Juha Soivio - Katosi laivamatkalla elokuussa 1989

Spekulointia kadonneista henkilöistä.
Doctor Lecter
James Bond (Daniel Graig)
Viestit: 17026
Liittynyt: Pe Kesä 22, 2007 9:32 am

Juha Soivio - Katosi laivamatkalla elokuussa 1989

Viesti Kirjoittaja Doctor Lecter »

Näyttelijä Eeva Soivion veli katosi laivamatkalla eikä koskaan löytynyt – ”Mieleen on jäänyt se valtava hiljaisuus, kun kukaan ei osannut sanoa mitään”

Elokuussa 1989 näyttelijä Eeva Soivio oli kolmetoistavuotias. Isoveljen kaverit palasivat laivalta ja toivat veljen repun. Veli itse ei koskaan palannut. Nyt ensi-iltansa saa veljen katoamisesta kertova monologi.

KESKIVIIKKONA yhdeksäs elokuuta 1989 Helsingin Sanomien sivulla yhdeksän oli pieni, yhden palstan uutinen, joka oli otsikoitu ”Nuori mies katosi laivamatkalla Sundsvallista Vaasaan”.

HS 9.8.1989
HS 9.8.1989
Soivio.jpg (99.23 KiB) Katsottu 7770 kertaa
Tuo uutinen on kulkenut kohta kolmekymmentä vuotta näyttelijä Eeva Soivion mukana.

Vuonna 1989 Soivio oli 13-vuotias teini, siirtymässä ala-asteelta yläasteelle. Koulut olivat juuri alkamassa, lehdet olivat täynnä ilmoituksia, joissa mainostettiin MicMac-farkkuja, nappifarkkuja, collegehousuja, tarramuovia, Snoopy-pyyhekumeja ja ilmaisia Batman-lukujärjestyksiä.

Kadonnut nuori mies oli Soivion 17-vuotias veli Juha, jota uutisessa kuvailtiin seuraavasti: ”Kadonnut on noin 180 senttimetriä pitkä ja noin 60-kiloinen, vartaloltaan hoikka. Hänellä on siistit, vaaleat ja takaa pitkähköt hiukset, jotka ovat kihartuvat.”

Uutisen lopussa luki: ”Havainnoista pyydetään ilmoittamaan lähimmälle poliisille.”

HUHTIKUUN 20. päivä Kom-teatterissa saa ensi-iltansa monologi Mustarastas eli kadonnut veli.

Esitys alkoi syntyä, kun Eeva Soivio viime vuonna oli virkavapaalla Komista. ”Jo vuositolkulla olin miettinyt, että mitä mä tästä tekisin, miten lähestyisin, millaista esitystä voisin tehdä. Virkavapaalla kirjoitin sitten novellin.”

Novellissa ei ole kolmetoistakesäistä seinäjokelaistyttöä, vaan Soivio on kirjoittanut keskiöön kadonneen pojan äidin ja hänen tuntemuksensa.

Viime joulun tienoilla Soivio sitten näytti tekstiään ohjaaja Lauri Maijalalle. ”Kysyin, että mitä tarinasta voisi hänen mielestään tehdä ja miten sitä voisi lähestyä.”

Alkoi hahmottua pieni ja intiimi esitys, monologi Komin uudelle aulanäyttämölle. Soivio ja Maijala tekivät käsikirjoituksen yhdessä ja varsin alusta oli selvää, ettei Soivion novellitekstiä käytettäisi sellaisenaan.

Työryhmä, johon kuuluu olennaisesti äänisuunnittelija Jani Rapo, päätti keskittyä faktoihin, siihen mitä oli tapahtunut.

Siihen vähään mitä tapahtuneesta tiedettiin.

SOIVIO oli yksin kotona Seinäjoella, kun laivalle kavereidensa kanssa lähteneen Juha-veljen kaverit tulivat tuomaan tämän repun. He kertoivat, että eivät olleet nähneet Juhaa yön jälkeen.

”He sanoivat, että pyytäisin Juhaa soittamaan sitten kun hän tulee.”

Soivio ei ihmetellyt asiaa. Hän tiesi, että veli tulisi, jonkin mutkan kautta vain.

