Kun raja ylitetään - kuolemaan johtanut kiusaaminen

[VoDKa]

Phoebe Princen tapauksesta tulee dokumentti The Voicelta/TV5:ltä tänään kello 20.30.

En saa päähäni mikä tuo tapaus nyt olikaan...? Kiitos infosta anyway, vois tsekata ton.

Ensimmäinen juttu tässä ketjussa.

[jenni82]

Katsoin kyseisen doggarin ja luinkin jo aiemmin Vodkan avauksen aiheesta. Sellanen tuli mieleen että onko noi saanut jo tuomiot siitä ja muistelisin että joskus tuli dr.phillä juttua samasta asiasta ja että koulu olisi asetettu lopulta myös vastuuseen asiasta? Muistanko väärin?

[Nooruska]

Muistelinkin lukeneeni tuosta ja selasin tän ketjun, mutta jotenkin se meni ohi!
Kattelin sen dokkarin, karua oli. Eniten ihmetytti, että se Phoeben toinen poika (se tumma piirteinen) sai kans syytteen lapseen sekaantumisesta, vaikka ei kuitenkaan ollut (ymmärtääkseni) siinä kiusaamisessa mukana ja uskoisin, että yhteisymmärryksessä sitä seksiä sillon viikon suhteen aikana harrastettiin...

[Iitu]

Katselin myöskin tuon Phoebe Prince-dokkarin, ja ensimmäinen ajatus oli tulla tänne katsomaan, jos aiheesta on jotain kirjoitettu. Traaginen tapaus .

Tulipa sitten luettua samantien koko ketju, kun aihe entisenä koulukiusattuna liippaa läheltä. Itselleni meinasi myös käydä huonosti aikanaan, kun pakenin lumipalloja viskovia poikia. Kävelin takaperin, ja melkein tielle, jolla juuri ajoi auto. Oli muutamista senteistä kiinni se allejääminen. Joku poika kuului sanovankin, että "melkein jäi auton alle". Oli sillä kertaa onnea matkassa, kun tätä vielä kirjoittelen. Tuskinpa siinäkään tapauksessa olisi ketään laitettu vastuuseen. Oma vika olisi ollut .

[Valoviikate]

Hitsi, jäi Phoebe Prince-dokkari näkemättä. Oliko mitään olennaista mitä ei täällä kerrota?
Suomentelin lisää juttuja. Kuvat laitoin linkkeinä, koska ne olivat jumalattoman isoja.


Toinen, osittain täsmällisempi kartta kartta

Luin jostain, että Jeremiah Lasaterin vanhempia, opettajia ja koulutovereita olisi haastateltu ja heidän mukaansa kiusaamista ei olisi ollut... mutta kuitenkin tämä entinen opettaja kertoo siitä ja vaikuttaa siltä, että moni oppilas näki kiusaamista. Joten otaksun että sitä tapahtui.
Melkein kuusi jalkaa ja kuusi inchiä (yli 180 cm) pitkä ja reilusti yli 200 paunaa (90 kiloa) painava Jeremiah Lasater olisi voinut fysiikkansa puolesta olla pikemmin kiusaaja - mutta hänen lempeä mielenlaatunsa ja sosiaalinen kyvyttömyytensä ansiosta hän oli kiusattu. 14-vuotias poika ei päässyt missään rauhaan pilkalta ja ahdistelulta 600 oppilaan Vasquez High Schoolissa, Actonissa, Kaliforniassa.
Jeremiahin samanikäinen koulutoveri Caleb Neale kertoo, ettei tämä tapellut kiusaajia vastaan, vaan vain ikäänkuin otti pilkan vastaan.
"Kaikki piikittelivät häntä paljon, koska hän oli aikamoinen nörtti."


Jeremiah Lasater kuului jalkapallojoukkueeseen

Maanantai vaikutti ihan tavalliselta päivältä. Ainakin Jeremiah oli ruokatunnilla, sillä kaksi poikaoppilasta heittivät silloin ruokaa hänen päälleen, kahden muun opiskelijan mukaan. Lounaan lopussa nuorison suunnatessa oppitunneilleen, Jeremiah meni poikien vessaan. Ja lukitsi oven. Hän veti aseen ja ampui itsensä. Silloin oli 20. lokakuuta 2008.

Michael Daly, yksi pojan entisistä erityisopettajista kertoo, että Jeremiahia kiusattin vuosia. Hän sanoi pelänneensä, että teini saisi siitä tarpeekseen.
"Hän ei ottanut nippua luoteja ja yrittänyt ampua muita. Hän otti yhden luodin ja ampui itsensä." Daly oli opettanut Jeremiahia 8. luokalla ja on ystävällisissä väleissä tämän äidin kanssa. "Hän ei yrittänyt satuttaa muita. Hän oli kyllästynyt satuttamiseen, hänen satuttamiseensa."
Vasquezin opettajat sanoivat, ettei kiusaamisesta koskaan kerrottu heille. Kukaan ei epäillyt eikä nähnyt mitään, rehtori Rosemary Oppenheim sanoo.
"Olen pihavalvojana ruokatunnilla ja välipalan aikaan, enkä koskaan nähnyt kiusaamista. En voi korjata sellaista, mistä en ole tietoinen. Me olemme yhteisö ja suremme kaikki."

