Marie muutama kuukausi ennen kuin surmasi isänsä
Kuinka rakastava tytär ja tähtioppilas varasti bariumasetaattia lukionsa kemian laboratoriosta, laittoi sitä isänsä paistettuihin pähkinöihin ja melkein pääsi kuin koira veräjästä.
”Oletko tosissasi?” kauniisti pukeutunut Stacey High huudahtaa. ”Oletko koskaan katsonut häntä? Vähänkö Marie on upea! Lukiossa hän oli yksi kypsimmistä tytöistä, jotka tapasin. Ajattelin, ’vau, jos hengaan hänen kanssaan, hän motivoi minua, auttaa minua olemaan vähän vakavampi.’”
Stacey katsoo valokuvaa tanssiaisista, jossa on hän ja Marie Robards, hänen paras ystävänsä lukion viimeisenä vuonna. "Teimme kaiken yhdessä. Tarkoitan, kaiken. Ja sitten saan tietää, että hän on mennyt ja myrkyttänyt isänsä totaalisen hullusta syystä. Miten outoa voi ollakaan?"
Se on murhatarina, joka kiehtoo ihmisiä, koska se on täynnä tuttuja, näennäisesti viattomia piirteitä: lähiöissä kasvavia teinityttöjä, heidän nuoruuden epävarmuuden ajama elämänsä ja mielialanvaihtelunsa. Helmikuussa 1993 Marie Robards, pitkä, silmiinpistävä 16-vuotias, onnistui siinä, mitä syyttäjä kutsui täydelliseksi murhaksi, murhaamalla 38-vuotiaan isänsä, joka oli eronnut hänen äidistään lipsauttamalla lusikallisen myrkyllistä kemiallista bariumasetaattia paistettuihin pähkinöihin, jotka isä oli hakenut illalliseksi meksikolaisesta noutoruokapaikasta. Ruumiinavauksesta ei löytynyt mitään epätavallista. Tiettyjen myrkkyjen ja harvinaisempien kemikaalien, kuten bariumasetaatin, havaitsemiseksi, vaadittiin erityinen 150 000 dollarin laite, jollaista Tarrantin piirikunnan lääketieteen tutkijan toimisto ei omistanut. Kuolinsyytutkija katsoi Robardsin kuolleen sydänkohtaukseen.
Marie Robards - Vuosikirjakuva poliisin arkistoista, dokumenttielokuvasta Les Enquetes Posibles – Whaleoilista
Melkein vuoteen Marie ei kertonut kenellekään rikoksesta. Hän oli erinomainen oppilas, varautunut, mutta kohtelias, sellainen tyttö, joka ei koskaan toiminut hetken mielijohteesta, ei koskaan ollut ulkona liian myöhään, eikä juonut juhlissa liikaa. Hän ei käynyt paljon treffeillä, mutta pojat eivät saaneet silmiään irti hänen pitkistä sääristään ja syvän ruskeista silmistään.
Sitten yhtenä iltana tammikuussa 1994, viimeisen vuotenaan lukiossa Forth Worthin lähiössä Mansfieldissä, Marie oli opettelemassa Shakespearen näytelmää Hamlet koulun suosituimmista tytöistä yhden, Staceyn, kanssa. Staceyn kertoman mukaan (eikä Marie koskaan ole kiistänyt hänen versiotaan tapahtumista), Stacey siirtyi lempikohtaansa näytelmästä: tanskalaisen kuninkaan Cladiuksen yksinpuheluun, Cladiuksen, joka myrkytti veljensä (Hamletin isän) päästäkseen valtaistuimelle. Dramaattisimmalla äänellään – jossa kuului enää vivahde hänen texasilaisesta tavastaan venyttää sanoja – Stacey lausui Cladiuksen tuskaisen puheen, jossa hän pohtii, voiko koskaan katua tekoaan. ”Virheeni on menneisyydessä. Mutta, oi, minkälainen rukous/minua hyödyttää?/’suo minulle anteeksi häijy murhani’?/niin ei voi olla, sillä olen yhä niiden hallussa/niiden vaikuttimien, joiden vuoksi tein murhan…”
"Eikö ole hienoa!" Stacey sanoi. Mutta kun hän katsoi pöydän poikki, Marie oli valahtanut kalpeaksi ja hänen kätensä tärisivät.
“Stacey”, Marie kysyi, "luuletko, että ihminen voi elää ilman omaatuntoa?"
Stacey vastasi: "No, minkäläinen ihminen voi katsoa toista silmiin ja tappaa hänet kylmäverisesti?"
Katsellen Staceya, Marie nousi tuolistaan, otti tukea seinästä, sitten romahti lattialle ja alkoi itkeä.
”Marie, mikä hätänä?” kysyi Stacey.
"Arvaa", Marie kuiskasi.
Stacey mietti, mikä olisi pahin pula, johon saattoi kuvitella toisen 17-vuotiaan tytön joutuvan.
"Oi, herra Jumala, oletko raskaana?"
"En."
”Romutit isovanhempiesi auton?”
Marie pudisti päätään.
Melkein vitsaillen Stacey kysyi: "No, ömm, et kai tappanut ketään, ethän?"
"Isäni. Myrkytin hänet." Marie vollotti lohduttomasti.
Viikkojen ajan Stacey yritti pitää Marien tarinan salassa. "Kun olet lukiossa, se on niin kuin tärkeää olla pettämättä parhaita ystäviäsi."
Mutta syyllisyyden kiusaamana ja sen ajatuksen vaivaamana, että Marie saattoi olla ihan erilainen tyttö, kuin johon hän oli luullut tutustuneensa, Stacey lopulta otti yhteyttä poliisiin. Kahdeksan kuukautta myöhemmin, kun bariumtestejä tehtiin, Forth Worthin poliisit saapuivat Austiniin, jossa Marie oli opiskelemassa ensimmäistä vuottaan Texasin yliopistossa – yhä mukavana, ahkerana oppilaana, näennäisesti harmittomana. Austinin poliisilaitoksella hän myönsi murhat nopeasti. Toivoen, että ystävällinen, kalpea nuori selittäisi rikoksensa, etsivä tivasi häneltä yhä uudelleen ja uudelleen, oliko isä pahoinpidellyt häntä. ”Ei, sir”, Marie vastasi. Etsivä kysyi, oliko Steve Robards koskaan tehnyt hänelle mitään, mitä isän ei olisi pitänyt tehdä. ”Ei, sir.”