”Sitten äiti tuli töistä kotiin, kauppakassit käsissä.”

Soivio kertoi poikien käyneen ja näytti Juhan repun. Kauppakassit tippuivat.

”Se oli äidille heti selvä, että Juha ei tule enää ikinä. Hän musertui samantien. Mulle se oli hämmentävä tilanne. Että miksi sä reagoit noin, totta kai Juha tulee.”

SUOMESSA kirjataan vuosittain kadonneeksi noin tuhat ihmistä. Heistä suurin osa löydetään pian katoamisen jälkeen. Noin kymmenen ihmistä vuodessa jää pysyvästi kadoksiin.

Niin kävi Eeva Soivion veljelle.

Päivät ja viikot veljen katoamisen jälkeen jäivät sumun ja usvan peittoon, Soivio kertoo. Päällimmäiseksi mieleen on jäänyt valtava hiljaisuus.

”Se oli ehkä itselle piinallisin. Ihmisiä tuli ja meni, mutta kukaan ei osannut sanoa mitään.”

Soivio muistaa istuneensa paljon yksin huoneessaan ja pelanneensa pasianssia.

”Pelasin ja katsoin meidän autotallia ja tietä, jota pitkin ihmiset kulkivat ees taas.”

MUSTARASTAS-ESITYKSESSÄ käytetään materiaalina myös poliisin kuulustelupöytäkirjoja. Niitä Eeva Soivio ei ollut lukenut aikaisemmin.

Varsinkin Juha-veljen kavereiden kuulustelukertomukset ovat hänen mukaansa varsin liikuttavia. ”Ne kaikki pojat olivat vasta 17, tosi pieniä poikia vielä. Tuskin hekään saivat mitään kriisiapua, ja on varsin liikuttavaa lukea nyt, miten he yrittävät muistella ja pinnistää, että jos illan kulkuun löytyisi joku avain.”

Mitään ratkaisevaa poliisi ei saanut selville.

Soiviolla itsellään on jo pitkään ollut voimakkaasti se ajatus, että Juha on pudonnut mereen puoliksi vahingossa. Pöytäkirjojen lukeminen vahvisti ajatusta.

”Siellä oli sellaista nuorten miesten uhoa ja aika synkkiä aiheita, ja alkoholilla paljon osuutta asiassa. Kun kyseessä on meri ja laiva, niin se on väistämätön ajatus, että Juha on mereen tippunut.”

Soivio ei usko, että veli olisi tarkoituksella tehnyt itsemurhan. Elämä oli mallillaan: oli ajokortti tulossa ja vanha autonromu tuunattavana.

”Sen jotenkin mielessäni tiedän, ettei Juha sitä tarkoittanut. Mutta varsinkin humalassa tunteet heittelehtii ja siinä tilassa voi tulla mieleen, että mäpä kokeilen. Se on se yksi hetki. Mutta nuori ihminen ei tajua, että se on peruuttamatonta.”

Ruumista ei etsinnöistä huolimatta koskaan löytynyt. Juha Soivio jäi kadoksiin.

IKUINEN epätietoisuus on Soivion mukaan yksi kauheimmista asioista, mikä läheisen katoamiseen liittyy. Se, että on hyväksyttävä, ettei asia ole ratkennut – eikä luultavasti ikinä ratkea.

”Kun on tullut tarpeeksi voimakkaaksi surun kanssa, täytyykin itse päättää, mitä tapahtui. Elää sen päätöksen kanssa.”

Helppoa se ei ole, eikä käy nopeasti.

Kun Soivio 22-vuotiaana pääsi Teatterikorkeakouluun ja muutti Helsinkiin, hän yhtäkkiä huomasi näkevänsä Juhaa joka paikassa. Ajatus kulki jotenkin niin, että Helsingissä olisi mahdollista kadota massaan ja elää niin ettei kukaan tunne.

”Sitten ymmärsin, että se oli se 17-vuotias poika, jonka näin.”

Läheisen katoamisen ja kuoleman iso ero onkin se, että katoamisessa säilyy ikuisesti ”mitä jos”-efekti. Mitä jos veli sittenkään ei mennyt laivaan, tai poistui sieltä muiden huomaamatta.

