He tulivat Saksaan, ja nyt he eivät lähde
Kolme vuotta sitten Eurooppaan alkoi virrata turvapaikanhakijoita, ja suuri osa halusi Saksaan. Nyt maassa on satojatuhansia ihmisiä, joiden pitäisi lähteä. Niin ei tapahdu. Odottelijat majoitetaan kasarmeihin, ja ilmapiiri kiristyy. Eikä kukaan tiedä, mitä pitäisi tehdä.
DONAUWÖRTHIN vastaanottokeskuksessa Baijerissa pelätään aamuöitä. Pikkutunnit neljästä seitsemään ovat lähdön hetkiä.
Entisen varuskunnan portista ajaa sisään poliisiauto. Vanhojen Bundeswehrin kasarmien käytävät ovat pitkiä, mutta kohta yhden huoneen oveen koputetaan.
Jos kaikki sujuu kuten viranomaiset toivovat, kerrossängystä löytyy se, jota haetaan. Hän saa hetken aikaa pakata tavaransa. Sitten suuntana on Münchenin lentokenttä.
”Mutta eivät nämä palautukset kovin usein näin mene”, sanoo keskuksen johtaja Frank Kurtenbach.
”Yleensä oikeaa henkilöä ei löydy, vaikka hän vielä illalla olisi ollut huoneessaan.”
EUROOPAN pakolaiskriisi on kiertynyt kolmessa vuodessa pisteeseen, jossa ongelma ei ole tulijoiden määrä vaan se, minne kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet voidaan palauttaa.
Palautuksia on kahdenlaisia: vapaaehtoisia ja pakotettuja. Palautettaviakin on kahdenlaisia. On niitä, joiden turvapaikkahakemus on käsitelty, ja myös hallinto-oikeus on todennut, että edellytykset jäädä eivät täyty. Heidät olisi palautettava kotimaihinsa.
Helpommin sanottu kuin tehty. Kurtenbachin mukaan ”suoraan kotimaahan” on lähdetty heidän vastaanottokeskuksestaan yhden ainoan kerran.
Sitten ovat Dublin-tapaukset. Jokin muu Euroopan maa on rekisteröinyt heidät ensimmäisenä turvapaikanhakijoiksi, mutta he ovat jatkaneet matkaansa. Moni on halunnut juuri Saksaan. Heidät Saksa – kuten moni muukin maa – haluaisi palauttaa ensimmäiseen rekisteröintimaahan. Se on yleensä Italia, mutta voi hyvin olla myös esimerkiksi Espanja tai Kreikka.
Aamuöiset palautukset leimaavat Donauwörthin pikkukaupungin ison vastaanottokeskuksen elämää. Asukkaat piilottelevat, vaihtavat huoneita, hälyttävät toisiaan, kun poliisiauto kaartaa pihaan. Koskaan ei voi tietää, kuka lähtee. Mutta miksi piilottelu ja kolkuttelu on tehtävä aamuyöllä?
Kurtenbach huokaa.
Italia vaatii, että palautettavien on oltava maassa viimeistään kahdelta iltapäivällä. Se määrää tahdin.
”Käytämme ihan tavallisia aamun reittilentoja Münchenistä, ja niille on ehdittävä.”
Italia ei tosin ota vastaan juuri ketään. Yhdessä päivässä koko Saksasta saadaan palautettua keskimäärin 1,5 Italian rekisteröimää turvapaikanhakijaa. Jos Dublin-palautus ei onnistu puolessa vuodessa, vastuu siirtyy Saksalle.
Viime ja sitä edellisenä vuonna Saksa palautti 25 000 ihmistä toiseen maahan. Vapaaehtoiseen tuettuun paluuseen tarttui viime vuonna noin 30 000 ihmistä. Tämän vuoden ensimmäisellä puoliskolla palautuksia on tehty 12 300. Näistä noin 10 000 on Dublin-tapauksia.
