Minfon dekkari

[Anile]

No niin.
Siis tarkoituksena on, että kirjoittaa dekkari. Jokainen minfolainen saa osallistua kirjoittamiseen ja juonenkäänteistä voidaan sopia yksäreillä, jos joku haluaa kehittää tarinaa tiettyyn suuntaan. Ja koska olen ensimmäinen kirjoittaja, saan päättää, että tapahtumien pyörre hurahtaa käyntiin Suomen Turussa. Nyt lähtee...


Nainen käveli Aurajoen rannassa. Vaikka oli jo toukukuu, oli vielä kylmä ja nainen paleli poplarissaan. Ilma oli kostea ja kylmän nihkeä. Kaukaisten talojen ääriviivat hukkuivat sumuun ja siniharmaa pilvirätti riippui joen yllä. Oikeastaan kaupunki näytti jotenkin harmittomalta nyt, nainen ajatteli. Ankeana sunnuntai-iltapäivänä joen rannassa oli lähes autiota. Mutta nainen ei ollutkaan täällä elävien takia.

Nainen käveli lähellä joen kaiteetonta reunaa välillä pysähdellen ja kiinnittäen katseensa johonkin joessa. Tämä oli jo naisen viides päiväkävely täällä päin. Ja nainen tiesi, ettei aikaa ehkä enää olisi paljon. Joki työnsi vetensä ja kaiken mikä vedessä kellui väjäämättömästi kohti merta ja ruotsinlaivojen reittiä. Kohti unohdusta.

Naisen korkeakorkoiset saappaat sanoivat klop klop puulle kun hän käveli förin laiturille ja jäi odottamaan kun oranssi lautta tuksuttaisi joen toiselta rannalta toiselle. Mies pyörällä pysähtyi laiturin reunalle naisen viereen. Föri klonksutti ja kolisi kiinni laituriin. Puomi nousi ja molemmat matkustajat nousivat lautalle, metallille veden päällä.

[kelmikontio]

Föri irtautui laiturista ja lähti raahautumaan Aura joen yli. Nainen nojautui lautan kaiteeseen ja jäi tuijottamaan ruskeaan veteen tyhjä katse silmissään. Joesta hohkaava kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin, nainen värähti ja kietoi poplarin tiiviimmin ympärilleen. Hän kaivoi taskustaan valokuvan, siinä hymyili kaksi tyttöä, ehkä parikymppisiä, kauniita, täynnä elämää, toinen tytöistä oli vaalea toinen tumma. Naisen silmiin kohosi kyyneleet ja käsi pusertui nyrkkiin. " Annika " hän kuiskasi " kohta kaikki on ohi".

Jokilautta tömähti laituriin vastakkaisella rannalla. Pyöräilijä suhahti naisen ohi ja jatkoi matkaansa kohti tuomiokirkkoa. Alkoi satamaan. Vesi liimasi hiukset naisen kasvoille ja huuhtoi kyyneleet silmistä. Enään katseessa ei ollut tyhjyyttä, vaan silmissä paloi puhdas viha. Nainen oli valmis, tätä hetkeä hän oli odottanut lähes kymmene vuotta.

[Kirsi]

Suunnitelma oli kypsynyt hitaasti unettomien öiden pitkinä tunteina. Hän oli harkinnut reitin ja laskenut kaikkeen kuluvan ajan niin tarkasti kun pystyi. Kävellyt reitin uudestaan ja uudestaan päivien ihmisruuhkissa ja aamuöiden rauhassa ja laskenut aikaa. Hän oli tarkkaillut miestä, selvittänyt kaiken tarvittavan. Miestä ei kaivattaisi työpaikalla ennen maanataita ja miehen vaimo oli lähtenyt työmatkalle, rakastajineen Naantalin kylpylään, mutta se ei ollut miehen itsekkäsiiin ajatuksiin juolahtanutkaan, nainen ajatteli hetkellistä katkeraa mielihyvää tuntien. Synti ja paha palkitaan aina ennenmmin tai myöhemmin tai parhaillaan, tavalla tai toisella. Mitä tuli Annikaan ja häneen, hän tiesi tarkalleen miten, ja ajatellessaan viimeisen tuomion oikeutusta, hän tunsi itsensä kaikkien epäilysten ja omantunnontuskien jälkeen nyt täysin varmaksi ja kiiruhti määrätietoisesti askeleitaan kohti ensimmäistä ja lopullisinta määränpäätään.

