http://www.hs.fi/tiede/art-2000002894178.htmlTutkimus sisällissodasta: Valkoiset teloittivat yli 200 punaista naista Hennalan vankileirillä
Teloituksiin yllyttivät rotuhygieniaopit, arvioi tutkija.
Mikko Puttonen HS
Julkaistu: 1.4.2016 17:01
VALKOISET teloittivat ilman oikeudenkäyntiä 218 punaista naista Hennalan vankileirillä Lahdessa vuoden 1918 sisällissodan lopussa. Teloitusten yhtenä yllykkeenä oli rotuhygienia, tulkitsee tutkija.
Surmalukuun päätyi yhteiskuntatieteiden maisteri Marjo Liukkonen lisensiaattitutkimuksessaan, jonka hän on tehnyt Lapin yliopistossa.
”Olen ihan varma, että heitä oli paljon enemmänkin”, Liukkonen sanoo.
Valtioneuvoston kanslian Suomen sotasurmat -projektissa Hennalassa teloitettujen naisten lukumääräksi on saatu 103. Jotkut ovat esittäneet huomattavasti suurempiakin lukuja. Esimerkiksi Työväenarkiston terroritilaston mukaan leirillä teloitettiin 600 naista.
LIUKKOSEN arvio perustuu Sotasurmat-hankkeen tietojen lisäksi muun muassa pidätyskortteihin, joita saksalaiset laativat kiinni ottamistaan punaisista. Punaisten joukot antautuivat Lahden seudulla nimenomaan saksalaisjoukoille.
Liukkonen kahlasi läpi kaikki 26 000 pidätyskorttia, joita oli kutakin vanki kohti kaksi kappaletta, ja laski niistä naiset. Hänelle selvisi, että leirillä oli ollut kaikkiaan 2 216 eri-ikäistä naista, tyttölapset mukaan lukien. Aiempi arvio on ollut vain runsaat kolmesataa.
Alle 15-vuotiaita lapsia leirille joutui 289, Liukkonen laski. Nuorimmat heistä olivat vasta kaksikuisia.
TELOITETTUJEN naisten lukumäärä selvisi, kun Liukkonen huomasi, että pidätyskorttien tiedot ja sotasurmatietokannan tiedot eivät täsmänneet.
Tietokannassa löytyi naistaistelijoiden kohdalta ’kaatui’ tai ’katosi’ -merkintöjä. Kuitenkin monista näistä naisista oli tehty pidätyskortti sen jälkeen, kun heidät oli merkitty kaatuneeksi.
”Jos väitetään, että henkilö on kaatunut huhtikuussa sodassa ja hänet on kuitenkin toukokuun ensimmäisenä päivänä pidätetty, silloin luultavasti ei pidä paikkansa, että hän on kaatunut sodassa”, Liukkonen kertoo.
Hän päätteli, että nämä naiset oli teloitettu. Lisää tietoja arvionsa tueksi hän sai naiskaarteista tehdyistä kirjoista sekä seurakuntien ilmoituksista teloitetuista ja kadonneista.
MARJO Liukkonen toteaa, että naisten teloitusten käyttövoimana oli ”suomalaisen porvariston luokkaruumiin rakennusprojekti” ja rotuhygienia. Tulkinnan mukaan valkoiset halusivat karsia turmeltuneina ja korskeina pidettyjä punaisia naissotilaita, jotka nähtiin uhkana porvariston puhtaalle seksuaalisuudelle.
Teloitetut olivat keksimäärin 20-vuotiaita. Huomattava enemmistö heistä oli tehtaalaisia ja rivisotilaita. Liukkonen havaitsi, että kun miehistä teloitettiin etupäässä johtajia, naisista teloitettiin lähinnä rivisotilaita.
”Mietin, miksi naissotilaista piti päästä eroon. He olivat aika erinäköisiä kuin sen aikaiseen naisihanteeseen nähden. Heillä oli lyhyet hiukset ja housut jalassa”, Liukkonen kertoo.
TÄLLAISET naiset eivät sopineet valkoisten naiskuvaan. Vankileirin johtaja, majuri Hans Kalm oli innostunut pataljoonaansa kuuluneen ja sittemmin urheiluvaikuttajana tunnetun Lauri ”Tahko” Pihkalan ja tämän isoveljen Martti Pihkalan rotuhygieenisistä opeista.