Vertailun vuoksi: Kahden viime vuoden aikana Saksassa on tehty 603 600 kielteistä turvapaikkapäätöstä. Osa niistä odottaa hallinto-oikeuden päätöstä, mutta suunta on selvä. Niiden määrä, joiden pitäisi lähteä maasta mutta jotka silti ovat yhä Saksassa, kasvaa.
BULGARIALAISEN politiikan tutkijan Ivan Krastevin mukaan kesällä 2015 alkanut pakolaiskriisi on Euroopalle sitä, mitä 9/11 oli Yhdysvalloille: suuri murroskohta, johon monissa analyyseissä vielä palataan ja joka jakaa aikakauden ennen- ja jälkeen-vaiheisiin.
Pakolaiskriisi osui Euroopan kriisivuosien sarjaan – tai voi olla, että kyse on vasta kriisin alusta. Joka tapauksessa Eurooppa on kolmen vuoden takaisesta vielä hyvin sekaisin.
Moni väittää, että pakolaiskriisi yllätti Euroopan. Seuraukset voivat tehdä saman.
Pakolaisten määrä on ollut käänteentekevä sysäys äärioikeiston nousulle. Brexit-äänestyksessä maahanmuutto oli iso teema. Itä-Eurooppa on kuin paniikissa. Välimerellä alukset pelastavat merestä siirtolaisia, mutta aluksia ei huolita satamiin. Italiassa äärioikeistolainen hallitus tekee kaikkensa, ettei sen tarvitsisi ottaa tulijoita, olivat he sitten meno- tai paluumatkalla. Ja EU-maat riitelevät pakolaiskriisin taakanjaosta niin, että unioni on hajota.
Saksa sai ensimmäisen nationalistisen ja osin äärioikeistolaisen puolueen parlamenttiin sitten sotien. Hallituskin oli kesällä kaatua riitaan siitä, alkaisiko maa käännyttää turvapaikanhakijoita suoraan rajalta.
”Maahanmuutto on kaikkien ongelmien äiti”, sanoi Saksan sisäministeri Horst Seehofer tänä syksynä.
Se, että Seehofer käytti sanaa äiti, oli tuskin sattumaa. Mutti, äiskä, on Saksan liittokanslerin Angela Merkelin lempinimi.
Kolme vuotta sitten syksyllä Merkel oli paljon vartijana. Sen seurauksena hänestä on tehty pakolaiskriisin syntipukki.
Mutta toisin kuin usein väitetään, Merkel ei avannut Saksan rajoja. Hän piti ne auki. Budapestin rautatieasemalle leiriytyi pakolaisia, sillä Unkarin viranomaiset sulkivat reitin. Tilanne kiristyi, ja Saksassa pelättiin Unkarin viranomaisten käyttävän väkivaltaa. Merkel päätti päästää jumiin jääneet pakolaiset jatkamaan matkaansa Itävallan läpi Saksaan.
Vaikka Merkel ei avannut rajaa, hän teki silti suuren periaatteellisen päätöksen. Saksa ohitti Dublin-sopimuksen perusperiaatteen, jonka mukaan sillä Schengen-maalla, johon turvapaikanhakijat ensimmäisenä saapuvat, on velvollisuus vastata turvapaikkaprosessista.
DONAUWÖRTHIN vastaanottokeskuksen noin 700 asukkaasta valtaosa on Dublin-tapauksia. Useimmat heistä on rekisteröinyt Italia.
Kurtenbachin mukaan ihmiset tietävät tietenkin itsekin, että eivät voi jäädä, ja se vaikuttaa tunnelmaan. ”Mutta meidän työtämme on pitää yllä mahdollisimman hyvää henkeä.”
Kurtenbach on rauhallisesti puhuva kokenut virkamies, jonka työ on viime vuodet ollut mahdotonta. Kolme vuotta sitten hän oli valtavan paineen keskellä perustamassa vastaanottokeskusta. Tulijoita oli viikossa parituhatta – ja paikkoja 120:lle.
Baijeri oli poikkeustilassa. Jotain kertoo se, että kaupoista loppuivat patjat. Majoitustiloiksi vuokrattiin mitä saatiin, vanhoja ruokakauppoja ja varastohalleja.
