73-vuotias nunna katosi iltalenkillä Heinäveden luostarista 11.7.2017

[isoäiti]

Tämähän on mennyt hifistelyksi siitä kuka tietää ja antaa parhaimman diagnoosin Elisabetin henkisestä tilasta. Hyvin toimii tuo lehtijuttu näemmä, itse en ole lukenut koko juttua.
Mutta toimiva sisältö koska pääasia on unohtunut eli missä nunna on nyt ja mitä tapahtui.
Lieköhän ainoa vaihtoehto sekoaminen ja eksyminen. Sekavaa heti alusta asti koko juttu.
Mutta hienointa olisi jos Elisabet joskus vielä löytyisi, rauha hänen sielulleen.

[Rousku]

60-luvullla ja vielä pitkälti 70-luvullakin juurikin herkästi diagnosoitiin lievästi kehitysvammaisiksi väärin perustein juuri noita häiriötiloja, joista kirjoitin. Miten lie tuon nunnan diagnoosin laita? Oliko jo ennen luostariin menoa. Ja mitkä ovat luostarissa ollessa olleet selvitykset.

Tuskinpa on mitään diagnooseja tai selvityksiä tehty. Tuolloin muita hitaammin oppivat mutta ne joilla katsottiin kuitenkin olevan edellytykset oppia esim. luku- ja kirjoitustaito pistettiin apukouluun. Niin Irmelikin. Jos lisäksi oli pahantapainen niin ehkä koulukotiin. Ei sen kummempia diagnooseja tarvittu.

Luostariin taas pääsee vaiheittain, ensin voi käydä kokeilemassa luostarielämää, sitten vaiheittain sitoutua siihen tiukemmin, jollei maallisessa elämässä ole mitään esteitä (esim. perhesyitä). Jotakin hyödyllistä työtä luostarille olisi pystyttävä tekemään, mutta etenkin 60-luvulla yksinkertaisia tehtäviä riitti kyllä. Mihin siinä mitään diagnooseja tai selvityksiä olisi tarvittu? Uskon mukaan kaikki avat yhtä arvokkaita, jokaisella on oma lahjansa, kellä mikäkin, ja yksinkertaisuus voi olla hyve. Irmeli oli todettu sopivaksi luostarielämään joten se siitä. Jos ei elä luostarissa niin diagnoosia voi tarvita vaikka saadakseen eläkkeen mutta mitä sillä luostarissa tekisi?

[Scilla]

Hesarissa juttu, pystyykö kukaan kopsaamaan tänne?
https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000005776498.html

[Doctor Lecter]

Hesarissa juttu, pystyykö kukaan kopsaamaan tänne?
https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000005776498.html

Missä on nunna Elisabet?

Toimittaja Anni Pasanen vietti viikon Lintulan luostarissa. Hän osallistui luostarin arkeen mutta etsi iltaisin metsistä mystisesti kadonnutta Elisabetia.

ILTALENKKI koukkasi naapurin maatilan ympäri. Asvaltoitu tienpätkä, siitä muhkuraiselle soraosuudelle, Honkasalontielle. Lopuksi heinikon puoliksi nielemä ura. Yhteensä kolmisen kilometriä.

Sitä reittiä Lintulan luostarin nunnat usein kävelivät. Niin myös luostarin pitkäaikaisin asukas, 73-vuotias nunna Elisabet, siviilinimeltään Irmeli Vuolle.

Illan jumalanpalvelus oli juuri päättynyt, ja hän lähti luostarin pihasta seitsemän tienoilla.

Hintelä nainen, terävät piirteet. Yllä pitkä popliinitakki, siniharmaa ja vanhahtava. Ehkä lapsuudenkodin peruja tai lahjoituksena saatu.

Oli tiistai 11. heinäkuuta 2017. Aiemmin päivällä oli sattunut jotain poikkeuksellista: räjähtävä palo tuhosi naapuritilan vanhan, asumattoman päärakennuksen ja hakelämpökeskuksen. Sama paikka, jonka lenkkireitti kiersi.

Musta, sakea savu huomattiin Lintulassakin. Elisabet tunsi tilan väen, olihan hän käynyt heillä perunannostotalkoissa. Ehkä savuavat rauniot kiinnostivat häntä.