Vanhempi Pihkala oli kirjoittanut kirjan Minkälainen Suomi meidän on luotava. Siinä hän varoittaa lyhyttukkaisista, miestä jäljittelevistä naisista, jotka eivät ymmärrä, että naisen tehtävä on synnyttää terveitä lapsia. Hän ehdotti, että ”ns. yleiset naiset suurkaupungeista ja tehdasseuduilta kootaan ja siirretään erikoisiin laitoksiin, joissa niitä asianmukaisesti käsitellään, eikä heitä ole koskaan päästettävä vapaaksi”.
”Hänen oppinsa oli otettu käyttöön suoraan leireillä”, Liukkonen sanoo.
JOTKUT ovat väittäneet, että naisia olisivat teloittaneet saksalaiset. Täysin toinen kuva tuli entisten vankien, vapaussodan rintamamiesten ja saksalaisten upseerien muistelmista, joita Liukkonen kävi läpi tutkimustaan varten.
”Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että ampujia olivat nimenomaan valkoiset sotilaat”, hän kertoo.
Saksan Itämeren divisioonan komentaja nimenomaan korosti muistelmissaan sitä, että oli sanonut alaisilleen, että saksalaiset sotilaat vain pidättävät ja kuljettava vangit leireille, mutta eivät missään tapauksessa saa osallistua vankien rankaisemiseen.
”En kiistä, etteivätkö saksalaiset olisi voineet jonkun ampua, mutta se ei ollut heillä projektina”, Liukkonen sanoo.
VANGIT sekä suomalaiset ja saksalaiset sotilaat muistelevat, että valkoisten suomalaisten ja saksalaisten välit olivat todella huonot. Nokikkain olo ilmeni monenlaisina konflikteina.
”On monia tilanteita, joissa suomalaiset ovat ampumassa miehiä tai naisia ja saksalaiset tulevat keskeyttämään sen”, Liukkonen kuvaa.
Hän uskoo, että naiset saivat kärsiä suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden väleistä.
”Aina kun on konflikti suomalaisten ja saksalaisten välillä, siihen tuntuu liittyvän punaiset naisvangit. Olen varma, että joidenkin naisten kohtaloksi koitui se, että saksalaiset veivät kaikki naiset leirillä ja kaupungilla”, Liukkonen sanoo.
Saksalaiset saivat hänen mukaansa kaiken kunnian, hienoimman hotellin, komeimmat juhlat, parhaan sotasaaliin ja he suhtautuivat vielä ylimielisesti suomalaisiin.
”Eikä heitä voinut edes ampua, koska suomalainen pataljoona oli alistettu saksalaisprikaatin alaisuuteen. Saksalaisten mielimiä naisia sen sijaan oli mahdollista ampua, koska heidän yhteiskunnallinen arvonsa oli alhainen”, Liukkonen selittää.
JOISSAIN aiemmissa tutkimuksissa on väitetty, ettei ole todisteita leirillä tapahtuneista raiskauksista. Tämä ei Liukkosen mukaan pidä paikkana, sillä etenkin miesvankien muistelmissa kerrotaan raiskauksista. Tekijöinä ovat olleet sekä suomalaiset sotilaat ja vartijat että saksalaiset sotilaat.
”Varsinkin teloitetut naiset ilmeisesti säännönmukaisesti raiskattiin”, Liukkonen arvioi.
Liukkosen lisensiaattitutkimus tarkastetaan Lapin yliopistossa 4. huhtikuuta.
Aihe siirretty ajankohtaisista osastolle PolitiikkaSuomessa ei kaihdettu lasten teloituksia sisällissodan aikaan
Sisällissodan aikana noin 1 500 lasta päätyi vankileireille ja kaksikymmentä heistä teloitettiin. Tuulikki Pekkalaisen Lapset sodassa 1918 -teos kertoo monta surullista tarinaa näistä lapsista. 1900-luvun alun Suomessa lapsille ei annettu erikoiskohtelua. Kirjailija toivoo, että vaietuista tapahtumista puhuttaisiin avoimesti.
