Keijukaiset

[Dr Bergmeister]

Keijukainen vaimoksi

Keskiaikaisissa romansseissa on monta tarinaa kuolevaisten ja keijujen rakkaudesta.
Tarina Edric Wildestä, joka omisti maata Englannissa ja Walesissa normannien valloituksen aikana, on tyypillinen. Vuoden 1180 tienoilla kirjoittanut Walter Map kertoi, että Edric sai lempinimensä wilde (hurja) raa’asta elinvoimastaan ja riehakkaista puheistaan ja teoistaan.

Edricistä on maininta vuodelta 1067, jolloin hän toimi johtajana englantilaisten ja walesilaisten vastarintaliikkeessä, joka oli suunnattu uusia normannivallanpitäjiä vastaan. Hän teki rauhan Vilhelm Valloittajan kanssa vuonna 1070, mutta menetti vuoteen 1087 mennessä kaikki tiluksensa normanneille. Hänen lopullinen kohtalonsa on hämärä. Väitetään, että muuan Mortimerin suvun esi-isä ”voitti” Edricin maat piirittämällä Edriciä Wigmoren linnassa ja lähettämällä hänet sitten kahleissa kuningas Vilhelmille, joka tuomitsi hänet elinkautiseen vankeuteen. Väitteessä saattaa olla hitunen perää.

Tarina muuttui sadassa vuodessa. Hurjan Edricin Vilhelmin kohtaaminen sekä Edricin kukistuminen pantiin nyt yliluonnollisten voimien tiliin. Kertoman mukaan Edric osui eräänä päivänä palatessaan metsästysretkeltä metsän laidassa olevan ison rakennuksen luo ja näki tyylikkäitä naisia, jotka tanssivat sisällä. Naiset olivat pitempiä ja kauniimpia kuin kuolevaiset. He pyörivät viehkeästi piirissä ja lauloivat hiljaa, mutta Edric ei erottanut laulun sanoja.

Edric ryntäsi taloon ja sieppasi yhden naisista, kauniimman kuin muut. Nainen ei sanonut sanaakaan kolmeen päivään ja kolmeen yöhön, mutta neljäntenä päivänä hän suostui menemään naimisiin Edricin kanssa. Hän sanoi, että Edric menestyisi niin kauan kun ei moittisi häntä hänen sisaristaan; jos Edric kuitenkin tekisi niin, hän lähtisi ja veisi onnen mennessään. Edric vannoi, ettei koskaan moittisi häntä, ja he menivät naimisiin. Kun tieto Edricin keijukaisvaimosta ehätti kuningas Vilhelmin korviin, kuningas haetutti parin luokseen nähdäkseen, oliko tieto totta. Kaikki olivat varmoja siitä, että Edricin vaimo – hänen nimeään ei koskaan mainita – oli keijukainen, sillä hän oli verrattoman kaunis.

Kului vuosia. Eräänä päivänä Edric tuli myöhään kotiin ja huomasi vaimonsa olevan poissa. Kun vaimo tuli, Edric kysyi vihaisena: ”Sisaresiko sinua pidättelivät näin kauan?” Samassa keijukainen katosi, ja vaikka Edric kutsui häntä päivin ja öin, hän ei koskaan palannut. Edric kuoli suruun vähän myöhemmin.

Edricin perijä Alnod ei ollut ainoa kuolevainen, jolla oli keijukaisäiti. Keskiajalla useat ylhäiset suvut polveutuivat keijukaisista. Erityisesti mainitaan Melusine, joka oli Poitoun kreivien esiäiti. Poitout olivat Luxemburgin kuningassuku, johon myös Englannin Henrik ll kuului. Melusine oli suostunut naimaan kuolevaisen sillä ehdolla, ettei puoliso näkisi häntä alastomana. Mies tirkisteli kuitenkin, kun hän oli kylvyssä, ja huomasi, että hänellä oli käärmeen pyrstö. Siitä mies päätteli, että hän oli veden henki. Eräänä päivänä ollessaan pahalla tuulella mies paljasti tietonsa sanomalla vaimoaan ”kavalaksi käärmeeksi”. Silloin vaimo katosi, mutta kummitteli Lusignanin linnan valleilla.

Map mainitsi toisenkin keijukaisvaimon. Walesilainen Gwestin Gwestiniog sieppasi hänet, kun hän nousi nykyisen Powysin Llangorsejärvestä tanssimaan kuutamossa. Tämäkin mies toimi avioliitolle asetettujen ehtojen vastaisesti ja menetti keijukaisensa. Walesin myöhemmässä kansanperinteessä on useita tarinoita samantapaisista vedenkeijuista, jotka menivät naimisiin kuolevaisten kanssa. Yksi on tarina Llyn-y-Fan- Fachin keijukaisesta Dyfedistä, jota pidettiin Myddvain suvun esiäitinä. Suku oli kuulu perintönä kulkevista parantajantaidoistaan.