Hän tiesi tarkkalleen mitä tehdä, missä järjestyksessä ja kuinka nopeasti. Sitä hän ei tiennyt, että tuomiokirkon suunalla oli polkupyörä pysähtynyt, joku talutti sitä hiipivin askelin takaisin kohti joen rantaa, seurasi naisen kulkua intensiivisellä, tunteettomalla katsellaan.

[Laikku]

Hämärä tiheni naisen kävellessä rivakoin askelin joentörmää. Mainosvalot heijastuivat joen tummaan pintaan, ja hetken nainen epäröi. Kaikki katoaisi. Kaikki mihin oli uskonut, mitä osasi odottaa, minkä varaan koskaan voisi laskea, olisi pois. Epäily häivähti lujana puristuksena rinnassa, mutta Annikan kuva taskussa huuhtoi epäilyn vihan alta. Oli asioita joiden jälkeen mikään ei voisi olla ennallaan. Viha vahvisti naisen pään ylös tuulisessa illassa, kasasi ulkomaailmaan harhautuneet ajatukset ryhdikkääseen kävelyyn kohti päämäärää.

Polkupyöräilijä tarkkaili naista kauempaa, kunnes yhtäkkiä alkoi tuntea pahoinvointia, joka kohosi ja nousi nopeasti voimakkaammaksi. Ote pyörästä tuntui raskaalta. Sisällä velloi ja silmissä alkoi hämärtyä. Hetki ennen tajunnanmenetystä mies kuuli vaimeaa liikehdintää vierellään ja tunsi käden kaulallaan. Naisen ääni kuului vaimeana jostain kaukaa eikä mies erottanut sanoja.

[kelmikontio]

20.05. 1999

Europoppi raikasi kaiuttimista, oli juhlava tunnelma. Oltiin aikuisuuden kynnyksellä, ylioppilaskirjoitusten tulokset olivat selvinneet, mollemmat olivat läpäisseet kirkkaasti ja tulevaisuus näytti valoisalta. Tytöt olivat juoneet jo muutaman siiderin ja illemmalla mentäisiin Marilyniin juhlimaan ja tanssimaan.

Annika makoili sängyn laidalla, vaaleansininen päiväpeitto oli valahtanut lattialle ja huoneessa lojui vaatteita siellä täällä ja ilmassa leijaili hajuveden tuoksu. Sisko istui meikkipöydän ääressä ja laittoi silmäripsiä. Annikan mielestä sisko näytti kauniilta. Se oli höpöttänyt Anssista koko illan. Ne olivat tapailleet koko kevään ajan, viime aikoina toki vähemmän, koska molemmilla oli ollut lukukiireitä, mutta nyt kiireet olivat ohi ja sisko oli aivan tohkeissaan. Sisko oli yrittänyt naittaa Annikaa Anssin parhaalle kaverille pasille, mutta annikaa ei ollut kiinnostanut. Sisko oli kiusoitellut Annikkaa ja sanonut, että tämä jää vanhaksipiiaksi, kun ei miehet tunnu kelpaavan. Annika ei ollut välittänyt.

Annikan puhelin piippasi kaksi kertaa tekstiviestin merkiksi. Tyttö nappasi nopeasti Nokialaisen pöydältä ja avasi saapuneen viestin. " Kuka se on, joku poika vai ?" sisko huhuili meikkipöydän ääreltä. " Annika tunsi punastuvansa ja lämmin tunne nousi alavatsaan. " Ei kun Maikki vaan laitto onnittelut ylppäreistä" hän valehteli soperrellen. Onneksi sisko oli jo uppoutunut takaisin meikkaamisen ihmeelliseen maailmaan, eikä nähnyt Annikan punaisena rusottavia poskia. Annikasta tuntui kun sydän tahtoisi paeta rinnasta, niin kovasti se sykki.