Yksi Lintulan talkoolaisista, Anne, oli ryhtymässä saniaisten keruuseen luostarille kaartavassa tienhaarassa. Huomenna olisi tärkeä päivä: Konevitsalaisen Jumalanäidin ikonin ristisaatto, vuosikymmeniä vanha perinne. Saattokulkue lähtisi 14 kilometrin kävelymatkan päästä Valamon munkkiluostarista. Lintulassa se otettaisiin vastaan kukista ja saniaisista rakennetulla matolla, jota pitkin ikoni aina kannetaan portilta kirkkosalin paraatipaikalle.

Risteyksessä Elisabet kääntyi kohti naapuritilaa. Hän mulkaisi Annea alta kulmien. Jos joku muu olisi katsonut niin, se olisi tuntunut erikoiselta, mutta ei nyt. Sellainen Elisabet oli, omalaatuinen.

Se katse porautui Annen mieleen pysyvästi.

Myöhemmin illalla alkoi sataa kaatamalla.
...

ELISABETIN sänky oli tyhjä. Näytti, ettei siinä ollut nukuttu.

Ristisaattopäivän aamuna luostarissa pantiin merkille, ettei Elisabet ollut jumalanpalveluksessa. Ei kahvillakaan. Mentiin katsomaan hänen asuinkammiostaan.

Sitten nunnia ja talkooväkeä hajaantui pihapiiriin etsimään. Nunna Ksenia silmäili tuttua lenkkireittiä. Traktorin jäljet olivat painuneet maahan kuin koristekuvio käpykakkuun. Niissä oli isot lätäköt. Heinikko röyhysi pitkinä hapsuina.

Elisabet oli terve ja hyvässä kunnossa. Muistisairautta ei ollut. Mutta jos hän olisi tuupertunut tänne, etsintä ei onnistuisi omin voimin, Ksenia tajusi pian. Maassa makaavan voisi ohittaa parin metrin päästä huomaamatta mitään.

Ksenia soitti hätäkeskukseen kännykällään maalaistalon edestä. Kello oli jokusen minuutin yli yhdeksän.

Kaksi poliisia saapui nopeasti. He kiersivät Ksenian kanssa luostarialueen sisätilat. Kahvion, navetan, talkooväen ja turistien majoitushuoneet. Kirkon edustalla talkoolaiset kokosivat kukkamattoa hiljaisen järkyttyneinä.

Ristisaatto oli jo lähtenyt Valamosta, ja se tarpoi sateessa metsäpolkua ja tietä kohti Lintulaa. Munkkeja ja pyhiinvaeltajia sadetakeissaan, hupuissaan ja mustissa kumisaappaissaan.

Kun he saapuivat kukkamatolle puolenpäivän korvilla, yllä pörisi jo Rajavartiolaitoksen valko-musta-oranssi helikopteri.

Alkoivat suuretsinnät. Uutinen kerrottiin kaikissa medioissa.

Pihalla ja lähimaastossa parveili kymmeniä vapaaehtoisia. Reserviläisiä, vapaapalokuntalaisia, paikallisen metsästysseuran väkeä. Vapaaehtoisen pelastuspalvelun aktiiveja, kauimmaiset satojen kilometrien päästä.

He kiersivät tiiviinä ketjuna teiden ja polkujen vierustoja. Sukeltajat kolusivat luostarin pihalammen ja sitten lähivesistöjä. Lennokkikamerat haravoivat ilmasta.

Maasto oli hankalaa: kivikkoa, ryteikköä, peltoja, lampia, kuoppia ja ojia. Poliisikoirien työtä vaikeutti sade, joka kuurasi jälkiä.

Katoamisillalta alkoi kuulua havaintoja. Naapuritilalla oli jälkisammutustöissä palomiehiä. He kertoivat, että olivat huomanneet Elisabetin pihan liepeillä, katsomassa tieltä palopaikalle.

Läheisessä Varistaipaleen kylässä asuva Sakari Tolvanen oli palauttamassa heinähankoja tuttavalleen. Hän on Lintulalle tuttu eläkeläinen, useiden kesien talkoolainen. Kotimatkalla Tolvanen oli nähnyt auton ikkunasta Elisabetin lenkkireitin tienhaarassa, pian palopaikan takana.

Kaksikko tervehti. Kuin minä tahansa iltana.

Viimeinen luotettava havainto oli hämmentävä. Mökkiläispariskunta kertoi nähneensä nunnan näköisen naisen kulkemassa Lintulasta poispäin lähellä tienhaaraa, jossa hiekkainen Purnumäentie sukeltaa alamäkeä, ottaa vauhtia Honkasalontiestä ja vaihtuu kuusikkoon ampaistessaan Löytömäentieksi.