Keijukaisvaimot eivät muistuta vähääkään nykyaikaisten lastenkirjojen pieniä keijuja. He kuuluvat samaan ryhmään kuin Irlannin ”kukkuloiden kansa” – pitkät, ylhäiset ja hyvin kauniit Daoine Sidhe – keijut tai keijukaiset keskiaikaisissa romansseissa, jotka kuvaavat keijun ja kuolevaisen välistä rakkautta.

Hienostuneet keijukaiset kuuluivat pohjimmiltaan tuonpuoleiseen, ja osa heille annetuista piirteistä johtuu vainajiin liittyvistä uskomuksista, erityisesti siitä käsityksestä, että vainajat jatkavat eräänlaista tuonpuoleista elämää hautakummuissa. Niinpä Irlannin keijukaiset asuvat sidhessä eli sikäläisessä hautakummussa ja Englannin keijukaiset fairy howessa eli fairy hillissä eli keijukaiskummussa.
Yhtymäkohtia on myös eurooppalaiseen kansanperinteeseen, joka kertoo aavemetsästyksestä, toisin sanoen Wotanin tai jonkun muun yliluonnollisen olennon johtamasta kuolleiden sielujen metsästysretkestä. Monissa osissa Englantia onkin nähty ”keijukaisten metsästysretkiä” eli upeasti pukeutuneiden keijukaisten kulkueita, (fairy rade tai fairy ride), joissa on mukana metsästäjiä ja koiria.

Rade ilmestyi varoittamaan sodasta ja kulki aina vihollisen maan suuntaan. Ennen Napoleonin sotia 1700-luvun lopussa nähtiin etelään rientävä kulkue ja juuri ennen Krimin sotaa, vuosian 1853 ja 1854, pohjoiseen etenevä kulkue.

Keijukaislemmitty

Gerbert Reimsiläinen, joka eli Ranskassa noin vuosina 940 – 1003, oli ehkä aikansa oppinein mies. Hän opetti filosofiaa ja oli erityisen kiinnostunut luonnontieteistä ja matematiikasta sekä astronomiasta, toisin sanoen asioista, jotka tuolloin yhdistettiin noituuteen.

Poikkeuksellisen älynsä ja tietomääränsä ansiosta hän sai alkemistin maineen. Jotkut sanoivat jopa, että pahat voimat auttoivat häntä hänen nopeassa nousussaan paaviksi.

Walesilainen 1100- luvulla elänyt pappismies Walter Map kirjoitti, että kun Gerbert köyhänä opiskelijana eräänä päivänä kuljeskeli metsässä, muuan kaunis nainen kutsui häntä nimeltä. Nainen istui silkkimatolla suuren rahakasan vieressä. Pelästynyt Gerbert luuli häntä aaveeksi ja kääntyi pakoon, mutta nainen, Meridiana- niminen keijukainen, sanoi olevansa Jumalan luoma siinä missä Gerbertkin. Meridiana pyysi Gerbertiä ottamaan rahat ja ryhtymään hänen rakastajakseen. Empimättä Gerbert suostui ja oli siitä lähtien varakas mies.

Myöhemmin Gerbert nimitettiin Pyhän saksalais- roomalaisen keisarikunnan hallitsijan Otto lll:n opettajaksi. Hänestä tuli Reimsin ja sitten Ravennan arkkipiispa, hän eteni kardinaaliksi, ja viimein vuonna 999 hänet valittiin paaviksi nimellä Silvester ll. Meridiana vakuutti hänelle, ettei hän kuolisi ennen kuin pääsisi osallistumaan messuun Jerusalemissa. Ollessaan Roomassa Gerbert tunsi olevansa turvassa.

Eräänä aamuna, kun hän valmistautui messuun paikallisessa kirkossa, hän näki kuitenkin rakastajattarensa leijuvan voitonriemuisena alttarin yläpuolella, ikään kuin häntä odottaen. Hän kysyi kiireesti kirkon nimeä ja kauhistui kuullessaan, että se oli ”Jerusalemin pyhä risti” kirkossa olevan pyhäinjäännöksen mukaan. Polvilleen vaipuen hän tunnusti keijukaisen kanssa tekemänsä sopimuksen ja lukuisat syntinsä. Sitten hän jakoi nopeasti omaisuutensa köyhille. Pian sen jälkeen hän kuitenkin kuoli.

