Kun raja ylitetään - kuolemaan johtanut kiusaaminen

[Marsalkka]

Mitä tarkoitat, että ei ole toiminut Kiva Koulu -ajatus? Tämä on niin nuori "ajatus" vielä, että meneehän siinä aikansa, ennenkuin kaikki pääsevät ideaan kiinni.
Onhan se toiminut ja toimii koko ajan. Tuloksia pääsee tulkitsemaan parin kolmen vuoden päästä aikaisintaan.

Kyllähän tuo Salmivalli kertoo jo nyt huimista tuloksista.

[rosamarine]

En sitä tarkottanu, en edes haluaisi olla mukana millään persettä puuduttavilla kursseilla. Meilläkin aikalailla suljetaan kiusaamiselta silmät.

Vaikea uskoa, että kiusaamiselta ummistettaisiin silmät, jos koulu on ollut niinkin aktiivinen, että on halukas kuulumaan kys. ohjelmaan ja sitoutunut siinä samalla tekemään ennaltaehkäisevää työtä asian eteen.

Yksi iso pointti on mielestäni se, että tunnistetaan kiusaaminen. Kiusaaminen on sitä, kun samalle oppilaalle aiheutetaan tahallaan ja toistuvasti pahaa mieltä. Kerran sattunut tönäisy tai ikävä sanailu ei ole vielä kiusaamista.

Kyllähän tuo Salmivalli kertoo jo nyt huimista tuloksista.

Sehän olisi mahtava uutinen jos näin olisi. Luulen kuitenkin, että kaikissa kouluissa ei ole vielä sisäistetty kiusaamista ennaltaehkäisevänä asiana. Tuloksia voi varmasti nähdä nopeammin siellä, missä Kiva Koulu- ohjelma on sisäistetty ja otettu käyttöön yhtenä valistuksen välineenä koulukiusaamista vastaan.

[Marsalkka]

En sitä tarkottanu, en edes haluaisi olla mukana millään persettä puuduttavilla kursseilla. Meilläkin aikalailla suljetaan kiusaamiselta silmät.

Vaikea uskoa, että kiusaamiselta ummistettaisiin silmät, jos koulu on ollut niinkin aktiivinen, että on halukas kuulumaan kys. ohjelmaan ja sitoutunut siinä samalla tekemään ennaltaehkäisevää työtä asian eteen.

Paitsi jos vaikkapa tietyllä kunnalla/kaupungilla on tavoitteena, että kaikki koulut ilmoittautuvat hommaan...

[VoDKa]

Vaikea uskoa, että kiusaamiselta ummistettaisiin silmät, jos koulu on ollut niinkin aktiivinen, että on halukas kuulumaan kys. ohjelmaan ja sitoutunut siinä samalla tekemään ennaltaehkäisevää työtä asian eteen.

Paitsi jos vaikkapa tietyllä kunnalla/kaupungilla on tavoitteena, että kaikki koulut ilmoittautuvat hommaan...

Tai sillä saadaan hyvää lisämainosta. Isommissa kaupungeissa, missä oppilailla ja heidän vanhemmillaan on vara valita oppilaitoksesta, on varmasti tuo "Kiva koulu"-leima hyvä mainostarra siellä koulun tiedoissa. Vaikka se olisi täysin merkityksetön, samankaltainen mukahienojuttu kuin leimojen kerääminen paikasta X että saa joka tuhannella leimalla pienen alennuksen siitä kylpyankasta, niin varmasti pelkkä mielikuva siitä, että koulu muka oikeasti on yhtään kiinnostunut oppilaidensa hyvinvoinnista eikä vain korkeista valmistusmisluvuista ja maineestaan, on tärkeää.

[rosamarine]

Tai sillä saadaan hyvää lisämainosta. Isommissa kaupungeissa, missä oppilailla ja heidän vanhemmillaan on vara valita oppilaitoksesta, on varmasti tuo "Kiva koulu"-leima hyvä mainostarra siellä koulun tiedoissa.

Hmm. Ymmärtäisin tuon ajattelukannan, jos Suomessa olisi lukukausimaksut tai suurin osa kävisi yksityistä oppilaitosta. Kaupungin tarjoamia koulupaikkoja ei tietääkseni ole vara valita itse. Poikkeuksia saattaa olla lähinnä sillä, että vanhemmat tekevät kirjallisen valituksen ja pyytävät muutoslupaa lapsen opiskelupaikan suhteen, jos halutaan esim. kaverukset samaan kouluun tai sisarukset.

No niin tai näin, mielestäni on hyvä, että koulukiusaamiseen puututaan jo sen varhaisessa vaiheessa ja etsitään niitä syitä myös syvemmältä. Christina Salmivalli on tehnyt jo vuosia hienoa työtä kiusaamisen ehkäisemiseksi. Kyllä mä sille arvoa annan.

[Valoviikate]

Lee Simpson oli 18-vuotias englantilainen poika, jonka helvetti alkoi, kun hän tuli kirjeen muodossa perheelleen ja ystävilleen ulos kaapista. Hän alkoi saada anonyymeja puhelinsoittoja, joissa häntä herjattiin hänen seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Pojan isä John Simpson, 50, huomasi useimmiten nämä puhelut ja tunsi niiden sisällön, joka järkytti häntä. Hän ratkaisi ongelman katkaisemalla puhelut, kun niitä tuli.
Uskovainen nuori tiesi perheensä suhtautuvan asiaan hyvin, mutta hänellä itsellään oli ongelmainen suhde homouteensa.
Leellä oli pitkä tukka ja korkea ääni.
"Hän näytti hieman naiselta ja luulen, että se vaivasi häntä", John, jota asia ei vaivannut, on sanonut. Lee sai hormonihoitoa, sillä kehittyi niin hitaasti fyysisesti mieheksi.