Miksi sitten, etsivä kysyi nauhoitetussa kuulustelussa, hän, Marie, laittoi bariumasetaattia paistettuihin pähkinöihin?
"Koska se oli ainoa tapa, jolla voisin päästä kotiin."
"Kenen luo halusit kotiin?"
"Äitini", Marie sanoi pehmeällä, järkyttyneellä äänellä. "Halusin olla äitini kanssa." Marien äiti, Beth Burroughs, joka oli yhtä pitkä ja kaunis kuin tyttärensä, oli mennyt uusiin naimisiin ja asui Granburyssa, Forth Westin ulkopuolella. Poliisilaitoksen tekstinkäsittelylaitteella kirjoittamassaan tunnustuksessa (viimeisenä lukiovuonaan Marie oli ollut koulupiirinsä paras konekirjoituksessa) Marie kirjoitti:
"Halusin vain niin kovasti olla äitini kanssa, että tein mitä tahansa voidakseni olla hänen kanssaan."
Reaktiot Marien pidätykseen elokuussa 1994 vaihtelivat puhtaasta inhosta hämmentyneeseen sympatiaan
Mitch Poe, nuori syyttäjä Tarrantista, joka kutsui häntä "yhteiskunnan pahimmaksi painajaiseksi: tyttö, joka tappaa isänsä". Toinen syyttäjä, Fred Rabalais, Jr., kuvaili häntä ”säälimättömäksi saalistajaksi”, yhdeksi lukuisista teini-ikäisistä, jotka ratkaisevat ongelmansa väkivallalla. Mutta muut pitivät häntä Texasin Lizzie Bordenina, joka hirvittävästä teostaan huolimatta näytti niin mukavalta ja kunnolliselta tytöltä.
"Tiedän, ettei tällä tytöllä ole rikollista mieltä", sanoi uhrin isä eli Marien isoisä Jim, joka oli hänelle läheinen. ”Syistä, jotka vain hän tietää, hän teki tämän kertaluonteisen teon. Mutta tiedän, että sitä se oli – kertaluonteinen teko. Minun täytyy sanoa, etten tiedä, mitä hyötyä vankilarangaistuksesta olisi Marien kaltaiselle tytölle.”
Ennen Marien toukokuussa Fort Worthissa alkavaa oikeudenkäyntiä, hänen puolustusasianajajansa järjestivät hänelle Associated Pressin kanssa haastattelun, jossa tyttö kertoi, ettei koskaan aikonut tappaa isäänsä, vaan vain sairastuttaa tämän voidakseen asua äitinsä kanssa.
"En koskaan miettinyt mitään kunnolla. En ajatellut, mitä olin tekemässä”, hän sanoi. ”Tiesin tehneeni jotain hyvin, hyvin väärää. Mutta en pitänyt itseäni rikollisena."
Hänen kommenttinsa eivät tietenkään valottaneet sitä, mikä hänet yhtäkkiä sai raiteiltaan. Marie itse tuskin ymmärsi elämässään vaikuttavia tekijöitä. Mutta Steven Robardsin myrkytystä seuranneet pitivät sitä kierona tarinana avioeron seurauksista, eron, jonka jälkeen lasten tulee usein löytää oma tiensä, kun vanhemmat keskittyvät rakentamaan elämäänsä. ”Kyllähän me kaikki joskus sanotaan, että vihaamme vanhempiamme, emmekä halua enää koskaan nähdä heitä”, sanoo Stacey, joka on myös avioerolapsi. ”Mutta tappaa vanhempansa? Tähän asti en osannut mitenkään kuvitella sellaista.”
70-luvun Steven Robards ja Beth Lohmer olivat lukiota käyvä pariskunta. Pienen vakuutusyhtiön johtajan poika Steven oli koulun komeimpia poikia. Hänellä oli lihaksikas, 193 senttinen varsi ja tummat kiharat. Kaunis Beth oli hyvä koulussa, hyvä lentopallossa, hyvä pesäpallossa. Vuonna 1974, jolloin hän oli 18, he menivät naimisiin juuri kun Steven oli liittynyt merivoimiin neljäksi vuodeksi. Kaksi vuotta myöhemmin heille syntyi heidän ainokaisensa, Dorothy Marie Robards. Stevenin palveltua merivoimissa San Diegossa ja Floridassa, perhe palasi Forth Worthiin. Suhde oli kivikkoinen ja vuonna -80 Beth otti eron. Lapsi jäi äidilleen.
Pikkuinen Marie Bethin kanssa pian vanhempien erottua
Ainoassa tyttärensä elämästä antamassaan haastattelussa Beth kertoi minulle miestään koskevien pilvilinnojen alkaneen säröillä, kun tälle alkoi tulla masennuskausia pian häiden jälkeen.
”Stevenin käytös oli aina ollut vähän arvaamatonta, mutta olin naiivi katolinen tyttö, jäänyt kiinni tähän pyörremyrskyiseen teiniajan romanssiin tämän mukavan jätkän kanssa”, kuvaili Beth, ulospäinsuuntautunut ja huomattavan avoin nainen. ”Mutta jossain vaiheessa en enää tiennyt miten käyttäytyä hänen lähellään. Hänestä tuli mustasukkainen. Hän sai raivokohtauksia. Hän ei pystymään pitämään työpaikkaa. Ja oli aikoja, jolloin hän oli hirveän väsynyt ja synkkämielinen, eikä millään ollut mitään väliä.”
Vuoteen 1981 mennessä Beth oli jo mennyt uusiin naimisiin, entisen merivoimien kersantin Frank Burroughsin kanssa, jonka hän oli tavannut Stevenin ollessa töissä Floridassa. ”Minun ja Frankin välillä ei ollut mitään silloin. Olimme vain kavereita.”