Se on lähes seitsemän kilometriä luostarista koilliseen. Niin kauas Elisabetilla ei ollut tapana lenkkeillä. Mikä ihme oli saanut hänet sinne?

Laajat etsinnät jatkuivat keskiviikon, torstain, perjantain ja lauantain. Maanantaina poliisi ilmoitti suuroperaation lopettamisesta. Poliisi arvioi, että maastossa voisi selvitä hengissä kolme päivää.

Sitten lenkkeilijä löysi Löytömäentieltä, läheltä viimeistä havaintopaikkaa, uuden johtolangan. Muhkurainen, vaaleanpunavalkoinen, letitetty hiusnauha. Se oli Elisabetin.

Elisabet oli sen itse tehnyt, käsityöihmisiä kun oli. Nunnilla ei ole tapana leikkuuttaa hiuksiaan, joten myös hän kietaisi omansa poninhännälle. Tai letitti. Joskus hiusnauha vilahteli töissä pidetyn pienen huivin alta.

Poliisin järjestämät maastoetsinnät jatkuivat, myös talven jälkeen. Viimeiset järjestettiin toukokuun lopussa. Eri puolilta Suomea tuotiin ruumiskoiria, joiden kanssa kammattiin helteessä kymmeniä kilometrejä metsäteitä ja rantaviivaa.

Kerran yksi sai vainun. Kirkkaan veden pohjassa kajasti jotain. Sukellettiin hakemaan.

Maitopurkki. Ei kadonnutta nunnaa.
...

Kadonneen Elisabetin keljassa näyttää kuulemma yhä samalta kuin vuosi sitten: ikoninurkkaus, senkki, liinalla päällystetty kirjoituspöytä. Pöydillä pieniä paperi-ikoneita, kymmeniä ellei satoja.

Niitä hänellä oli enemmän kuin kellään toisella.
...

YKSI talkoolaisista kertoo olleensa Lintulassa myös tasan vuosi sitten, juuri silloin kun Elisabet katosi. Hän muistaa kadonneen nunnan tällaisena:

Suorempi kuin muut, ei kovin kohtelias. Saattoi ojentaa ruokapöydässä talkooväkeä äreästi, että täällä ei puhuta.

Puhelimessa Elisabetista kertoo lisää hänen pikkuveljensä, Sallassa asuva Tero Vuolle.

Irmeli Vuolle, josta sittemmin tuli nunna Elisabet, muutti Lintulaan kesällä 1964. Hän oli 20-vuotias, kotoisin Kemistä viisilapsisesta ortodoksiperheestä. Äiti oli ompelija, isä työläinen Veitsiluodon paperitehtaalla.

Lapsena Irmeli pantiin apukouluun. Nykyisin puhuttaisiin erityisluokasta. Hän ei oppinut muiden tahdissa.

Joissakin lehtihaastatteluissa silloiset tutut ovat kuvanneet Irmeliä vetäytyväksi ja erikoiseksi luonteeksi. Samaan tapaan hän luonnehti itseään parikymppisenä. Irmelistä on kaksiminuuttinen televisiohaastattelu Luostari lumen keskellä -ohjelmassa, jonka Yle esitti joulupäivänä 1965. Silloin hän vietti Lintulassa toista vuottaan.

Haastattelussa pitkään, tikkikuvioiseen talvitakkiin pukeutunut huivipää kairaa katseellaan lunta, kun toimittaja kysyy syytä tulla luostariin. Yhdeksi perusteluksi Irmeli vastaa hermostuneella äänellä:

”Minä olin aina semmoinen yksinäinen luonne.”

Tero Vuolle ei muista häntä sellaisena lapsuudesta.

”Normaali lapsi. Pelasi pihalla nelimaalia ja polttopalloa muun lauman mukana.”

Koulun päätyttyä Irmeli työskenteli pesulassa ja siivoojana Veitsiluodon tehtaalla. Ortodoksisen seurakunnan kerhossa hän kiinnostui yhä enemmän uskonnosta. Yhtenä kesänä kerholaiset kävivät retkellä Lintulassa.

Luostari oli siirtynyt Heinävedelle Karjalankannakselta sotaevakkovuosien päätteeksi vuonna 1946. Valtaosa nunnista oli venäjänkielisiä, ja jumalanpalvelukset järjestettiin kirkkoslaaviksi. Lintula eli paljolti maataloudesta. Navetassa oli vielä lehmiä.

Irmeli ihastui paikkaan. Seuraavana kesänä hän tuli luostariin talkoolaiseksi. Ja sitä seuraavana. Lopulta piti soittaa kotiin: olisi halu jäädä Lintulaan pysyvästi.