Nyt tulijoiden rekisteröinti Kurtenbachin mukaan toimii, kaikille löytyy petipaikka ja ihmisten henkilöllisyys saadaan varmistettua. Turvapaikkaprosessia ei enää kuvaa sana kaaos.
Samaan aikaan koko Eurooppa on kiristänyt turvapaikkapolitiikkaansa. Rajoja on kirjaimellisesti suljettu.
Mutta se, etteivät palautukset toimi, käy koko ajan poliittisesti kalliimmaksi. Äärioikeisto ottaa maahanmuuttopolitiikassa helppoja pikavoittoja. Se on kiristänyt perinteisten puolueiden hermot ja välit äärimmilleen.
Elokuun alussa sisäministeri Seehofer sai omassa kotiosavaltiossaan Baijerissa, mitä halusi: vastaanottokeskukset, joiden ideana on, että ne, joilla ei ole mahdollisuutta saada turvapaikkaa, poistuvat keskuksista vasta silloin, kun poistuvat Saksasta.
Myös Donauwörthin keskuksen nimi muuttui. Se on nyt yksi Baijerin seitsemästä Anker-keskuksesta. Anker tarkoittaa suomeksi ankkuria, mutta itse asiassa kyse on lyhenteestä, joka tulee sanoista Zentrum für Ankunft, Entscheidung, Rückführung. Nimimuutoksella vastaanottokeskuksista tehtiin vastaanoton, päätöksenteon ja palautuksen keskuksia. Baijerin mallia on seurannut nyt pari muuta osavaltiota.
”Minun näkökulmastani muutos on sinänsä ongelmaton. Se, että täällä on enemmän viranomaisia samassa paikassa, on hyväksi niin viranomaisille kuin pakolaisille”, Kurtenbach sanoo.
ANKER-KESKUKSISSA arki on erikoista, jos sitä voi arjeksi kutsua. Pääosassa ovat odottaminen ja epävarmuus.
Ihmisiä ei voi säilöä keskuksissa ikuisuuksia. Baijerissa turvapaikanhakijat ovat Anker-keskuksissa enintään 18 kuukautta. Sen jälkeen on löydyttävä paikka kunnasta, jos turvapaikkaprosessi on yhä kesken. Dublin-tapaukset yritetään ratkoa niin, ettei heitä siirretä kuntiin lainkaan. Sen pitäisi, ainakin teoriassa, helpottaa palauttamista.
Turvapaikkaprosessia ei voi loputtomiin nopeuttaa, Kurtenbach sanoo. ”Kyse ei ole poliittisesta tahdosta, vaan periaatteista ja perustuslaista. Kaikesta, mitä hallinto päättää, voi valittaa.”
Käytännössä kaikki kielteisen päätöksen saaneet valittavat. Siksi hallinto-oikeuksissa on ruuhkaa.
Valitusprosessi voi viedä kolme vuotta. ”Ja silloin edessä voi olla taas uusi tilanne. Palautettava on sairas, puoliso raskaana. Tai poliittinen tilanne on muuttunut kotimaassa, eikä ketään voi siksi palauttaa”, Kurtenbach kuvailee.
Hänen mielestään pakolaiskriisi ei ole syy joustaa oikeusvaltion ja demokratian perusperiaatteista. Valitusvaihetta ei voi ohittaa.
”Saksa on maa, jolla on hyvin synkkä historia. Jos natsi-Saksassa ihmiset olisivat pystyneet pakenemaan, sota olisi ollut toisenlainen.”
Kurtenbachin muistutus natsi-Saksasta pyörii päässä kuin pyykki Donauwörthin pesulan koneissa. Niitä on useita rivissä, ja jokaisen edessä on jono sinisiä Ikea-kasseja. Kassin kylkeen tussilla kirjoitettu numero kertoo, kenelle pyykkikuorma kuuluu.
Pesulaa pyörittävät turvapaikanhakijat. Kun muutama heistä hoitaa työvuoron aikana koko pyykkirumban, homma toimii.