Aggressiiviset puhelut saivat Leen ottamaan hengen itseltään maaliskuussa 2008 kotonaan Blackleyssa. Hän oli lähettänyt tuon kirjeen vuotta aikaisemmin.

Leen isoveli David kertoo: "Olimme aina hyvin läheisiä, eikä hän maininnut vaikeuksistaan."
He asuivat kolmisin: Lee, David ja John. Perheen äiti oli kuollut neljä vuotta aikaisemmin.
Kuolinsyytutkija Nigel Meadows sanoo seksuaalisuuden heräämisen olleen pojalle vaikeaa ja tämän pohtineen itsemurhaa äitinsä kuolemasta saakka.
"Hän ei näyttänyt menevän raiteiltaan puhelujen takia ja hän näytti suunnittelevan tulevaisuuttaan. Hän ei näytä vahingoittaneen itseään, mutta on mahdollista, että hänen sisällään myllersi kaaos."

edit//


Eric Mohat oli 17-vuotias ohiolainen poika, joka tunnettiin kavereiden kesken Twiggynä. Hän oli 180 cm pitkä ja painoi 50 kiloa. Hän oli kiinnostunut teatterista, luki Harry Potter-kirjoja, katseli animea, teki sudokuja, pelasi videopelejä ja oli soittanut pianoa jo 13 vuotta. Tämä kaikki teki hänestä koulutovereidensa mielestä typerän homon.

Eric oli koko ikänsä syrjitty ja pilkattu. Hänen vaatteensa liattiin roskalla, hänet lukittiin kaappiin, häntä haukuttiin ja herjattiin. Ainakin loppuaikoina kiusaaminen oli jokapäiväistä. Tiettävästi kiusaamista tapahtui joskus opettajan nenän edessä.
Yhtenä päivänä Ericin luokkatoveri käski häntä menemään kotiinsa ja ampua itsensä, eihän kukaan jäisi häntä kaipaamaan. Poika teki työtä käskettyä. Hän ampui itseään kuolettavasti päähän 29. maaliskuuta 2007. Kyseinen käsiase oli hänen isänsä luvallisesti ostama ja Ericin löysi hänen isosiskonsa.
Perheen lakimies on kuvannut Ericia "erittäin mukavaksi, tavalliseksi lukiolaiseksi, hieman ujoksi, mutta kavereiden kesken avoimeksi."
Ericin vanhemmat William ja Janis Mohat ovat nostaneet syytteen koulua vastaan, kun se antoi rajun kiusaamisen tapahtua. Koulukuraattori näki Ericin itkevän koulussa viimeisenä päivänään, eikä tehnyt mitään. Vanhempien mukaan koulu ei muutenkaan ottanut kiusaamista vakavasti.

[Valoviikate]

Rosimeiri Boxall oli 19-vuotias tyttö, joka asui Iso-Britanniassa, mutta oli syntynyt Brasiliassa. Hänet oli jätetty täyteen ahdettuun orpokotiin, josta lähetyssaarnaaja-pariskunta adoptoi hänet, kun hän oli kolmen. Vuonna 2005 Rosimeiri muutti adoptiovanhempiensa kanssa heidän kotimaahansa Iso-Britanniaan.
Hän kävi tavallista brittikoulua, joskaan ei koskaan oppinut englannin kieltä täydellisesti. Hän jätti koulun kesken vuonna 2007, jolloin hänen perheelleen oli tullut ongelmia. Hän muutti vanhempiensa luota, ensin poikaystävälleen, sitten kaverilleen, toiselle kaverilleen, kolmannelle kaverilleen...
Toukokuussa 2008 hän kertoi vanhemmilleen saaneensa pysyvän asuinpaikan Blackleathista joidenkin kaveriensa luota. Kaikki ei kuitenkaan ollut niin onnellisesti kuin miltä kuulosti, sillä Hatice Can ei oikeastaan ollut hänen ystävänsä, vaan tuttavansa, jonka kanssa hän oli vuosia ollut tukkanuottasilla. Toisella tytöllä, Oluwakemi Ajosella, oli pitkä historia mielenterveydellisistä ongelmista, joista skitsofrenia ei ollut pienin.


Tytöt elivät laihassa sovussa, mutta sovussa kuitenkin.
Kunnes räjähdysherkkä tilanne syttyi toukokuussa eräissä juhlissa, joiden suosituin kutsuvieras oli vodka. Kaksi poikaa alkoivat kilvan haukkua Rosimeiria ja kaksi tyttöä hänen kimppuunsa fyysisesti, koska uskoivat, että eräs poika suosi Rosimeiriä muiden kustannuksella. Kun tytöt alkoivat pahoinpidellä Rosimeriä yhä rajummin, hänen naapurinsa kysyi, oliko siellä hätänä jokin ja tarvitsiko hän apua.
"He ovat ystäviäni", oli Rosimeri vastannut.
Huolestunut naapuri kuvasi salaa, kuinka Oluwakemi läimi ja töni Rosimeriä Haticen kannustaessa. Samalla tytölle huudettiin ilkeitä ja hänen kasvoilleen suihkutettiin hiuslakkaa.
Paetessaan pahoinpitelijöitään nuori nainen hyppäsi kolmannen kerrokseen ikkunasta, josta pudotusta oli yli 15 metriä. Kerrotaan myös, että Rosimeri olisi kysynyt toiselta tytöltä, halusiko tämä hänen hyppäävän ja saaneen lakonisen, myöntävän vastauksen.
Hatice rynni alas kadulle katsomaan Rosimerin ruumista.
"Oikein sinulle, lutka."
Rosimeri kuoli muutama tunti myöhemmin.