Kuten nunnaksi tahtovilla usein, ilmoitus epäilytti, ehkä järkyttikin perhettä. Mutta luostarin johtaja vakuutti isälle puhelimessa, että tänne Irmeli palavasti tahtoi.

Kesäkuussa 1991 koitti nunnaksi vihkiminen juhlallisessa kirkkotilaisuudessa. Siitä oli pikku-uutinen myös Helsingin Sanomissa. Irmelistä tuli nunna Elisabet. Luostarissa oli silloin mennyt jo 27 vuotta.

Nykyisistä asukkaista nopeimmat ovat päässeet nunnaksi muutamassa vuodessa, mutta siihen aikaan oli usein hitaampaa. Piti esimerkiksi olla selvästi yli 40-vuotias.

LUOSTARISSA selviää pian, että mielikuva yrmeästä nunnasta oli vain yksi puoli. Se näkyi lähinnä vieraille.

Tutuille nunna Elisabet oli hilpeä ja hiukan yksinkertainen tai lapsenomainen.

”Hän saattoi kyräillä joitakin talkoolaisia vuosia mutta olla sitten hyvinkin tuttavallinen, kunhan pääsi tietyn rajan yli”, nunna Ksenia kertoo.

Annen, joka ei tahdo sukunimeään julki, kanssa rajan rikkoivat kissat. Elisabet ei voinut vastustaa eläimiä. Anne on yöpynyt Lintulassa useina kesinä asuntoautossa miehensä ja kahden ragdollkissansa kanssa. Kissoja Elisabet tuli usein iltaisin tuudittamaan. Lauloi Aa aa allin lasta ja sanoi, että Anne on alli. Tai Pientä ankanpoikasta. Ehkä vanhat lastenlaulut toivat mieleen oman leikki-iän.

Elisabet oli myös suuri luonnon ystävä.

”Näki kauneutta kaikkialla. Pieniä yksityiskohtia, joita me muut emme välttämättä kiireessämme huomanneet”, kertoo nunna Nektaria.

Lehdellä lojuva kastepisara saattoi innoittaa runoilemaan ääneen. Tai linnunviserrys laulamaan.

Sitten oli erityisen lämmin puoli: velmu hassuttelija.

”Harvoin löytää ihmisessä niin äärettömän hienoa tilannekomiikan tajua kuin hänellä oli”, Anne mainitsee.

Ennen ruokailuja talkoolaisilla on tapana odottaa ruokasalin aulassa, kunnes keittiön väki kutsuu sisään. Joskus hämärässä. Silloin Elisabet saattoi lohkaista:

”Täällä te pimeässä seisotte, Serafimin lapset, ettekö te osaa käyttää valoja!”

Serafim Sarovilainen on ortodoksisen kirkon pyhä, joka vietti vuosikausia metsään ja luostarikammioonsa eristäytyneenä.

Töistäkin Elisabet repi huumoria. Hän teki luostarissa yksinkertaisia, fyysisesti raskaitakin askareita. Siivosi, paketoi kynttilätehtaalla tuohuksia, puursi keittiössä. Lähes koko elämä oli kulunut luostarissa, mutta ulkomaailman asioista hän toki kuuli. Halkoja pinotessaan hän saattoi nauraa revetäkseen:

”Köyhien kuntosali!”

Elisabet piti vain vähän yhteyttä ulkomaailmaan. Kävi silloin tällöin Kemissä ja Sallassa sukulaisten luona, kirjoitti heille kirjeitä harvakseltaan. Ulkomailla hän ei matkustellut, toisin kuin jotkut nunnista. Vuosittain heillä on kahden viikon loma, ja jotkut käyttävät sen pyhiinvaelluskohteissa vierailuun.

Veljensä Tero Vuolteen kotona Sallassa Elisabet kyläili viimeksi neljä vuotta sitten, kun perhetuttavalla oli hautajaiset. Veljen perheen kanssa kivuttiin jyrkästi Sallatuntureille kohoavaa patikkareittiä. Luja kunto paistoi läpi: Elisabet paineli pitkällä muiden edellä.

Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museossa hän innostui erityisesti vanhasta hellanurkkauksesta. Kahvipannuista, kattiloista ja muista keittiövälineistä.

Ihan kuin omassa lapsuudessa!
...

Elisabetin katoamisella voisi spekuloida itsensä pyörryksiin. Riittäähän siinä mättöruokaa mielikuvitukselle.