Pesulan vieressä on tuoli parturille. Heitä on asukkaissa oikeastaan aina. On myös pieni ompelimo ja verstas, jossa kunnostetaan huonekaluja. Jotkut tekevät pihatöitä.
Töistä maksetaan korvaus, 80 senttiä tunnilta. Se ei ole palkkaa mutta lisä 94 euron kuukausirahaan. Korvaus on pienempi kuin joissakin muissa vastaanottokeskuksissa, koska Donauwörth tarjoaa ruuan, hygieniapaketin ja maksusitoumuksen vaatekauppaan.
Kesällä Donauwörthin keskus oli uutisotsikoissa. Kurtenbach huokaa ja sanoo, että kahakka kuulostaa dramaattisemmalta kuin olikaan.
Konfliktissa oli kyse siitä, että Kurtenbach joutui järjestelemään majoitustiloja uusiksi. Se on keskuksen arkea. Kerralla oli tullut paljon lapsiperheitä, ja heidät majoitettiin aluksi urheiluhallin lattialle. Tilaa oli, muttei perhetalossa. Piti perustaa uusi. Sen alta piti siirtää yksin tulleita miehiä toiseen taloon. Yksin tulleille naisille on oma talonsa. Se on tärkeää, koska monet on raiskattu kotimaassa tai matkalla Saksaan.
Joukko gambialaismiehiä pani huoneenvaihdossa hanttiin. Kun mitään ei muutamaan päivään tapahtunut, Kurtenbach soitti poliisit paikalle. Silloin muutto ei ollut enää ongelma. ”Joskus viriää jonkinlainen valtapeli. Turhautumisesta syntyy kapinaa.”
- Kaapissa Zirndorfin vastaanottokeskuksessa on turvapaikanhakijan koko omaisuus. (KUVA: KAVEH ROSTAMKHANI)
- tphakijan_kaappi.jpg (54.84 KiB) Katsottu 4839 kertaa
ANKER-KESKUKSET ovat poliittisia viestejä ja väliaikaisratkaisuja. Saksa eristää keskuksiin turvapaikanhakijoita – ja sulloo niihin omaatuntoaan.
”Tämä on yhteiskunnan valinta, ja sitä voi aina arvostella”, Kurtenbach sanoo. ”Palauttamisen saati tulijoiden integraation kanssa uudistuksella ei mielestäni ole mitään tekemistä.”
Valtaosa Anker-keskuksissa turvapaikkapäätöstä odottavista on ihmisiä, joiden ei oikeastaan kuuluisi edes hakea turvapaikkaa. He ovat siirtolaisia Gambiasta, Nigeriasta, Ghanasta, Algeriasta, Marokosta, Tunisiasta ja entisistä Neuvostoliiton alusmaista kuten Moldovasta tai Georgiasta.
Muuttoliike on megatrendi, potentiaalisia lähtijöitä on miljoonia. Siitä pitävät huolen Afrikan maiden poliittiset kriisit, nuorisotyöttömyys, väestörakenne ja ilmastonmuutos.
Ratkaisematon kysymys kuuluu: miten Eurooppa ylipäätään suhtautuu maahanmuuttoon?
Euroopan unionilla on muutamia keskeisiä perusperiaatteita. Yksi on se, että vaikka kyse on yhteisöstä, kansallisvaltioilla on oikeus omaan alueeseensa, sen rajojen puolustamiseen ja myös siitä päättämiseen, keitä maahan tulee.
Samaan aikaan Euroopasta on tehty Schengen-sopimuksella liikkeissään joustava: tavarat ja ihmiset kulkevat sisärajojen yli. Tämä korostaa ulkorajojen merkitystä. Niillä on ruuhkaa, eikä rajavalvonta ole toiminut halutusti.
Rajan ylittää niin pakolaisia kuin siirtolaisia. Ketkä pääsevät sisään? On olemassa reunaehtoja, varsinkin jos Eurooppa pitää kiinni siitä liberaalin demokratian lähtökohdasta, että ihmisoikeudet koskevat kaikkia eivätkä tunne kansallisvaltioiden rajoja.