Muuan oppilas löysi Jeremiahin makaamasta omassa veressään noin kello 12:55.
Aseen, jolla Jeremiah päätti elämänsä, hän oli itse tuonut kouluun.

Daly sanoo nähneensä Jeremiahin joutuneen päivittäin kiusaamisen kohteeksi middle schoolissa. "Häntä kiusattiin, osoiteltiin ja häneltä varasteltiin."
Monia ongelmia läpikäynyt Jeremiah tappeli vastaan, minkä saattoi, Daly sanoo. "Hän oli usein tappeluissa muiden lasten kanssa."
Mutta Jeremiah ei kyennyt saamaan kiusaamista loppumaan.
"Jeremiah päätti tehdä jotain eri lailla high schoolissa. Hän ei aikonut enää panna vastaan."
Eikä sekään muuttanut mitään.
"Ongelma on, että häntä kiusattiin kokoajan. Jeremiah sanoi 'Olen väsynyt olemaan kohteenne'".

Lisa Alonso, erityistarpeita vaativan tytön äiti sanoo, että kiusaaminen on Vasquezissa yleistä.
"Olen tiennyt kiusaamisesta yli kaksi vuotta ja se vain pahenee."
Piirikunta tutkii Lasaterin itsemurhaa, kertoo rehtori Rosemary Oppenheim.

Pojan isä Jeff Lasater kertoo, että poikansa menetettyään hänellä on ollut vain yksi päämäärä.
"Minun tavoitteeni on varmistaa, että kukaan muu perhe ei joudu kokemaan tällaista."
Hän on puhunut kiusaamista vastaan televisiossa, radiossa ja perheorganisaatioissa.
"Tiedän, etten olisi antanut Jeremiahin kuolla miestenhuoneeseen. Jeremiah puhui meille kaikille tänään, mutta en usko, että hän ymmärsi, kuinka paljon hän sanoi."
Jeff Lasater uskoo kiusaamisen aiheuttaneen poikansa epätoivon. Hän on käynnistänyt Project 51:n taistelemaan kiusaamista vastaan.
"Toimintamme on koskettanut yli 150 lasta."
Numero 51 oli Jeremiahin pelinumero jalkapallossa.
Project 51 auttaa kiusattuja ja heidän vanhemmilleen on puhelinlinja, jonne voi soittaa mihin aikaan tahansa.
"Monet koulut eivät pidä meistä. He eivät tahdo, että katsomme julkisivua syvemmälle ja tarkastelemme, mitä todella tapahtuu, ja sama koskee joitain vanhempia."
Lasater on puhunut Project 51:stä ja poikansa itsemurhasta myös Dr. Philin ohjelmassa.

Yksi artikkeli, josta suomensin + kuvia

VoDKa mainitsi 8-vuotiaan Marie Benthamin sivulla 2.
Tämän verran tietoa löysin hänestä:
Hän oli kotoisin Irlamista, Greater Manchesterista. Hän oli täyttänyt 8 vain viikkoa ennen kuolemaansa.
Hän itki lomillaan perheelleen, että häntä kiusattiin koulussa. Hänen huolestunut äitinsä otti yhteyttä kouluun, joka ilmeisesti ainakin jollain lailla yritti kiusaamiseen puuttua. Se kuitenkin jatkui.
Eräänä koulua edeltävänä päivänä Marie sanoi, ettei aio mennä sinne. Hänen äitinsä Debbie vastasi, että hänen on seuraana päivänä mentävä kouluun, lasten pitää käydä koulua, ja lähetti Marien petiin 8:n aikaan.
Yön aikana hän hirttäytyi hyppynaruunsa. Mitään ei ollut enää tehtävissä, kun äiti löysi hänet klo 10:30.
Paikallinen neuvosto, joka tutki Marien itsemurhaa, sanoi "Mitään vakavia varoitusmerkkejä ei ollut".

Jotain taustatietoa tapausta sivuten:
Itä-lontoolainen lastenpsykiatri Dr. Guinevere Tufnell sanoo: "Itsemurhat tuossa ikäluokassa ovat harvinaisia. Paljon yleisempää on sairastua psykosomaattisiin oireisiin kuten vatsakipuihin. Hyvin harva ylittää sen kynnyksen, että tekee itsemurhan. He harvemmin osaavat päätellä 'jos tapan itseni nyt, minun ei tarvitse mennä kouluun'. 8-vuotias saattaa ajatella kuoleman tarkoittavan, että pääsee taivaaseen, joka on parempi paikka. He ehkä ajattelevat, että kuoltuaan pääsevät liittymään johonkin erityiseen - kuolleen läheisen tai lemmikin seuraan. Mutta he eivät oikein ymmärrä kuolemaa pysyvänä ja peruuttamattomana tilana."