Hän oli terve ja hyväkuntoinen, mutta olisiko jotain sattunut yllättäen? Sydän pettänyt? Nilkka muljahtanut? Lievä aivoinfarkti ja sitä seurannut sekavuus, joka sai harhailemaan kauas tavallista pidemmälle?

Aavistiko hän itse, että jotain kohtalokasta sattuisi? Lintulassa viime kesänä lomaillut kirjailija Kari J. Kettula kertoi joulukuussa Seura-lehdessä, että Elisabet olisi kuiskannut hänelle iltamessussa viikkoa ennen katoamistaan: ”Maailmassa on nyt huonoja ennusmerkkejä.”

Olisiko hän voinut nousta jonkun kyytiin? Tuskin. Ei hän ollut ihmisiä, jotka noin vain tempautuisivat ulkopuolisten matkaan.

Entä mystinen, musta kynttilälyhty? Sellainen löytyi pian katoamisen jälkeen lähitien varresta. Liittyikö se jotenkin tapaukseen? Miksei sen omistaja ilmoittautunut, vaikka kuva lyhdystä levisi mediassa ja poliisi pyysi yhteydenottoja? Luostarista se ei ollut.

Tuskinpa silläkään yhteyttä oli. Maastosta löytyi myös liuta muita esineitä, kuten kenkiä, takki, polkupyörä, suksisauva ja myös toinen, valkoinen lyhty. Vain hiusnauha oli Elisabetin.

Voisiko kyseessä olla rikos? Kaappaus? Murha? Maailmalla katolisia nunnia on toisinaan joutunut raakojenkin henkirikosten uhreiksi. Jotkut, kuten sisar Margaret Ann Pahlin kuolema Yhdysvalloissa vuonna 1980, ovat niin härskejä, ettei niitä voi tässä kuvata.

Vähäväkiseksi maaseuduksi Heinävedellä on sattunut monenmoista kummaa. Esimerkiksi vuonna 2015 luostarin lähiseudulta löytyi miehen ruumiin jäänteet. Vuonna 2002 liperiläisnainen kuljetettiin Heinävedelle ja surmattiin. Ja jos hurjan lennokkaaksi heittäytyy, voi muistella vuoden 1959 Tulilahden mysteeriä, joka kuuluu Suomen kuuluisimpiin henkirikoksiin. Sekin sattui Heinävedellä. Kahden nuoren naisen murhaajasta ei koskaan saatu varmuutta.

Kun nyt tänne foliohattuosastolle eksyttiin, viivytään vielä hetki. Liittyikö saman illan tulipalo katoamiseen? Tuntuu erikoiselta sattumalta, että harvaan asuttuun kylään osuu kaksi niin poikkeuksellista tapahtumaa samana iltana. Lähitienoilla on ollut viime vuosina tuhopolttoja tai sellaiseksi epäiltyjä, Valamossakin tammikuussa 2014.

Tosin katoamisillan palo ei ollut tahallaan sytytetty vaan sai alkunsa lämpökeskuksen teknisestä viasta. Järkyttyikö Elisabet tulipalon näkemisestä niin, että meni täysin tolaltaan?

Entä jos asialla oli karhu? Alueella oli havaittu pentu. Tosin sadan viime vuoden aikana kontio on tappanut Suomessa vain yhden ihmisen, Ruokolahdella 20 vuotta sitten.

Olisiko Elisabet kadonnut omasta halustaan? Karannut? Vihjeitä on tullut etäältäkin: Helsingistä, Kuopiosta, Savonlinnasta ja Tuusniemeltä. Osa tämän vuoden puolella.

Mutta miksi hän olisi sellaiseen ryhtynyt, kun luostarista voi muutenkin erota? Ei se mikään vankila ole. Ja mitä yli 50 vuotta luostarissa elänyt haluaisi hypermarkettien ja netflixien Suomesta?

Itsemurha? Erittäin epätodennäköistä. Pikkuveli Tero Vuolteen mukaan Elisabet oli tyytyväinen elämäänsä luostarissa. Sitä paitsi ortodoksinen kirkko pitää itsemurhaa Jumalan lahjan hylkäämisenä eikä yleensä edes siunaa itsensä tappaneita hautaan.

Siinä tuli 20 kysymysmerkkiä. Pyörittely on tietysti turhaa ja epäkunnioittavaakin, mutta ihmismieli kaipaa ratkaisuja.