Gerbertin tarinan kertoi ensimmäisenä Meissenin piispa Benno (1010-1106). Eräät 1100-luvun kronikoitsijat, esimerkiksi William Malmesburyläinen, William Godel ja Giraldus Cambrensis (Gerald Walesilainen) kertoivat saman tarinan.

Vähän tällaista kevyttä lukemista, eli kansanperinnettä menneiltä vuosilta. Kirjasta "Tiedon tuolla puolen".

[Dr Bergmeister]

Keijukaisilta varastettu malja

Lähellä Wold Newtonia Englannin Humbersidessa on valtava pyöreä hautakumpu Willy Howe. Se tehtiin luultavasti myöhäisellä neoliittisellä kivikaudella, ja sekä anglosaksiset että skandinaaviset asuttajat tunnistivat sen hautapaikaksi, mistä sen nimikin johtuu (howe= hautakumpu).

Paikkaan liittyi merkillisiä uskomuksia. Alueelta kotoisin ollut 1100- luvun kronikoitsija William Newburghiläinen kertoo kylän asukkaasta, joka palatessaan eräänä myöhäisenä iltana päihtyneenä kotiin kuuli hautakummusta laulua ja iloisia ääniä. Hän löysi kummun sivusta avoimen oven ja näki sisään katsoessaan tilavan, kirkkaasti valaistun talon sekä paljon miehiä ja naisia, jotka istuivat juhlaillallisilla. Palvelija, joka huomasi hänet ovella, ojensi hänelle maljan viiniä. Mies kaatoi viinin maahan, piti maljan ja juoksi pois. Juhlijat lähtivät takaa-ajoon, mutta mies pääsi saaliineen kotiin. Jos hän olisi juonut viinin juhlijoiden alueella, hän olisi voinut joutua manalan hallitsijoiden valtaan, niinpä hän ei ollut uskaltanut juoda.

Euroopan pohjoisosassa ajateltiin tuolloin, että vainajat jatkoivat eräänlaista elämää Willy Howen tapaisissa hautakummuissa. Uskomus näissä vanhoissa kummuissa elävistä keijukaisista johtui ehkä osittain tällaisista ajatuksista.

Varastettu malja lahjoitettiin sittemmin kuningas Henrik l:lle, joka puolestaan antoi sen langolleen, Skotlannin kuningas Davidille. Vuosia myöhemmin, kun Henrik ll pyysi saada nähdä maljan, Skotlannin Vilhelm palautti sen Englantiin. Mitä sille tapahtui sitten, ei tiedetä.
Skandinaviassa, Englannissa ja Pohjois-Saksassa säilyneiden tietojen mukaan ”keijukaisilta” varastettiin keskiajalla useita maljoja samanlaisissa tilanteissa.

Yksi säilynyt ”keijukaismalja” tunnetaan nimellä Luck of Edenhall (Edenhallin onni), ja se on nyt Lontoon Victoria and Albert Museumissa. Se on 1200-luvun Syyriassa tehty, erikoisesti koristeltu, emaloitu ja kullattu lasimalja, joka on kulkenut perintönä Musgraven suvussa Cumbrian Edenhallissa. Tarinan mukaan se putosi keijukaisilta, jotka yllätettiin hauskanpidosta läheisen St. Cuthbert's Wellin luona. Häirityt keijukaiset pakenivat kiljuen :"Jos joku pudottaa tai rikkoo skoolin, päättyy pian onni Edenhallin.” Siksi maljaa säilytettiin huolellisesti, ja jos joku halusi juoda siitä, sen alle pantiin kaiken varalta lautasliina.

[tattooed fucker]

Kiitoksia kovasti mielenkiintoisesta aiheesta.jonkun verran lukenut keijukaisista yhdistettynä metsiin ja vesiin.Tuota kirjaa en ole lukenut.Tilaukseen menee.

[Dr Bergmeister]

Thomas the Rhymer

Thomas Rymour de Erceldoune, joka tunnettiin myös nimellä Thomas the Rhymer (runoniekka) eli noin vuosina 1220-1297. Hän oli maanomistaja ja asui Erceldounessa (nykyisessä Earstonissa) Skotlannin rajoilla. Jo 1300-luvun alussa hänet muistettiin runoilijaksi ja näkijäksi, joka oli ennustanut suuren kuninkaan nousevan valtaan. Jotkut väittivät hänen tarkoittaneen Skotlannin Robert Brucea, toiset Englannin Edvard II:ta.