Tarina Corrine Wilsonista, jonka on kirjoittanut hänen äitinsä Rochelle Sides, joka nykyisin tekee kiusaamista ehkäisevää työtä.
http://img407.imageshack.us/img407/8977 ... bday02.jpg
Corinne Wilson syntymäpäivänään

Corinne Celice Wilson syntyi maanantaina syyskuun 30. vuonna 1991 kello 2:06. Hän on nuorin neljästä lapsesta ja ainoa tyttö. Sinisine silmine ja vaaleine kiharineen hän oli mitä kaunein vauva. Syntymästään asti hän oli ihmeellinen lapsi, ja minä tiedän, että kaikki äidit sanovat näin, mutta hän oli niin valoisa ja täynnä persoonallisuutta. Hän teki kaiken varhain, sanoi ensimmäiset sanansa 8 kuukauden ikäisenä, käveli 11 kuukauden ikäisenä. Minun olisi pitänyt tietää, mitä minulla säilyi (store for), mutta neljän lapsen nuorena äitinsä ajattelin vain, että hän yritti pysyä isoveljiensä mukana.

Muutama kuukausi sen jälkeen kun Corinne täytti 2, minä ja hänen biologinen isänsä kasvoimme erilleen ja myöhemmin erosimme. Tapasin miehen, jonka Corinne tunsi Iskänä 3-vuotiaasta saakka, ja muutimme kaikki Texasiin vuonna -95. Corinne näytti puhkeavan kukkaan siitä rakkaudesta, jota mieheni perhe hänelle soi, erityisesti Isoäiti Jewel (Corinne miehen äiti siis), joka rakastui häneen heti kun tapasi hänet kuten monet muutkin ihmiset.
Kaikki muuttui, kun muutimme Rockdaleen v. 2000. Hänellä oli ongelmia ensimmäisenä päivänä uudessa koulussa, hän kaipasi vanhoja ystäviään ja hänestä tuntui, ettei hän sopinut sinne.

Ajattelin, että urheiluharrastus auttaisi häntä tapaamaan ystäviä, valitettavasti se vain pahensi asioita. Kun Corinne pleasi ensimmäistä vuotta softballia, hänet laitettiin joukkueeseen, jonka tytöt olivat pelanneet monta vuotta. Tytöt kiusasivat häntä ettei hän osannut pelata ja hän itki jokaisten treenien jälkeen.
Puhuin asiasta valmentajalle ja he näyttivät jossain vaiheessa lopettaneen, mutta he sulkivat hänet pois ryhmästä harjoituksissa ja kiusasivat vielä koulussa. Corinne tuli toistamiseen koulusta kotiin itkien: "Kukaan ei pidä minusta, vihaan sitä täällä."
Kehotin häntä olemaan mukava joka päivä yhdelle ihmiselle ja se näytti auttavan.
Hän sai ystävän ja heistä tuli erottamattomat. Ongelmat ilmaantuivat, kun hän muutti persoonallisuuttaan sopiakseen uusien ystäviensä joukkoon. Minä ja mieheni ajattelimme, että se oli ohimenevä vaihe. Asia tuli ilmi, kun Corinne oli tämän tytön luona kylässä ja he joutuivat hankaluuksiin.

Jostain syystä tämä tyttö piti Corinnea otteesaan, jota me emme voineet katkaista. Corinnelle syntyi muitakin ystävyyssuhteita, mutta kaikki ne liittyivät tähän tyttöön. Tästä seuraavan puolentoistavuoden aikana ei kuitenkaan ollut mainittavasti ongelmia. Corinne oli nyt 6. luokalla ja kasvamassa kauniiksi, nuoreksi naiseksi. Pojat olivat kiinnostuneet hänestä ja hän heistä. Luulen, että siitä kiusaaminen alkoi: muut tytöt eivät olleet läheskään niin sieviä kuin Corinne ja olivat hänelle kateellisia.
Lisäksi Corinne pärjäsi teoreettisissa aineissa paremmin kuin koulutoverinsa.
Tytöt sulkivat hänet ensin ryhmän ulkopuolelle saaden hänet itkemään ja sitten sovittelivat ja hyvittelivät. Sitten he sanoivat Corinnelle että hän oli lihava ja hänen hiuksensa olivat käkkärät. Yhtenä päivänä he esittivät olevansa Corinnen ystäviä, toisena haukkuivat ja tekivät hänestä pilaa.
6. ja 7. luokan välisenä kesänä Corinne alkoi pelata baseballia, pudotti vähän painoa ja kasvoi pituutta ja hänestä tuli ulkonäkönsä ja kykyjensä suhteen itsevarmempi. Tämä teki tytöistä kateellisempia ja säälimättömämpiä.

He aloittivat kampanjan Corinnea vastaan, kun tämä oli valittu laulamaan karaokekilpailussa Wacossa, jossa oli ollut yli 500 muutakin kilpailijaa.
Hänelle sanottiin, että hän oli lihava, ruma, hänen hiuksensa olivat rumat ja ettei hän osannut laulaa.