Juoksen eteenpäin. Tuossa tulee tienhaara, jonka läheltä ovat viimeinen havainto ja hiusnauha. Jylhä kuusimetsä leikkaa taivasta kuin tomaattiveitsi. Solmuista ryteikköä puoleen reiteen, arvaamatonta kivikkoa.

Mitä tekisin, jos hortoilisin täällä aivan poikki ja alkaisi kaatosade? Menisin kai kuusen alle suojaan.

Loikkaan ojan yli metsään. Mustikat pullottavat jo sinisinä. Kun rämpii kymmenen metrin päähän tiestä, sitä ei enää erota puiden lomasta. Tänne olisi helppo eksyä.
...

Tuttu herätys. 5.30. Keskiviikko 11. heinäkuuta, Elisabetin katoamisen vuosipäivä.

Aamun jumalanpalveluksessa vuoden takaisia ei mainita.

Päiväkahvipöydässä kyllä. Yhden talkoolaisen silmät kostuvat: rukouksissa on tullut kysellyksi, mitä kadonneelle on voinut tapahtua.

”Olisiko Elisabet temmattu suoraan taivaaseen?” hän miettii puolivakavissaan.

Toinen muistaa, että Elisabet oli tarkka kahvistaan. Aina piti olla pannukahvia.

Nunnat ovat muistelleet Elisabetia sytyttämällä kynttilöitä kirkkoon vainajien muistopöydälle. Rukoilleet hiljaa mielessään.

Myöhemmin Ksenia sanoo:

”Sisaristossa tuntuu vieraalta puhua surutyöstä. Suhtautuminen kuolemaan on niin toisenlaista kuin maailmassa. Sitä muistetaan ja siihen valmistaudutaan koko ajan.”

Lintulan hautausmaalla on aina tyhjä, kannella peitetty hauta. Niin nytkin. Se on kaivettu ketä tahansa sisariston jäsentä varten. Kukaan ei tiedä, kenen vuoro on seuraavaksi.

Eikä kuolema heille mikään loppu ole. Välipysäkki vain.
...

Noustuani ylös ajattelen jälleen Elisabetia. Kuin jäähyväisiksi.

Hänellä oli erityinen harrastus, josta luostarin väki kertoi muutama päivä sitten: Elisabet kirjoitti pöytälaatikkoon omalaatuisia tekstejä. Ne olivat puolittain runoja ja kertomuksia, sekaisin eläinaiheita, hengellisyyttä ja Kalevalaa. Tikkukirjaimilla, joskus säntillisellä kaunollakin. Silloin tekstistä näkyi, että rivit oli pidetty viivoittimella ojennuksessa.

Tutut saattoivat saada tarinoita merkkipäivälahjaksi, mutta toisinaan niitä julkaistiin myös Lintulan luostarin ystävät -yhdistyksen lehdessä.

Vuonna 1999 ilmestyi Elisabetin kirjoittama Lilli Lellikki Väinämöisen kanssa paimenissa -kertomus, jossa seikkailevat Lintulasta tullut Lellikki-vuohi ja Väinämöinen. Tietäjä veistää venettä rannassa, kertoo kasvattaneensa tienoon heinät Lellikille, viettää päivän vuohen kanssa ja kantaa sen illalla kotiin nukkumaan.

4.8. 2:00 , Päivitetty: 4.8. 8:25

Jätin pois luostarin rutiineja, yrttireseptejä sekä muuta asiaan ei-niin-liittyvää.

[ora]

Tämä Seuran juttu on jo ollut täällä. Siinä kuitenkin avataan mielestäni hyvin Irmelin lapsuutta ja nuoruutta, hengellisyyttä ja luostariin hakeutumista:

https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/ku ... -elisabet/

Aika lennokkaita näkemyksiä täällä on esitetty mm. siksi, ettei hän vanhassa haastattelussa painottanut hengellisiä syitä luostariin hakeutumiselleen. Jos - tai kun - ortodoksisuus on elämäntapa, syvällä itsessä oleva asia, ei moisen itsestäänselvyyden selostaminen välttämättä tule edes mieleen.

[Dirty_Harry]

Vaikuttaisi olevan normaali dementoituneen vanhuksen katoaminen. Jos ei ollut dementiaa, niin sitten lähti omia aikojaan ja omasta tahdosta.

[Tuomion Pasuuna]

Todellakin aivan normaali sairastumisesta johtuva vanhuksen katoaminen. Luultavin syy lienee aivoverenkiertohäiriö, joka on aiheuttanut sekavuutta ja vaeltelun johonkin kauemmas piiloon.