Eräs toinen naapuri on kuvaillut, että ensin kuului huutoa ja sitten oli hiljaista.


Kun Oluwakemi pidätettiin, hän sanoi: "En aio tulla tuomituksi murhasta. Minä ehkä kiusasin häntä, mutta en työntänyt häntä alas ikkunasta."

Marraskuussa 2008 sekä Hatice että Oluwakemi tuomittiin taposta tai kuolemantuottamuksesta. Hatice tuomittiin 8 vuodeksi vankilaan ja Oluwakemi loppuiäkseen mielisairaalaan. (Tyttöjen iästä olen saanut hyvin ristiriitaista tietoa.)
Valamiehistö kyhäsi tämän enemmistöä miellyttävän ratkaisun 13 tunnissa ja 37 minuutissa. Molemmat tytöt puolustelivat, ettei Rosimeri taistellut vastaan.

Uhrin vanhemmat Rev Simon ja Rachel Boxell ovat sanoneet antaneensa tyttärensä kuoleman aiheuttajille anteeksi ja rukoilevansa näiden puolesta.
Tässä video, jossa heidän biologinen poikansa esiintyy: http://www.youtube.com/watch?v=VwbQnIudOZ0
Kyseinen 26-vuotias poliisi oli valinnut vanhempiaan miellyttävän elämäntyylin. Hän meni naimisiin 19-vuotiaana ja hänellä on 3 pientä lasta. Lisäksi elämää värittää rakkaus Jeesukseen. Hän kertoo: "Siskoni oli lähtenyt kotoa, koska ei tullut toimeen vanhempiemme kanssa. Luulen, että isämme oli hyvin pettynyt ja luuli Rosimerin päättävän tulla takaisin kotiin ja lakkaavan käyttäytymästä niinkuin käyttäytyi. Hän uskoi, että kun hän tulisi takaisin ja saisi vähän rakkautta perheeltään, hän aloittaisi elämänsä uudestaan.
Äitimme oli vain raivoissaan siitä, miten Rosimeri oli torjunut meidän.
He eivät ehkä olleet tehneet kaikkea oikein, mutta yrittäneet parhaansa, aina rakastaneet häntä ja yrittäneet opettaa hyvää elämää.

Tapasin hänet yhtenä päivänä. Ymmärsin, että joskus on helpompi rakastaa vieraita ihmisiä. Olin kauhuissani räikeistä valheista, joita hän silloin kertoi. Hän oli mielestään uhri ja vanhempamme olivat vihollisia. Sain tietää hänestä asioita, joita en oikeastaan olisi halunnut tietää.

Kaikesta huolimatta, kun vihani laantui, ymmärsin että syy siihen oli rakkaus. Hän on minun siskoni ja tulen aina rakastamaan häntä, teki hän mitä teki. En ehkä pidä asioista joita hän tekee enkä asioista, joita hän sanoo perheestämme, mutta hän on aina tervetullut luokseni.
Toivon, että hän tulee jouluksi kotiin."

Linkki Oluwakemin bebo.com-profiiliin: http://www.bebo.com/Profile.jsp?MemberId=18666510
Alex Boxallin blogit (eivät päivity enää): http://lifeandwhatgoesintoit.blogspot.com/
http://life-of-worship.blogspot.com/

[Valoviikate]

Ja jo itsessään sana "koulukiusaaminen" on vähättelevä - pikemminkin sen pitäisi olla "kouluväkivalta" tai pelkkä "väkivalta" tai "henkinen/fyysinen pahoinpitely".

Näin on. Ja siihen pitäisi myös puuttua sen mukaisesti.

Totta totta, tosin sanoja enemmän kuin sanoissa, vikaa on asenteissa. Lueskelin äsken erästä Poliisi kertoo-kirjaa (muistaakseni 1996), jossa mainittiin tapaus, jossa koulukaverinsa pahoinpidelleestä 7-vuotiaasta oli tehty rikosilmoitus. Joku valopää oli sitten tehnyt tästä pilakuvan, jossa oli kaltereiden takana vauva ja pikkupoika, poika kysyi tältä "Minä raivosin päiväkodin tädille. Mitä sinä teit?"

[debbie]

Ei tuo KiVa (kiusaamisen vastustaminen)-koulu projekti mikään pelkkä kosmeettinen tempaus ole. Siihen kyllä koulutetaan henkilökuntaa ja luokille jaetaan materiaalipaketti, jota käydään tunneilla läpi.
Itse ole tuota materiaalia käyttänyt ja se on aika hyvää.
Tässä ohjelmassa on selkeät ohjeet, miten toimia kun jatkuva ja toistuva kiusaaminen tulee ilmi. Siellä on minusta hyviä pointteja, mm se, ettei ensitöiksi kuulustellakaan kiusaajaa ja kiusattua samaan aikaan (todettu, että kiusattu ei silloin uskalla kertoa totuutta) vaan kumpaakin erikseen ensin.