Balladissa, joka on peräisin 1400-luvulta, kuvataan Thomasin ja keijukaiskuningattaren kohtaamista Eildonin kukkuloilla (Eildon Hills). Thomas makasi kerran rinteellä ja näki yliluonnollisen kauniin naisen ratsastavan ohitseen. Hän juoksi rinnettä alas ja kohtasi naisen puun juurella, jota alettiin sanoa Eildonin puuksi (Eildon Tree). Paikan merkkinä itäisimmän kukkulan rinteellä oli myöhemmin Eildonin kivi (Eildon Stone), joka on sittemmin siirretty tietöiden vuoksi.

Thomas makasi keijukaiskuningattaren kanssa ja tärveli tilapäisesti hänen kauneutensa, mutta joutui samalla hänen valtaansa. Nainen johdatteli Thomasia säkkipimeässä kukkuloiden alla kolme kokonaista päivää ja yötä. Sitten he viimein pääsivät valoon, ja Thomas näki loistavan keijukaislinnan. Kuningatar, joka oli jo saanut takaisin kauneutensa, varoitti Thomasia puhumasta kellekään muulle kuin hänelle itselleen. Thomas jäi linnaan, jossa musisoitiin, tanssittiin ja pidettiin hauskaa. Kolmelta päivältä tuntuneen ajan kuluttua kuningatar opasti hänet takaisin Eildonin puun luo.

Erojaisiksi keijukaiskuningatar antoi Thomasille ”kielen, joka ei voi valehdella” ja opetti hänelle monia ennustuksia. Myöhemmin Thomas huomasi olleensa poissa seitsemän vuotta.

1600- luvulle tultaessa Thomasia itseään oli alettu pitää sinä johtajana, jonka suuruuden hän oli ennustanut. Eildonin ja Invernessin lähellä sijaitsevan Dumbuckin alueen perimätieto kertoo, ettei hän kuollut vaan elää keijukaisten maassa. Aika ajoin hän tulee sieltä ostamaan tietyn värisiä hevosia sotureilleen, jotka nukkuvat keijukaiskummussa. Kun hän saa tarpeeksi hevosia, alkaa suuri taistelu, ja hän palaa kuningaskuntaansa.

[Dr Bergmeister]

Woolpitin vihreät lapset

Englannissa Essexissä sijainneen Coggeshallin luostarin kronikoitsija Ralph Coggeshallilainen kertoi noin vuonna 1210 merkillisen tarinan, joka liittyi naapurikreivikunnan Suffolkin Saint Mary´s of the Wolf- pits (sudenkuoppien Pyhä Maria) – nimiseen kylään (nykyinen Woolpit). Hänen mukaansa kyläläisten muistissa oli vielä, kuinka yhden kuopan läheltä oli löydetty vihreäihoinen poika ja tyttö.

Kyläläiset eivät ymmärtäneet lasten kieltä ja veivät heidät kartanonherransa Sir Richard de Calnen luo. Lapset itkivät ja kieltäytyivät aluksi syömästä. Nähdessään vastapoimittuja papuja he osoittivat kuitenkin haluavansa niitä eivätkä sitten pitkään aikaan syöneet mitään muuta. Poika kuoli pian, mutta tyttö voi mainiosti ja kadotti vähitellen vihreän värinsä. Hän jäi sir Richardin kotiin vuosikausiksi, mutta käyttäytyi isäntäperheen mukaan varsin kurittomasti.

Tyttö kertoi oman kansansa asuvan maassa, mihin aurinko ei koskaan paistanut ja missä kaikki olivat vihreitä. Hän ja hänen veljensä olivat karjalaumaa seuratessaan joutuneet erään luolan luo ja kuulleet kellojen kilinää. Kun he kulkivat ääntä kohti, he joutuivat viimein kirkkaaseen päivänvaloon ja makasivat valon häikäiseminä piilossa, kunnes kyläläiset löysivät heidät.

Yorkshiren Newburghin luostarin kronikoitsija William, joka joskus lainasi Ralphin tarinoita, täydensi kertomusta yksityiskohdilla, joita ei ollut Ralphin selostuksessa. On kuitenkin vaikea ymmärtää, mistä muualta William olisi voinut saada ne. Hänen mukaansa lapset ilmestyivät elonkorjuun aikana kuningas Stefanin hallitessa, siis jolloinkin vuosina 1135 – 1154. Molemmat oppivat englantia, ja tyttö nai miehen, joka oli kotoisin Norfolkin Lynnistä (sittemmin King’s Lynn). Tytön mukaan heidän maansa nimi oli Pyhän Martin maa ja sen asukkaat olivat kristittyjä. Aurinko ei koskaan noussut siellä, mutta leveän joen takaa näkyi toinen maa, joka oli kirkas ja valoisa.

