https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005682882.html
Susanna Reinboth on kirjoittanut kommentin tärkeään asiaan. Tapaukseen, jossa syytön tuomittiin. Tässä osia siitä ja omia kysymyksiä ja ajatuksia lauseiden jälkeen. Lihavoidut tekstit artikkelista.
PAREMPI 99 syyllistä vapaana kuin yksi syytön vankilassa.
Tähän sanontaan kiteytyy oikeusvaltion perusperiaate. Rikostuomioon ei riitä, että syytetty on todennäköisesti tehnyt teon, josta häntä syytetään. Näytön pitää olla niin vahvaa, ettei syyllisyydestä jää järkevää epäilyä.
Syyttömän ihmisen tuomitseminen tarkoittaa aina, että oikeusjärjestelmä on epäonnistunut.
Niin, sitä se tarkoittaa, oikeusjärjestelmä on epäonnistunut totuuden selvittämisessä. Jos kuitenkin oikeusjärjestelmä päätyy siihen, ettei syyllisyydestä jää varteen otettavaa epäilyä, mihin se perustaa tämän päättelynsä ilman savuavaa asetta, jos se ei ole todennäköisyys? Tätä olen yrittänyt kysyä ennenkin siihen vastausta kuitenkaan saamatta. Tuomilauselmassa 29.12.2016 on noin 300 sivua teknistä dataa liittyen puhelinliittymiin, sieltä ei kuitenkaan löydy yhtään todennäköisyyslaskelmaa. Perustuuko tuomio siis tuomarin omaan vakuuttuneisuuteen ja omiin tekemiinsä päätelmiin? Ei juridisen totuuden selvittäminen ole niinkään vaikeaa, mutta totuuden voi olla. Herää kysymys onko totuudella juridista merkitystä oikeudessa?
MIKSI Rafa joutui vankilaan raiskauksesta, jota hän ei ollut tehnyt?
Suurin ongelma näyttää olleen, että kaikki tapahtumista kertoneet ihmiset puhuivat oikeudessa muunneltua totuutta. Tuomioistuin ei pystynyt tästä valheiden viidakosta seulomaan totuutta esiin.
Eikö sitten Jari Aarnion oikeudenkäynnissä ole valheiden viidakkoa? Vilhunen on kertonut moniakin versioita eri tapahtumista ja kiistänyt esitutkinnassa kertomansa, palannut uudelleen sitten vanhaan versioonsa ja jälleen kertonut jotain uutta. Romano on kiistänyt esitutkintakertomuksensa. Fagerholmin kertomus on jo sinällään niin epälooginen, ettei se voi olla kokonaisuudessaan totta. Miten oikeus seuloo totuuden esille tässä viidakossa?
VANKILAT ovat täynnä omasta mielestään syyttömiä ihmisiä. Tuomion paljastuminen täysin vääräksi on kuitenkin todellinen harvinaisuus.
Kansainvälisesti tiedetään, että useimmissa maissa on lukuisia väärin tuomittuja henkilöitä vankiloissa. Tuomion paljastuminen täysin vääräksi ei todellakaan ole harvinaisuus.
Saksassa on korkeimman oikeuden päätuomari kertonut, että noin 25 prosenttiin tuomioista liittyy jotain outoa. Suurin riskiryhmä ovat seksuaalirikokset ja lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Myös talousrikoksissa on paljon vääriä tuomioita. Amerikassa Innocence-järjestö pyrkii vapauttamaan uusien käsittelyiden kautta väärin tuomittuja henkilöitä. Suomessa kannattaa muistaa tapaus Anneli Auer ja Jens Kukka, ja seksuaalirikostuomio, joka on näillä näkymillä väärä.
Ylipäätään siinä problematiikassa, joka käsittelee vääriä tuomioita, on yksi lähtökohta, joka täytyy pitää kristallinkirkkaana mielessä. Ja se on se, että onko henkilö syyllistynyt siihen rikokseen, josta hänet on tuomittu. Ei siis johonkin toiseen rikokseen, eikä myöskään joskus menneisyydessä tehtyyn saman kaltaiseen rikokseen, vaan siihen, josta häntä juuri nyt syytetään.
Tässä mieleeni tulee Raine Sievälä, jolla on huumetaustaa vielä 90-luvun alusta. Monella on varmasti henkilökohtainen motiivi vihata ja inhota tällaista ihmistä, hän on saattanut johtaa huumeiden polulle jollekin toiselle tärkeän henkilön ja tuhota hänet ja hänen perheensä elämän. Teoista on kuitenkin pitkä aika ja sukulaisuussuhteilleen hän ei voi mitään. Eikö hänetkin täytyisi todeta syylliseksi sillä varmuudella, ettei järkevää epäilyä syyllisyydestä jää?
VALEHTELEMINEN tuntui Sannasta pahalta. Poliisikuulusteluissa hän ei vielä ajatellut, että asiasta seuraisi Rafalle suuria vaikeuksia. Oikeudessa hän tajusi sen.
Valehtelu ja Rafan vankeustuomio ovat painaneet Sannan mieltä vuosien ajan.
Aina silloin, kun syytön tuomitaan vankilaan, on jossain joku toinen henkilö, jolla on osuutta asiaan. On helppoa esittää syytteitä, on helppoa todistaa niistä, on helppoa suorittaa se oma pieni osuus siinä tuomitsemisketjussa siellä todistajan aitiossa. Palkintona voi olla tunne siitä, että sainpa sanottua tämän, jonkun toisen hyväksyntä, ehkä edistyminen omalla uralla.
Sitten kun koko kuva paljastuu, tulee mukana myös esille se, että näillä tuomioilla voi olla massiivisia seurauksia tuomitulle ja hänen lähipiirilleen. Silloin voi alkaa ajatella ajan kuluessa asioista hieman toisin, kun omat tunteet ovat laantuneet, omalla asemalla ei ole enää merkitystä. Tilalle voi tulla syyllisyyden tunne, ja tosiasiassa uhreja on paljon enemmän kuin vain syyttömänä tuomittu ja hänen perheensä. Myös tämän takia on syyttömänä tuomitseminen aina tragedia tosiasiassa kaikille asiaan osallistuneille, myös tuomareille, tutkijoille ja myös syyttäjille. Vuosien varrella voi tulla esiin tietoisuus, jota ei tapahtuman hetkellä ole voinut kuvitella olevan olemassakaan.
Kolumnissaan Reinboth toi esille myös sen rohkeuden millä tavalla väitetty uhri meni tunnustamaan poliisille valehdelleensa.
On helppoa tuomita Sannan teko, sen verran kohtalokkaat seuraukset sillä oli.
Yhtä lailla on nyt pakko ihailla Sannaa.
Tunnustus kertoo poikkeuksellisesta rohkeudesta.
Minäkin ihailen tätä Sannan tekoa tulla rohkeasti esille ja kertoa totuus. Jos tällaiseen tekoon pystyy nuori tyttö, tätä rohkeutta perään kuuluttaisin myös kaikille muille henkilöille, joilla voi olla tunne siitä, että he ovat olleet osana jotain sellaista, joka ei mahdollisesti vielä ole tuonut totuutta esille juuri sellaisena kuin se oikeasti on tekohetkellä ollut.