Yksi hyvä pointti on sivusta seuraajien, hiljaisten, herättely. Heidät pitäisi saada liikkeelle, tukemaan sitä, joka kertoo kiusaamisesta opettajalle. Eli kiusaamista aktiivisesti vastustava ilmapiiri yritetään saada kouluun. Viestitetään sitä, että kiusaaminen ei ole koskaan ok.
Kyllä tuolla projektilla on selvästi ihan oikeat tavoitteet.

Asperger-oppilaat eivät juurikaan pysty nauramaan itselleen, eivätkä välttämättä ns. oikeissa paikoissa. Heitä usein kiusataan enemmän kuin esim. kehitysvammaisia (joita ei juuri kiusata), koska he ovat muuten täysin normaalin oloisia, taitaviakin, mutta sosiaalisia taitoja ei juurikaan ole.
Ne pitää ihan erikseen opetella, niin kuin kertotaulut. Eli he eivät välttämättä osaa lukea ilmeitä, eleitä, rivien välejä, vihjeitä, huumoria.

[debbie]

Ajatellaanpa, me aikuiset, jos joutuisimme itse työpaikallamme kestämään vastaavaa kohtelua kuin nämä lapset kouluissaan, jonne heilläkin on velvollisuus mennä. Meillä on työsuojeluvaltuutetut ja työpsykologit ja lakimeihet ja yleensä ymmärtäviäkin työtovereita tukena, jos meitä kiusataan. Meidät ainakin otetaan useimmiten todesta. Fyysistä väkivaltaa nyt yksinkertaisesti ei voi harjoittaa työpaikalla, kouluissa näköjään voi. Koulussa se on kiusaamista, työpaikalla se olisi väkivaltaa, poliisiasia.
Lapset joutuvat joskus kestämään paljon rankempia juttuja, ja jäämään vielä yksin. Mikä ihme se on, etteivät enää jaksa.

[PrideFC]

Eric Mohat oli 17-vuotias ohiolainen poika, joka tunnettiin kavereiden kesken Twiggynä. Hän oli 180 cm pitkä ja painoi 50 kiloa. Hän oli kiinnostunut teatterista, luki Harry Potter-kirjoja, katseli animea, teki sudokuja, pelasi videopelejä ja oli soittanut pianoa jo 13 vuotta. Tämä kaikki teki hänestä koulutovereidensa mielestä typerän homon.

Eric oli koko ikänsä syrjitty ja pilkattu. Hänen vaatteensa liattiin roskalla, hänet lukittiin kaappiin, häntä haukuttiin ja herjattiin. Ainakin loppuaikoina kiusaaminen oli jokapäiväistä. Tiettävästi kiusaamista tapahtui joskus opettajan nenän edessä.
Yhtenä päivänä Ericin luokkatoveri käski häntä menemään kotiinsa ja ampua itsensä, eihän kukaan jäisi häntä kaipaamaan. Poika teki työtä käskettyä. Hän ampui itseään kuolettavasti päähän 29. maaliskuuta 2007.

Aivan käsittämättömän sympaattisen näköinen kaveri. Jaksaa tuossa kuvassa hymyillä ja näyttää erittäin ystävälliseltä ihmiseltä. Sai todellakin tää juttu mut raivon valtaan. Paska homma ku tällasta käy... Ja sama myös muiden tapauksissa... Ei voi välillä käsittää tuota miten ihmiset ei tähän puutu.

[Valoviikate]

Tällainen juttu 5. luokkalaisesta pojasta:

Tyypillinen nuoren pojan huone: heitettyjä ruokakääreitä, pelikonsoleita, vaatteita lojumassa lattialla.
Kaaos kätkee taakseen esikaupungissa Kansasissa sattuneen tragedian.
Tämä on itsemurhan tehneen 12-vuotiaan pojan, Brendon Myersin huone. Hän päätti päivänsä helmikuussa 2007.
Kim Myers on vakuuttunut siitä, että tämä on tulos hänen poikansa herkeämättömästä kiusaamisesta, jotka Voy Spears Elementary Schoolin koulun opettajat ja muut aikuiset eivät onnistuneet pysäyttämään.
"Kuolinpäivänään häntä kiusattiin luokassa alakuloisesta olemuksesta", sinkkuäiti Myers sanoo. "Hän huusi apua. Jos hän olisi sitä saanut, hän olisi yhä elossa."


Yksityiskohdat siitä, kuinka Brendonia kiusattiin - sekä koulun vastuu - ovat puutteelliset. Myers on palkannut asianajajan ja on suunnittelee haastavansa Blue Springs koulupiirin oikeuteen poikansa epäoikeudenmukaisesta kuolemasta. Hän ja hänen ex-miehensä, Brandonin isä, eivät tahdo riskeerata vireillä olevaa kannetta puimalla sitä julkisesti.
Koulupiirin lakimiehen mukaan viranomaiset käsittelisivät ainoastaan Brandonin "kasvatuksellisesta kohtaamisesta" The Associated Pressin kanssa ja sitäkin vain vanhempien luvalla.


Kyseessä ei ole ennakkotapaus. Vuonna 2005 koulupiiri haastettiin maksamaan $440,000 teini-ikäiselle pojalle, Tonganoxielta, Kanilta. Hänen luokkatoverinsa kiusasivat häntä 7. luokalta kouluun loppuun, valmistujaisiin saakka, sillä he uskoivat hänen olevan homoseksuaali.
(Kyseinen poika, joka ei tuntenut itseään homoksi, on nimeltään Dylan Theno. Hän ei tappanut itseään eikä häntä tapettu. Toisen lähteen mukaan koulu määrättiin maksamaan hänelle $250,000, toim. huom.)