Burroughs löysi lopulta töitä poliisina Granburysta. Hiljattain eronnut nuoren pojan isä oli voimakastahtoinen, suojeleva hahmo, joka ryhtyi mielellään isukiksi Marielle, joka oli vasta neljän. Kuten Burroughs ylpeänä kertoi Marien oikeudenkäynnissä, tyttö kutsui häntä Isäksi ja uhria eli biologista isäänsä Steven-isäksi.
Marie tapasi Steveniä vain kerran tai pari kuussa Forth Worthissa, jossa tämä majaili yhden makuuhuoneen asunnossa. Ironista kyllä, Marien murrosiässä esiin tulevat ongelmat eivät liittyneet hänen isäänsä lainkaan. Ne koskivat isäpuolta.
"Kun Marie on kuvaillut noita aikoja, aistin, että siinä oli jotain mustasukkaisuutta tai omistushalua hänen äitinsä suhteesta Frankiin", sanoi J. Randall Price, arvostettu dallasilainen psykologi, jonka puolustusasianajat palkkasivat tutkimaan Marien muodostaakseen ”psykologisen muotokuvan”.
”Marie on voinut pitää avioliittoa tapana viedä äiti pois. Samalla tavalla Frank luultavasti oli mustasukkainen äiti-tytär-suhteesta.”
Kaikille, jotka tapasivat Marien ja Bethin, oli selvää, että heillä oli erityinen läheinen suhde.
”Kun näin heidät, he olivat avoimesti sangen helliä, halaillen toisiaan, täydentäen toistensa lauseet”, Price sanoi. ”Siinä ei ollut mitään patologista, mitään synkkää tai häiritsevää. Mutta he käyttäytyivät ennemmin kuin vertaiset kuin äiti ja tytär. He olivat kuin siskokset, jotka olivat kasvaneet yhdessä.”
Kun pyysin Bethiä kuvailemaan Marieta, hän käytti mahtipontisia sanoja, kertoen minulle, että Marie oli niin fiksu pikkutyttö, että kirjoitti sanoja kaunolla jo ennen ekaluokkaa. ”Mariella oli vahvat arvot kaikilla elämänsä osa-alueilla. Hän vannoi pysyvänsä neitsyensä, kunnes menisi naimisiin.”
Vaikka vain pari läheistä ystävää omaava Marie ei ollut niin ekstrovertti kuin äitinsä, hänet tunnettiin lukiossa hyväluonteisena tyttönä, joka pysyi erossa ongelmista. Hän soitti klarinettia koulun bändissä ja kävi taide- ja tanssitunneilla vapaa-ajallaan. Mutta kesällä -92, ennen lukion kolmatta vuotta, äiti ja isäpuoli kävivät eron partaalla. Isäpuoli Frank Burroughs myönsi ainoassa julkisessa lausunnossaan asiasta, Marien oikeudenkäynnissä: ”Siihen aikaan petin perheeni isänä ja aviomiehenä. Aiheutin surua. Marie menetti kunnioituksensa minua kohtaan sen tähden, mitä olin tehnyt.”
Marie kertoi minulle sen tarkoittavan, että Frankilla oli ollut salasuhde – ja Marie oli saanut sen selville. ”Viikonloppuna ennen kuin Marie täytti 16, hän tuli kotiin ja löysi Frankin toisen naisen kanssa”, äiti Beth kertoi.
Beth oli tyrmistynyt siitä, mikä Marielle oli valjennut, mutta hän ilmoitti tytölle aikovansa pysyä yhdessä miehensä kanssa. ”Rakastin Frankia ja tiesin, ettei hänen päänsä vain ollut kunnossa. Hän tunsi itsensä laiminlyödyksi, kun olin kaiken aikaa töissä”, kertoi Beth, joka oli töissä sairaalan päivystysosastolla, ”ja tämä oli hänen tapansa reagoida.”
Marie ei kuitenkaan voinut sietää isäpuoltaan. Hän kinasi tälle vastaan, eikä suostunut siivoamaan huonettaan, kun tämä käski. ”Hän erkaantui meistä kaikista”, Beth sanoi. ”Ja yhtenä päivänä hän tuli luokseni ja sanoi: ’En voi sietää tässä talossa oloa. Minusta sinun pitäisi erota hänestä.’ Ja minä sanoin: ’Mutta Marie, rakastan Frankia. Tunnen hänet. Tiedän, että hän muuttuu.’ Marie katsoi minuun ja sanoi: ’Minun täytyy lähteä.’”
Beth järjesti Marien asumaan omien vanhempiensa – tytön isovanhempien – luo, jossa tämä aloitti uuden lukion. Mutta viisi päivää myöhemmin, käytettyään kaikki rahansa – noin 50 dollaria – Marie otti taksin Granburyyn 45 minuutin päähän. Frank oli kuitenkin tiukka kurinpitäjä ja oli jo ajat sitten asettanut tiettyjä sääntöjä, joista yksi oli, että jos Marie tai hänen oma poikansa ikinä muuttaisivat toisen vanhemman luo, takaisin ei olisi tulemista. Kuten Frank myöhemmin oikeudelle selitti, sääntö oli tärkeä kahdelle eronneelle vanhemmalle, jotka yrittivät saattaa yhteen kaksi perhettä. Isäpuoli ei halunnut lasten ajattelevan, että he voisivat reissata edestakaisin vanhempiensa välillä aina kun sille päälle sattuivat. Kun Frankin poika edellisestä suhteesta oli aiemmassa kapinoinninpuuskassaan muuttanut äidilleen, Frank ei enää antanut hänen palata. Samalla tavalla kun Marie ilmestyi takaisin, isäpuoli ilmoitti, ettei päästä tätä sisään.