Lokakuun 6. vuonna 2004 liikuntatunnilla yksi tytöistä läipäisi häntä kutsuen häntä huoraksi. He kirjoittivat pitkin päivää hänelle lappuja, joissa sanoivat, että hän oli lihava, ruma, hänellä oli rotantukka, että he toivoivat hänen kuolevan ja että hänen pitäisi mennä kotiinsa tappamaan itsensä. Tytöt päättivät "Päivän teeman" olevan se, että Corinne menisi kotiin tappamaan itsensä. Tunsin tyttäreni oikein hyvin: hän oli rakastava, herkkä ihminen. Voin vain kuvitella sen tuskan ja hämmennyksen, jota hän tuona päivänä tunsi.
Tyttöjen oli pitänyt olla hänen parhaita ystäviään ja he halusivat hänen kuolevan.
Corinne kirjoitti luokassa pulpettiinsa "tämä koulu vihaa minua" uudestaan ja uudestaan. Minulle on kerrottu, että hän oli painanut päänsä ja itkenyt koko päivän. Heti kun Corinne lähti koulusta, tytöt sanoivat hänelle niin uudestaan.

Koulu loppui sinä päivänä aikaisemmin, koska opettajilla oli kokous, ja hänen veljensä hakivat hänet kuten he aina tekivät. Corinne pyysi heitä ajamaan yhden tytön luo, jotta hän voisi sanoa tälle tytölle jotain, mutta veljet sanoivat, ei, meidän pitää mennä nyt kotiin. Hänen veljensä Richard oli lähtenyt töistä klo 14:00. Hänen veljensä Ronald sanoi, että hän (Corinne) oli piirrellyt pirun sarvia kaikkiin kuviin, joita hänellä oli eräästä ystävästään ja juossut ylös alas portaita, jotka veivät minun huoneeseeni. Myöhemmin meille selvisi, että hän oli yrittänyt etsiä asetta.

Ronald lähti töistä vähän jälkeen 16:00:n ja minä olin kotona 16:45, jolloin löysin hänet kuolleena kun hän oli ampunut itseään päähän.

Corinne ei jättänyt jälkeensä viestiä, minkä vuoksi uskon, ettei hän halunnut kuolla, hän vain halusi vapautua paineista ja näyttää niille tytöille, kuinka pahasti he häntä olivat satuttaneet. Hänen isänsä ja minä uskomme, että Corinne tosiasiassa uskoi, että vain satuttaisi itsensä aseella ja viettäisi jonkin aikaa sairaalassa ja kaikki korjaantuisi, mitä ei tapahtunut. Sensijaan, että olisimme kuulleet tyttäremme esiintyvän rodeossa, hänen isänsä ja minä hautasimme hänet.

http://img269.imageshack.us/img269/8521/corinne01.jpg
Corinne veljentyttärensä kanssa

Tyttäremme menettämisestä aiheutuva tuska on mittaamaton. Aviomieheni kirjoitti hänen muistopuheeseeseensa, ettei ihminen tiedä mitä hänellä on ennenkuin sen menettää, mutta me tiesimme, että Corinne oli uskomattoman kaunis, taitava ja rakastettava persoona, joka teki kaikkien tapaamiensa ihmisten päivästä mukavemman. Hänen perheensä menetti kaiken 6. lokakuuta 2004 ja maailma on menettänyt enemmän kuin se koskaan saa tietää.

http://img257.imageshack.us/img257/2883/corinne04.jpg

Tällä kertaa tarina isolta siskolta:

Hei, minun nimeni on Tara ja olen 23 vuotta vanha. 12 vuotta sitten syntyi kaunis pikkuveljeni Julian. Hän muutti elämäni, teki minusta paremman ihmisen. Äidilläni oli usein kaksi tai kolme työtä, jotta hän voisi elättää
meidät, joten Julian oli minulle kuin oma lapseni suurimman osaa elämästäni. Teimme kaiken yhdessä. Kun hän kasvoi isommaksi, hän usein vahingoissa kutsui minua "äidiksi" ja aina protestoi, että olin pikemmin
hänen äitinsä kuin isosiskonsa. Perheessämme me rakastimme toisiamme ja olimme onnellisia yhdessä.

Julianilla oli aina ongelmia koulussa. Häntä kiusattiin usein koulussa ja me otimme yhteyttä kouluuun, mutta yleensä kuulimme "pojat ovat poikia". Juliania olisi voinut pitää "yksinäisenä sutena". Hän sanoi aina, ettei
hänellä ollut ystäviä ja valitti, että häntä kiusattiin koulussa. Me jopa kerran laitoimme hänet yksityiskouluun yrittääksemme saada asioita paremmille urille, mutta se ei auttanut koskaan. Hän vihasi koulua eikä ikinä
halunnut mennä sinne. Häntä pidettiin "outona" ja "erilaisena". Minulle hän oli herkkä, kaunis, omintakeinen lapsi. Hän oli hyvin kypsä ikäisekseen ja me kävimme loistavia keskusteluja.