Elämä ei koskaan ollut aivan helppoa Brandonille. Hänellä oli syntyessään huulihalkio. Hän kävi useita kertoja leikkauksissa, joista oli kyllä jotain apua, mutta se edelleen haittasi puhumista, kuten luokassa ääneen lukemista.
Hänen vanhempansa erosivat, kun hän oli 5-vuotias. Hänellä todettin ADHD 3. luokalla ja hieman myöhemmin masennus ja hänen piti ottaa päivittäin kemikaalinen cocktail pitääkseen noita impulsseja loitolla ja hän tapasi säännöllisesti neuvonantajaa (counselor, terveydenhoitaja, psykologi tms.) koulun ulkopuolella.

Kim Myers sanoo, että itsemurhaansa edeltävinä viikkoina ja päivinä Brandon antoi koulutovereilleen ja opettajilleen useita vihjeitä ja viittauksia siitä, että kiusaaminen oli mennyt hengenvaaralliseksi. Hän kertoo, ettei itse osannut lukea noita vihjeitä ennekuin oli liian myöhäistä.

The Blue Springs koulupiirillä on ollut menettelytavat kiusaamistapauksissa huhtikuusta 2004. Vuonna 2006 siihen lisättiin kiusaamistapojen kohdalle kirjoitukset, sähköposti- ja tekstiviestit.

26. joulukuuta -07 hän olisi täyttänyt 13 vuotta.
"Tämä on ensimmäinen joulumme ilman häntä" pojan isä sanoo. "Me ponnistelemme."

Brandonin talon vieressä (Down the block from Brandon's house) on yksinäinen plakaatti Brendonin lyhyen elämän kunniaksi. Siinä lukee "Ikuisesti kalastamassa - Brendon Myers."
Kalastaminen oli pakokeino Brandonille ja hengähdystauko päivittäisestä kauheudesta, jota hän joutui koulussaan kokemaan. Hän kalasteli joko lammella kaverinsa Trystynin kanssa tai läheisellä Lotawana-järvellä äitinsä poikaystävän kanssa. Kesäisin hän kävi isoisänsä kanssa härkäsammakoiden metsästysretkillä Missourissa.
Trystyn Wagnerin kotona kaikenkokoiset ja -näköiset lelusammakot, baseball-kortit ja kalastusvalokuvat muistuttavat häntä entisestä parhaasta ystävästä.

Muutama päivä ennen Brandonin kuolemaa, kaverukset tappelivat erään tytön kanssa. He vielä rakentelivat sovintoa, mutta syyllisyys tuosta yhteenotosta ja se, että se tapahtui niin pienellä aikavälillä Brandonin itsemurhaan, vaivaa Trystynia, kertoo Trystynin äiti.
"Hän sanoi tahtovansa olla Brandonista seuraava", sanoo Amy Wagner, joka juuri siirsi poikansa Trystynin ja tämän pikkusiskon yksityiskouluun. Hänen mukaansa hänenkin poikaansa kiusattiin.
"Tämä on ollut pelkkää painajaista."

Poliisikuulusteluissa Brandonin kuolemasta, Trystyn kertoi, että Brandon oli piirtänyt itsestään kuvan hirttonarussa. Poliisiraportin mukaan joku toinen oppilas oli löytänyt tämän piirrustuksen ja vienyt sen opettajalle.
Toinen luokkatoveri kertoi myöhemmin Brandonin kirjoittamasta merkinnästä, joka paljasti hänen voivan tehdä itsemurhan.
"Olen saanut tarpeekseni tästä paskasta elämästä. Hirtän itseni tänä yönä joten jos jollain on jotain asiaa niin sanokaa se enne klo 4:35.
Tuossa merkinnässä Brandon pyysi oppilasta, jota ei tunneta, ilmoittamaan heidän luokalleen ja antoi kaksi puhelinnumeroa, joihin hän toivoi varoitettavan.

Kim Myers sanoi nähneensä ensimmäiset varoitusmerkit toukokuussa 2007, noin kolme kuukautta ennen poikansa kuolemaa.
Jonkun oppilaan vanhempi antoi merkinnän koulun toimihenkilölle 2. maaliskuuta.

Tuntematon oppilaan äiti kertoi poliisille ja koulun toimihenkilöille, että löysi merkinnän kotoaan pöydältä kaksi päivää Brandonin kuoleman jälkeen ja vei sen samalla viikolla kouluun.

Joulukuussa 2006 Brandon teki kommentin kamppailustaan siitä, että oli luokkatovereidensa hyljeksimä.
"Olen pahoillani kaikesta, mitä olen tehnyt", hän kirjoitti. "Kadun sitä että olen ympyrän ulkopuolella."

Brandonin koskematon makuuhuone ei ole ainoa asia, mikä muistuttaa häntä poikansa lyhyestä elämästä. Hänellä on sammakkosormus oikeassa kädessään, äitienpäivälahja pojalta.

"Minusta tuntuu, että hän puhuu minulle", Brandonin äiti Kim Myers kertoo. "Antaa minun tietää, että hän on täällä luonani. Hän katselee minua."