”Se oli hirveä tilanne, kaikki me oltiin ulkona huutamassa ja itkemässä”, Beth-äiti muistelee. ”Marie parkui minua ottamaan hänet takaisin ja Frank huusi minulle, että ’sinä tiedät säännön, eikä sitä voi rikkoa. Saman, mikä päti poikaani, tulee päteä häneen.’ Siinä oli järkeä, tiedän, mutta hän sai minut tuntemaan, että minun täytyy valita hänen ja tyttäreni väliltä.”
Päätöksessään, joka on myöhemmin jäänyt häntä kummittelemaan, Beth valitsi miehensä ja pyysi exäänsä Steveniä ottamaan Marien. ”En koskaan ajatellut työntäväni Marieta pois. Ajattelin, että hänen muuttonsa Stevenin asuntoon olisi vain väliaikaista ja Frank muuttaisi pian mielensä”, Beth sanoi. Mutta Pricen mukaan Marie koki muuton biologiselle isälleen hylkäyksenä. ”Hän ajatteli Frankin olevan helpottunut, kun hän, Marie, oli poissa”, Price sanoi. ”Marien jatkuva läsnäolo ja ystävyys äitinsä kanssa estivät Frankia korjaamasta avioliittoaan Bethin kanssa.”
Marie vuonna -86 koiransa ja äitinsä kanssa, äitinsä, joka oli hänelle läheinen kuin sisko
Omasta puolestaan Steven Robards oli innoissaan tapahtumienkäänteistä. Vuoteen -92 mennessä masennuslääkitys oli pitkälti nostanut hänet suosta. Hän oli tavannut Yksinhuoltajien kerholla mukavan naisen nimeltä Sandra Hudgins. Mikä tärkeintä, hänellä oli kunnollinen työ postinjakajana. ”Stevenille Marien tulo takaisin hänen luokseen oli kuin kirsikka kakun päälle”, Stevenin sisko Stephanie Elder muistelee. Tyttärensä majoittaakseen Steven alkoi valmistella Marielle makuuhuonetta.
Beth-äidin mukaan Marie lähetti hänelle kirjeitä, joissa kuvaili, kuinka paljon vihasi uutta kouluaan Eastern Hillsin lukiota, joka oli paljon suurempi kuin Granburyn lukio. Hän kirjoitti myös isänsä olevan aivan onneton useimmissa kotiaskareissa. Isällä oli vain vähän keittiövälineitä. Hän ei siivonnut taloa. Marie joutui nukkumaan avattavassa sängyssä keittiössä, kunnes hänelle saataisiin oma makuuhuone.
Steven ei pelotellut, eikä loukannut Marieta. ”Hän oli todella halukas miellyttämään tätä ja teki kaikkensa saadakseen tämän tuntemaansa olonsa mukavaksi”, sanoi Sandra Hudgins. ”Hän vei Marieta ravintoloihin ja leffoihin. Mutta tiedän, että noina muutamana ensimmäisenä viikkona Marie soitteli jatkuvasti äidilleen. Hän aneli tätä ottamaan hänet takaisin kotiin.”
Beth ei luvannut Marien pääsevän takaisin Granburyyn, ei edes, kun Marie lähetti hänelle kirjeen, jossa kertoi olevansa itsetuhoinen. ”Soitin heti Marielle ja kerroin hänen elämänsä olevan liian arvokas sellaisiin puheisiin. Ajattelin oikeasti Marien olevan ylidramaattinen sillä tavalla kuin teinit voivat olla.”
Muutaman kuukauden päästä Beth vaikutti olleen oikeassa. Marien arvosanat alkoivat kohentua uudessa koulussa. Kemianopettaja Tracie Arnold kertoo hänen olleen aivan luokan parhaimmista oppilaista parhaimpia. ”En muista kuulleni hänen koskaan hänen sanoneen, että hän haluaisi muuttaa takaisin äitinsä luo, mutta hän oli aina mukava, eloisa tyttö.”
Stevenin naisystävä Hudgins sanoi, että jouluun mennessä Marie oli paljon rennompi. ”Hän ei koskaan väittänyt vastaan Stevenille. Hän oli aina yhteistyökykyinen. Hän jopa tarjoutui auttamaan minua joululahjojen paketoinnissa. Kaikessa rehellisyydessä, hän oli kaikkea, mitä teini-ikäisen haluaisi olevan.”
Joten miksi helmikuussa -93, kun opettaja ei nähnyt, Marie kaatoi pääkallolla ja reisiluilla ja punaisella ”myrkyllistä”-tekstillä merkitystä pullosta bariumasetaattia lautasliinaan, jonka piilotti sitten reppuunsa? ”Se on yksi niitä mysteerejä – murrosikäisen epätoivo”, sanoo psykologi Price. ”Marie koki olevansa ansassa. Hän kertoi minulle, että ennen myrkyn ottamista hän oli harkinnut polttavansa Stevenin kämpän päästäkseen äitinsä luo.”
Mutta poliisille Marie kertoi päättäneensä helmikuun 18. iltana laittaa bariumasetaattia isän paahdettuihin pähkinöihin. Meksikolaisen ateriansa jälkeen Steven lähti keskiviikkoiltaiseen jumalanpalvelukseen mormonikirkkoon. Hän palasi alle tunti myöhemmin vatsakipuja valitellen. Hän alkoi oksentaa. Marie meni naapurissa asuvalle Hudginsille ja kertoi, että isä voi huonosti.
Kun Marie jäi isänsä naisystävän kämppään kuuntelemaan radiota Hudginsin nuoren pojan kanssa, Hudgins kiiruhti Stevenille, joka oli vuoteessa, vaikeroiden jalkojensa ja käsiensä jäykkyyttä. ”Hän sanoi, ettei pystynyt nielemään kunnolla”, Hudgins muisteli, ”ja näin syljen tulevan ulos hänen suustaan. Menin toiseen huoneeseen ja soitin ambulanssin. Kun olin puhelimessa, kuulin Stevenin kurluttavan. Hänen suunsa vaahtosi. Se oli kamalaa. Hänen silmänsä olivat levällään ja hän vain möllötti.”