Mitä jos -ajatukseen liittyy Soivion mukaan myös se, mikä katoamisessa on kaikkein kamalinta.

”Se on se, että jos jotain hirveää on sattunut. Että entä jos joku on kidnapannut Juhan, huumannut ja kuljettanut jonnekin. Että hän olisi elossa, mutta ei pääsisi pois, kärsisi jossakin.”

Näyttelijä Pekka Valkeejärven kuoltua viime syyskuussa ovat komilaiset nähneet rakasta työtoveria siellä ja täällä. ”Mutta se on toisenlaista suremista, Valkkis vain häivähtää.”

SOIVIO kertoo, että Mustarastasta tehdessä on työryhmässä sekä itketty että naurettu – ja puhuttu paljon. Myös muusta kuin Juhan katoamisesta.

”Olen huomannut, että tapahtuneen kanssa ihmisille tulee olo, että voi puhua monista muista asioista ja menetyksistä. Tämä kuin kutsuu tunteita, joita on saattanut pitää sisällään.”

SOIVIOLLE on tärkeää, ettei esityksestä tule liian vakava, tai siirappinen. ”Koskettava esityksestä varmaankin tulee mutta ei pelkästään surullinen, tai sellainen, että muhitaan surussa. Tässä saa itkeä, mutta myös nauraa. Lohdullinen on ehkä paras sana.”

Nimensä esitys on saanut Johanna Iivanaisen kappaleesta Mustarastas laulaa.

”Kuulin tämän Johannan keikalla Komissa joitakin vuosia sitten, ja biisi kolahti heti tosi lujaa. Toivoin heti, että voi kun tämän biisin saisi mukaan johonkin mitä teen.”

ELOKUUN illasta, merestä, surusta ja mustarastaan laulusta kertovat sanat olivat kuin suoraan sovitettuja kaikkiin niihin tunteisiin, joita veljen katoaminen on Soiviossa vuosien mittaan herättänyt:

Eräänä elokuun iltana / kun enää on vähän valoa / vesi rannassa varoen nuolee / kallion lämmintä pintaa / silloin minussa suru kuolee / ilo äkisti koskettaa rintaa / ja mustarastas laulaa / kuin tuntisi kaiken sen / mitä itkin pitkin illoin / mitä vieläkin muistelen.

”Just Laurin kanssa puhuttiin siitä, miten mustarastas on kevään ensimmäinen lintu, joka laulaa. Sieltä se kevät aina tulee. Olen muistellut tähän pisteeseen asti ja pitänyt Juhaa sillä lailla matkassa. Nyt voin ottaa ehkä taas seuraavan askeleen.”[/i]
Helsingin Sanomat
8.4.2017 2:00 , Päivitetty: 8.4.2017 10:52
Aina kun kuulen sanan suvaitsevaisuus, poistan varmistimen!

Juniorihölkkääjä
Harjunpää
Viestit: 318
Liittynyt: Ma Huhti 30, 2007 11:44 am

Re: Juha Soivio - Katosi laivamatkalla elokuussa 1989

Viesti Kirjoittaja Juniorihölkkääjä »

Kuva

https://anna.fi/ihmiset/julkkikset/eeva ... pelkasimme

25.3.2017

[Veli katosi 28 vuotta sitten. Otsikossa on virhe.]

Eeva Soivion veli katosi 18 vuotta sitten: ”Aina, kun puhelin soi, toivoimme ja pelkäsimme”

Näyttelijä Eeva Soivion, 41, isoveli katosi, kun Eeva oli 12-vuotias. Eevan ja hänen perheensä oli raskasta surra veljen menetystä, kun vainajaa ei ollut. Oli vain kysymyksiä ja piinaava epätietoisuus.

Taas se lintu on siinä. Näin Eeva Soivio muistaa äitinsä sanoneen kohtalokasta elokuuta edeltävänä keväänä. Pikkulintu, ehkä mustarastas, eksyi useammankin kerran perheen ikkunalle, ja Eevan äiti oli selvästi huolestunut. Hän pelkäsi, että ikkunalle lentävä lintu tuo surun ja kuoleman viestiä.