Kim Myers sanoo syyttävänsä koulun opettajia ja oppilaita poikansa kuolemasta.
Helmikuussa hänen poikaystävänsä löysi Brandonin tajuttomana. "Brandon oli yhä pystyasennossa. Hänen toinen jalkansa oli lattialla ja toinen sangossa. Hänen kaulansa ympärillä oli köysi. John luuli ensin, että hän pelleili, koska hän ei ollut roikkumassa köydestä. Ja hän tönäisi Brandonia ja sitten hänelle selvisi, että Brandon oli tajuton."
Äiti sanoo, ettei Brandon olisi ikinä yrittänyt itsemurhaa, jos kiusaaminen olisi estetty. "Koulun rehtori, opettajat, apulaisrehtori ja terveydenhoitaja/kuraattori tiesivät tästä. He eivät tehneet mitään."
Kim Myers sanoo tietävänsä, ettei oikeusjuttu hellitä hänen tuskaansa, mutta ehkäpä se saisi ihmiset avaamaan silmänsä sille, miten vakavaa kiusaaminen voi olla.
"En toivo yhdenkään vanhemman kokevan sitä, mitä minä koin oman poikani kanssa. Varoitusmerkkejä oli ilmassa - punaisia lippuja, joista kukaan ei kertonut minulle.

[Valoviikate]

Nämä on suomennettu täältä. Sivulta löytää myös lisää kuvia Kristinasta. Kristina siis hirtti itsensä, sitä ei tuossa mainittu.


11-vuotias Ben Vodden Southwaterista, Englannista oli aloittanut uuden koulun ja toisena päivänä hän kertoi äidilleen, että häntä oli kiusattu koulubussissa. Caroline Vodden, äiti, kehotti häntä istuutumaan jatkossa kuljettajan viereen. Valitettavasti tämä, Brian McCullough, oli siirtynyt kiusaajien puolelle kutsuen poikaa ivanimillä Master Bate, Dickhead, ja Billy No Mates. Häntä kiusattiin nimittelemällä, pilkkaamalla ja eleillä. Yhtenä päivänä joulukuussa 2006 Ben tuli kotiin erittäin surullisena sanoen vihaavansa koulua ja että bussikuski oli kutsunut häntä Master Bateksi, koska hän oli pieni runkkari, ja kaikki muutkin bussissa alkoivat kutsua häntä niin.
"Hän yritti pidätellä kyyneliään, mutta ei pystynyt siihen. Hän sanoi: 'En mene siihen bussiin enää ikinä, äiti, vihaan sitä bussia, vihaan kouluani.'"
12. joulukuuta McCullough heitti hänet ulos bussistaan väittäen että tämä oli käyttäytynyt huonosti. Vanhemmat saivat puhelinsoiton koululta, jonka mukaan hän oli lyönyt tuuletusaukkoa ja elehtinyt kuljettalle. Kun äiti tenttasi tästä, Ben kävi vihaiseksi ja hyvin puolustelevaksi ja halusi tietää mitä koulusta oli sanottu.
"Minä en halua enkä voi kertoa sinulle" ja meni huoneeseensa. Äiti pysäytti hänet kun hän oli lähtemässä huoneesta ja sanoi:
"Kulta, sinun pitää kertoa. Minä en voi auttaa sinua ennenkuin kerrot, mitä on tapahtunut." Hän ei kertonut mitään, halasi äitiään, sanoi I’m sorry, Mummy - Olen pahoillani äiti ja meni huoneeseensa nyyhkyttäen kovaäänisesti.
Neuvoton äiti poistui paikalta.
Ben hirtti itsensä.

Kuolemansyyn selvittämislautakunnalle antamassaan lausunnossa Horshamissa, West Sussexissa bussinkuljettaja herra McCullough kieltää haukkuneensa poikaa Master Bateksi.
"Minusta tuntuu kuin minut olisi laitettu oikeuteen tänä aamuna", hän sanoo.
"Minä todella pidin hänestä ja olin paljon hänen kanssaan. Meillä oli tapana kutsua toisiamme mulkkupäiksi - se oli kiusoittelua."
"Sanoin kyllä häntä Billy No Matesiksi, mutta sekin oli viatonta kiusoittelua. Sanoin: 'Istu alas, Billy No Mates'".
"Kun kuulin hänen kuolemastaan, olin tuhoutunut, koska minulle hän oli Jack the Lad ja linja-auton hyökkääjä."
Kuolemansyyn selvittämislautakunta sai kuulla Benin olleen koulubussissa kiusaajien uhri 2. koulupäivästä lähtien kun hän aloitti Tanbridge Housen, 1420:n oppilaan osavaltion koulun Horshamissa.

Aamulla hän oli lähettänyt tekstiviestin isälleen: "Pliis, voisitko tuoda hiusgeelini. PS. Ne tekevät sitä taas."
West Sussexin kuolinsyytutkija tohtori David Shipp nauhoitti avoimen lausunnon sanoen ettei ole tyytyväinen Benin päätökseen päättää päivänsä.
Lausunnossaan herra ja rouva Vodden sanovat: "On ollut uskomattoman raskas päivä, mutta me olemme kiitollisia, että kaikki asianomaiset vastasivat kuolemansyytutkijan kysymyksiin. Ben oli kiusattu ja jotkut niistä välikohtauksista (kiusaamistilanteista) sattuivat koulussa tai koulubussissa.
Kun Ben kertoi, että ihmiset olivat hänelle hirveitä bussissa, me jopa suosittelimme häntä istumaan kuljettajan viereen, jotta hän olisi turvassa.
Totuus on, että Ben ei olisi tehnyt itsemurhaa ellei häntä olisi kiusattu. Me uskomme vakaasti niin."


