Aiheesta "vähän" asiaa:
Valtio mestasi 200 vuoden aikana omiaan jopa syrjähypyistä ja jumalanpilkasta. Aiheesta on tehty nyt laaja tutkimus, joka valottaa kohtaloita kuolemanrangaistusten taustalla. Lue 16 tositarinaa jutun lopusta.
Synnytys oli yksinäinen ja tuskainen. Pieni tyttö syntyi metsässä eräänä syyskesäisenä päivänä vuonna 1701 Lohtajan Himankakylässä. Piika Kaisa Erkintytär oli päättänyt, ettei hänen raskaudestaan saisi tietää kukaan – paitsi talon isäntä Jaakko Heikinpoika, joka hänet oli raiskannut.
Apua Kaisa ei uskonut tilanteeseen saavansa, sillä talon emäntä suhtautui piikaansa melko kalseasti, isännän halut kun eivät jääneet emännältä huomaamatta.
Jaakko tuli kuitenkin synnytyksen jälkeen Kaisan avuksi – itseään auttaakseen tietysti – ja kaivoi lapselle kuopan. Kuoppaan päättyi vastasyntyneen lyhyt elämä.
Välikäräjät tuomitsi Kaisan marraskuussa 1701 kuolemaan kaulan katkaisulla ja poltettavaksi roviolla. Myös Jaakko tuomittiin myöhemmin kuolemaan. Molemmat menettivät henkensä Lohtajan mestauskivellä Keski-Pohjanmaalla.
Kaisan tarina on tyypillinen Suomessa kuolemanrangaistuksen kokeneen naisen tarina. Suomessa mestattiin ja hirtettiin aihetta tutkineen Mikko Moilasen arvion mukaan vuosina 1625–1825 noin 2 000–2 500 ihmistä, heistä 42 prosenttia naisia. Naisista kaksi kolmasosaa tuomittiin kuolemaan juuri lapsenmurhasta.
Mikko Moilasen esiäidin veli, Lippolan Paha-Paavo Puolangalla, päätyi aikanaan mestattavaksi. Hänen kohtalonsa selvittämisestä alkoi harrastajahistorioitsija Moilasen nyt jo nelivuotiseksi venähtänyt, yhä jatkuva matka mestausten historiaan.
Metlasta eläköitynyt tutkija harrasti aiemmin suku- ja kotiseutututkimusta, mutta Paha-Paavo vei miehen mennessään Suomen synkkään historiaan.
– Se on ollut aikamoinen matka ihmismielen ja historian sairaisiin tai vähemmän sairaisiin puoliin tutustuessa.
Kuolemanrangaistusten historiaa on Suomessa valotettu hyvin vähän. Moilanen arvioi oman, neljän vuoden työnsä olevan kattavin aiheesta tehty tutkimus juuri aineiston laajuuden osalta.
Vanhinta kansanopetusta
Mestaus oli tilaisuuden luonteesta huolimatta – tai oikeastaan juuri sen takia – koko kansan tapahtuma. Jo paikan rakentamiseen tarvittiin väkeä: talolliset antoivat puutavaran, seppä tai kauppias naulat ja köysitarpeet. Roviota varten tarvittava lato tai muu rakennus ostettiin sekin joltakulta. Tervaa tarvittiin varsinkin talvella ja märkään aikaan. Pyöveli johti rakennustöitä, ja apuna hänellä oli talonpoikia.
Itse mestaustapahtumaa on Moilasen mukaan kutsuttu Suomen vanhimman kansanopetuksen edustajaksi. Se kertoi paitsi viranomaisten vallasta, myös rikoksen vääjäämättömästä seurauksesta. Kuninkaallisessa kirjeessä vuodelta 1693 mestaustilaisuuteen kutsuttiin kaikkia iästä, sukupuolesta ja asemasta riippumatta.
Jotta viesti tavoitti mahdollisimman monia, esimerkiksi rengit ja piiat saivat vapaata mestauspäivänä ja kouluissa opetus keskeytettiin. Myös oikeuden istunnot pantiin tauolle, jotta käräjäväki pääsi seuraamaan mestausta.
Väkeä saattoikin olla paikalla joukoittain, jo aamusta alkaen. Isoissa kaupungeissa tilaisuus äityi joskus markkinahumuksi, sillä paikalle löysivät myös kauppiaat ja silmänkääntäjät. Mestauspäivä oli tuottoisa myös krouveille. Vuonna 1811 tilanteeseen haluttiin muutos ja maaherra kielsi alkoholin myynnin neljännespeninkulman säteellä mestauspaikasta.
Muitakin lieveilmiöitä tapahtumaan liittyi. Osa yleisöstä kiipesi puuhun nähdäkseen paremmin. Kaikkien pää ei kuitenkaan kestänyt järkytystä, vaan katsojia saattoi kopsahdella puusta mestauksen jälkeen.
Mestauksista tehtiin myös kirjallisia kertomuksia, joista viranomaiset eivät kuitenkaan pitäneet. Näiden arkkiveisujen painaminen ja kaupittelu kiellettiin 1700-luvun puolivälissä, mutta niiden teko jatkui silti.
