MURHA.INFO

Ailarin ja Dr Bergmeisterin kokemukset pysättivät kyllä ja ihan rehellisesti pistivät taas kerran tuntemaan että toisinaan elämä on hiton julmaa,ja toivonkin että kyseisissäkin tapauksissa toivottavasti suru on helpottanut,taikka ainakin helpottaa aikaa myöden.

Itse en ole ketään tuttua kuolleena nähnyt vaikka siihen olisi valitettavasti mahdollisuuksia ollut.
Entisen työpaikan puolesta tuli kyllä nähtyä ja kuljetettua suurinpiirtein 100 vainajaa,alussa ei ollut todellakaan mukavaa mutta ajanmittaan tuohonkin tottui eikä se enää sen kummemmin inhottanut.

Olen nähnyt kolme vainajaa. Yksi hyppäsi talomme 8. krs alas (nainen). Hällä oli korolliset kengät jaloissaan. Tuli jalat edeltä maahan. Jalat työntyivät ruumiin sisään. Nurmikkoon jäi korkkareiden jättämät jäljet vielä vuosiksi. Niitä käytiin ihmettelemässä. Ei kai 7v lapsi tajua mitä kuolema tarkoitaa, saatika mitä itsemurha tarkoittaa.

Toinen case oli on kun leikittiin kaverin kaa hiekkalaatikolla (siis samassa pihapiirissä kuin edellinen tapaus) samoihin aikoihin kuin yllä oleva. Kuultiin ja tunnettiin vavahdus ja lähdettiin äänen suuntaan. Talon juurella makasi nainen kuolleena. Noin sormenpään kokoisia paloja ihmistä oli pitkin pihaa. Olimme ekat paikalla. Jäi epäselväksi oliko vahinko (oli kait pessyt ikkunoitansa) vaiko itsari.

Kolmas case oli kun näin naisen jäävän auton alle. Makasi sikiöasennossa siihen asti ku lanssi vei pois. Myöhemmin lehdessä luki, että kuoli.

Että tommosta tapahtumaa mun lapsuudesta. Aikuisena en ole nähnyt kuollutta.

Onhan noita tullut nähtyä. Muutama palovainaja, pari hukkunutta, yhden hankeen jäätyneet olen löytänyt maastosta, muutamia onnettomuuksien uhreja... Sekä tietysti sairaalassa kuolleet omaiset.

Omaisia en ole nähnyt kuolleena (vaikka mahdollisuus on ollutkin), mutta jokin vuosi sitten ajoin (tai olin auton kyytissä apukuskin paikalla) maantietä pitkin opiskelupaikkaa kohti, kun eräällä lehvähdyspaikalla näkyi poliisiautoja ja ambulanssi parin muun auton ja moottoripyörän kanssa, Moottoripyörä ja toinen henkilöautoista olivat selkeästi olleet kolarissa, ja ehdin nähdä maassa makaavan miehen vilaukselta ennen kuin vaalea peite laskettiin hänen päälleen.

Lasketaanko BodyWorlds? Ruumiita nekin on. Samoin Pariisin katakombit ja Roomassa Capuchin-munkkien luukrypta on nähty.

Ja sitten on erikoisempi kohtaaminen. Paikkana temppeli Kiotossa. Kävelin matkakumppanini kanssa sisään temppeliin, jossa kolme isoa huonetta, joiden yhdellä seinustalla oli alttari, yksi alttari per huone. Ekassa ei ollut juuri muuta kuin rukoilevia buddhalaisia ja alttarilla joitain esineitä. Toisessa oli alttarilla joitain arvoesineitä ja luurankomainen patsas. Kolmannessa huoneessa oli samanlaista kuin ekassa. Sitten tulimme takaisin toiseen huoneeseen ja katsoin patsasta tarkemmin.

Ei ollut patsas. Animessa nimeltään Inuyasha olin törmännyt tapaan ja luin siitä enemmän myöhemmin (http://en.wikipedia.org/wiki/Sokushinbutsu). Eli tuo "patsas" olikin buddhalainen munkki, joka oli elossa ollessaan näivettänyt itsensä niin, että kuoltuaan hän muumioitui.

Olen muuten lueskellut oikeuslääketieteen oppikirjaa. Ei käy kateeksi ne, jotka "saavat" käsitellä ruumiita, joita kirjassa kuvattiin *hrr*.

Osuin paikalle vain hetki sen jälkeen kun pyöräilijä oli jäänyt rekan takarenkaiden alle. Se ei arvatenkaan kovinkaan kaunista katseltavaa ollut. Toivoinkin, että olisinpa lähtenyt lenkittämään koiraa vaikka 2min myöhemmin, kun melkein heti kun olin ohittanut onnettomuuspaikan niin poliisit nostivat lakanan näköesteeksi.