Moi! Minä olen Kristina Calco, olen 12 1/2 vuotta, täytän 13 joulukuun 26. (Joulun jälkeisenä päivänä, enkö olekin onnekas? Olet lukemassa elämästäni esiteini/teinivuosinani. Salli minun kertoa muutama asia itsestäni.

Minulla on aaltoilevat/kiharat hiukset, mitkä ulottuvat kaksi inchia hartioistani alas ja tummat... ja minulla on tummat silmät. Käytän laseja ja olen aika vaalea, en hirveästi koska sain aurinkoa kesällä. Olen neljä jalkaa 10 1/2 pitkä (4 ft 10 ½?) (Tiedän, että olen lyhyt ikäisekseni, mutta kasvan vielä) Olen 7. luokalla tänä vuonna ja tulen täyttämään 13 (minusta tulee vihdoin teini-ikäinen!) Tarvitsen ihan pian hammasraudat, nyt käytän twin blockia (eräänlainen hammaskoje, en tiedä suomalaista termiä, toim. huom.) siirtääkseni eteen työntyneen leukani. Sitä pisteli, mutta se on melkein loppunut kun sitä on hoidettu. Vaikka hammasraudat eivät kestä päivänvaloa, ovat ne paremmat kuin nämä! En ole suosittu, mutta en ole luuserikaan, oikeastaan minä olen aika ujo muiden ikäisteni kanssa ennenkuin tutustun heihin paremmin.

Yläasteella Kristina oli kympin oppilas, joka oli täydellinen kaikessa mitä hän teki. Hän oli valtavan taiteellinen ja hänen työnsä valittiin, ei ainoastaan koulun vuosikirjaan, vaan myös koulun painamiin t-paitoihin. Voittaakseen ujoutensa hän osallistui oppilaiden radiolähetystoimintaan ja sanomalehti-projekteihin. Ja vaikka hän ei tunnetusti ollut loistourheilija, hän liittyi uinti-, lentopallo- ja yleisurheilujoukkueeseen ja jopa liittyi hiihtoklubiin. Hän liittyi rikostekniseen (signed up for Forensics) ja voitti kolmannen palkinnon osavaltion rikosteknisisessä turnajaisissa.
(Tässä tytössähän olisi ollut vielä minfoja-ainestakin. :'( )

Hän kirjoitti myöhemmin, ettei kukaan voisi aavistaa, kuinka hankalaa se hänelle oli. Turnajaisissa voitto oli yksi hänen elämänsä ylpeimpiä hetkiä.

Kristina tuki koulua kaikin keinoin, mitä kuvitella saattaa ja hän osallistui useisiin urheilutapahtumiin, niin jalkapallo- kuin koripallopeleihinkin. 8. luokan lopussa hän yritti ja onnistui saamaan aikaan junior varsity joukkueen lukiolle. Hän kirjoitti päiväkirjaansa:
Minä, Kristina Arielle Calco, tein cheerleader-ryhmän lukiolle! Junior varsityn myös! Olen niin ylpeä itsestäni!

Kaikista saavutuksista huolimatta (tai niiden vuoksi, toim. huom) oli joitain, jotka halusivat lynkata Kristinan.

Ensimmäinen merkki siitä mitä oli tapahtunut, oli kun löysimme Kristinan runomuotoisen itsemurhaviestin.
"Tiesin aina olevani se ruma. Älkää sanoko, että se on valhe, koska ette tiedä mitä jotkut ovat sanoneet ja tehneet. Minuun sattuu ajatella, miten ilkeitä jotkut voivat olla. Vaikka aloin näyttää vähän paremmalta, eivät he sitä huomaa."
Kun löysimme tuon merkinnän olimme totaalisen mykistyneitä. Emme vain siksi, ettemme löytäneet tuosta päätä emmekä häntää, vaan myös siksi, ettemme ymmärtäneet miksi hän oli kirjoittanut niin. Hänhän oli puhjennut kukkaan kauniiksi tytöksi. Niin me aloimme alkaa etsiä vastauksia.

Alun perin löysimme kaksi viestiä, jotka Kristina oli lähettänyt ystävälleen.
"Sinun olisi pitänyt kuulla mitä ne sanoivat yläasteella. Se oli kauheaa. Olisin halunnut itkeä."
"Joka päivä se poika kertoi minulle kuinka ruma ja inhottava olin ja sitten hän sai muutkin sanomaan niin. Se oli vain kidutusta ja helvettiä joka päivä."
IM keskustelussa hän kertoi toiselle ihmiselle:
"Kaikki, joista joskus pidin, hylkäsivät minut syistä "luoja, että olet ruma" ja "en koskaan menisi ulos kanssasi."
Kun tämä toinen osapuoli kysyi, mitä sanoja hänelle oikeastaan oli sanottu ja mitä hän oli sitten tehnyt, Kristina vastasi: "kyllä, juuri noita sanoja he käyttivät ja minä itkin paljon."