1700-luvun lopulta alkaen tilaisuuksissa kuultiin viranomaisten ohjeen mukaan myös kirkkoherran puhe. Sen uskottiin uppoavan otolliseen maaperään, mestauksen järkyttämiin kyläläisiin. Tunnetuin puheista oli Moilasen mukaan Anders Chydeniuksen puhe Kruunupyyn mestauspaikalla vuonna 1786. Puheessaan Chydenius vetosi vanhempiin, puhui rankaisemisen tärkeydestä, saarnasi nuorille ja varoitteli aikuisia.
Sinä suuri Herran seurakunta, joka tässä saapuvilla olet. Tutki tätä hirveätä verenvuodatusta, ja kuinka julma synti on, ja sen surkeata loppua. ---- Mieltykää tästä päivästä kaikkeen hyvään; jo pieni rikos Jumalan käskyjä vastaan muistuttakoon teitä tämän päivän kauhistuksesta. ----- Välttäkää niitä pieniä rikoksia, joista suuremmat tulevat, niin kuin itse helvettiä. Ja ne vähemmätkin synnit olkoot aina niin kauhistuttavat tunnoissanne kuin pyövelin kirves!
Henki hengestä
Mistä kuolemantuomioita noiden 200 vuoden aikana sitten langetettiin? Useimmiten vietiin henki hengestä: miehistä 64 prosenttia mestattiin henkirikoksen takia. Lähes kolme neljästä naisesta taas tuomittiin lapsenmurhasta.
Rangaistuksen muoto riippui rikoksen törkeydestä. Kuolemaan johtanut pahoinpitely sovitettiin kaulankatkaisulla. Murhamies ja lähiomaisensa surmannut menetti lisäksi oikean kätensä, ja ruumiinosat ripustettiin niin sanottuihin teilinpuihin kauhistukseksi ja pelotteiksi.
Varkaat, rahanväärentäjät ja sotilaskarkurit hirtettiin. Naisia sen sijaan ei hirtetty koskaan, mutta esimerkiksi kaikki lapsenmurhasta tuomitut sekä mestattiin että poltettiin roviolla. Miehistä roviolle joutuivat vain eläimiinsekaantujat ja muutama noituudesta tuomittu.
Miehet tappoivat toisiaan useimmin pikaistuksissaan, ja alkoholilla oli usein osuutta asiaan.
Motiiveja voikin Mikko Moilasen mukaan esittää vain pienelle osalle tapauksista. Läheisistä uhriksi valikoitui useimmin vaimo. Taustalla oli esimerkiksi taloudellisen hyödyn tavoittelua, mustasukkaisuutta ja avioelämään kyllästymistä. Henkirikoksista löytyi tuona ainakin lisäksi ryöstömurhia ja palkkamurhia – myös vaimojen tilaamia.
Seksuaalinen turhautuminen näkyi rikostilastoissa?
Kuolemanrangaistusten syyt vaihtelivat aikakausittain. 1600-luvulla hirtettiin vielä runsaasti varkaita; sittemmin omaisuusrikokset lähes katosivat listalta. Samoin kävi noituudelle, joka oli vielä 1600-luvulla yleisin syy naisten mestaamiseen.
Erilaiset seksuaalirikokset nostivat päätään 1600-luvulta asti, ja niihin langenneet edustivatkin isoa osaa tuon vuosisadan aikana kuolemanrangaistuksen kärsineistä. Sukurutsa ja huoruus yleistyivät mestausten syinä. Kirkko määritteli tarkasti, mikä ihmisten sukupuolielämässä oli sallittua ja mikä tuomittavaa.
Eläimeen sekaantuminen oli syynä lähes kolmannekseen miesten mestauksista vuosina 1720–1748. Ennen tuota aikaa saati sen jälkeen tästä rikoksesta ei päädytty mestauslavalle yhtä usein.
Pohjolassa eläimeensekaantuminen onkin ollut yleinen ilmiö. Teemu Keskisarja on pohtinut väitöskirjassaan syitä sen yleisyydelle – motiiveja tuomituilta kun ei juuri koskaan kysytty. Tekijät olivat pääsääntöisesti tavallisia, nuoria miehiä vailla muuta rikostaustaa ja vieläpä tekohetkellä yleensä selvinpäin.
Selittäjäksi on tarjottu muun muassa seksuaalista turhautuneisuutta, sillä tiukan kirkkokurin vallitessa ei-aviolliset suhteet oli tiukasti kriminalisoitu. Myös itsetyydytykseen suhtauduttiin ankaran kielteisesti. Toisaalta ihmisten sukupuolielämä oli piilossa, kun taas ihmiset olivat paljon tekemisissä eläinten kanssa ja näkivät niiden parittelua. Mikään selitys ei silti liene aukoton.
Ruotsissa ja Suomessa oikeustapauksia oli asukaslukuun suhteutettuna enemmän kuin muualla Euroopassa. Rikostyyppi aiheutti myös taloudellisia menetyksiä maaseudulla, sillä kuolemantuomion sai tekijän lisäksi myös mukana ollut eläin, joita saattoi olla useitakin.
Muut syyt kuolemanrangaistukseen tuomitsemiseen olivat selvästi harvinaisempia, mutta henkensä saattoi menettää tuona aikana kaksinnaimisesta, rahan väärentämisestä, jumalanpilkasta tai auktoriteetin uhmaamisesta kuten omien vanhempiensa solvaamisesta.