[rapier]

Urmas lähti siitä että homma hoidetaan ilman turhia kikkailuja. Tuomiokirkolta katsottuna kaikki sujui kuten oli kerrottu. Nainen käveli juuri kuten pitikin, mutta pyöräilijä oli ylimääräinen. Onko se joku mustasukkainen ex? Urmas mietti taktiikkaa, joka valmistui. Puiden suojassa kävellen pyöräilijän taakse ja kuristus. Samalla kuului vanhan naisen kimitystä:"Mitä sinä teet?" Urmas joutui selittämään että kaveri ollas vähän humalassa ja pitää kantaa kotiin. Rouva lähti kissoinensa poispäin paheksumaan. Kohdenaista ei enää näkynyt.

[Valdovas]

Valo. Kirkas valo tunkee silmiin. Nainen räpyttelee silmiään ja yrittää hahmottaa missä hän on. Makuulla ilmeisesti, sängyssä, ja kirkas valo muotoutuu katossa olevaksi loistoputkivalaisimeksi. Nainen yrittää nostaa oikean kätensä silmiensä suojaksi, mutta se ei onnistu. Naisen pää tuntuu vielä paksulta, eikä hän oikein hahmota, miksi käsi ei tottele. Asia harmittaa häntä, ja kivusta huolimatta hän saa käännettyä päätään sen verran, että näkee, mitä kädelle on tapahtunut. Ilmeisesti jotain on tapahtunut, sillä sitä ei näy missään. Eikä sen puoleen näy kyynärvartta eikä kyynärpäätäkään. Olkapää ja olkavarren yläosa sentään on jäljellä töpöttäen terhakkaana noin tuuman verran naisen yllä olevan valkean T-paidan hihansuusta eteenpäin päättyen ilmeisen siististi ommeltuun katkoskohtaan, jota naisen katse ei kuitenkaan kunnolla tavoita, vaikka hän olkavartta yrittää käännelläkin.

Nainen ajattelee järkevästi pienemmän pahan mukaan ja päättelee, että tämän täytyy olla jotain vähemmän mukavaa unta, eikä siten vielä pahemmin panikoi vaan kääntää päätään tarkistaakseen, että onhan vasen käsi sentään edelleen tallella. Ei ole. Aivan sama tilanne kuin oikeankin kanssa. Hm, tämä alkaa olla jo hiukan kiusallinen uni, nainen ajattelee ja loogisesti edeten kurottautuu eteenpäin katsomaan, mitä hänen jaloilleen kuuluu. Pystyyn nouseminen sängystä ilman käsien apua on muutenkin hiukan hankalaa, mutta nyt tuntuu, ettei hän saa tasapainoa millään aikaan. Ihan kuin jaloissa ei olisi painoa ollenkaan, mikä ei tunnu tässä tilanteessa ollenkaan lohdulliselta. Nainen alkaa pelätä pahinta, mikä sitten osoittautuukin ihan järkeväksi asenteeksi, sillä vaikka naisen alaruumis onkin edelleen peiton alla, niin kohoumista hahmottuu selvästi se, että hän loppuu noin puolessa välissä polvia, tai siis kohtaa, jossa polvet olisivat, jos ne vielä olisivat siellä. Ei hyvä.

Nainen alkaa selvästi tuskastumaan uneensa. On hän toki ennenkin nähnyt painajaisia ja pahojakin sellaisia, vaikkei hänelle juuri tällä hetkellä mitään yksityiskohtia niistä mieleen tulekaan. Itse asiassa hänelle ei tule mitään mieleen. Ei edes sitä, kuka ja missä hän on, ei edes tämän (toivottavasti!) unen puitteissa saati sitten muuten. Eräs yksityiskohta alkaa vaivata häntä yhä enemmän. Kaikista ajatustensa harhailuista huolimatta hän alkaa olla yhä vakuuttuneempi, että hänen pitäisi olla jo hereillä. Tämän verran tymäkän tapahtumain käänteen pitäisi kyllä ehdottomasti herättää vaikka kuinka syvästä ja eläväisestä unesta, mutta sitä ei kuitenkaan näytä tapahtuvan. Sattuneista syistä hän ei pääse nipistämään itseään, mutta sängyssä teutaroidessaan ja kylmän hien alkaessa valua pitkin selkää tilanne alkaa tuntua yhä todellisemmalta, itse asiassa suorastaan pelottavan todelliselta...