Tässä vaiheessa aloimme kysellä hänen ystäväjoukostaan, johon kuului sekä yläastelaisia, että lukiolaisia. Kyllä, totta se oli. Meille kerrottiin, että Kristina oli kiusattu, syrjitty ja pilkattu yläasteensa ajan ainakin 9. luokalle saakka. Hän ei myöskään kertonut kellekään kaverilleen tai aikuiselle, mitä oli käynnissä. Meille kerrottiin, että siellä oli eräs poikajoukko, joka teki tätä hänelle joka päivä ja että tyttöjoukko lohdutti häntä ruokalassa. Hänen ystävänsä kertoivat hänelle, ettei hän ollut ruma vaan kaunis. He uskoivat tekevänsä oikein. Oli miten oli, kiusaaminen ei koskaan loppunut. Kristina, joka oli melkko heikko ja herkkätunteinen tyttö, alkoi tuntemaan itsensä rumaksi kun hän kuuli ikätovereiltaan päivittäin olevansa sellainen. 9. luokalla ollessaan, alettuaan sisäistää sanallista väkivaltaa, hän uskoi noihin rumiin sanohin joka solullaan.

Ystävilleen ja luokkakavereilleen Kristina oli, hänen toveriaan lainaten "yksi noista harvinaisista helmistä joka oli upea sisältä kuten ulkoakin. Hän oli uskomattoman lahjakas, älykäs ja hyvä puhumaan, hän oli armahtavainen ja sellainen luokka, joka monilta hänen ikäisiltään puuttuu kokonaan. Jotenkin hän vaan valaisi koko huoneen. Hän säteili kaikkialle ympärilleen ja hänellä oli helmeilevä persoona, mikä sai muut tuntemaan olonsa turvalliseksi."

Hän välitti kaikista, joskus jopa niin että siitä oli hänelle haittaa. Hän oli ystävällinen ja välittävä ja avulias ja sai kaikki ihmiset tuntemaan itsensä arvokkaiksi. Kristina oli huolissaan ystävistään, kiusaajistaan ja maailmasta ympärillään. Hän kirjoitti syvästä halustaan auttaa ihmiskuntaa ja hän toivoi tulevansa upeaksi tiedenaiseksi ja löytävänsä parannuskeinon aidsiin.

Tämän minä kirjoitin ja luin tyttäreni piispantarkastuksessa
Kristina oli nuori ja herkkä, 15-vuotias tyttö joka surullista kyllä ei koskaan saanut viettää 16 vuotissyntympäiviään, jotka olisivat olleet 26.12.2005. Meille ja kellekään muulle tämä lauantai ei ollut mitenkään erityinen (joulukuun 3. 2005). Kristina nukkui, söi aamiaista, kävi suihkussa ja pukeutui. Hän pyysi päästä kirjastoon voidakseen lainata kirjoja joita käyttäisi projektissaan, jota teki John F. Kennedystä. Vein hänet kirjastoon samalla kun hain toisen tyttäreni tanssitunnilta. Sitten vein Kristinan hetkeksi ostoskeskukseen shoppailemaan. Hän auttoi ystäväänsä valmistautumaan tanssiin ja päätti haluavansa mennä kaiken jälkeen. Kun hän tuli kotiin, hän meni suoraan yläkertaan kunnostamaan tukkaansa. Kun hän oli saanut tukkansa laitettua ja meikattua, me ajoimme pukeutumaan Marshall Fieldsiin. Hän valitsi mekon, jonka halusi, maksoimme sen ja leikkasimme hintalapun, jotta hän voisi käyttää sitä. Ajoimme kotiin. Kristina kysyi, miltä hän näytti ja vastasin että upealta, mikä ei tietenkään ollut se, mitä hän halusi kuulla. Hän halusi minun kertovan, että hän oli kaunis, mitä hän tietysti olikin. Kristina kertoi meille tanssin alkavan kello 11 ja mieheni saapui pian viemään hänet. Tyttäreni palasi kotiin jotain klo 11:40, näytti muille lapsille mekkoaan ja lähti IM:n (keskusteluohjelma). Sanoin hänelle varmasti 6 kertaa, että ottaisi mekon pois ja menisi nukkumaan. Hän pyysi minua ottamaan kuvan hänestä, mitä en pitänyt mitenkään epätavallisena pyyntönä, hän pyysi niin aina tanssin jälkeen. Otin kuvan ja menin yläkertaan nukkumaan.

Se oli viimeinen kerta kun näin hänet elossa.

Kristina ei koskaan tajunnut kuinka upea, valoisa, loistava, älykäs ja erityinen henkilö hän oli. Hän ei pystynyt katsomaan peileihin, koska hän näki niissä vain rumuutta ja lihavuutta.

Minä vaan teeskentelen, että näytän todella hyvältä. Joskus se on todella vaikeaa, sillä minä en voi ajatella... olevani sievä kun en ole.

Elämänsä viimeisillä tunneilla, sunnuntaina joulukuun 4., Kristina menetti keskittymiskykynsä kokonaan. Kristina päätti tappaa itsensä. Itsemurha näytti olevan hänen ainoa pakotiensä... polkunsa ulos siitä loputtomasta kivusta.

Kristina kirjoitti 7. luokan päiväkirjansa sisäkanteen:
Ainoa syy, miksi vaivaudun kertomaan surullisen tarinani, on, että ehkä joskus julkisuudessa kiinnostutaan mitä teinityttö käy läpi. Kuten tiedätte, mukavat pojat lopettavat viimeisenä... okei, ehkä myös mukavat tytöt lopettavat viimeisinä.

[VoDKa]

Phoebe Princen tapauksesta tulee dokumentti The Voicelta/TV5:ltä tänään kello 20.30.

[Nooruska]

Phoebe Princen tapauksesta tulee dokumentti The Voicelta/TV5:ltä tänään kello 20.30.

En saa päähäni mikä tuo tapaus nyt olikaan...? Kiitos infosta anyway, vois tsekata ton.