Vuosi sitten ostin kaksikerroksisen huoneiston, jotta voisin olla lähempänä äitiäni ja pikkuveljeäni. He asuivat minun ja poikaystäväni kämpän alapuolella. Julian aloitti uudessa koulussa ja hän vakuutti että se oli parempi kun sitä kysyimme. Jos vain olisimme tienneet.

Kaksi kuukautta myöhemmin, tammikuun 10., maanantaiaamuna äitini löysi veljeni hirttäytyneenä sänkyynsä, kuolleena. Hänen jalkansa melkein koskettivat lattiaa. Äitini tuli yläkertaan ennenkuin poliisi tuli paikalle ja heräsin huutoon puhelimessa ja äitini kasvoista tiesin, että jotain oli pahasti pielessä. Hän kertoi minulle, mikä oli vialla ja juoksin niin nopeasti kuin pystyin, ajatellen, että voisin vielä auttaa häntä, mutta hän oli poissa.

Kun Julian päätti päivänsä, minusta tuntui, että hän päätti minunkin. Ajattelen häntä aina ja hän on minulle pakkomielle. Kaipaan häntä enemmän kuin mitään. Tekisin mitä tahansa hänen vuokseen. Enkä koskaan saanut sanoa jäähyväisiä. Elämä satuttaa juuri nyt.

Emme koskaan odottaneet näin tapahtuvan. Emme miljoonassa vuodessa. Aina tulevaisuutta ajatellessani, hän kuului sinne. Ajattelin aina kuolevani ennen häntä, en koskaan kyseenalaistanut sitä. Eikä meillä koskaan ollut mitään vihjeitä siitä, mitä hän aikoi tehdä. Jos olisi ollut, olisimme auttaneet häntä voimaan paremmin. Ihmiset luulevat, että jos joku on itsemurhahakuinen, se näkyy selvästi, mutta ei se aina näy.

Teidän sivustonne on koskettava ja auttava. Itkien lukiessani tarinoita muista lapsista. Olen pahoillani siitä, että maailma on niin julma ja ihmiset voivat olla niin julmia toisilleen.
Yksi lapsista sanoi "Juliania kiusattiin ja pilkattiin aina koulussa". Se särki sydämeni tuhansiksi palasiksi. Meidän pitää tehdä jotain lopettaaksemme tämä brutaalius. Meidän pitäisi esimerkiksi opettaa toisiamme rakastamaan, opettaa kärsivällisyyttä, suvaitsevaisuutta ja ymmärtämään ihmisten erilaisuutta... ja luultavasti lapset oppivat kiusaamaan seuraamalla aikuisten käytöstä... sen (kiusaamisen ehkäisemisen) pitää alkaa rakkaudella, suvaitsevaisuudella ja ymmärryksellä myös aikuisten keskuudessa.

Sydämeni särkyy pikkuveljeni takia, mutta se särkyy myös maailman kaiken julmuuden takia, ja teidän (Jaredin) perheen tuskasta ja kaikkien muiden perheiden, jotka ovat joutuneet käymään tämän läpi.

http://img228.imageshack.us/img228/704/julian02.jpg
http://img130.imageshack.us/img130/7817/julian01.jpg

[rimma]

Katsoin kyseisen doggarin ja luinkin jo aiemmin Vodkan avauksen aiheesta. Sellanen tuli mieleen että onko noi saanut jo tuomiot siitä ja muistelisin että joskus tuli dr.phillä juttua samasta asiasta ja että koulu olisi asetettu lopulta myös vastuuseen asiasta? Muistanko väärin?

Ite koitin etsiä tietoa lopullisesta tuomiosta tai päätöksestä juttuun mutta en löytänyt millään. Tämähän ei ole ihan hirveen vanha tapaus niin olisikohan vielä kesken?
Jos joku osais jotakin uutta tietoa antaa niin olis kyllä tosi tervetullutta. Tätä tapausta on tullu nyt mietittyä paljon varsinkin sen dokkarin jälkeen ja en saa mielenrauhaa millään koska tässä oli aika paljon myös ristiriitaisuuksia.

[VoDKa]

Ja taas uusi tapaus ihan lähipäiviltä.

"Mitä minun pitää tehdä että ihmiset kuuntelisivat?" Poika, 14, tappaa itsensä homoksi haukkumisen jälkeen ja kiittää Lady Gagaa viimeisessä viestissään

Kirjoittanut: Rachel Quigley
Viimeisin päivitys: 14.35, 21. syyskuuta 2011

14-vuotias poika joka kirjoitti blogissaan olevansa itsemurhahaluinen koulukiusaamisen vuoksi löydettiin kuolleena kotinsa ulkopuolelta itsemurhan tehneenä. James Rodemeyer, Buffalosta, New Yorkista, itki apua kuukausien ajan onlinessa ennen kuolemaansa. Hänen perheensä ja tuttavansa kertovat itsemurhan olleen suosittu aihe hänen keskusteluissaan.
Hän kirjoitti säännöllisesti viestejä olevansa kiusattu koulussaan ja kuinka ihmiset haukkuivat häntä homoksi.