Tapaukset oman aikansa kuvastajina
Mikko Moilanen myöntää, että hänenkin selvityksessään on puutteita: hankalinta aikaa lähdeaineiston suhteen ovat 1600-luvun alku ja Suuren Pohjan sodan aiheuttama katvealue 1710-luvulla. Toisaalta 1720–50-luvuilla ihmisten kuolinsyitä ei vielä tilastoitu.
Varhaismodernin ajan rikosten ja rangaistusten historiaa tutkinut Jyväskylän yliopiston yliopistotutkija, dosentti Anu Koskivirta pitää Moilasen kokoamaa aineistoa laajuudeltaan ja lähdeaineistoltaan poikkeuksellisena. Näin laajaa ja alueellisesti kattavaan aineistoon pohjautuvaa tietoa esimerkiksi mestauksiin johtaneista rikoksista ei ole aiemmin ollut.
Turun hovioikeuden arkistomateriaali tuhoutui palossa vuonna 1827, joten muualla säilyneen hajanaisen materiaalinen kokoaminen näin kattavaksi kokonaisuudeksi on ansiokasta.
– Moilasen työtä voi pitää suorastaan kulttuuritekona, kiittää Koskivirta.
Aineisto palvelee jatkossa Koskivirran mukaan ehdottomasti myös tieteellistä tutkimusta. Yhdistettynä tietoihin varhaismodernin ajan henkirikoksista materiaali on jo kansainvälisestikin poikkeuksellisen laaja.
Tapauskertomukset Moilanen on kirjoittanut erilaisten pöytäkirjojen ja muun aineiston pohjalta yli 1300 ihmiskohtalosta. Tarinat kertovat paitsi rikoksista, myös yhteiskunnasta niiden takana ja ympärillä. Niiden avulla voi pohtia senaikaisen yhteiskunnan rakennetta, ihmisten välisiä suhteita ja niihin liittyviä käsityksiä.
– Ei niitä kannatakaan tutkia vain synkkyys mielessä, vaan koettaa tekojen kautta ymmärtää yhteiskunnan sisäistä vuorovaikutusta, sanoo Moilanen.
Lapsenmurhat piikojen kohtalona
Valtaosa mestatuista naisista koki kohtalonsa syyllistyttyään lapsenmurhaan. Lapsenmurhaksi oli nimetty jo 1400-luvulla rikos, jossa äiti oli tullut raskaaksi “luvattoman sekaannuksen” kautta, salannut tilansa ja synnyttänyt yksin ja surmannut vastasyntyneen lapsen.
Tapahtumien todellinen kulku oli hankalaa todistaa. Tiukimmillaan kriminalisoitiinkin pelkkä yksin synnyttäminen, koska syyksi siihen nähtiin vain halu pystyä surmaamaan vauva. Lapsenmurhatuomioon riitti se, että nainen oli salannut raskauden, synnyttänyt piilossa ja jättänyt vastasyntyneen heitteille.
Lapsenmurhasta tuomitut olivat useimmin piikoja. Toisena osapuolena oli renkejä, mutta myös isäntiä. Aiempi tutkimus osoittaa, että siinä missä naiset saivat teostaan useimmiten rangaistuksen, mukana olleet miehet pääsivät pääosin ilman kummempia seurauksia.
1700-luvun lopulla tuomiot lapsenmurhasta alkoivat lieventyä, ja tapahtumista alettiin vaatia vankempia todisteita. Oikeuslääketieteen kehittyessä alettiin myös tutkia aiempaa tarkemmin lapsen kehitystä ja kuolinsyytä.
Mikko Moilanen arvelee, että ennalta harkittuja lapsenmurhia tehtiin kuitenkin vähemmän kuin tuomioista voisi luulla. Lapsen kuolema johtui usein vahingosta: synnytys ja jopa raskaus saattoi tulla yllätyksenä, ja kokemattomuus kääntyi hädäksi ja lapsen jättämiseksi heitteille ja kuolemaan.
Henkirikoksista erikoisen lajin muodostivat suisidaalimurhat, joissa elämäänsä väsynyt ihminen surmasi toisen saadakseen kuolemanrangaistuksen. Käytäntö kumpusi käsityksestä, jonka mukaan itsemurha oli suora tie helvettiin, mutta ennen mestausta suoritettu katuminen ja synninpäästö mahdollistivat paremman tuonpuoleisen. Suisidaalimurhaan päätyneistä valtaosa oli naisia, ja uhriksi he valitsivat usein pienen lapsen. Tätä selitti usko siihen, että lapsi olisi luonnostaan synnitön eikä tällä olisi hätää kuoltuaan.
Sotilaat yliedustettuja rikostilastoissa
Kuolemanrangaistukset lankesivat siis molempien sukupuolten kohtaloksi, mutta rikokset niiden taustalla vaihtelivat.
Tuomittujen miesten keski-ikä oli 34 ja naisten 29. Miehistä kaksi kolmasosaa oli naimisissa, naisista taas yhtä suuri osa naimattomia.