Ambulanssin työntekijät yrittivät saada tungettua happiletkua hänen kurkkuunsa pitääkseen hänet elossa, mutta kurkku oli täysin suljettu. Marie tuli takaisin kämppään ja seisoi ovensuussa. ”Hän vaikutti olevan shokissa”, Hudgins muistelee. ”Hän ei kertonut mitään ensihoitajille. Hän vain seisoi siinä.” Lopulta Hudgins halasi Marieta ja painoi Marien kasvot olkapäälleen, jottei tämä näkisi isänsä kuolevan. Myöhemmin tuona iltana Beth ja Frank tulivat sairaalaan hakemaan Marien kotiin Granburyyn.
Äiti ja 19-vuotias tytär Tarrantin piirikunnan oikeustalossa, jossa syyttäjät moittivat Marieta ”teini-ikäiseksi narsistiksi” ja sanoivat hänen ansaitsevan elinkautisen
Pian Stevenin hautajaisten – joissa Marie seisoi järkyttyneenä haudan vierellä – jälkeen, Beth veti Marien sivuun ja ilmoitti, että he kaksi muuttaisivat pian Floridaan. ”Kerroin, että minulla ja Frankilla oli yhä ongelmia ja niin minä olin muuttamassa pois. Marie tuijotti minua: ’Suunnittelit kokoajan lähteväsi kanssani Floridaan?’ hän kysyi. Kerroin hänelle saaneeni töitä sieltä ja että muuttaisimme ja olisimme pian taas kahden. Marie näytti siltä kuin ei voisi hengittää.” Beth piti tauon. ”Jos vain olisin kertonut tämän Marielle viikkoa aiemmin, mitään tästä ei olisi koskaan tapahtunut.”
Näin tosiaan kävi ja maaliskuun loppuun mennessä äiti ja tytär olivat muuttaneet Panama Cityyn Floridaan, jossa Beth teki hommia moottoriajoneuvojen valtionosaston hallinnollisena avustajana. Marie alkoi käydä paikallista lukiota. Hän oli kuitenkin niin masentunut – joinain päivinä hän ei päässyt sängystä ylös – että Beth pelkäsi Marien sairastuneen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Hän lähetti Marien juttelemaan ammattiauttajalle, mistä oli jotain pientä apua. Heinäkuussa Frank Burroughs saapui Floridaan yrittämään pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli avioliitostaan Bethin kanssa.
Beth kertoi, että tällä kertaa mies lupasi paiskia enemmän hommia heidän suhteensa eteen ja Marie oli valmis hyväksymään isäpuolensa takaisin. Mutta lähes yhtä uskomaton käänne tarinassa tapahtui joitain viikkoja sen jälkeen, jolloin Marie löysi isäpuolensa tyynyliinasta viestilapun toiselta naiselta. Beth muistelee: ”Marie sanoi minulle, että ’äiti, sinä voit sietää häntä, jos haluat, mutta minun ei tarvitse. Kaipaan Texasia ja lähden kotiin.’”
Jälleen kerran Beth valitsi miehensä ja jäi tämän kanssa Floridaan. Marie soitti Stevenin isälle Jimille, kysyäkseen, voisiko tyttö tulla asumaan tämän ja tämän vaimon luo Mansfieldiin (isoisäkin oli eronnut ja mennyt uusiin naimisiin). Ottaen huomioon, että Marie olisi voinut mennä äidinpuoleisillekin sukulaisille, Robardseille meno saattaa tuntua oudolta valinnalta. ”Luulen, että Marie jotenkin halusi tehdä sovinnon Robardsin suvun kanssa ja olla paras lapsenlapsi, joka siellä oli”, Beth sanoi. ”Hän päätti aloittaa uuden elämän.”
Robardsin perhe on myöhemmin todennut, että Marie ei koskaan murtunut. ”Emme epäilleet yhtään mitään”, yksi sukulainen kertoi TexasMonthlyn toimittajalle. ”Ainoa asia, jota pidimme vähän outona, on se, ettei hän halunnut mennä Stevenin haudalle. Hän sanoi meille, ettei voinut henkisesti käsitellä sitä.” Mansfieldin lukiossa Marie tunnettiin huippuarvosanoja vetävänä. Hän liittyi lentopallojoukkueeseen ja vuosikirjan tekijätiimiin. ”Hän teki vaikutuksen kaikkiin opettajiin”, Leonidas Patterson, vuosikirjaopettaja, kertoo, ”koska hän oli ihkauusi oppilas ja hänellä oli tämä hinku kuulua porukkaan. Kun meillä oli koulujen väliset kisat, Marie oli kiinnostunut kaikesta – näyttelemisestä, journalismista ja konekirjoittamisesta.”
Joissain oppilaissa elegantti Marie herätti hämmennystä, koska hän oli niin varautunut ja haluton puhumaan menneisyydestään. Jotkut tytöt vannoivat Marien kertoneen heille isänsä olevan elossa ja muut olivat kuulleet hänen sanovan, että isä oli kuollut. Mutta aina pirteä Stacey High, joka äänestettiin luokkansa hauskimmaksi tyypiksi, mietti, tuliko Marie kouluun joka päivä parhaimpiinsa pukeutuneena siksi, että yritti peitellä jotain vikaa. ”Minulla on väkivaltaiset taustat ja olen käynyt lukuisilla psykologeilla”, Stacey sanoi. ”Pystyin näkemään, että Marie oli käynyt läpi jotain samankaltaista. Ajattelin, että voisin auttaa häntä tulemaan ulos kuorestaan, opettaa hänelle vähän enemmän hauskuutta elämässä.”