Samaan aikaan kun rajoja suljetaan, tarvitaan myös työvoimaa. Saksassa keskustellaan, voisiko osan turvapaikanhakijoista luokitella sittenkin työperäisiksi maahanmuuttajiksi, sillä moni on ehtinyt prosessin aikana valmistua uuteen ammattiin.
Koska pakolaisongelma on globaali, olisi sitä perusteltua hoitaa yhdessä ja pakolaissopimuksia noudattaen. Ja koska myös Pohjois- ja Keski-Afrikan maista tulee turvapaikan ehdot täyttäviä pakolaisia, ei oikeutta hakea turvapaikkaa voi rajata vain kansallisuuden perusteella.
Yksi isoista kysymyksistä on se, missä pakolaiskriisiä pitäisi ratkoa.
Nyt Euroopan poliittinen johto haluaisi ulkoistaa turvapaikanhaun EU:n ulkopuolelle.
Mutta edes ensimmäiseen kysymykseen – mihin maahan EU perustaisi turvapaikanhakukeskuksensa – ei ole vastausta.
”Eurooppa ei selvästikään ole yhtä mieltä pakolaispolitiikasta”, Kurtenbach sanoo ja hymähtää.
”Silti Euroopan on pakko saada sovittua siitä, miten toimitaan yhdessä, kun turvapaikanhakijoita tänne tulee. Heidät on jaettava. Jakomekanismi perustunee väkilukuun ja kansantuotteeseen. Siksi voi olla, että Saksaan tulee entistäkin enemmän ihmisiä. Tärkeintä on kuitenkin lisätä huomattavasti tukea Afrikan maiden poliittisille järjestelmille ja taloudelle.”
EU pohtii palauttamisdirektiivejä ja turvapaikkavirastoa. Mutta tulijoita riittää. Euroopan naapurustossa on rauhatonta, eikä Eurooppa ole siihen syytön.
Se, miten Afrikka kehittyy, vaikuttaa Euroopan tulevaisuuteen. Siksi Afrikka ei ole aikoihin ollut näin tärkeä Euroopalle. Merkel kävi viime kesänä Senegalissa, Ghanassa, Nigeriassa ja Algeriassa. Myös Saksan kehitysyhteistyöministerin
Gerd Müllerin lista on vaikuttava: Eritrea, Etiopia, Mosambik, Botswana, Zimbabwe, Tšad.
TILANNE on Saksalle kiusallinen. Se ei halua olla houkutteleva mutta ei myöskään polkea ihmisoikeuksia.
Saksalaiskeskustelussa Anker-keskuksista on jopa luotu mielikuva tämän ajan keskitysleireinä. Sitä ne eivät ole, vaikka ankeita ovatkin. Silti voi kysyä, miksi Eurooppa toimii nyt niin kuin toimii.
Hätäratkaisuilla ainakin on pitkät perinteet, ja ne näkyvät Zirndorfin Anker-keskuksessa Nürnbergin kupeessa.
Keskus on yksi Euroopan ensimmäisistä vastaanottokeskuksista. Sen kivitalot rakennettiin aikanaan natsien poliisikasarmeiksi. Kun Saksa hävisi toisen maailmansodan, maa oli keskellä pakolaiskriisiä ja kasarmeille tuli muuta käyttöä. Liikkeellä oli 12 miljoonaa pakolaista.
Liike on sittemmin jatkunut. 1950- ja 1960-luvuilta lähtien oli niiden vuoro, jotka pakenivat DDR:stä ja muilta Neuvostoliiton miehittämiltä alueilta länteen.
Nyt keskuksessa asuu 770 turvapaikanhakijaa. Syyrialaisilla, iranilaisilla ja irakilaisilla on paremmat mahdollisuudet saada turvapaikka, etiopialaisilla, nigerialaisilla, somalialaisilla ja entisistä neuvostomaista tulevilla huonommat, sanoo keskuksen johtaja
Michael Münchow.