Miehistä vakaviin rikoksiin syyllistyivät useimmin sotilaat, talokkaat ja rengit. Moilasen mukaan tuolloinen sotilasaines oli levotonta ja taipuvaista rikollisuuteen. Sotilaiden alttius syyllistyä törkeisiin rikoksiin oli muita suurempi ja näkyi myös kuolemanrangaistuksissa: sotilaan todennäköisyys päätyä mestauslavalle oli viisinkertainen renkiin verrattuna ja peräti kymmenkertainen talonpoikaan nähden.
Naisista mestaukseen johtaneita rikoksia tekivät ylivoimaisesti eniten naimattomat piiat, joita tuomittiin erityisesti lapsenmurhista. Moilasen mukaan tämä kertoo silloisesta yhteiskunnasta ja suojattomuudesta, jonka kohteeksi nuoret naiset joutuivat lähdettyään kotoa.
Sotilaiden vaimot ja tyttäret syyllistyivät törkeisiin rikoksiin lähes yhtä herkästi kuin piiat eli rikosalttius ei rajoittunut sotilasperheissä vain miehiin.
Sairasta tai raskaana olevaa ei voitu mestata: tuomitun piti olla tarpeeksi hyvässä kunnossa ymmärtääkseen mitä tapahtuu ja ollakseen valmis tuonpuoleiseen. Raskauden jälkeen mestaus voitiin panna täytäntöön aikaisintaan kun lapsi oli kuuden viikon ikäinen.
Mestauspaikat hävitettiin käytön jälkeen
Kuolemanrangaistukseen tuomittu piti mestata sillä paikkakunnalla tai sen käräjäkunnan alueella, jossa rikos oli tehty. Käräjäkunta muodostui yhdestä tai useammasta paikkakunnasta, ja sen alueella oli yleensä yksi mestauspaikka, joka valittiin pitäjänkokouksessa, kihlakunnankäräjillä tai raastuvanoikeudessa. Maaherra vahvisti päätöksen.
Myöhemmin mestauksia alettiin toimeenpanna sillä kylällä, missä rikos oli tehty. Mestauspaikkoja on siis enemmän kuin oli käräjäkuntia. Kaikkiaan Moilanen arvioi paikkoja olleen lähes 300.
1600-luvulla paikka oli yleensä kaupungin torilla tai kirkonmäellä, mutta 1700-luvulla toiminta alkoi siirtyä syrjemmälle. Maa-alueita tarvittiin parempaan käyttöön, ja suhtautuminen mestauksiin muuttui muutenkin kielteisemmäksi. Rangaistuksen pelotevaikutus oli silti viranomaisille tärkeä eikä mestauksia siirretty kovin syrjään, vaan teiden varsille ja joskus saariin vesireittien äärelle.
Jos kuolemanrangaistuksia sattui lankeamaan samalle seudulle tiuhaan, samaa mestauspaikkaa voitiin käyttää uudestaankin. Usein rakenteet kuitenkin hävitettiin tilaisuuden jälkeen. Tämä johtui siitä, että taikauskoiset halusivat napata paikalta mukaan jotain, minkä uskoivat tuovan itselleen jatkossa hyötyä ja taikavoimia: mestatun veritippoja, hirttoköyden paloja tai puukappaleita mestauspölkyistä.
Moilanen on onnistunut jäljittämään lähes 200 mestauspaikan sijainnin, tarkimmillaan hehtaarin tarkkuudella. Museoviraston muinaisjäännösrekisteristä hän löysi kymmenkunta paikkaa. Joitakin on merkitty 1700-luvun lopun erilaisiin karttoihin, ja osan luo auttaa nykyäänkin kyltti tai muu merkintä maastossa. Valtaosa tiedoista on kuitenkin perimätiedon varassa.
Kuolemanrangaistuksia pantiin 200 vuoden tutkimusjakson aikana täytäntöön lähes kaikkien silloisten käräjäkuntien alueella, tavallisesti muutama paikkakuntaa kohti. Eniten mestauksia on kirjattu Turkuun, yli 90. Helsingissä niitä tehtiin runsaat 30, Pohjanmaalla Vöyrillä 25 ja Mustasaaressa 17.
Hyvin valmisteltu askel parempaan
Kuolemantuomion täytääntöönpano ei ollut hätäinen tai huolimaton tapahtuma. Siihen johti moniportainen tutkinta, tuomio ja toteutus. Tuohon aikaan ajateltiin, että vaikka kyseessä oli rangaistus rikoksesta, mestattua odotti autuas elämä rajan tuolla puolen, kunhan tämä katui vilpittömästi ja oikein.
Siihen häntä valmisteltiin huolellisesti: kirkkolaissa ja kuninkaallisissa kirjeissä ohjeistettiin, kuinka tuomittua pitää tukea viimeisinä aikoina. Pappi tapasi häntä päivittäin lähdön lähetessä, jotta mestattavan mieli olisi mahdollisimman puhdas kirveen heilahtaessa. Tuohon aikaan oltiin varmoja siitä, että ihmisen kohtalon iäisyydessä määrittää hänen sielunsa tila kuoleman hetkellä.