Ralph väitti kertomustaan todeksi. Kansanperinteen tutkijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että tarina saattaa juontua vanhoista keijukaisuskomuksista, sillä keijukaiset pukeutuivat perinteisesti vihreään. Keijukaiset taas vievät ajatukset kertomuksiin pakanallisesta tuonpuoleisesta, jonne päästiin luolan kautta ja jossa kaunis musiikki soi.

Hamelnin pillipiipari

Robert Browningin runo The Bied Piper of Hamelin (Hamelnin kirjava pillipiipari) perustuu vanhaan saksalaiseen tarinaan, jonka Richard Verstegan käänsi englanniksi vuonna 1605. Versteganin tarinassa oudonnäköinen mies, jota ”merkillisen, monenkirjavan takkinsa vuoksi sanottiin kirjavaksi pillipiipariksi”, tuli Hamelniin ja tarjoutui sovitusta maksusta karkottamaan kaupungin rotat. Hän ”kulki pilliin puhaltaen katuja pitkin, ja kaikki rotat juoksivat hänen peräänsä”. Hän johdatti ne Weserjokeen ja ne hukkuivat.

Pillipiiparin vaatiessa palkkiotaan Hamelnin porvarit pettivät sanansa eivätkä maksaneet. Silloin piipari alkoi taas soittaa, mutta houkutteli nyt mukaansa lapsia. Kaupungin ulkopuolella kukkulan rinteessä oli ovi, jonka takaa paljastui iso luola. Sinne pillipiipari vei lapset. Kaikkien mentyä ovi sulkeutui ja katosi.

Muista jälkeen jäänyt rampa poika kertoi tapahtumasta kaupunkilaisille, mutta kadonneita lapsia ei sen koommin näkynyt eikä kuulunut. Versteganin mukaan lapset katosivat 22. heinäkuuta 1376. Toinen 1300- luvulta oleva versio väittää tapahtuma- ajaksi kesäkuun 26. päivää 1284 ja mainitsee ryöstettyjen lasten lukumääräksi 130 tai 150.

Tarinan selitykseksi on mainittu ainakin tulva, rutto, rituaalimurha, tanssitauti ja lasten ristiretki, jolle alueen lapsia lähti 1200- luvulla. Vakuuttavin tähänastisista on kuitenkin Olmützin (nykyisen Olomoucin) piispa Bruno. Hän lähetti näet seudulle edustajiaan, joiden piti hankkia siirtolaisia hänen hiippakuntaansa Böömiin. Olomoucin kaupunginarkistosta löytyy yllättävän paljon samantapaisia sukunimiä kuin Hamelnista. Väen houkutteleminen onnistui siis Hamelnissa hyvin.

Pillipiipari antaa tarinalle yliluonnollisen sävyn, sillä kansa uskoi, että rotanpyytäjät osasivat houkutella rottia puhallinta tai viulua soittamalla tai loitsuja lukemalla. Kukkulan rinteeseen piilotettu avautuva ja sulkeutuva ovi vie tarinan Euroopan mytologiaan. Kauan uskottiin näet, että manala oli tällaisen kukkulan sisällä. Wagnerin Tannhäuser- oopperassa manala kuvataan Venuksen pakanakuningaskunnaksi ja kansanperinteessä keijukaisten maaksi; ja keijukaisethan tunnetusti ryöstivät lapsia. Vuosien mittaan hamelnilaiset alkoivat ehkä uskoa, että tuonpuoleisen olennot olivat vieneet heidän kadonneet lapsensa.

[Dr Bergmeister]

Ilmojen halki

Erityisen yllättävä tapaus sattui kertoman mukaan 25. lokakuuta 1593, jolloin outo sotilas ilmestyi äkkiä kirkkaassa päivänvalossa Ciudad de Mexicon Plaza Mayorille. Hän oli pukeutunut univormuun, jollaisia käyttivät Filippiinien pääkaupungin Manilan kuvernöörinpalatsin vartijat, ja näytti olevan päästään pyörällä ja hämmentynyt. Hän sanoi nimekseen Gil Perez ja väitti, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten hän oli lähtenyt Manilasta ja päätynyt sinne missä oli.