Elokuisena aamuna 1989 Seinäjoella asuva 12-vuotias Eeva heräsi kuin minä tahansa kesälomapäivänä. Hän kuuli, että äiti on lähdössä töihin, ja tiesi, että isoveli, 17-vuotias Juha oli lähdössä pitkän ruinaamisen jälkeen kahden kaverinsa kanssa Ruotsin-risteilylle Vaasasta Sundsvalliin.

Äiti oli jo monta päivää huolehtinut siitä, kuinka pojat pärjäisivät, ja Eeva mietti, pitäisikö hänenkin nousta sanomaan reissulaisille hei hei. Mukavuudenhalu voitti, ja hän jäi loikoilemaan vuoteeseen.

Seuraavana päivänä äiti oli jo töissä, kun risteilyltä palaavat kaverit toivat Juhan repun ja kertoivat, että tämä ei tullutkaan samaa matkaa heidän kanssaan.

Eeva ei osannut huolestua veljestään. Hän arveli, että Juha tulisi kohta ja lupasi pyytää tätä soittamaan kavereilleen. Mutta Juha ei enää koskaan palannut kotiin.

Kenelläkään ei ole vastauksia

Miten niin katosi? Kuinka ihminen voi noin vain hävitä? Eeva on viime kuukausina miettinyt paljon lapsuutensa perhetragediaa, hän on lukenut asiaan liittyvät vanhat poliisipöytäkirjat ja jutellut äitinsä, vanhimman veljensä ja Juhan kaverien kanssa. Kenelläkään ei ole vastausta kysymyksiin.

– Kun puhun sisaruksistani, sanon yleensä tuntemattomille, että veljeni on kuollut, mutta luontevimmalta tuntuu silti käyttää sanaa ’kadonnut’, Eeva pohtii.

Hänen veljensä Juha lähti tuona elokuisena aamuna kahden kaverinsa kanssa Vaasasta laivalla Sundsvalliin, ja sen piti olla tavallinen vuorokauden risteily. Ilta venyi pitkäksi, pojat humaltuivat ja muistikuvat siitä, mitä hytissä puhuttiin, ovat sekavia.

Jossain vaiheessa yötä Juha lähti käymään laivan kannella, ja toiset kaverit nukahtivat pian.

Kenelläkään ei ole sen jälkeen havaintoa Juhasta.

Pojat olivat kovin nuoria, vasta 17-vuotiaita, ja heidän oli mahdotonta ymmärtää kaverinsa katoamista. Eihän sitä kukaan aikuinenkaan pystynyt tajuamaan.

– Juha ei ollut erityisen masentunut, hän asui kotona äidin ja minun kanssa, kävi koulua ja hänellä oli autonromu, jota hän korjaili odotellessaan ajokortti-ikää. Hänellä oli myös läheiset välit pari vuotta vanhempaan, jo itsenäistyneeseen isoveljeensä, Eeva kertoo.

Mihin Juha oli lähtenyt, oliko hän tavannut jonkun, mitä oli tapahtunut? Kaikki kysymykset on esitetty moneen kertaan eri tilanteissa, mutta selvyyttä ei saada.

”Muistan niiltä vuosilta piinaavan hiljaisuuden”
Äiti romahti heti. Eeva muistaa erittäin tarkasti myös iltapäivän samana päivänä, jolloin kaverit olivat tuoneet Juhan repun.

– Äiti tuli kaupan kautta töistä kotiin, ja hänellä oli molemmissa käsissään ostoskassit. Sanoin hänelle, että Juha ei ole vieläkään tullut. Kassit tipahtivat saman tien lattialle, ja äiti purskahti itkuun.

Seuraavista päivistä, viikoista ja vuodesta Eevan muistot ovat osittain sumun peitossa. Koko perhe eli kuin suruharson alla – elämä oli epätodellista odottelua.

– Silloin ei ollut kännyköitä, mutta seurasimme lankapuhelinta koko ajan. Aina, kun puhelin soi, toivoimme ja pelkäsimme – kuka siellä on, ja mitä asia koskee, onko Juha löytynyt elossa tai kuolleena.