Mutta mikä oli pahinta Jameylle, kun hän alkoi kirjoittamaan kärsimyksistään ja turhautumisestaan ja pyysi apua blogissaan, alkoivat koulun oppilaat kiusaamaan häntä onlinessa.
Noin 12 kuukautta sitten Formspringin tilillään - minne saattoi kirjoittaa tuntemattomana - toiset oppilaat alkoivat osoittaa homo-syytöksiä häntä kohtaan. "JAMIE ON TYHMÄ, HOMO, LÄSKI JA RUMA. HÄNEN TÄYTYY KUOLLA!" lukee eräässä sinne tulleessa viestissä. Toisessa lukee: "En välittäisi vaikka kuolisit. Kukaan ei välittäisi. Joten tee se. Se tekisi kaikki PALJON onnellisemmaksi!"

Syyskuun 9. päivä Jamey kirjoitti Tumblr-sivulleen: "Sanon aina miten kiusattu olen, mutta kukaan ei kuuntele. Mitä minun pitää tehdä, että ihmiset kuuntelisivat minua?"

Päivää aiemmin hän kirjoitti: "Kukaan koulustani ei välittäisi itsemurhastani, koska he kaikki haukkuvat minua hintiksi ja repivät minut palasiksi."

Hän laittoi erillisen postauksen, joka kertoi olevan kansallinen itsemurhatietoisuusviikko. Kukaan ei silti kuunnellut.



Lauantai-yönä hän kirjoitti lyriikat Lady Gagan kappaleesta The Queen Facebook-sivulleen. Kappaleessa on mm. kohta: "Don't forget me when I come crying to heaven's door." (Älä unohda minua kun tulen itkien taivaan ovelle.)

13.30 sunnuntaina hän jätti kaksi viimeistä viestiä blogiinsa sanoen toivovansa nähdä isoisoäitinsä, joka oli vastikään kuollut ja toisen viestin, jossa kiitti Lady Gagaa.

Hänen äitinsä Tracy Rodemeyer kertoi Buffalo Newsille: "Hän kosketti niin monia sydämiä, niin monia ihmisiä. En tajunnut edes kuinka montaa ihmistä hän kosketti. Hän oli suloisin, kiltein lapsi jonka voisit koskaan tuntea. Hän antoi koko sydämensä sinulle, mutta ei mitään itselleen."´
Hän sanoo poikansa mietiskelleen omaa seksuaalisuuttaan viimeisen vuoden ja hänen luokkatoverinsa tarttuivat siihen ja alkoivat kiusaamaan häntä.

14-vuotiaan ystävät kertoivat viesteistä koulun kuraattorille, mutta se tuli liian myöhään. "Hän oli täysin kiusaamista vastaan. Hänellä oli sen kanssa ongelmia aina viidenneltä luokalta lähtien. Hänellä oli itsemurhaan taipuvaisia oireita jo silloin."

Tracy kertoo yrittäneensä puhua pojalleen useita kertoja ja pyysi häntä kertomaan mikä oli pielessä, mutta hän vakuutti aina kaiken olevan ok. Viime viikonloppuna perhe meni telttailemaan ja Jamey vaikutti tuolloin todella onnelliselta.

Rouva Rodemeyer sanoi: "Hän itki usein kiusaamisen vuoksi, mutta tällä kertaa se ei tuntunut häiritsevän häntä. Luulimme hänen päässeen siitä yli."

Olivia Rinaldo, kahdeksasluokkalainen Heimin koulussa kertoo Jameyn ystävystyneen niiden kanssa, joilla ystäviä ei juurikaan ollut. "Hän laittoi aina muut etusijalle. Hän halusi heidän hymyilevän, jopa silloin kun hänellä oli pahimmat päivät kaikista."
Olivia kertoi myös, että vaikka Jamey tapasi terapeuttia ja sosiaalityöntekijää, tarpeeksi ei tehty. Maanantai-aamuna oppilaat saivat tiedon kotiinsa, että Jamey oli kuollut. Dale Bauer, koulun sosiaalityöntekijä Northissa sanoi: "Me teemme selviksi lapsille, että apua on tarjolla päivän jokaisena hetkenä tulevina päivinä."

Jamey oli oppilaana Williamsville North High Schoolissa, jossa edellinen oppilas tappoi itsensä 2010. Joe Chearmonte, ensimmäisen vuoden kunniaoppilas, tappoi itsensä helmikuussa 2010.


Joe Chearmonte.

[rii]

Kyllä sitä Suomessakin osataan. Kovin tarkkoja yksityiskohtia en tiedä, mutta kyseessä 15-vuotias Elisa, jonka vanhemmat pitävät blogia osoitteessa http://enkelielisa.vuodatus.net/ . Elisa teki itsemurhan pitkään jatkuneen kiusaamisen takia ja kyseisen koulun rehtori on ottanut yhteyttä kyseiseen isään blogin takia siitä, että on hirveen kamalaa, että joku voisi tunnistaa koulun missä tuo kaikki tapahtui Että jos sillä tasolla Suomessakin ollaan, niin kyllä kaikki KivatKoulut saa mennä itseensä ja hävetä!