Niinpä tuomittu saattoi kuulla viimeiseksi sen tyyppisiä sanoja kuin vuodelta 1800 säilyneissä riveissä:
Täällä ystäväni, tässä paikassa sinun murheesi ja kärsimyksesi päättyvät. Täällä avautuu sinulle ikuisuuden ovi, tässä alkaa ilo. Vielä silmänräpäys, niin olet oleva vapahtajasi kanssa paratiisissa. Ole lujalla mielellä, poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.
Tuomitulle kuului viimeinen ateria ja ehtoollinen, ja laki salli hänelle myös ryypyn krouvissa – joidenkin tietojen mukaan vielä mestauslavallakin. 1686 kirkkolaki velvoitti kuitenkin papit valvomaan, ettei mestattava ole liian humalassa viimeisillä hetkillään. Liian hienokaan tilaisuus ei saanut olla: 1741 annettiin määräys siitä, että tuomitun pitää pukeutua arkisesti ja itse tilaisuudesta tulee karsia kaikki juhlavuus ja seremoniallisuus. Tunnelman piti korostaa lain ankaruutta ja synnin seurauksia.
Pappi oli tärkeässä osassa loppuun saakka, ja pappeja saattoi olla paikalla useampikin. Hän lohdutti tuomittua, mutta myös kirjasi ylös tämän viimeisen lausunnon. Siitä saatiin joskus lisätietoja rikokseen liittyneistä muista ihmisistä, mikä johti joskus jatkotutkintaan. Papit johtivat veisuuta, lausuivat viimeiset sanat ja avustivat tuomitun käsittelemisessä.
Pyövelin rooli sen sijaan oli nopea ja koruton. Hän pysytteli näkymättömissä, jotta tuomittu pysyisi rauhallisena. Hetken tullen, kun mestattavan silmillä oli jo side, pyöveli astui paikalle ja hoiti työnsä. Kaulan piti katketa yhdellä iskulla ja köyden taas kiristyä riittävän nopeasti: tarpeetonta kipua ei saanut tuomitulle aiheuttaa.
Kruununvoudin tehtävänä oli edustaa valtiovaltaa: lukea tuomio ja laatia tapahtumasta muistio.
Kirves päätti useimmiten tuomitun taipaleen
Yli 90 prosenttia kuolemanrangaistuksista pantiin täytäntöön kirveellä. Vanhan tavan mukaan varkaita hirtettiin, mutta Moilasen aineistossa hirtettyjä on vain muutamia kymmeniä.
Mainintoja löytyy siitäkin, että rahalla saattoi 1600–1700-lukujen taitteessa saada ostettua itselleen miekkamestauksen – miekkaa kun pidettiin ylevämpänä hengenriistäjänä kuin arkista kirvestä.
Kirves oli siis pyövelin tärkein työväline, ja sen hän sai valtiolta. 1700-luvulla niitä oli joskus käytössä kaksikin, sillä murhasta tuomitulta katkaistiin yhdellä käsi ja toisella kaula.
Kirveet myös kehittyivät matkan varrella: lapa oli ensin pitkä ja leikkaava osa suhteellisen lyhyt.
1700-luvulla mittasuhteet kääntyivät: leikkaava osa muuttui leveämmäksi ja lapa lyheni.
Pyövelin työn jäljelle asetettiin myös laatuvaatimukset ja virkaanpääsy vaati kokeen läpäisyn. Testissä ehdokkaan piti osua kirveellään pölkyssä pienelle alueelle useita kertoja lyhyessä ajassa. Näin haluttiin taata mestauksen tarkkuus ja välttää ylimääräinen epäinhimillisyys
Pyövelin virka oli kartettu, mutta ura usein pitkä
1600-luvulla pyövelit olivat tekemisissä lähinnä työväen kanssa: sieltä heidät löydettiin, ja virka usein myös periytyi. Myös avioliitot saatettiin solmia pyövelisukujen kesken, sillä pyövelien lapset eivät olleet suuressa suosiossa esimerkiksi naimamarkkinoilla.
Pyövelien taustat vaihtelivat: alkuaikoina virkaan päätyivät monesti tietynlaiset “keppostelijat”, ja jopa rikollisia houkuteltiin työhön pakon edessä lupaamalla antaa anteeksi vähäisempiä tekoja. Tämä kertoo siitä, että työ oli halveksittu eikä siihen ollut helppo löytää tekijöitä.
Vanhempina aikoina pyövelien taustat vaihtelivat myös eri puolilla maata: saksalaistaustaisia pyöveleitä oli paljon niin sanotun Vanhan Suomen alueella, Ruotsista tulleita taas esimerkiksi Turun ja Uudenmaan seudulla. Vasta 1700-luvun loppupuolelta alkaen työtä hoitivat suomalaissyntyiset miehet.
Lääninpyövelin virkaa hoiti Mikko Moilasen 200 tutkimusvuoden aikana kaikkiaan 84 miestä. Ura oli usein pitkä: usein työssä vietettiin 10–15 vuotta, pisimmillään yli 40. Toisaalta muutama ura jäi lyhyeksi, kun pyöveli päätyikin kollegansa asiakkaaksi. Näin tapahtui Moilasen mukaan kymmenkunta kertaa 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa.