Eeva aloitti sinä syksynä yläasteen, ja hänestä tuntui vaivaannuttavalta mennä kouluun. Kun hän kertoi nimensä, opettaja sanoi: ”Ai Soivio, oliko Juha sinun veljesi…”

– Muistan niiltä vuosilta piinaavan hiljaisuuden. Sen tunteen, kun ihmiset eivät tiedä, mitä sanoa, miten suhtautua.

Mikään teoria ei tuntunut uskottavalta
Iltaisin Eeva pohti asiaa uudestaan ja uudestaan. Mitä oli voinut tapahtua? Oliko Juha tullut laivasta ja päättänyt lähteä yksin kaukomaille? Tai olivatko ufot voineet viedä hänet, oliko hänet kidnapattu tai tapettu tai oliko hän oikeasti halunnut kuolla? Ja jos hän on elossa, niin miksei hän ota yhteyttä kotiin? Mikään ei tuntunut uskottavalta.

– Voin vain ihailla ja ihmetellä, kuinka äitini on jaksanut kaikki nämä vuodet, Eeva pohtii huokaisten.

Samaan aikaan poliisit tutkivat, laivayhtiö selvitteli ja haastatteli, kavereita kuultiin, äiti kävi papin luona ja haki lohtua jopa erilaisilta meedioilta ja selvänäkijöiltä. Kriisiapua perheelle ei tarjottu, vaan yksinhuoltajaäiti joutui selviytymään tilanteesta yksin ja ystäviensä avulla.

– Kävelin seuraavan talven Juhan toppatakki päällä ja vietin paljon aikaa isomman veljeni Mikan kanssa. Hän ajelutti minua autolla, siivoili pikkuhiljaa Juhan huonetta ja antoi joitakin tämän tavaroita pois. Onnettomuuden jälkeinen joulu oli erityisen surullinen. Pöydällä oli Raamattu, vaikka emme ole erityisen uskonnollisia, ja se jotenkin ahdisti minua, Eeva muistelee.

Miten äiti jaksoi?
Suru oli läsnä pitkään. Eeva tajuaa, että hän joutui aikuistumaan ennen aikojaan. Hän on myös miettinyt, olisiko hän näyttelijä ilman Juhan katoamista.

– Olin melko kuuliainen teini ja pidin tiukasti kiinni kotiintuloajoista. Kerran myöhästyin kymmenen minuuttia, ja näin, kuinka äiti oli vihainen ja kauhuissaan. Tunsin hirvittävää syyllisyyttä ja tajusin, etten missään nimessä halua aiheuttaa äidille enää lisää huolta ja surua, Eeva kertoo nuoruusvuosistaan.

Hän on iloinen siitä, että Juha ei koskaan ollut kotona kielletty puheenaihe. Hän sanoo ikääntyessään ihailevansa yhä enemmän äitiään, joka jaksoi pitää arjen kasassa ja kasvattaa tyttärestään elämään luottavan naisen.

– Olin mukana naisvoimistelijoissa, kuten kaikki tytöt Seinäjoella, ja harrastin laulua. Lukiossa keksin, että haluan pyrkiä Teatterikorkeakouluun, vaikka äiti varoitteli, että sinne on vaikea päästä, hän kertoo.

Eeva oli kuitenkin sinnikäs ja tiesi mitä halusi. Hän kävi pääsykokeissa uudestaan ja teki välivuosina töitä maakuntateattereissa. Neljännellä kerralla onnisti.

Helsingissä hän ei ajatellut enää niin usein perheensä surua.

Nimi on kaiverrettu hautakiveen
Hautajaiset, ei vainajaa. Kun ihminen on kadonnut, hänet voidaan julistaa virallisesti kuolleeksi kymmenen vuoden kuluttua. Kun Juhan muistotilaisuus pidettiin vuonna 2000, Eeva oli jo Teatterikorkeakoulussa. Hän seurasi veljensä Mikan olohuoneessa pidettyä surullista juhlaa kuin outoa draamaa.

– Oli mieletön määrä tunnetta ja vastaamattomia kysymyksiä. Ihmiset itkivät valtoiminaan, ja jopa papin oli vaikea löytää sanoja. Hän oli ollut Juhan rippipappi, ja nyt hän siunasi nuorta miestä, jonka kohtaloa ei tiedetty.