Hän kertoi, että Filippiinien kuvernöörin Gomez Perez Demariñaksen pää oli edellisenä iltana halkaistu kirveellä. Erään kirkkohistorioitsijan vuonna 1698 kirjoittaman selostuksen mukaan Perez joutui vankilaan, mutta pysyi kertomuksessaan. Filippiiniläiset todistajat kertoivat myöhemmin, että Perez oli nähty vartiopaikallaan palatsissa päivää ennen kuin ilmestyi salaperäisellä tavalla Meksikoon. Hänet lähetettiin takaisin Manilaan.

Hän oli onnekkaampi kuin muut kaukosiirron kokeneet. John Aubrey kertoo 1600- luvulla julkaistussa kirjassaan Miscellanies (Sekalaista) miehestä, joka vuonna 1665 ilmestyi Portugaliin väittäen, että hänet oli tempaistu ilmateitse Itä-Intiasta. Inkvisition viranomaiset, jotka epäilivät paholaisella olleen sormensa pelissä, polttivat miehen roviolla.

Muualla tällaiset ihmeelliset kuljetukset pantiin keijukaisten tiliin. Kaukosiirrosta 1800- luvun spiritualistipiireissä on muutamia mainintoja. Myöhemmältä ajalta on joitakin tietoja siitä, että ufot olisivat siepanneet ihmisiä ja siirtäneen heidät pitkien matkojen päähän.

[Lumipanda]

Hämmentäviä yhteensattumia löytyy muutama, ja teksti on sen takia mielenkiintoista luettavaa, vaikka en keijukaisiin uskokaan.

[Dr Bergmeister]

Kohtaus keijukaisten kanssa

Anne Jeffriesin tapaus- olipa kyseessä sitten yliluonnollinen ilmiö, ufon suorittama sieppaus tai pelkkä harhanäky- oli oudoimpia muistiin merkityistä kohtaamisista keijukaisten kanssa. Anne syntyi vuonna 1626 CornwallinSt. Teathin kylässä Englannissa. Hän meni palvelukseen Pitt- nimiseen perheeseen. Hän oli hyvin kiinnostunut keijukaisista ja meni usein kuutamoöinä ulos etsimään niitä. Hän lauloi niitä houkutellakseen: ”Keiju kaunis, keiju kirkas, tule haltijaksi minulle”.

Kun Anne eräänä päivänä vuonna 1645 istui Pittien puutarhassa, hän sai äkkiä jonkun kohtauksen ja kaatui. Hän sairasti pitkään, mutta pystyi viimein kertomaan Pitteille oman versionsa tapahtumista. Kuusi vihreään pukeutunutta (keijut pukeutuivat vihreään!) pikkumiestä oli tullut hänen luokseen puutarhaan, ja yksi heistä oli alkanut suudella häntä. Toinen oli pannut siteen hänen silmilleen, ja äkkiä hän huomasi, että hänet oli viety ilmateitse kauniiseen maahan.

Tässä uudessa maassa keijukaiset näyttivät samankokoisilta kuin hän, ja häntä suudelleesta keijukaisesta tuli hänen ”keijukaislemmittynsä”. Jonkin ajan kuluttua ”ilman ihmiset”, kuten hän kutsui keijukaisia, toivat hänet ilmateitse takaisin äänekkäästi hyristen. Kun hän heräsi, hän huomasi makaavansa maassa huolestuneen Pittin perheen keskellä.

Anne Jeffries ei enää sen jälkeen päässyt keijukaisten maahan, mutta hän väitti kohdanneensa keijukaisia vielä monta kertaa ja oppineensa heiltä parantamisen taidon. Hän saikin mainetta parantajana ja ennustajana. Sisällissotien aikana (1642-1651) hän suututti parlamentin kannattajat , koska ennusti aina voittoa kuninkaalle, ja joutui siksi syytteeseen noituudesta ja kapinan lietsomisesta.

Pahamaineinen rauhantuomari John Tregeagle lähetti hänet Bodminin vankilaan – se oli yksi monista syistä, joiden vuoksi cornwallilaiset vihasivat tuomaria – ja määräsi, ettei hänelle saanut antaa ruokaa. Jollakin salaperäisellä tavalla Anne kuitenkin pysyi terveenä. Lopulta hänet oli vapautettava todisteiden puutteessa. Kun häneltä kysyttiin, kuinka hän oli säilynyt hengissä vankilassa ollessaan, hän väitti että keijukaiset olivat tuoneet hänelle ruokaa.

[Knuspriger Totschlag]

Kiitos Dr. Bergmeister mielenkiintoisista kirjoituksistasi! Viimeisimpään lisäten; tytär asuu Cornwallissa ja vierailen siellä säännöllisesti. Kuvaamasi paikat ovat tuttuja. Otan omakseni suunnata tuntosarveni seuraavilla visiiteilläni asian suhteen.