1700-luvun alussa kuningas asetti pyöveleille laatuvaatimuksia: heidän piti olla taustaltaan nuhteettomia ja läpäistä eräänlainen psykologinen testi. Oppipoikavaiheen lopuksi heidän piti onnistua mestauksessa mestarin katsellessa. Samaan aikaan kirvestaitoja alettiin tarkkailla pölkkytestillä.
Mikko Moilasen mukaan aineisto osoittaa, että mestaukset olivat pääosin hyvin valmisteltuja ja sujuivat ilman välikohtauksia. Vain ani harvoin tuomittu vastusteli tai kärsi rangaistuksen osoittamatta katumusta.
Yhteiskunta oli raaempi, mutta oliko ihminen?
– Ei sen ajan ihminen ollut sen raaempi kuin nykyinenkään. Törkeitä rikoksia tehtiin asukaslukuun verrattuna enemmän kuin myöhemmin, mutta iso osa niistä hetken mielijohteesta tai äkkipikaistuksissa, sanoo Mikko Moilanen.
Moilanen korostaa, että harkittuja rikoksia oli kaikkien rikosten joukossa vain vähän. Suurin osa henkirikoksista tehtiin viinan vaikutuksen alla ja iso osa muista sukupuolivietin vallassa.
– Kylmäverisiä murhamiehiä oli vähän.
Helsingin yliopiston rikosoikeuden ja kriminologian professorin Tapio Lappi-Seppälän mukaan henkirikosten määrä tuona aikana kertoo selvästi nykyistä raaemmasta ja rankemmasta yhteiskunnasta.
– Ja vaikka meillä oli mestauksia väestöön suhteutettuna vain murto-osa esimerkiksi Englannin vastaavasta, nekin kertoivat rikoksentekijöiden nykyistä kovemmasta kohtelusta, sanoo Lappi-Seppälä.
Rikollisuutta on tilastoitu 1700-puolivälistä lähtien, sitä aiemmat tiedot pohjaavat kriminologian professorin Manuel Eisnerin analyyseihin. Kaikkiaan väkivalta oli noina aikoina olennaisesti yleisempää kuin nykyään. Henkirikoksia tehtiin jopa moninkertaisesti nykyaikaan verrattuna.
Toisaalta raakaa oli Lappi-Seppälän mielestä myös se, että valtio otti hengen noinkin suurelta joukolta senaikaisesta, suhteellisen pienestä väkimäärästä. 1700-luvun puolivälin Suomessa oli asukkaita vajaa kymmenesosa nykyisestä.
Kuolemanrangaistusten käyttöönoton taustalla vaikutti Mooseksen lain eli vanhatestamentillisten määräysten kirjaaminen rikoslakiin 1500–1600-luvuilla. Uskonto tuli siis vahvasti myös oikeudenkäyttöön ja selittää myös sitä, että mestattavaksi saattoi päätyä rikoksesta, joka ei nykysilmin vaikuta kovinkaan vakavalta.
– Määräykset löytyvät suoraan Raamatusta. Lista niistä, joita piti surmattaman, oli aika pitkä, sanoo Lappi-Seppälä.
Pelkkä kirkon ja uskonnon vaikutus ei silti yksin riitä selitykseksi. Lappi-Seppälä viittaa emeritusprofessori Heikki Ylikankaaseen, jonka mukaan kyse oli myös hallitsijan vallan nykyistä heikomman aseman pönkittämisestä.
– Ankaralla pelotteella haluttiin teroittaa, että on tärkeää noudattaa kaikkia hallitsijan määräyksiä. Siihen sopivat myös vanhatestamentilliset määräykset.
Muitakin tekijöitä oli: esimerkiksi eläimiin sekaantumisen pelättiin johtavan pelottavien epäsikiöiden syntymiseen.
Vapausrangaistus toi vankilat
1700-luvulla lisääntynyt maallistuminen alkoi viedä kirkollisilta määräyksiltä niiden voimaa oikeudenkäytön pohjana. Valistusajalla kohosi myös humanismin ääni ja rangaistuksiin vaadittiin lisää inhimillisyyttä.
Sekä kuoleman- että ruumiinrangaistukset vähenivät 1800-luvulla, ja niiden rinnalle syntyi uusi laji: vapausrangaistus. Niitä varten tarvittiin myös vankilat, jotka rakennettiin Suomeen varsin myöhään, 1800-luvun loppupuolella.
Kuolemanrangaistuksen käyttö rauhan oloissa loppui Suomessa 1825, kansainvälisesti katsottuna puolestaan varhain. Yksittäisiä kuolemanrangaistuksia langetettiin sen jälkeenkin, mutta ne muunnettiin elinkautisiksi. Rauhanaikainen kuolemanrangaistus poistui laista vuonna 1949, ja kokonaan eli myös poikkeusoloista rangaistusmuoto hävisi laista vuonna 1972.
Professori Lappi-Seppälä pitää mielenkiintoisena sitä, että Suomi ehti Pohjoismaista ensimmäisenä lakata käyttämästä kuolemanrangaistuksia. Toisaalta esimerkiksi Englannissa ja Ranskassa rauhanaikainen kuolemanrangaistus oli käytössä vielä 1960–70-luvuilla.