Pala alkaa nousta naisen kurkkuun ja paniikki pukata päälle, ja hän on juuri kirkaisemaisillaan, kun ovi aukeaa äkkiä, ja kookas parrakas ja sänkitukkainen mies valkoinen takki yllään astelee ripein askelin naisen luo katsoen tätä tiiviisti silmiin harmain määrätietoisin silmin.

[Hexan]

Nainen pysähtyi kirkon kulmalle, lähelle joen rantaa, ja katsoi hetken alhaalla virtaavaa vettä. Hän sytytti tupakan ja henkäisi syvään. Ihmisiä ei juuri enää näkynyt, sillä keskustan yöelämään aika oli vielä liian varhainen. Luoteessa puiden latvat punertuivat laskevan auringon säteistä, ja keltainen valo kultasi joen vastarannalla seisovan nuoren parin hiukset.

Auringon laskettua kylmyys tuli nopeasti, puistatukset kulkivat naisen selkää pitkin ohuen takin alla. Hän imi tupakkaansa kiihkeämmin ja kuljetti hitaasti kättään lyhyeksi ajellun päänsä päällä. Niin tehdessään hän tunsi jonkun katseen: ohi kulkeva pukumies tuijotti häntä pupillit laajentuneina, vaistomaisesti hiukan taaksepäin vetäytyen. Nainen nosti huvittuneena leukaansa ylöspäin: pikkuvirkamies. Pukumiestä seurasi hetken kuluttua pyöräilijä. He olivat kulkeneet samaa matkaa, ja nainen mietti jo hetken, seurattiinko häntä. Mutta ei: ylenmääräinen varovaisuus ja jopa vainoharhaisuus oli vain jotain, mikä oli auttanut häntä vuosien varrella, ja auttaisi häntä myös tänä yönä tekemään sen, mitä oli tehtävä.

Kun miehet olivat menneet ohi, nainen kuitenkin kääntyi takaisin tulosuuntaansa ja käveli ripeään tahtiin seuraavalle sivukadulle. Yön laskeutuminen toisi sillekin kaiken sen, mikä lähestulkoon eli keskustan yöstä ja sen nimettömästä saastasta. Punasaappaiset lepakot, gasellinvartaloiset kirvesmiehet, epätoivoiset rotat ja yön veriset koirat kiiltelevissä neonvaloissa myymässä, välittämässä ja tuiemassa ostetuiksi, sieluineen ja ruumiineen, all inclusive. Nainen tunnusteli vyötärönsä kohtaa takin alla vielä kerran, ja asteli sitten ripeästi, läpi maahan rikkoutuneen lasin, kohti kauempana siintävää tornitaloa.

[RL11/6]

Kaukana kaikesta, susirajan takana pohjoisessa, oli mies joka tunsi tuon gasellijalkaisen naisen. Parhaillaan hän oli ostamassa sinolia. Kaupan hyllyllä oli jäljellä enää kaksi pulloa. Hintamerkintänä lymysi "11 mk kpl". Retkikeitin, johon hän oli sinolia ostamassa, oli peräisin neuvosto-virolaisesta rajavartiokopista Tallinnan satamasta. Suomeen sen oli tuonut eräs neuvostoloikkari soutuveneessään. Tarkemmin Helsingin kasuunille, josta se oli kulkeutunut myöhemmin Lappiin.

Retkikeittimen pohjaan oli stanssattu kyrilisin kirjaimin tunnussanoma, joka täsmäsi Neuvostoliittolaiselta numeroasemalta juuri lähetettyyn viestiin Suomessa olevalle agentille..