Pian kaksi isätöntä tyttöä olivat erottamattomat. (Staceyn isä, jota hän ei tavannut juuri koskaan, asui Missisippissä.) Yhtenä iltana Stacey puki Marielle tiukat farkut ja vei hänet Forth Worthin baareihin väärennetyillä henkilöpapereilla. Yhden baarin kanta-asiakkaat ihastuivat niin paljon Marien ulkonäköön, että kutsuivat häntä Cowboy Barbie-nukeksi. Koulussa Marie ja Stacey tekivät yhdessä ryhmätöitä vuosikirjan parissa. Stacey oli hyvä kysymään kysymyksiä; Marie hoiti mielellään kirjoituspuolen. ”Voin kehua itseäni siitä, että osaan esittää tosi hyviä kysymyksiä”, Stacey sanoi, ”ja joskus kun me ajeltiin ympäri kaupunkia hänen Hondallaan, yritin saada Marien puhumaan menneisyydestään ja isänsä kuolemasta, ajatellen, että se auttaisi häntä. Mutta sillä yritykset saada hänet puhumaan, loppuivat kuin seinään.”
Omituista kylläkin, se, joka sai Marien puhumaan, oli - lukiolaisten mielestä yleensä tosi tylsä kirjailija – Shakespeare. Jos Marie olisi lukenut Hamletin selitysoppaan, jonka oli tuonut mukanaan iltana, jona aikoi opiskella Staceyn kanssa, hän olisi lukenut Cladiuksen yksinpuhelun 3. näytöksessä, 3. kohtauksessa osoittavan tämän olevan ”erehtyväinen ihminen, ei epäinhimillinen hirviö. Cladius ei selvästikään syntynyt konnaksi; eikä hän kuitenkaan ole paljon pyrkinyt peittämään muilta todellista itseään, eikä hän välttele moraalista ja uskonnollista totuutta… tällä tietyllä hetkellä on mahdollista tuntea jonkin tasoista sääliä tätä piinattua miestä kohtaan hänen tyrmistyttävistä rikoksistaan huolimatta.”
Tekonsa tunnustettuaan Marie aneli Staceya olemaan kertomatta kellekään. "Olet ainoa, joka tietää", hän sanoi. Mutta sinä iltana Stacey meni kotiin ja kertoi äidilleen Libby Highille, joka oli hänelle yhtä läheinen kuin Beth Mareille. Hoitajana työskentelevä Libby ajatteli aluksi, että rakkaan isän menetyksen murtama Marie kuvitteli asioita. Mutta kun Libby soitti myrkytyskeskukseen kysyäkseen, voiko bariumasetaatti tappaa sulkemalla ihmisen kurkun, sieltä vastattiin, että todellakin voi, ja kysyttiin epäilevästi, miksi Libby halusi tietää.
Hämmästyttävää kyllä, Libby ei soittanut poliisille. Hän kertoi minulle, että katastrofaalisen avioliittonsa jälkeen hän koki yksinhuoltajana erityisvelvollisuudekseen valmistaa tytärtään maailman raadolliseen puoleen. ”Halusin Staceyn tietävän, että luotin hänen tekevän omat päätöksensä Marien suhteen”, Libby kertoo. ”Ajattelin varmaan, että tämä oli se hetki, kun Staceyn täytyy kasvaa aikuiseksi.”
Sen sijaan, kun Stacey mietti päänsä puhki, mitä hänen pitäisi tehdä, hän lähestyi sitä, mitä kutsui ”täydelliseksi henkiseksi romahtamiseksi”. Hän puhui Mariesta monta kertaa koulukuraattorille, mainitsematta koskaan Marien nimiä, kutsuen tätä ”kaverin kaveriksi”. Hän uskoutui muutamalle lukiosta jo valmistuneelle ystävälleen Marien kertomasta. ”He sanoivat: ’Stacey, lopeta valehtelu, sinun täytyy avata silmäsi todellisuudelle, tyttö’”, Stacey kertoi TexasMonthlyn toimittajalle. Hän näki painajaisia, joissa Marie jahtasi häntä pitkin metsiä. ”Kuulin Marien hengittävän hyvin hitaasti, ihan niin kuin kauhuleffoissa”, Stacey sanoi. ”Ja sitten menin kouluun seuraavana päivänä ja siellä hän oli, sellainen tosi mukava ihminen. Istuimme ja juttelimme pikkutoimistossa vuosikirjaluokan perällä ja sanoin itselleni, että Marie oli tehnyt vain teini-iän virheen. Sanoin aina: ’Marie, sinä oikeasti tarvitset jotain psykologia.’” Äitinsä ehdotuksesta Stacey valehteli Marielle kertoneensa papille Marien salaisuuden. ”Ehkä ylireagoin”, Libby sanoo myöhemmin, ”mutta ajattelin, että jos Marie koskaan halusi satuttaa Staceya, hän ei tekisi sitä, koska uskoi Staceyn puhuneen papille.”
Helmikuussa -94, Stevenin kuoleman vuosipäivänä, Marien isoisä vei Marien ja Staceyn lounaalle Macaroni Grillille. Isoisä, Jim Robards halusi nostaa maljan Stevenille, mutta Marie ei kuunnellut.
”Kysyin häneltä, haluaisiko hän viedä kukkia isänsä haudalle”, Stacey sanoi, ”mutta hän sanoi, ettei edes tiennyt, missä hautapaikka sijaitsi. Hän sanoi päässeensä yli isänsä kuolemasta ja ettei halunnut ajatella sitä.” Kuten Claudius, Marie ei kyennyt katumaan.
Muutamia viikkoja myöhemmin, nähtyään lisää painajaisia, joissa kuuli Marien isän kutsuvan häntä haudasta pelastamaan häntä, Stacey meni koulukuraattorille ja pyysi tätä soittamaan poliisille Stevenin kuolemasta.
Bestikset koulun tanssiaisissa, Marie oikealla – ”Hän oli sinä iltana niin kaunis”, Stacey sanoi. ”Toistelin itselleni, että ehkä voimme kaikki unohtaa, että sellaista koskaan tapahtui.”
