BaByliss kirjoitti:On eroja uhrien ja itse tekojenkin välillä, erityisen sairas teko luultavasti vammauttaa enemmän. Tarkastuslaskelmieni jälkeen korjattu tuntemieni raiskauksen uhrien määrä nousi muuten neljään. Tilastollisesti Suomessa noin joka kuudes nainen raiskataan tai yritetään raiskata jossain vaiheessa elämäänsä. Jos siis ylipäänsä tunnet naisia, tunnet myös raiskattuja naisia. Se, ettei suurin osa tule raiskatuksi, ei tarkoita, etteikö hyvin moni tule.
Se ei nyt ihan niin mene. Voin helposti tuntea esim. 30 naista ilman, että yhtäkään heistä olisi raiskattu.
BaByliss kirjoitti:
Tätä kirjoittaessani huomasin, että itseasiassa laskuri kohdallani näyttää viittä naista. Ja uskon, etteivät ole ainoita. Raiskaus ei ole lainkaan asia, josta mielellään puhutaan muille. Häpeä saattaa olla yksi syy, mutta yksi on myös se, että kokemus on useimmille niin tuskallinen, ettei sitä mielellään muistella. Hyvä, jos tuttusi on selvinnyt ilman pahempaa omasta kokemuksestaan. Tosin nämä ovat niitä aika näyttää -asioita. Sitäkin on, että luullaan kaiken olevan ok, mutta sitten jossain vaiheessa se iskee. Raiskauskriisikeskus Tukinaisen numeroon tulee vuosittain n. 10000 puhelua, joista osa koskee vuosien takaisia tekoja. Suomen lääkärilehden jutussa kerrottiin, että tutkimusten valossa 54-94% uhreista kärsii traumaperäisestä stressihäiriöstä. En tiedä mikä mielestäsi on pahempi kokemus kuin raiskaus, mutta saman jutun mukaan sotien naisuhreilla luku on huomattavasti pienempi, 25-35 %.
Puhumme nyt ilmeisesti Suomen sodista? Täytyy muistaa sekin, että tuohon aikaan elimme hyvin erilaisessa ilmapiirissä ja sen aikaisia tapahtumia ja niiden aiheuttamia traumoja voi olla hyvin vaikea vertailla nykypäivään. Mitä luulet 40-luvulla tilanteen olleen tuon avioseksin osalta?
BaByliss kirjoitti:Etkä ehkä tarkoittanut asiaa siten, mutta kun sanoit, että raiskaus ei ole pahinta, mitä voi tapahtua tai mitä voi nainen kokea, kuulostat vähättelevän teon vaikutuksia. En tiedä oletko nainen, mutta ellet ole, älä oleta tietäväsi mihin raiskaus sijoittuu paskojen asioiden listalla naisten kokemuksen mukaan, äläkä varsinkaan yritä kertoa mihin sen pitäisi sijoittua. Tunnet yhden uhrin, joka on toivottavasti oikeasti asian kanssa sinut, minä tunnen viisi, jotka eivät ole, ja lääketiede tietää ja tunnustaa hyvin tarkkaan raiskauksen moninaiset ja hyvin yleiset uhrin mielenterveyttä vakavasti rikkovat vaikutukset. Olankohautuksella selviäjät lienevät vähemmistössä.
Kokemuksen traumaattisuudesta puhuminen ja sen vertailu on tietenkin melko vähä-älyistä, etenkin näin miehenä ja sitä kautta hedelmätöntä. Ottaen huomioon myös sen, että raiskauksia on hyvin monen tyyppisiä. Mutta paskojen asioiden listaa voi tietenkin täydentää vaikka tapon yrityksen kohteeksi joutumisella, jonkun läheisen ihmisen henkirikoksen näkemisellä, oman lapsensa menettämisellä ja ties millä. Mutta kuten jo sanoin, näiden asioiden keskinäinen vertailu ei ole millään tasolla mielekästä.
Ongelma tämän tyyppisissä keskusteluissa on tuo sanan "selviytyminen" tulkinta. Perheensä traagisesti menettänyt voi jossain vaiheessa löytää uuden kumppanin ja hankkia uuden perheen. Elää täysipainoista ja onnellista elämää. Mutta ei se siellä tuastalla olevaa surua ja kaipuuta poista. Tietenkään. Mutta sellaista kai voisi kuitenkin kutsua asian yli pääsemiseksi, selviämiseksi siis.
Mutta usein tällaisille asioille on ennalta asetettu sellainen uhrin sapluuna, joka ainakin yleisellä tasolla käytävässä keskustelussa sisältää paljon retoriikkaa, joka ei tähtää lainkaan asiasta selviytymiseen, kuten nyt "se jättää ikuiset arvet" ja "siitä ei koskaan voi selvitä" etc. Ihmiset siis ikään kuin pelkäävät antaa sellaisia ohjeita, joiden avulla siitä voisi selviytyä, koska se tulkitaan hyvin pian asian ja kokemuksen vähättelyksi. Ei se niinkään saisi mennä.
Enkä väitä, etteikö se jättäisi ikuisia arpia, mutta sen ei tulisi olla tämän tyyppisen keskustelun fokus.
Ihminenhän voi myöskin masentua vakavasti ja menettää sitä kautta työkykynsä pitkäksi aikaa, jotkut jopa lopullisesti. Ei niissäkään aina ole taustalla mitään yksittäistä laukaiseva tekijää tai traumaa. Niin vain käy joillekin. Toisille sitten toimii paremmin terapiamuodot, jossa käydään asioita läpi peruskivi kerrallaan ja toisille taas ratkaisukeskeinen terapia, jossa käytännössä tuijotetaan vain tulevaan (näin vahvasti karrikoiden).
Ihminen on monimutkainen eläin, se mikä toimii kahdeksalle kymmenestä, ei niille kahdelle toimi lainkaan etc. Kuitenkin tärkeintä olisi muistaa, että oli uhri kuka hyvänsä ja millaisen teon kohteena ikinä, niin yksin ei saisi jäädä, eikä jättää. Sen lisäksi, että toisilla on tukiverkkoa ystäväpiirissä, tulisi sitä olla tarjolla myös yhteiskunnalla. Helposti lähestyttävässä muodossa.
Joku saattaa purra tietokonepöytäänsä hampaanjäljet tätä lukiessaan. Anteeksi siitä. Se ei ollut tarkoitukseni. Etenkin jos tuntuu, että jokin näkemykseni on päin helvettiä, niin ole hyvä ja korjaa, en minä (etkä sinä) muuten viisastuta. Tai tuskin meistä kukaan viisaaksi tulee, mutta kun osaisi edes sen elämän varrella karttuneen pääoman jollain tasolla pureksia sellaiseksi, että se jättäisi jälkeensä eväitä nuorelle polvelle.