[Dr Bergmeister]

Kiitos teille, jotka jaksatte kiinnostua perustamistani ketjuista, näitä tarinoita on mukava kirjoittaa, koska kollegat lukevat näitä.

[Dr Bergmeister]

Pois keijukaisten kanssa

Tohtori Moore ja hänen kaksi toveriaan Richard Uniack ja Laughlin Moore yöpyivät vuonna 1678 eräässä Dromgreaghin majatalossa lähellä Baltinglassia Irlannin Wicklowin kreivikunnassa. Tohtori Moore oli juuri ostanut läheisen maatilan. Hän oli tuntenut alueen nuoruudessaan, mutta ei ollut käynyt siellä 30 vuoteen. Lapsuuttaan muistellen tohtori kertoi, että keijukaiset olivat usein siepanneet hänet mukaansa.

Uniack naureskeli sellaiselle taikauskolle. Kun miehet väittelivät, tohtori Moore ponkaisi äkkiä seisaalleen ja sanoi, että häntä kutsuttiin. Näkymätön voima veti häntä pois, eivätkä hänen toverinsa mahtaneet sille mitään.

Tohtorin ystävät kertoivat majatalon isännälle mitä oli tapahtunut. Isäntä sanoi, että olisi parasta kysyä paikkakunnan tietäjänaiselta. Niin tehtiin. Nainen sanoi, että tohtori oli keijukaisten kanssa metsikössä kahden kilometrin päässä eikä saisi syödä eikä juoda mitään, jottei kuihtuisi olemattomiin ja kuolisi. Sitten nainen heilautti kättään ikään kuin siepatakseen jotakin, luki useita kertoja loitsun ja paljasti, että tohtori vietäisiin tansseihin ja pitoihin Danes Fortiin. Hän palaisi majataloon sarastukseen mennessä.

Kuuden tienoilla seuraavana aamuna tohtori Moore koputti ovelle. Kun hänet päästettiin sisälle hän pyysi ruokaa ja juomaa. koska hän oli nälkäinen ja janoinen. Sitten hän kertoi ystävilleen, että parikymmentä jalan ja ratsain liikkuvaa miestä oli tullut huoneeseen ja vienyt hänet parin kilometrin päähän metsään, missä häntä oli odottanut hevonen.
Hänelle oli annettu lasi viiniä ja vähän leipää, mutta kun hän oli yrittänyt syödä ja juoda, ruoka oli siepattu hänen kädestään. Sitten seurue oli siirtynyt omituisen nopeasti Danes Fortiin.

Kumppanukset lähtivät sinne ja huomasivat, että ruoho oli tallattu ikään kuin paikalla olisi liikkunut suuri joukko.

[Dr Bergmeister]

Vankina keijukaisten maassa

Pastori Robert Kirk, joka toimi Aberfoylen pappina Skotlannin ylämailla, oli 14. toukokuuta 1692 pelkkään yöpaitaan pukeutuneena haukkaamassa raitista ilmaa ennen nukkumaan menoa. Pappilan lähellä olevalla kukkulalla, jota yhä sanotaan Fairy Knoweksi ( keijukaiskukkulat) hän sai äkkiä kohtauksen ja kuoli.

Pian hautajaisten jälkeen Robert Kirk ilmestyi eräälle sukulaiselleen ja jätti viestin serkulleen Graham Duchraylle: "Sano Duchraylle... etten ole kuollut, vaan vankina keijukaisten maassa". Hän kertoi myös, että ilmestyisi kuolemansa jälkeen syntyneen lapsensa ristiäisissä pappilassa, ja pyysi että Duchray valmistautuisi heittämään veitsen hänen päänsä yli murtaakseen taian. Kirkin haamu ilmestyikin luvatulla tavalla, mutta serkku hämmentyi toimintakyvyttömäksi ja Kirk katosi. Kun kertomus merkittiin muistiin vuonna 1812, Aberfoylen asukkaat uskoivat, että Kirk oli yhä keijukaisten maassa.

Nainen, jonka hallussa hautausmaan avain oli, kertoi noin vuonna 1910 eräälle kävijälle, että koska Kirk oli viety keijukaiskukkulaan, hänen hautakammiossaan oli pelkillä kivillä täytetty arkku. Vuodelta 1943 säilyneessä selostuksessa taas mainitaan uskomus, jonka mukaan miesparka voisi päästä keijukaisten maasta, jos pappilassa syntyisi ja kastettaisiin lapsi ja joku pistäisi kastetilaisuudessa veitsen talossa yhä olevan "Kirkin tuolin" istuimeen.