Tutkinnan pitäisi olla aika simppeliä. Lääketieteellisen tutkijan pitäisi vain testata Stevenin veri uudelleen. (Toimistossa säilytetään verinäytteitä aiemmin tehdyistä ruumiinavauksista.) Tutkija kuitenkin sanoi, että kesti melkein kolme kuukautta löytää laboratorio, jossa oli sellainen välineistö, että sillä pystyttiin katsomaan bariumasetaatti, ja sitten kesti taas muutama kuukausi saada testitulokset. Mahdollista sekin, että ylityöllistetyllä Forth Worthin henkirikosyksiköllä ajateltiin, että heillä oli parempaakin tekemistä kuin tutkia sekoilevan teinin älyvapaata tarinaa faijansa myrkyttäneestä bestiksestään.
Mitä kauemmin poliisilta kesti, sitä enemmän Stacey pohti: teinkö sittenkään oikean päätöksen? Hän ja Marie eivät enää ikinä puhuneet Stevenin kuolemasta. Lopulta Stacey jäi pois vuosikirja-projektista, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä Marieta joka päivä. Hänellä alkoi olla poissaoloja koulusta, hän valvoi myöhään ja kuten itse ilmaisi asian, juhli liikaa. Huhtikuussa Stacey meni psykiatriseen hoitokeskukseen Mansfieldissä.
”Marssin sisään ja kerroin heille, että elämäni oli huuhtoutumassa alas vessasta.”
Mutta tanssiaisissa hän poseerasi Marien kanssa samassa valokuvassa. ”Hän oli niin kaunis sinä iltana”, Stacey sanoo, ”etten voinut uskoa hänen koskaan tehneen mitään väärää. Toistelin itselleni, että ehkä voimme kaikki unohtaa, että sellaista koskaan tapahtui.”
Valmistuttuaan Stacey meni Sam Houstonin yliopistoon Huntsvillessä, kolmen tunnin ajomatkan päähän Austinista, Texasin yliopistosta, jossa Marie opiskeli. He eivät koskaan puhuneet toisilleen ja Stacey yritti keskittyä opintoihinsa. Mutta myöhään eräänä lokakuisena iltana etsivä soitti Staceylle kertoakseen, että saapuisi aamulla ottamaan hänen lausuntonsa. Testit olivat osoittaneet Steven Robardsin veressä olleen normaaliin verrattuna 250-kertainen määrä bariumasetaattia. Stacey oli niin paniikissa, että nousi vuoteestaan, meni asuntolansa automaatille ja veti viisi Snickersiä.
Marie päästettiin vapaaksi takuita vastaan ja hän palasi Granburyyn, jonne hänen äitinsä ja Frank – yhä yhdessä – olivat muuttaneet aiemmin sinä vuonna. (Frankille oli tarjottu apulaisseriffin työtä Hood Countyssa ja Beth oli kaupungissa kirjanpitäjänä.) Oikeudenkäyntiä odotellessaan Marie sai työn tarjoilijana TGI Friday’s-nimisestä ravintolasta Fort Worthista. Ravintolan mainosta kuvaamaan palkattu elokuvaohjaaja oli niin vaikuttunut Mariesta, että Marie pääsi mainokseen tarjoilemaan drinkkejä asiakkaille. ”On niin traagista, että ventovieraat tapasivat Marien ja näkivät hänessä jotain erityistä”, kyyneliin purskahtava Beth sanoo. ”Hän tunsi olevansa ansassa ja annoin hänen tuntea niin. En antanut hänelle yhtään toivoa.”
Henkivakuutusrahoilla, jotka Marie sai Steven kuoleman jälkeen – yli 60 000 dollaria – Beth palkkasi kaksi kokenutta Forth Westin asianajajaa, Bill Magnussenin ja Ward Caseyn, joiden strategia oli vakuuttaa tuomaristo siitä, ettei Marie ollut tiennyt bariumasetaatin olevan ihmiselle tappava. Jos tuomaristo uskoisi, ettei nuorella ollut ollut aikomusta tappaa, hän saattaisi saada kevyemmän tuomion – taposta, eikä murhasta. ”Hän halusi isänsä vain sairastuvan yhdeksi yöksi”, Casey sanoi tuomaristolle. ”Hän halusi vain kotiin äidin luo.”
Oikeussali oli tupaten täynnä kaikkina oikeudenkäynnin päivinä. (Erään lukion yhteiskuntaopin opettaja arveli luokalleen olevan opettavaista tulla kuulemaan todistamiset. Opiskelijat kuuntelivat hetken ja alkoivat sitten kirjoittaa muistiinpanoja. TexasMonthlyn toimittajan vieressä istuva tyttö kirjoitti poikaystävälleen kirjeen, joka alkoi sanoilla: ”Olen rakastunut sinuun hulluna! Kuuletko sydämeni jyskytyksen.”) Oikeudenkäyntiä seuraavat kurkottelivat kaulojaan nähdäkseen Marien, joka oli silloin 19. Hän oli leikkauttanut hiuksensa lyhyeksi nunnamaiseksi polkkatukaksi ja hänellä oli hihaton, kukkaprintti-paita ja löysät housut. Suuren osan todistustaan hän piti oikeaa kättä poskellaan ja itki hiljaa. Taukojen aikana hänen äitinsä, joka ei saanut seurata oikeudenkäyntimenettelyjä, koska oli potentiaalinen todistaja, tuli oikeussaliin ja kietoi kätensä Marien ympärille. Frank istui ulkopuolella penkillä, puhumatta kenellekään. Robardsin sukua istui kivikasvoisena oikeussalin oikealla puolella.
Yksi oikeudenkäynnin tunteellisimmista hetkistä koitti, kun Jim Robards nousi todistajanaitioon ja sanoi, että vaikka hän oli surullinen poikansa kuolemasta, Marielle pitäisi antaa anteeksi ja antaa ehdonalainen tuomio. Randall Price saapui paikalle todistaakseen, että Marie ei ollut häiriintynyt, mutta katumus Stevenin kuolemasta kalvoi häntä niin paljon, että hän kärsi eräänlaista posttraumaattista stressioireyhtymää, ollen kyvytön ilmaisemaan tunteitaan. Price aikoi myös sanoa, ettei uskonut Marien koskaan halunneen isänsä kuolemaa, mutta tuntemattomasta syystä puolustusasianajajat eivät kutsuneet Pricea todistamaan, mikä antoi syyttäjille oivat mahdollisuudet repiä Marieta kappaleiksi, ilmoittaa tuomaristolle, että hän myrkytti isukkinsa häikäilemättömästi, eikä yrittänytkään pelastaa tätä ensihoitajien saapuessa.