Myös Münchow tunnistaa, totta kai, paineen, jonka palautusten odottaminen tuo keskuksiin. ”Siksi on tärkeää, että ihmiset tietäisivät koko ajan, missä vaiheessa oma prosessi on ja mitä tapahtuu seuraavaksi.”
Pihalle on rakennettu keinulauta ja kiipeilyteline. Pelikentän aidalle on ripustettu pikkupyykkiä.
Rappusia riittää. Käytäviltä näkee kapeisiin huoneisiin. Ikkunoiden eteen on viritetty lakanoita verhoiksi.
Yhdessä huoneista ovat joskus asuneet Amina ja Amira. Sen näkee seinästä. He ovat istuneet yläsängyllä ja piirtäneet puuvärillä seinään Hello Kitty -kissan kasvot ja sydämen, johon ovat kirjoittaneet nimensä.
Kapeassa huoneessa on kahdet kerrossängyt, pieni jääkaappi, pöytä ja kolme tuolia. Vaatekaappi on niin kiinni sängyn päädyssä, ettei ovea saa auki ilman sängyn siirtämistä. Mutta tänne on tultu kevyin kantamuksin. Pöydällä on käsivoidepurkki, vanulappuja, lukulasit, pöytäkalenteri, hiusharja, teepussipaketti.
EUROOPAN pakolaiskriisin kaaoksesta on tultu kolmessa vuodessa pitkä matka – mutta minne? Se on vielä epäselvää.
Anker-keskuksissa tätä kriisiä ei ratkaista. Itse asiassa viranomaiset eivät edes tiedä, kuinka paljon Saksassa on niitä, joiden pitäisi lähteä maasta.
Ulkomaalaisrekisterin mukaan Saksassa oli kesäkuun lopussa 235 000 henkilöä, joiden pitäisi poistua. Heistä noin puolet on niitä, jotka ovat saaneet kielteisen turvapaikkapäätöksen ja sille valitusten jälkeen lainvoiman. Toinen puoli on esimerkiksi opiskelijoita tai turisteja, joiden viisumi on vanhentunut.
Velvoite lähteä maasta ei aina tarkoita, että olisi pakko lähteä tai että karkotettaisiin. Kolmella neljästä on viranomaispäätös siitä, että karkotusta ei voi panna toimeen. Syynä saattaa olla kotimaan turvallisuustilanne tai esimerkiksi terveys. Moni maa ei ota vastaan kansalaisiaan.
Rekisterit eivät ole ajan tasalla. Moni jo maasta lähtenyt onkin yhä rekisteröity lähtöä odottavaksi. Osa onkin saanut oleskeluluvan.
Sen tilastot kuitenkin näyttävät, että Eurooppaan tulevien turvapaikanhakijoiden määrä on vähentynyt kolmen vuoden takaisesta dramaattisesti. Saksassa on tänä vuonna syyskuun loppuun mennessä tehty maahanmuuttovirasto BAMF:n tilastojen mukaan 124 405 turvapaikkahakemusta. Se on 17,6 prosenttia vähemmän kuin edellisvuonna vastaavaan aikaan.
YVONNE PREUSS on Rummelsberger Diakonie -järjestön sosiaalityöntekijä, joka on nähnyt pakolaiskriisin kasvun vaiheet. Preußin työnä on tarjota sosiaaliapua, kuten neuvoja, miten päästä lääkäriin tai miten toimii perheenyhdistäminen.
Euroopan kykyä hoitaa pakolaiskriisiä voi arvioida monin tavoin, Preuß sanoo. Hän itse arvioi sitä katsomalla ympärilleen Zirndorfissa. ”Silloin tietenkin rajaa pois sen, miten ja mistä tilanteista tänne on tultu.”
Kurtenbachin tavoin hänkin sanoo voivansa elää – ainakin teoriassa – Anker-keskusten kanssa. Saksa on oikeusvaltio, ja niin toimitaan kuin oikeusvaltiossa kuuluu. ”Toinen asia on sitten se, miksi näin toimitaan. Onko motiivi se, ettemme halua tänne lainkaan ulkomaalaisia.”