Tarina Kirkin kuolemasta perustui ehkä huhuihin. Vähän ennen kuolemaansa Kirk oli näet kysellyt ihmisiltä keijukaisista ja laati parhaillaan kirjaa The Secret Commonwealth of Elves, Fauns and Fairies (Keijukaisten ja metsänhaltijoiden salainen valtakunta). Se on ehkä tärkein aiheesta koskaan kirjoitettu kirja - onhan se kattavin kuvaus 1600-luvulta, jolloin Englannin maaseudulla vielä yleisesti uskottiin keijukaisiin, ja sitä paitsi tekijä oli oppinut mies, joka itsekin uskoi keijukaisiin.

Aberfoylelaiset ajattelivat ehkä, että Robert Kirk rikkoi keijukaisista puhuessaan kiellon, jonka keijukaiset olivat asettaneet kanssaan tekemisissä oleville ihmisille. Keijukaiset "veivät" hänet, koska hän nuuski heidän salaisuuksiaan.

[mifi]

Kiitos näistä kiehtovista kertomuksista!

[Dr Bergmeister]

Hyvä mifi, on ihan mukavaa kirjoitella erilaisia tarinoita tänne, koska monet ihmiset tykkäävät lukea niitä. Kiitos sinulle mielenkiinnosta

[Dr Bergmeister]

Tällä kertaa vähän erilainen kertomus keijuista

Cottingleyn keijukaiset

Englantilaisen Strand Magazine- lehden joulukuun numerossa julkaistiin vuonna 1920 hätkähdyttävä keijukaiskuvia käsittelevä juttu, jonka oli kirjoittanut Sherlock Holmesin luoja, Arthur Conan Doyle. Hänen lausunnoistaan sai alkunsa kiista, joka kesti yli 60 vuotta.

Keväällä 1917 kaksi Cottingleyssä asuvaa tyttöä, 15-vuotias Elsie Wright ja 10-vuotias Frances Griffiths, puhuivat usein keijukaisista, joiden kanssa he väittivät leikkineensä eräässä laaksossa kotikylänsä lähellä. Kerran Elsie otti isänsä kameralla kuvan Francesista tämän poseeratessa keijukaisten kanssa. Tyttöjen vanhemmat olivat ymmällään, eivätkä tienneet mitä ajatella. Toisella kertaa Frances otti kuvan Elsiestä ja menninkäisestä. Kolmen seuraavan vuoden aikana tytöt ottivat vielä kolme keijukaiskuvaa.

Vuonna 1920 Elsien äiti oli kuuntelemassa keijukaisia käsittelevää luentoa ja kertoi tyttöjen ottamista valokuvista. Tunnettu teosofi Edward Gardner näytti kuvia valokuvaajaystävälleen, ja lopulta tieto keijukaiskuvista kantautui Doylen korviin. Hän suhtautui aluksi epäilevästi kuviin, koska keijukaiset näyttivät kaksiulotteisilta. Kodakin asiantuntijoiden tutkittua negatiivit ja ilmoitettua, ettei niissä ollut mitään huijaukseen viittaavaa, Doyle päätti julkaista kuvat Strand Magazine-lehdessä.

Seuraavan 60 vuoden aikana kiistanalaiset valokuvat tutkittiin moneen kertaan. Vuonna 1982 British Journal of Photography-lehden toimittaja Geoffrey Crawley väitti pystyvänsä todistamaan, että kuvia oli retusoitu. Vuonna 1985 Elsie Wright ja Frances Griffiths, jotka olivat tuolloin jo iäkkäitä naisia, tunnustivat kuvanneensa paperista leikattuja keijukaisia, jotka nojasivat hattuneuloihin. He olivat ottaneet kuvat tehdäkseen kepposen aikuisille, jotka nauroivat keijukaistarinoille. Heille oli yllätys, että kuviin suhtauduttiiin vakavasti. He eivät olleet halunneet paljastaa, ettei Conan Doyle ollut yhtä tarkkanäköinen kuin tämän oma luomus Sherlock Holmes. Elsien mukaan koko juttu oli mennyt mynkään, mutta Frances, joka myös myönsi huijauksen, väitti että he olivat tosiaan nähneet keijukaisia.

Kuvat julkaistiin myös Truth-lehdessä, jossa todettiin, että lasten tuntemus on todenmukaista selitystä etsittäessä tärkeämpi kuin okkultisten ilmiöiden tuntemus. Doyle joutui naurunalaiseksi julkaistuaan Cottingleyn keijukaiskuvat, joihin hän oli alun perin suhtautunut epäluuloisesti.