[debbie]

KiVa Koulu on kyllä ihan fiksu systeemi, josta taisin tässä jo aiemmin kirjoittaa. Se on paljon systemaattisempi ja monipuolisempi ohjelma kuin mitä aiemmin on ollut käytössä. Siinä otetaan huomioon myös se hiljainen sivusta seuraaminen ja kannustetaan puuttumaan, ilman kantelijan leimaa.

Aihe liippaa henk.koht. läheltä ja uskallan sanoa, ettei skarpeinkaan opettaja, varsinkaan yläasteella, voi nähdä kaikkialle. Yläasteella kun ei olla samassa luokassa saman open kanssa, vaan joka tunnilla suurinpiirtein on eri ope. Luokanvalvoja ei ole kaikkialla. Kiusaaminen joillain yläasteen tytöillä voi olla niin hienovaraista ja ulkopuoliselle näkymätöntä, ettei sitä huomaa, jos ei tiedä ennalta.
Tiedän kuvion, jossa leikitään jotain Gossip Girliä. Yksi snobiperheen tytär leikkii olevansa joku Blaire Waldorf. Hänellä on oma seurapiirinsä, joka sitten vähättelee toisia tyttöjä ja juoruaa minkä kerkeää, kävelee käytävillä tahallaan päin ja kehottaa muitakin dissaamaan tiettyjä tyttöjä.
Tätä porukkaa ei tahdota saada kuriin, koska ei oikein ole mitään otetta asiaan.

Sitten on tietysti täysin tajuttomia laiminlyöntejä opettajien puolelta. Kun ihan fyysistä pahoinpitelyä ja kidutukseen verrattavaa kohtelua esiintyy, eikä mitään tehdä. Joskus koulun maine on tärkeämpi kuin yksittäisen oppilaan hyvinvointi.
Mutta on ehdottomasti väärin yleistää tätäkään asiaa ja tuomita kaikkia suomen kouluja helvettiin.

KiVakouluhanke on tuottanut kuitenkin hyviä tuloksia. Luulenpa, että tätä hanketta ivaavat eivät ole tutustuneet koko pakettiin eivätkä sen tuloksiin.

[otus]

Lady gaggaa varmaan kiusittiin ton käkättimen takia

[Nooruska]

^ Meni hieman ohi, mutta miten kollaasi Lady Gagan kuvista suoranaisesti liittyy ketjuun?

[Severin A]

Voisiko joku ystävällisesti valaista miksi puhutaan kiusaamisesta, kun kuitenkin on kyse fyysisestä ja/tai psyykkisestä väkivallasta??? Vai kulkeeko jossain ohuen ohut raja kiusaamisen ja väkivallan välillä?? Jos niin missä??

[onnetar]

"Itsemurhaan ajautuneen koulutytön perheelle jättikorvaukset
Julkaistu: 28.12.2011 14:11

Kiusatun ja 15-vuotiaana hirttäytyneen koulutytön vanhemmat ovat sopineet oikeusjuttunsa kouluviranomaisia vastaan Massachusettsissa, Yhdysvalloissa.
South Hadleyn kaupungin kouluvirasto maksoi Phoebe Princen vanhemmille 225 000 dollarin eli runsaan 172 000 euron korvaukset. Asiasta sovittiin oikeussalin ulkopuolella, kertoo Fox News.

Vastineeksi vanhemmat suostuivat luopumaan kaikista muista vaatimuksistaan kouluvirastoa kohtaan.

Sopimusta koskevat asiakirjat julkistettiin tiistaina kansalaisoikeuksia ajavan ACLU-järjestön pyynnöstä.

Princen perhe muutti Irlannista siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin. Tyttö hirtti itsensä tammikuussa 2010, jouduttuaan luokkatoveriensa jatkuvan ja julman kiusaamisen kohteeksi. Kiusaaminen alkoi siitä, kun Prince oli käynyt treffeillä suositun pojan kanssa.

Tapauksen tutkinnassa selvitettiin oppilaiden osuutta Princen kuolemaan. Kuulustelluista viisi teki syyttäjän kanssa sopimuksen, jossa he myönsivät syyllisyytensä mutta välttyivät samalla vankeustuomiolta.

Tapaus herätti laajaa huomiota Yhdysvalloissa ja sai useat koulupiirit muuttamaan käytäntöjään kiusaamisen suhteen.
IS"
http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/itse ... 09255.html

[Nooruska]

^ Saivat kyllä kivan summan, mutta minusta silti luopuivat periaatteestaan. Itse en olisi niinkään rahoista välittänyt, se ei tuo menetettyä henkilöä takaisin, vaan olisin vienyt jokaisen vastuussa olevan pään pölkylle.

[Hannaaaa]

Pätkiä nuoren Elisa tytön päiväkirjasta.