Lappi-Seppälän mukaan voi pohtia, olisiko kehitys ollut yhtä nopeaa, jos Suomi ei olisi ollut tuolloin osa Venäjää. Tuomittujen karkottaminen Siperiaan oli myös Venäjälle edullinen ratkaisu, jonka avulla se sai samalla asutettua pohjoisia osiaan. Lappi-Seppälä muistuttaa, että Ruotsissa mestaukset jatkuivat 1900-luvun puolelle.
Kuolemanrangaistus ei onnistunut karsimaan vakavia rikoksia
Entä voiko kuolemanrangaistusta pitää aikanaan hyvin toimineena rangaistusmuotona? Professori Tapio Lappi-Seppälän mukaan ei voi. Se ei edes pelottavuudessaan onnistunut ehkäisemään rikoksia. Tämän osoittavat henkirikostilastot. Viimeisessä vaiheessa kuolemanrangaistuksia langetettiin enää vain henkirikoksista. Niiden määrä kääntyi itse asiassa laskuun mestausten loputtua, mutta nousi sen jälkeen, laski taas ja sen jälkeen nousi reippaasti.
Muutoskäyrän analyysi osoittaakin, ettei kuolemanrangaistuksen käytöllä ja henkirikosten määrällä ole minkäänlaista tilastollista yhteyttä.
– Se on tasan nolla. Sen sijaan henkirikollisuus kulki jotakuinkin käsi kädessä alkoholin kulutuksen kanssa, sanoo Lappi-Seppälä.
Asiaan liittyy myös moraalinen ja eettinen ulottuvuus: ainakin osa kansasta piti kuolemanrangaistusta jo aikanaan kestämättömänä. Lappi-Seppälä viittaa edesmenneen rikosoikeuden professorin Brynolf Honkasalon – jota hänen mukaansa ei ole pidetty liberaalin kriminaalipolitiikan edustajana – näkemykseen 50-luvulta.
Tuolloin Honkasalo kirjoitti: ”Ihmishengen arvoa ei kohota suinkaan se seikka, että valtiokin katsoo asiakseen katkaista jonkun pään vuodessa.”
16 tarinaa siitä, miten tavallisia suomalaisia mestattiin
- Asikkala.jpg (32.83 KiB) Katsottu 5208 kertaa
Tapahtumapaikka
Asikkalassa mestauspaikka oli perimätiedon mukaan sittemmin puretun kirkon seinällä ollut syvennys. Se on merkitty hautausmaan karttaan ja myös muistomerkillä.
PAIKKA Asikkala
VUOSI 1710
IKÄ ei tiedossa
SUKUPUOLI mies
Mestattava Reko Tuomaksenpoika
Syy tappo
Reko Tuomaksenpoika hankkiutui 1670-luvun lopulla vävyksi Kitala-nimiseen taloon Asikkalan Viitarlan kylässä. Aikaa myöten hänestä tuli talon isäntä.
Syyskuussa 1709 elonkorjuu oli täydessä vauhdissa koko talonväen voimin, kun kartanovouti Henrik Nysing astui vihaisena sisään. Hän tuli kysymään, miksi Kitalan väki ei ole muiden naapurien tavoin riihenpuinnissa läheisessä Viitarlan kartanossa, joka oli annettu läänityksenä vapaasyntyiselle Johan Gallelle. Sen tilanhoito oli kartanovoutien huolena, ja Nysing oli hoitanut tehtävää vuosia.
Sanaharkka voudin ja isännän välillä oli heti valmis. Alkukahinoissa talon emäntäkin sai voudilta korvatillikan. Siitä isäntä suivaantui, tarttui puimavarstaan ja mäjäytti voutia täysin voimin ohimoon. Vieraalta tippui piippu suusta, mutta mies pääsi omin voimin ulos. Ulkona hän kuitenkin lyyhistyi tielle. Myöhemmin hän menetti tajuntansa ja sittemmin kuoli.
Isäntä taas pakeni, mutta hänet saatiin kiinni parissa päivässä. Oikeudessa Reko Tuomaksenpoika myönsi iskun, mutta sanoi tähdänneensä olkavarteen. Hän myös vetosi asemaansa verotalonpoikana, jolle Nysing ei ollut isäntä, vaan palvelukumppani.
Hänet tuomittiin kuitenkin kuolemaan asetuksella, joka koski niitä, “jotka haavoittavat tai tappavat herransa ja isäntänsä tai sellaisen, joka on asetettu isännän sijaiseksi ja talosta vastaavaksi”. Reko Tuomaksenpoika mestattiin vuonna 1710 tiettävästi Asikkkalan mestauspaikalla.
- Helsinki.jpg (36.62 KiB) Katsottu 5208 kertaa
Tapahtumapaikka
Helsingin kaupungissa mestauksia pantiin täytäntöön ainakin parikymmentä, paikkoja oli useita. Varhaisimmat tiedot kertovat hirttopuusta Koskelan kylässä. Arabianrannan kalliolle pystytettiin hirsipuu jo 1550, ja paikan nimi on yhä Hirsipuunkallio. Nykyisen Kruununhaan kalliot otettiin käyttöön sata vuotta myöhemmin, ja Senaatintorilla hirtto- ja mestaustuomioita pantiin toimeen 1700-luvun alussa. Kruununhaassa Maurinkadulla oli myös joidenkin tietojen mukaan hirttolava, ja rikollisia on mestattu myös nykyisessä Töölössä.