Sitä Preußin on vaikea ymmärtää, miksi keskukset ovat niin huonossa kunnossa ja ahtaita. Olosuhteet ruokkivat hänen mukaansa perheväkivaltaa. Ei ole omaa tilaa, ja tulevaisuus stressaa ihmisiä.
Ja panna nyt kuusi toisilleen tuntematonta ihmistä yhteen huoneeseen, Preuß sanoo. ”Nämä ihmiset ovat paenneet sotaa, heillä on traumoja. Toinen on sairas, kolmas raskaana. Meillä on transsukupuolinen nainen, ja hänelle saatiin nyt oma huone, koska on tilaa.”
Vain vanhemmat ja alaikäiset lapset pidetään yhdessä. Dementoituneita vanhuksia majoitetaan eri keskuksiin kuin heidän aikuisia lapsiaan.
Tarvittaisiin terapiaa ja lääkäreitä. Remonttejakaan ei Preußin mukaan tehdä. Kesti kaksi vuotta saada ovelle ramppi. Se ei auta, sillä pyörätuolilla ei mahdu vessaan. Kun paistinpannuista irtosivat kovassa käytössä kahvat, uudet saatiin vuoden kuluttua.
Mutta kyse ei ole tietenkään vain siitä, kuka jakaa kenenkin kanssa huoneen, vaan siitä, keitä ja miten Eurooppa ottaa pakolaisiksi ja keitä ja miten siirtolaisiksi.
Ratkaisut ovat hitaita, mutta poliittinen paine tuo kiireen. Ympäri Eurooppaa tehdään nyt päätöksiä, joiden todellista merkitystä on vaikea arvioida. Ne saattavat vain tuoda uusia ongelmia. Vaikuttaa siltä, että nyt lupaillaan liikoja. Harvassa ovat ne, jotka sanovat, ettei keisarilla taida olla vaatteita.
Joku sentään sanoo.
”On epärehellistä väittää Euroopan saavan palautettua lähtömaihinsa suurimman osan niistä, jotka eivät saa turvapaikkaa”, sanoi Saksan liittopäivien puhemies
Wolfgang Schäuble syyskuun lopussa.
Ja koska niin on, Eurooppaan tulleiden integroiminen on otettava tosissaan, hän jatkoi.
PERHETALON pohjakerroksessa Zirndorfin vastaanottokeskuksessa on pelkistetty keittiö. Seinät ovat kaakelia, ja niitä kiertää terästiski, jossa on keittolevyjä.
Nainen tuijottaa kattilassa kieppuvaa spagettia. Levy pysyy päällä kymmenen minuuttia kerrallaan. Sitten on painettava seinään upotettua katkaisijaa.
Katkaisijan tarkoituksena on estää tulipalo. Se onkin ainoa asia, joka pakolaispolitiikassa voidaan ratkaista napin painalluksella.[/i]
Helsingin Sanomat
28.10. 2:00 , Päivitetty: 28.10. 6:13
Kuvateksti artikkelista:
Gambialainen turvapaikanhakija Abdullah työskentelee Donauwörthin vastaanottokeskuksen pesulassa, jossa asukkaat voivat pesettää pyykkinsä. Palkkaa keskuksen asukkaat saavat erilaisista pienistä töistä 80 senttiä tunnilta.
Onko Gambiassa sota? Sinne tehdään mm. seuramatkoja ja tilanne on rauhallinen. Vai onko syynä pakolaisuuteen se, että mm. Gambiassa on loputtomiin nuoria miehiä, joilla ei ole mitään tekemistä. Ei sellainen voi eikä saa olla syy pakolaisuuteen. 80 senttiä tunnilta on kuitenkin aikasmoinen korvaus kun sitä vertaa palkkatasoon Gambiassa.
"Kaapissa Zirndorfin vastaanottokeskuksessa on turvapaikanhakijan koko omaisuus".
En näe siellä vaimoa. Hö! Eikö "se" kuulukaan enää miehen omaisuudeksi? Tai voihan ko. kaappi olla poikamiehenkin.