Isoäitiäni en halunnut mennä ruumishuoneelle katsomaan. Olin silloin vähän päälle 10 ja pelotti ihan hirveästi. Nyt kyllä menisin.

Työn puolesta on tullut kohdattua jokunen vainaja. Osa on ikänsä puolesta pois livunneita. Elvytystilanteet ovat toki rankempia,henkisesti ja fyysisesti,mutta sairaaloissa on omat kaavat käydä läpi tilanteet ja sairaalamaailmaan toki kuuluu sairaus ja kuolemakin, joskin myös iloja, kuten toipuminen ja syntymä.

Työn lisäksi olen toki kohdannut myös sukulaisvainajia, oma isä lähin. Hän oli saanut kärsiä kuukausia rankan sairauden runtelua, joten kuolema oli helpotus ja tunsin,että isä sai viimein ansaitun levon. Voi sanoa,että kuolema tuli,kuin ystävä. Lapset olivat mukana isää katsomassa,kuoleman jälkeen.Ei ollut heillekään mitenkään traumaattinen kokemus,päin vastoin.He näkivät rauhallisesti kuolleen ukkinsa,kuin nukkuvan.Mielestäni kuolema on osa elämää,se on luonnollista ja niin siihen pitää suhtautuakin. Siinä ei ole mitään mystistä tai pelottavaa.

90-luvulla oli junanallehyppäysbuumi. Kuljin siihen aikaan päivittäin junalla. Muutaman kerran tulin asemalle, kun joku oli juuri hypännyt junan alle,ei mikään siisti näky, ja ollut junan kyydissä kun joku jäänyt alle. Eivät aiheuttaneet mitään erikoisia tunteita tai traumoja. Joskus olen kyllä miettinyt,että kyllä ihmisellä tytyy olla hirvittävän paha olla, kun päätyvät itsemurhaan ja ehkä, ainakaan osa heistä, ei todellakaan jaksanut enää elää.Voiko heitä siihen sitten pakottaakaan? Junakuskeja käy tosin sääliksi. On varmaan henkisesti kovaa,kun joku tulee työmaalle tappamaan itsensä,etkä voi tehdä asialle mitään.

Itse kannatan eutanasiaa. En pelkää kuolemaa tai kuolleita. Kipua ja sairautta pelkään.

Olen työni puolesta nähnyt paljon ruumiita, puhutaan siis tuhansista.
Muutamia kertoja olen passannut työtehtävän koska ruumis on ollut sukulainen tai tuttava.
Ruumiit siis ovat työtäni eivätkä ollenkaan mitään mörköjä.

Pari kertaa työ- sekä henkilökohtaisessa elämässä eikä asiaan ole liittynyt mitään rikosta. Eipä ne kerrat ole hirveästi jääneet mietityttämään kun on ollut kyseessä ihan tavallinen elämän kiertokulku.

Pari tapausta kuitenkin jäänyt mieleen. Hautausmaalla hommissa ollessani pääsin kurkkaamaan (oli esimiehen ja paistimestarin lupa) krematoriolla sellaisesta tirkistysikkunasta sisään ja noh, jos helvetti on olemassa niin sain ehkä pienen esimaistiaisen. Toinen tapaus jäi mieleen lähinnä siksi että oli tapaus joka oli kuollut kotonaan aamun aikana naisystävänsä syliin ja ruumis oli kärrätty pois heti kun lanssimiehistö oli todennut kuolleeksi. Minä sitten autoin frouvaa siivoilussa kun kyseiset enkelit olivat jättäneet jälkeensä pikkuisen sotkun (mm. heitelleet tavaraa lattialle jonka minä luokittelisin sairaalajätteeksi) ja vaikka kauaa ei ollut vainaja ehtinyt maata niin runkopatja piti heittää pois kun kalman haju oli sen verta ehtinyt pinttyä. Nopeasti sekin näemmä käy.

Kaksi iäkästä sukulaista, joista toinen oli mummoni, näin hautajaisissa arkussa. Ja kerran olen ollut mukana löytämässä iäkästä sairauskohtaukseen kuollutta henkilöä. Sekin vainaja näytti ensin, että nukkuu sängyssään, mutta eipä sitten ollutkaan niin.