PAIKKA Helsinki
VUOSI 1705 ja 1707
IKÄ ei tiedossa
SUKUPUOLI mies ja nainen
Mestattava Hans Rab ja Anna Margreta Johanintytär Lem
Syy murha
Porvari Hans Rab (josta löytyy arkistoista myös kirjoitusasuja Raben ja Rafven) oli murhemielellä ja hautoi synkkiä ajatuksia joulukuusta 1704 lähtien. Häntä painoivat rahahuolet ja viinaan menevä vaimonsa Anna Margreta Lem, josta ei juuri ollut apua taloudenhoidossa.
Talven aikana Rab valitti toistuvasti vaimolleen köyhyyttään ja sanoi, ettei tästä selvitä. Anna Margreta kertoi miehensä käytöksestä papille, joka rukoili Raben puolesta. Se näyttikin rauhoittavan miestä.
Huhtikuussa 1705 sattui eräänä päivänä kuitenkin jotain odottamatonta: Hans sanoi olevansa janoinen ja pyysi toista lastaan hakemaan olutta. Tytär antoi yksivuotiaan veljensä Raben syliin, ja mies päätyi äärimmäiseen tekoon: hän surmasi pojan puukolla.
Raben ilmoittautui heti vangittavaksi, myönsi rikoksensa ja pyysi pikaista kuolemantuomiota. Syyksi rikokseen hän ilmoitti köyhyyden, vastoinkäymiset ja suuret murheensa. Oikeus huomautti, etteivät taloushuolet selitä näin julmaa tekoa, mutta mies pysyi lausunnossaan.
Hans Rab tuomittiin murhasta menettämään henkensä ja teilattavaksi.
Kaksi vuotta myöhemmin Raben leskivaimo Anna Margreta Lem oli myös kyllästynyt elämäänsä ja halusi päättää päivänsä tavalla tai toisella. Kevättalvella 1707 leski teki piian töitä suutarin luona ja asui kahden lapsensa kanssa talon saunassa.
Pääsiäispäivänä hän houkutteli suutarin nelivuotiaan tyttären mukaansa saunaan ja muitta mutkitta tappoi tämän. Sitten Anna Margreta pukeutui puhtaisiin vaatteisiin ja meni pormestarin luokse, pyysi vangituttamaan itsensä ja sanoi: ”Nyt olen tehnyt sen, mitä pitkään olen aikonut”.
Myös hän perusteli tekoaan vaikeuksillaan ja sillä, ettei muuten selviäisi niistä. Häntä painoivat myös ihmisten moitteet siitä, että hän oli antanut aihetta miehensä rikokseen.
Myös Anna Margreta tuomittiin antamaan henki hengestä eli kuolemaan. Sekä mies että vaimo kärsivät kuolemanrangaistuksen murhasta, toinen vuonna 1705, toinen 1707. Kyse oli mitä ilmeisimmin suisidaalimurhista eli halusta lunastaa itselleen parempi tuonpuoleinen viattoman lapsen murhan avulla ja katumalla kuin millaisen itsemurha toisi.
- Hämeenkyrö.jpg (46.47 KiB) Katsottu 5208 kertaa
Tapahtumapaikka
Hämeenkyrön mestauspaikka oli tiettävästi Kyröskoskella, viitisen kilometriä kirkosta pohjoisluoteeseen. Paikalla tämän historian merkkinä on Annankivi, joka rauhoitettiin luonnonmuistomerkiksi vuonna 2016.
PAIKKA Hämeenkyrö
VUOSI 1818
IKÄ 31
SUKUPUOLI nainen
Mestattava Kaisa Juhontytär
Syy lapsenmurha
Torpparin tytär, 26-vuotias Kaisa Juhontytär harjoitti salavuoteutta vuonna 1814. Hän onnistui salaamaan tilansa ja synnytti lapsen lokakuussa muiden tietämättä. Kaisa surmasi lapsen veitsellä ja piilotti ruumiin. Asia tuli kuitenkin ilmi, ja niin alkoi lähes kolme vuotta kestänyt oikeuskäsittely.
Lapsen isäksi Kaisa nimesi oikeudessa Heikki Heikinpojan Ruovedeltä. Tämä johti yhtä tuon ajan herätysliikkeistä ja oli pitänyt hartaustilaisuuksia myös Kaisan kotona, Hanhijärven torpassa.
Herätysliikkeen kokoukset aiheuttivat puheita: väitettiin, että niissä harrastettiiin haureutta ja muuta paheellista. Heikki itse piti itseään profeettana, ja hänen sanomansa perustui lähestyvän maailmanlopun odotukseen.
Heikki Heikinpoikaa ei kuitenkaan koskaan saatu oikeuden eteen vastaamaan isyyssyytteeseen, vaan hän katosi oikeudenkäynnin aikana.
Kaisa Juhontytär tuomittiin kuolemaan ja roviolla poltettavaksi. Tuomio ei lieventynyt edes armonanomuksella keisarille.
Kaisa Juhontytär oli viimeinen Hämeenkyrössä mestattu.
