"
Toisessa kodissa lähistöllä Jon Venables kertoi äidilleen Susanille: "Jos olisimme nähneet ne lapset satuttamassa vauvaa, olisin potkinut heitä päähän."
Samanaikaisesti Jonin isä kysyi pojaltaan sinisestä maalista, jota oli roiskunut hänen sinapinväriselle takilleen. Hän sanoi, että hänen kaverinsa Robert Thompson oli heittänyt sitä hänen päälleen.
Sain myöhemmin tietää, että keskiviikko-iltana nimeltä mainitsematon nainen meni Marsh Lanen poliisiasemalle.
Hän kertoi olevansa Venablesin perheen ystävä ja tiesi, että heidän poikansa nimeltään Jon oli jättänyt menemättä kouluun kaverinsa Robert Thompsonin kanssa perjantaina, jolloin James katosi. Hän oli palannut kotiin sinistä maalia takissaan.
Poliisit lähtivät liikkeelle varhain aamulla torstaina 18. helmikuuta. Kukaan ryhmästä ei voinut uskoa, että Robert tai Jon voisivat olla syyllisiä. Miten kaksi 10-vuotiasta poikaa voisivat tehdä niin hirveitä asioita?
Thompsonit asuivat Waltonissa muutaman sadan jaardin päässä rautatieltä. Ylikonstaapeli Phil Roberts, joka osallistui tutkimuksiin oli hämmästynyt, kuinka pieneltä ja nuorelta poika näytti puettuna koulupukuunsa. Kun Roberts kertoi, miksi oli tullut, poika panikoi ja alkoi itkeä.
Kolmen mailin päässä kodissaan Norris Greenillä Jon Venables otti myös vastaan vierailun. Hänen äitinsä ei ollut yllättynyt poliisin tulosta, luullen sen johtuvan Jonin lintsaamisesta. He kysyivät hänen sinapinväristä takkiaan, jossa oli ääriviiva pienestä kädenjäljestä hihassa olevassa maalissa.
Poliisiasemilla molemmat pojat syyttivät toisiaan. Robert myönsi, että hänellä oli pieni purkki emalimaalia. Mutta hän sanoi, että Jon oli vienyt Jamesin pois kauppakeskuksesta.
Häneltä kysyttiin verestä hänen vaatteillaan, ja hän sanoi sen olevan omaansa. Hän sanoi, että Jon oli heittänyt maalia Jamesin kasvoille.
Jon väitti, ettei hänkään ollut osallistunut, mutta poliiseilla oli mielikuva, että hän halusi puhua - että asiat aiheuttivat hänelle paljon huolia.
Jon oli syömässä lounasta, kun hänen äitinsä otti hänestä kiinni, syleili poikaansa tiukasti ja sanoi: "Rakastan sinua, Jon. Haluan sinun kertovan totuuden, mikä se sitten ikinä onkin."
Hän alkoi itkeä, ja vain kakaisi ulos: "Minä tapoin hänet."
Poika katsoi ympäri huonetta poliiseihin ja sanoi: Entä hänen äitinsä? Kerrotteko hänelle, että olen pahoillani."
Jon jatkoi Robertin syyttämistä kaikesta. Hän sanoi, että he olivat löytäneet Jamesin lihakaupan ulkopuolelta.
Hän sanoi, että se oli hänen ideansa ottaa hänet, mutta oli Robertin idea tappaa hänet. He veivät hänet kanavalle, minne Robert suunnitteli heittävänsä hänet. James ei voinut polvistua alas katsoakseen peilikuvaansa, kuten he halusivat, joten Robert nosti hänet ylös ja heitti maahan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun James satutti päänsä. Hän kertoi, että James jatkoi itkuaan: "Haluan äitini."
Jon myönsi menneensä rautatielle. "En voi kertoa teille mitään muuta." Kun kysyttiin, että miksi, hän vastasi: Koska se on pahin osa."
Mutta hän jatkoi: "Veimme hänet junaradalle, ja aloimme heitellä häntä tiiliskivillä."
Hän väitti, että Robert oli heittänyt tiiliä ja lyönyt Jamesia rautatangolla. Jon sanoi heittäneensä pieniä kiviä, mutta Robert oli heittänyt talotiiliä.
Kun häneltä kysyttiin, mitä hän ajatteli siitä, mitä he olivat tehneet Jamesille, hän itki ja sanoi: Se oli hirveää. Ajattelin sitä koko ajan."
Hän kuvaili Jamesin kiljuneen ja kaatuneen maahan hyökkäyksen aikana, mutta päässeen takaisin ylös. Hän väitti Robertin sanoneen avuttomalle lapselle: "Pysy alhaalla, senkin typerä ääliö."
Konstaapeli Mark Dale kysyi Jonilta, miksi Robert oli sanonut niin.
"Hän halusi hänen kuolevan, luultavasti," hän vastasi. "Robert teki sitä luultavasti huvin vuoksi, koska hän nauroi katketakseen."
Kuitenkin Robert kieltäytyi myöntämästä yhtään mitään omasta osuudestaan hyökkäykseen.
"Hän ei koskaan kertonut minulle totuutta loppujen lopuksi - kaukana siitä,", sanoi ylikonstaapeli Roberts. "Hän valehteli ensimmäisestä minuutista lähtien, kun aloimme kuulustella häntä."
Kun hän sai syytteen, hänellä ei ollut mitään ongelmaa sen kanssa. Luulen, että hän tiesi, että jos hänet todetaan syylliseksi, hän voi saada paremman elämän kuin ulkopuolella. Ajattelin itsekseni: "Tämä poika on aiheuttanut niin paljon kärsimystä ja pahuutta. En katsonut, olisiko hänen takaraivossaan kolmea kuutosta, mutta sillä hetkellä ajattelin hänen olevan paholainen."
Tuolla pitkällä kävelyllä Jamesin kuolemaan Thompsonilla ja Venablesilla oli useita mahdollisuuksia kävellä pois hänen luotaan, jättää hänet eloon. Mutta he eivät edes yhtä ainutta kertaa osoittaneet hänelle vähäisintäkään myötätuntoa, tai mitään tunteita pientä poikaa kohtaan, jonka elämä oli hädin tuskin alkanut.
He olivat iloisia pahoinpidellessään, satuttaessaan ja tappaessaan Jamesin, jättäen hänet yksin junan paloiteltavaksi. Heidän ainoa huolensa oli peittää rikoksensa, ja heidän ainoa katumuksensa oli se, että he jäivät kiinni.
Se saattaa yksinkertaistaa perusteluni, mutta minun mielestäni se tekee heistä pahuutta, jota ei voi käsittää.
- Kyllä se on sitä, aina se on sanonu sitä, et se on Ulvilassakin niin se on tullu sinne, avannu oven ja sitten huutanu sinne että "millä lyödään päähän, no vasaralla tietenkin".