Stacey High haluaa valmistua collegesta ja jatkaa elämää
Syyttäjien tärkein todistaja oli tietysti Stacey High. Vihreässä mekossaan, ruskeissa mokkasiineissa ja valkoisissa sukissaan hän nousi todistajanaitioon, imien hermostuneena hengityksen raikastavaa pastillia ja sanoi, että Marie oli kertonut yhdessä heidän keskustelussaan tietävänsä, että bariumasetaatti voi olla kohtalokasta. Yhdessä vaiheessa Stacey kääntyi ja katsoi Marieta. Heidän katseensa kohtasivat, sitten Marie painoi päänsä.
Lopussa syyttäjä Mitch Poe ravisteli tuomaristoa loppupuheenvuorollaan: ”Yhdellä vatsakivulla Marie ei päässyt äitinsä luo… Steve Robardsin täytyi kuolla.”
Lautamiehet tuomitsivat Marien murhasta. Seuraava kysymys kuului: minkä tuomion hän saisi? Puolustusasianajat tuumivat, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin kutsua Marie todistamaan.
Hän melkein kompastui kävellessään todistajanaitioon. Tärisevällä äänellä hän kertoi tuomaristolle, ettei häntä oltu koskaan tuomittu rikoksesta. Hän kertoi, että pidätyksen jälkeen ainoa kontakti isänpuoleisen suvun kanssa oli syntymäpäiväkortti, jonka hän oli lähettänyt vaarilleen.
Sitten Casey kysyi, ”Marie, rakastitko isääsi?”
”Hyvin paljon”, hän sanoi.
”Oletko pahoillasi, että tapoit isäsi?”
Oli hänen aikansa katua. Kyyneliin purskahtaen sille puolelle oikeussalia, jossa istui Robardsien sukua, ja sanoi, ”olen niin pahoillani. Olen niin pahoillani.”
Poe sanoi, että Marie ansaitsi elinkautisen, koska oli antanut isälleen kuolemantuomion. Puolustusasianajajat anelivat koevapautta tytölle, jonka sanoivat joutuvan elämään lopun ikäänsä syyllisyydessä isän kuolemasta. Tuomaristo teki kompromissin ja antoi Marielle 28 vuotta vankeutta. Hänen täytyy istua vähintään seitsemän vuotta valtion vankilassa ennen kuin voi päästä koevapauteen. (Väittäen, että syyttäjät käyttivät epäpäteviä todisteita Marien mielentilasta oikeudenkäynnissä, hänen asianajajansa ovat hakeneet uutta oikeudenkäyntiä. Jos se epäonnistuu, he valittavat oikeudenpäätöksestä.)
Oikeussalin käytävällä Poe kuvaili paikalliselle lehdistölle Marien olevan ”teini-ikäinen narsisti”. Televisiokameroiden ympäröimä Stacey High sanoi dramaattisesti: ”Olen valmis päättämään tämän vaiheen elämästäni, toivon mukaan pääseväni opiskelemaan collegeen neuropsykologiaa pääaineenani ja olemaan Yhdysvaltojen kunniallinen kansalainen.”
Beth ja Frank olivat viimeiset, jotka poistuivat oikeussalista. Melkein tunti tuomitsemisen jälkeen he istuivat yksin eturivissä pidellen toisiaan kädestä. ”Frank ja minä olemme tehneet virheemme”, Marie sanoi myöhemmin, ”mutta aiomme olla vahvoja. Meidän täytyy mennä eteenpäin. Avioliittomme selviää tästä.”
Useamman päivän ajan Marie pysyi piirikunnan vankilan erityistarkkailussa siltä varalta, että aikoisi tehdä itsemurhan. Mutta viikko oikeudenpäätöksen jälkeen psykologi Price meni katsomaan häntä. ”Marie kysyi minulta, voiko hän saada tehtyä collegetutkinnon vankilassa. Hän kertoi minulle, että hänellä oli kova hinku aloittaa joku opiskelu, kehittää itseään hyväksyäkseen rangaistuksensa ja päästäkseen eteenpäin”, Price sanoi. ”Hän piti niitä paperivaatteita, joita vanginvartijat antavat itsemurhatarkkailussa oleville vangeille ja hän hytisi kylmässä sellissään. Mutta hän sanoi minulle, että hänellä ei ollut oikeutta valittaa omista ongelmistaan, koska hän oli jo aiheuttanut niin paljon kärsimystä. Oli aika upeaa kuunnella häntä.”
Marie soitti vankilasta äidilleen joka ilta. Yhdessä noista puheluista hän kertoi Bethille toivovansa, ettei Staceysta ollut tuntunut pahalta mennä poliisille. Marie piti yhä Staceysta. Olivathan he kaksi kuitenkin aikoinaan olleet parhaat ystävät.
Uhri ja tekijä poliisin arkistoista, dokumenttielokuvasta Les Enquetes Posibles – Whaleoilista
Marien tai hänen jäljelle jääneen perheensäkään myöhemmistä vaiheista ei ole paljon hiiskuttu. En tiedä, mikä tämä sivusto on tai kuka sitä ylläpitää, mutta täällä kumminkin sanotaan, että Marien asianajajat tosiaan hakivat sitä muutosta, mutta se ei tuottanut tulosta, vaan tuomio pysyi samana, ja että Marie pääsi ehdonalaiseen vuonna 2003 eli jos se oli -96, jolloin hänet tuomittiin vankeusrangaistukseen, hän ei istunut yhtään enempää kuin sen 7 vuotta, mikä oli pakko istua ennen kuin hänellä oli mahdollisuus päästä koevapauteen. Hyväkäytöksinen vanki ilmeisesti. Sivustolla myös sanotaan, että Marie on vaihtanut nimensä ja mennyt naimisiin.