Kulttuuri12.3.2014 klo 06:50päivitetty 8.5.2014 klo 08:16
Tämä tunnistamaton äiti lapsineen teloitettiin Tähteessä Töörinkankaalla, Kuusankosken vanhan hautausmaan alueella 1918.Työväen Arkisto
Ulla Malminen
Jaa artikkeli Facebookissa
6745
Jaa artikkeli Twitterissä
Mistä on kyse?
Tuulikki Pekkalaisen uusi teos "Lapset sodassa 1918" kertoo 0-15-vuotiaiden lasten kohtaloista
1900-luvun alun Suomessa lapset eivät saaneet erikoiskohtelua, vaan he osallituivat töihin ja sotaankin
300 lasta menehtyi sodan aikana ja 20 lasta teloitettiin ampumalla
Pekkalaisen mukaan sisällissota on vaikuttanut suomalaiseen kansanluonteeseen
Tutkija Tuulikki Pekkalainen (VTM) on kirjoittanut jo kolmannen sisällissotaa käsittelevän teoksensa, Lapset sodassa 1918 (Kustannusosakeyhtiö Tammi).
Tällä kertaa hän keskittyy 0–15-vuotiaiden lasten kohtaloihin. Lähteinä hän on käyttänyt Kansallisarkistoa, Suomen sotasurmat -tiedostoa ja ihmisten kertomuksia.
Yli kolmesataa enintään 15-vuotiasta lasta sai surmansa eri tavoin sodan aikana. Asiakirjojen mukaan vahingonlaukaukset muodostivat suurimman yksittäisen kuolinsyyn, mutta myös taudit ja nälkä tappoivat lapsia. Lisäksi heitä kuoli räjähdyksissä, onnettomuuksissa ja tulipaloissa. Jotkut vain katosivat.
– Mieleen on jäänyt merkintä kuoliaaksi kuristetusta vauvasta. Ei ole tietoa, miksi hänelle kävi niin, Pekkalainen kertoo.
Kaksi kolmannesta kaatuneista lapsista oli merkitty punaisiksi. Viimeinen kolmannes muodostui valkoisista ja ei mihinkään ryhmään kuuluvista, joita oli yhtä paljon.
– On hämmästyttävää, että näitä muitakin oli näin paljon, joten ei voida puhua pelkästään punaisten ja valkoisten sodasta, Pekkalainen sanoo.
20 lasta teloitettiin
Noin 1 500 lasta päätyi vankileireille ja yli sata heistä kuoli.
Lasten saamat syytteet ja heistä annetut lausunnot olivat osittain jopa murhanhimoisia.
TUULIKKI PEKKALAINEN, TIETOKIRJAILIJA
Kaksikymmentä lasta teloitettiin ampumalla. Osa lapsista ammuttiin kenttäoikeuden päätöksellä. Lahdessa ja Seinäjoella heitä surmattiin myös joukkoteloituksissa.
Yleisin syytös lapsia vastaan oli avunanto valtiopetokseen. Kansallisarkiston aineistoa tutkiessaan Pekkalainen hämmästyi siitä, miten ankarasti lapsia valtiorikosoikeudessa syytettiin.
– Lasten saamat syytteet ja heistä annetut lausunnot olivat osittain jopa murhanhimoisia. Suojeluskuntien esikuntien lausunnoissa esiintyy selviä viittauksia, että lapsi pitäisi tappaa. Ei sitä aivan suoraan sanottu, vaan ne tulivat vinoina ilmauksina. Se oli varsinainen taidelaji, miten ilmaistaan, että vangista halutaan päästä eroon, Pekkalainen sanoo.
Nuorin leirillä ammuttu vain 9-vuotias
Teloitetut lapset olivat iältään 14–15-vuotiaita. Eniten teloituksia tapahtui Lahdessa Hennalan vankileirillä, missä viisi poikaa ja kahdeksan tyttöä ammuttiin.
Nuorin poika ammuttiin Tampereen leirillä. Vartija suuttui yhdeksänvuotiaalle Wilho Kuusijärvelle, kun tämä kurkki ovesta.