Jos kadonnut olisi eläkkeellä oleva siivooja eikä nunna, kukaan ei kiinnittäisi tapaukseen huomiota saati keksisi mafiatarinoita.

[kissafani]

Kallistun myös vapaaehtoisen katoamisen puoleen. Outo, yksinäinen erakkoluonne. Päättänyt lopettaa elämänsä ilman turhaa hässäkkää. Ehkä tuntenut itsensä vanhaksi, sairaaksi hetken jo. Vieroksui sairaaloita, kaikenlaista huomiota ja oli valmis lähtemään. Kävellyt niin pitkään kuin jaksoi, ilmeisesti liikuntakyky hyvä joten aika kauaksi on saattanut päätyä ja valinnut paikan niin ettei helposti löydetä.

[Rousku]

Kallistun myös vapaaehtoisen katoamisen puoleen. Outo, yksinäinen erakkoluonne. Päättänyt lopettaa elämänsä ilman turhaa hässäkkää. Ehkä tuntenut itsensä vanhaksi, sairaaksi hetken jo. Vieroksui sairaaloita, kaikenlaista huomiota ja oli valmis lähtemään.

Ja silti viettänyt ikänsä uskonnon parissa, joka ei hyväksy oman elämän lopettamista. Eikä luostarista mikään pakko olisi sairaalaan lähteä, vaikka olisikin sairas. Joten miksi kadota, kun sillä ainakin saa kaiken mediahässäkän ympärilleen? Täysin epäuskottava teoria.

[kissafani]

Ehkä oli kadottanut uskonsa tai oli itsemurhasta eri mieltä kirkkonsa kanssa, siksi meni piiloon ettei löydettäisi ja paljastuisi teko.
Ehkä luostari alunperinkin vain turvapaikka kun ei sopeutunut yhteiskuntaan.

Luostarin väkikö ei mene hoitoon jos sairastuu esim syöpään? Moni erakko välttelee sairaalaa vaikka olisi vakavakin sairaus. Voinut jo pitkään tuntea patin tai että kaikki ei ole kunnossa. Tai tuntea että muisti heikentynyt päivä päivältä, ei halunnut jäädä kenenkään vaivoiksi.

Toki on voinut saada sairauskohtauksenkin ja hortoillut sekaisena, mutta olisiko päässyt niin kauas kun viimeinen havaintopaikka monta km normi reitistä?

Tapettu? Sattumanvaraisesti kävelylenkillä? Suunnitellusti?tuskin kun yksin nähty viim havaintopaikalla.

Ei näistä vaihtoehdoista mielestäni mikään ole täysin poissuljettu kuitenkaan.

[Rousku]

Ehkä oli kadottanut uskonsa tai oli itsemurhasta eri mieltä kirkkonsa kanssa, siksi meni piiloon ettei löydettäisi ja paljastuisi teko.
Ehkä luostari alunperinkin vain turvapaikka kun ei sopeutunut yhteiskuntaan.

Luostarin väkikö ei mene hoitoon jos sairastuu esim syöpään?

Oli uskonasioista kiinnostunut jo ennen luostariin menoa, kävi seurakunnan kerhossa ym. Yhteiskuntaan oli sen verran sopeutunut että kävi töissä. Ei mistään erityisistä hankaluuksista ole raportoitu. Ja luostaristahan saa lähteä, ei se mikään pakkolaitos ole.

Sairaat pyritään hoitamaan luostarissa niin pitkään kuin suinkin, mutta sairaalaankin saa mennä jos tarvis. Elämäänsä saa pitkittää lääketieteen keinoin, mutta ei ole pakko, jollei halua. Viime kädessä tietysti igumenia päättää, mutta noin yleislinjoina.

[Terra]