Vuonna 2011 silloinen avopuolisoni oli kuollut kotonamme kylppärin lattialle kun olin itse lomalla.. Minähän sen alastoman, mädäntyneen ruumiin sitten löysin kahden viikon päästä. 27-vuotiaana oli kuollut, en tiedä oliko hidas tai nopea kuolema, asento oli sellainen että luultavasti oli tajunnut jotain tapahtuvan :'( Kuolinsyy ei selvinnyt kun ei saatu otettua enää näytteitä sisuskaluista. Tämä asia vaivaa edelleen mieltä ja traumat jäi. Muita kuolleita en ole nähnyt.

Serkkuni kuoli 8-vuotiaana niiltä sijoiltaan bussipysäkille toisen serkun viereen, serkku sai tästä traumat.. Kuolinsyy jäi epäselväksi. Muitakin kuolemia ollut suvussa, mutta lapsen kuolema on pahin.

Vuosi 92. Olimme ystäväni autotallissa, jossa joimme olutta viikonlopun kunniaksi. Kaveri esitteli asekaapista jotain uutta kivääriään. Lähdin käymään kusella. Kun kävelin takaisin, kuului poksahdus. Luulin että ampuivat pienoispistoolilla isoon vesivaneriin (monta kertaa kokeiltiin luotien upotuksia mm.Pölliin) kun avasin pienen oven joka johti pannuhuoneesta autotalliin, näin ystäväni istumassa sohvalla ja hänen silmien yläpuolella, otsassa, reijän josta tuli kaaressa verta. Veri lotisi betoniselle autotallin lattialle. Toisella oli revolveri kädessä ja suu auki.

Oli vahingossa ampunut ystävääni päähän.

Surma-ase oli 38 spc revolveri joka oli STV vartiointiliikkeen vartijoilla siihen aikaan käytössä. Ase oli minun. Olin jättänyt sen autotallin pöydälle ja kaveri oli luullut sen olevan lelu.

Ensimmäinen kosketus oli lapsena, kun poliisit tulivat ovelle. Näyttivät valokuvaa miehestä ja kysyivät, että tunnetteko?
Eivät kertoneet enempää. Myöhemmin selvisi, että mies oli murhattu ja löydetty läheltä kotiani. Kuva oli otettu ruumiista. Kuva julkaistiin myöhemmin iltapäivälehdessä, koska henkilöllisyyttä ei tiedetty. Kuvaa en ole sen jälkeen nähnyt, mutta jostakinhan se on olemassa vieläkin.
Jälkikäteen ajateltuna kiinnostaisi selvittää, että mitä muistan kuvasta yli 30-v jälkeen siten, että yrittäisin kuvailla sitä poliisin näyttämää kuvaa ja sitten katsottaisiin, että miten paljon oma mielikuvitus on muokannut todellista kuvaa.
Eka kerta oikean ruumiin näkemisestä oli 13-v ukin hautajaisissa. Sittemmin on tullut nähtyä jonkin verran kuolleita.

Olen nähnyt joitain kuolleita. Hukkuneita, luonnollisesti kuolleita ja tapettuja. Oman isäni kävin katsomassa ruumishuoneella kun en ollut ennen kuolemaa häntä pitkään aikaan nähnyt.
Olen ihan elämän sattumien kautta näihin vainajiin törmännyt, en siis ole esim.ammatiltani sellainen joka vainajia näkee.

Mielestäni myös yhteiskunta on vieraantunut elämän kiertokulusta ja kuolemasta on tullut jotenkin tabu. Ihan hyvää tekisi jokaisen kohdata vainaja elämänsä aikana ja todeta ettei itse siinä ruumiissa ole mitään pelottavaa tai kamalaa. Olosuhteet joissa siihen tilaan on päädytty voivat toki olla hirveät, pelottavat ja kamalat tai sitten ihan rauhalliset ja luonnolliset.

Luin ketjun läpi. Todella surullisia tarinoita. Kuolema koskettaa meitä eri tavalla. Nuo kertomukset oman lapsen kuolemasta pysäyttävät aina.

Pappani kuoli tähän omaan taloonsa,tultiin saunomaan ja sisälle piti murtautua,siellä se oli sängyssä ja nukkumaan jääny ei muuta kun ruumisauto paikalle ja hautajaisia järkkäämään.
Oli ukko vielä edellisenä päivänä ollu lähdössä markkinoille naapurin lesken kanssa ja naapuri olikin hieman ihmetelly kun ukkoa ei junapysäkillä näy ja verhotkin on ikkunan edessä.
Junapysäkki oli sillon ihan tämän maatilan edessä,itse näin vielä valot myöhään illalla kun naapurin kaverilla kävin,sillon meidän porukka asui vielä kaupungissa ja täälläpäin vaan käytiin.
Siitä se alkokin sitten paikkojen kunnostus täällä ja myöhemmin muutto,kohta se voi taas olla muutto pois päin,näin se elämä muuttuu.