Vain Eevan äiti oli tyyni ja rauhallinen.

– Ehkä äiti oli jo moneen kertaan itkunsa itkenyt, ehkä hän on niin vahva, miettii Eeva.

Hän itse oli ensin rauhallinen ja yritti vain tarkkailla tilannetta, mutta kun hän näki Mikan itkevän, hän ei voinut estää kyyneleitä.

– Oli järkyttävää surra vainajaa, jota ei ole. Täytyi vain hyväksyä epätietoisuus. Juhan nimi on kaiverrettu isän hautakiveen, mutta on outoa ajatella, että ruumis puuttuu.

Pojan syntymän jälkeen Eeva ryhtyi kirjoittamaan
Veljen menetys nousi uudella tavalla pintaan seitsemän vuotta sitten, kun Eeva sai oman pojan.

– Olavin syntymän jälkeen ryhdyin kirjoittelemaan Juhan katoamiseen liittyviä tuntemuksiani muistiin ja mietin, että ehkä tästä voisi tehdä jotain – kirjan, elokuvan, novellin, näytelmän, Eeva kertoo.

Veljen kohtalo ei ole vienyt häneltä uskoa elämään, hän sanoo olevansa positiivinen ihminen, ja läheinen ystävä Laura Malmivaara on kuvaillut häntä samoin: ”Eeva on semmoinen aurinko.”

– Äitini neuvoi minua, että tee muille se, mitä haluat itselle tehtävän, ja ajattele aina, miltä sinusta tuntuisi vastaavassa tilanteessa. Samaa empatiaa yritän opettaa pojalleni, hän sanoo.

Hän arvelee olevansa ehkä tavallista huolehtivampi äiti, mutta ei mitenkään ylihuolehtiva.

– Olen kiinnostuneena seurannut, kuinka poikkeuksellisen läheinen suhde äidilläni ja Olavilla on. Siinä on jotain lähes mystisen herkkää ja kaunista, hän pohtii.

Pojan ja isoäidin läheinen kiintymys on vahvistanut Eevan päätöstä: hän haluaa kertoa Juhan tarinan.

Kuinka veljelle sitten Eevan mielestä kävi?

– Se oli ehkä puoliksi itsetuhoa, puoliksi nuorukaisen riskinottoa ja uhoa, ehkä hän kiipeili kaiteella. En usko, että hän oikeasti halusi kuolla, vaikka niin siinä varmaan tapahtui, Eeva pohdiskelee.

Apua muille surun kanssa kamppaileville
Neljäsataa kadonnutta kahdessakymmenessä vuodessa. Sellainen luku saatiin, kun keskusrikospoliisi kokosi kadonneet ihmiset samaan rekisteriin pari vuotta sitten. Eeva ja hänen perheensä eivät ole yksin. Joka vuosi moni jää epätietoisena kaipaamaan läheistään.

Eeva on kiitollinen, että hän on selviytynyt kokemastaan ja että myös äiti ja muut läheiset voivat hyvin.

– Kun jäin virkavapaalle viime vuonna, kirjoitin Juhan tarinaan pohjaavan novellin ja näytin sen ohjaaja Lauri Maijalalle, Eeva kertoo.

Päätettiin tehdä monologi Mustarastas – eli kadonnut veli, pienimuotoinen esitys, joka voisi herättää toivoa ja keskustelua ja ehkä auttaa muita epämääräisen surun kanssa kamppailevia.

Näytelmän nimi viittaa paitsi äidin lintuetiäisiin ja -uskomuksiin myös Eevan omaan surun käsittelyyn. Hän on nimittäin viime vuosina kuunnellut paljon Johanna Iivanaisen kappaletta Mustarastas laulaa.

– Siinäkin on elokuu, meri, suru, kaipuu ja toivo. Laulu on tuonut minulle suunnattomasti lohtua ja inspiraatiota, hän sanoo. Kaunis kappale päättyy näin: kuin tuntisi kaiken sen / mitä itkin pitkin illoin / mitä vieläkin muistelen / kun mustarastas laulaa.

Vastaa Viestiin