Suomessa oli 62 vankileiriä ja 35 leirillä oli lapsia. Olosuhteet olivat niin huonot, että lapsia menehtyi nälkään ja muun muassa flunssaan, punatautiin ja lavantautiin. Joukossa oli myös vauvoja.
– Mahtoiko äideilläkään olla enää mitään maitoa rinnoissaan? Nämä olivat vaikeita asioita. Tietysti lapsikuolleisuus oli silloin muutenkin korkea, mutta leirien olosuhteet olivat huomattavasti kehnommat kuin ulkopuolella, Pekkalainen sanoo.
Monien leireillä olleiden lasten kohtalot ovat jääneet arvoituksiksi.
– Eräs yksinäinen pikkupoika oli annettu valkoisille sotilaille. Ei tiedetä miksi ja mitä hänelle sen jälkeen tapahtui. Paljon tietoa on mennyt hukkaan, kun näistä asioista ei ole puhuttu, Pekkalainen harmittelee.
Lapset eivät saaneet erikoiskohtelua
1900-luvun alussa käsitys lapsesta ei vastannut nykyistä mielikuvaa. Oli tavallista, että lapset tekivät töitä ja osallistuivat perheen elätykseen.
– Sotaankin lapsia tuupattiin. He joutuivat sinne vahingossa, perheidensä painostamana tai muun porukan mukana pakolaisina. Tämä sopi ajankuvaan. Käsitys lapsesta oli pahasti hukassa sekä perheiden sisällä, yhteiskunnassa että sotakoneistossa ja oikeusprosessissa. Heitä saatettiin kohdella ihan hyvinkin, mutta ei ole mitään näyttöä siitä, että heillä olisi ollut minkäänlaista erikoisasemaa, Pekkalainen sanoo.
Tilastot lapsivangeista kertovat laajemminkin 1900-luvun yhteiskunnasta. Vain kourallinen heistä oli koululaisia. Suurin osa oli ammatinharjoittajia.
– Nuorin vankilistaan merkitty ammatinharjoittaja oli viisivuotias puuseppä Kuopiosta.
Väkivalta jatkui sodan päätyttyä
Pekkalaisen mukaan perheitä surmattiin myös sodan päätyttyä.
– Veri kävi kuumana vielä sodan jälkeenkin ja lapsia surmattiin vanhempiensa kanssa, jos he olivat kuuluneet punaisiin. Koskaan ei saada selville, kuinka paljon näitä on loppujen lopuksi tapahtunut.
Punaisiin kuuluneita ja heidän jälkeläisiään on myös syrjitty eri tavoin sodan jälkeisessä yhteiskunnassa.
– Lasten kohtelu on ollut julmaa ja käsittämätöntä. Opettajat ja papitkin syrjivät ja pahoinpitelivät näitä lapsia henkisesti ja muutenkin. Tämä on siirtynyt vielä komanteen sukupolveen. Esimerkiksi eräs muusikko oli hyväksytty armeijan soittokuntaan. Hänen äitinsä osti pojalle asun ja tämä lähti Helsinkiin esikuntaan. Siellä huomattiin, että pojan isoisä oli ollut punainen. Pojan ammatti katkesi siihen. Tämä tapahtui 50-luvulla.
Kyräilevä kansa
Sodan jälkeen ei uskallettu puhua, kuka oli ollut milläkin puolella. Hävinneet pelkäsivät häpeän leimaa ja syrjintää. Pekkalainen toivoo, että nyt asioista puhuttaisiin avoimesti.
– Enää kukaan meistä ei ole syyllinen mihinkään. Ei tarvitse ajatella, että ei uskaltaisi kertoa, miten omat sukulaiset olivat tapahtumissa mukana. Se on historiaa, eikä sitä tarvitse enää peitellä.
Pekkalainen uskoo, että sisällissota näkyy kuitenkin suomalaisten jokapäiväisessä elämässä vielä tänäkin päivänä.
– Olen jopa uskaltanut väittää, että sisällissota olisi muuttanut suomalaista kansanluonnetta, koska piti kyräillä. Ei voitu puhua, ei uskallettu puhua, ei pystytty puhumaan, eikä saatu puhua. Tämä on ollut pakkovaikenemistakin osittain.
-NILS-