HSn jutun mukaan havaintoja nunnasta katoamisillalta oli neljä. Talkoolainen heti luostariin menevän tien kohdalla Honkasalontiellä, palopaikan vartijat nähneet nunnan katselevan palopaikkaa Honkasalontien kohdalta, autolla liikenteessä olevan naapurikyläläisen havainto Honkasalontiellä aivan palopaikan läheisyydessä (kohdassa, jossa nunnien iltalenkki kääntyy metsään yhtyäkseen sitten palopaikan maatilan takana ns. luostareiden väliselle vaelluspolulle) ja sitten mökkiläisten havainto kauempana 5-6- km päässä. Minua hämmästyttää edelleen pari kolme seikkaa. Aiemmin on uutisoitu, että on vain yksi varma havainto palopaikan jälkeen. Sitten uutisoitu, että tämä varman havainnon on poliisi päässyt varmentamaan vasta lauantaina. Uutisista saa se käsityksen, että tämä varmistus on tehty naapurikyläläisen havaintoon. Mutta ristiriitaa on sitten sen kanssa, kun se varma havainto on kuitenkin siellä 5-6 km päässä ja klo 20.20 aikaan, kun naapurikyläläinen oli aiemmin toimittajille kertonut, että noin klo 19.30 aikaan oli hänen havainto. Myös tämän kuvan saa HSn uutisesta, että havainto oli aivan palopaikan läheisyydessä ja siten se on täytynyt olla paljon aiemmin kuin klo 20.20. Sen verran seurasin vuosi sitten, että tämä naapurikyläläinen oli päivittänyt naamakirjaansa klo 19.40 - 20 välillä kahdella eri postauksella. Uutisoinnista saa sen käsityksen, että poliisi varmisti silloin lauantaina tämän varman havainnon vain yhdeltä henkilöltä. Mutta oliko sittenkin useampia henkilö (sekä mökkiläinen että naapurikyläläinen), joilta varmistus tehtiin. Yhteneväistä ja erikoista tässä on se, että sekä naapurikyläläinen että mökkiläinen/mökkiläiset toimivat samanaikaisesti. Kaksi eri havaintoa, mutta kumminkin "onnistuivat" ilmoittamaan havainnoistaan samaan aikaan eli vasta seuraavan päivän iltana, kun olivat tulleet tietoiseksi nunnan katoamisesta. (Sentään nunnan katomaisesta uutisoitiin valtakunnan mediassa jo heti keskipäivällä katoamista seuraavana päivänä.) Ja molempienko kohdalla poliisi päästä varmistamaan havaintopaikan vasta lauantaina. Erikoista.

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/201707 ... 1_u0.shtml

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/201707 ... 9_u0.shtml

[ktaina]

Tuo oli niin epäselvä aikajana jota silloin pähkäiltiin moneen kertaan.. toimittajat on ainakin sotkenut tuota varmasti ja viranomaisetkin heittäneet jotain..

[Simpsa]

En usko että poliisi olisi pitänyt nunnan tiellä kohdanneen naapurikylän miehen havaintoa ("kaikki oli OK, niin kuin ennenkin") uskottavana, jos havainto olisi tehty 6 km päässä luostarista. Poliisin myöhempien lausuntojen mukaanhan nunna ei enää vuosikausiin ollut liikkunut niin etäällä, ja naapurikyläläisen piti olla nunnan tuttu.

Vaikuttaisi siltä että naapurikyläläisen havainto on tosiaan tapahtunut Honkasalontien alkupäässä, lähellä luostaria ja palopaikkaa. Iltalehden haastattelusta saa juuri tämän vaikutelman.

Poliisi antoi kuitenkin katoamisviikon loppupuolella tiedotteen jossa vahvistettiin että Löytömäen-Purnumäen tiehaarasta 6 km päästä oli "viimeinen luotettava havainto". Muistelen että vielä etsintöjen ollessa käynnissä tiedotettiin että "mökkiläiset" olivat nähneet nunnaa muistuttavan henkilön kävelemässä tiellä noin 5 km päässä luostarista poispäin. "Mökkiläiset" katosivat sen jälkeen uutisista täysin ja tuota naapurikylän miehen havaintoa rummutettiin viimeisenä uskottavana.

Yksi vaihtoehto on myös että kuukausiliitteen toimittaja on kopsannut juttunsa noista vanhoista IL:n uutisista eli "mökkiläisiä" ei ole ja on vain tämä yksi 6-7 km päässä tapahtunut poliisin varmistama havainto.

[Simpsa]

Vielä tuohon edelliseen, sekaannus havainnoista johtuu varmasti ainakin osin siitä että IL:n jutussa puhutaan naapurikyläläisestä "mahdollisesti viimeisenä havaitsijana" ja sitten puhutaan "varmasta silminnäkijähavainnosta" joka liittyy 6-7 km päässä olevaan Purnumäki-Löytömäki-tiehaaraan (josta kuva ilmeisesti on). Haastattelussa naapurikyläläinen kuitenkin kertoo tulleensa vastaan nunnaa Honkasalontien alkupäässä, lähellä palopaikkaa. Kaksi eri havaintoa sekoittuu, poliisilla on ehkä ollut syynsä pitää "mökkiläiset" vielä tulloin pois julkisuudesta, vaikka varmennettu viimeinen havainto on heidän (tai hänen) ja paljon kauempaa.