- Elisa kuoli helmikuussa 2011 omasta tahdostaan. Päälisin puolin elämän piti olla kunnossa, mutta jälkeen jääneiden päiväkirjamerkintöjen ja ystävän kertoman mukaan koulukiusaus oli jokapäiväistä ja julmaa.

Elisan päiväkirja

- ”Vitun huora! Kuolisit pois ja olis kaikil parempi!!!”

Niin Saku tekstas tänään. Mä tuijotin puhelinta pitkään ja tavasin sitä uudelleen ja uudelleen. En meinannu tajuta mitä siinä lukee. Vaik kai se noin on. Kaikilla olis parempi, jos mä kuolisin.

Mä puhuin isälle, et mä haluaisin vaihtaa puhelinnumeron. Se ihmetteli, et miks, enkä mä saanut sille oikeeta syytä sanottua. Enkä mä usko, et siitä apua oliskaan oikeesti. Kyllä ne jostain sen taas saisi tietoon. Jos ei muuten niin hyväuskoinen mutsi antais jollekin, joka kysyis. Eihän mutsi ymmärrä miksi joku sellainen, joka ei koskaan meil käy, kysyy mun numeroa. Enkä mä uskalla sitä kieltää. En mä haluu, et ne saa tietää, että mulla on jotain ongelmia. Mun vikaahan ne on.

”Luuleks sä olevas fiksu? Sä oot idiootein idiootti, jonka mä tiedän.”

Johanna viestitti. Kiitti vaan äikän maikalle, jonka piti taas esittää, että ketkä oli saaneet kympin aineesta. Mä ja Ville. Vaan ei Villeä kukaan kiusaa. Se on kiltti ja kiva poika, mut se saa olla rauhassa. Mä toivoisin, että Ville vois olla mun kaveri, mut kukapa haluaisi. Kyllä ne näkee mitä muut tekee Marikallekin. Mä en tajuu miksi Marika jaksaa mun kanssa päivästä toiseen. Enhän mä jaksa itekään.

Liian pitkä päivä. Joskus. Sinä vuonna.

Mä en vaan enää jaksa. En. Kaikki on vaan synkkää ja harmaata. Niin ulkona kuin ihmisetkin. Koulussa tyypit oli menneet sanomaan maikalle, että mä käytän huumeita. Jouduin terkkarin ja kuraattorin juttusille. Yritin niille selittää, et toiset vaan puhuu, mut ei ne tainneet uskoa. Ärsyttää. Mitähän äiti ja isäkin sanoo, jos ne soittaa koulusta tollasta?

Mä löysin sattumalta netistä valokuvii, joita tyypit oli ladannut mopopäivästä nettiin. Mä meinasin oksentaa, kun mä näin ne. Siel oli kuvii musta, kuvii niis tyhmis vaatteis ja kuvii mopokasteesta. Yhden kuvan päälle oli kirjoitettu mustalla R.I.P. Elisa. Mä en uskaltanut sanoo kenellekään. Ehkä mä tapan itteni ennen kuin muut ehtii ensin.

Mä oon niin väsynyt, niin hiton väsynyt. Ei jaksais mennä kouluun, ei oikeastaan jaksais ees nukkua. Kaikki tuntuu vaan ihan liian vaikeelta. Oon kuunnellut koko päivän musaa. Se helpottaa vähän. Viiltää ihon alla. Sanoja sanojen peräänkin. Vaik näistäkin mä saisin kuulla paskaa, jos joku tietäis mitä mä kuuntelen. Mut kun laulujen sanat itkettää tarpeeks, tulee edes pieni pala tätä pahaa oloa ulos ja mä jaksan taas huomisen.

On pakko jaksaa. Kohta olis hissan kokeet. Oon lukenut, lukenut ja lukenut, mutta... tuntuu, et mitään ei jää päähän. Luen ja huomaan, etten muista mitä oon lukenut. Luen ja huomaan, et hyppäsin taas monta riviä takaspäin. Ei siitä tuu mitään.

Oispa olemas joku, joka tulis ja pelastas. Veis pois.

- Me käytiin Marikan kans tänään leffas. Sen piti olla jees perjantai-illan juttu. Leffa oli hyvä, ei siin mitään. Siel leffas vaan ei ollut kovin montaa tyyppiä, mut just tietty Saku ja Oskari. Ne istu parin penkkirivin päässä meistä ja heti, kun ne näki meidät alkoi naureskelu ja paskan puhuminen. Ne sanoi mua ja Marikaa ties miksi ja alkoi heitellä pop corneilla. Teki ihan kamalasti mieli lähteä pois kesken leffan, mutta en mä kehdannut. Mitä jos joku olis tullu kysymään, että miks me lähdettiin tai jotain?

Leffan jälkeen Saku tarras mun takista kiinni pihalla. Se painoi mut seinää vasten ja tuli ihan kiinni. - Mä saatana tapan sut, se sanoi ja nauroi ihan kiinni mun naamaan. Marika huusi sille ja se päästi irti. Mä luulin, et ne lähti Oskarin kanssa johonkin. Mut sit kun Marika oli lähtenyt kotiin, mä tajusin, et ne kulki mun perässä. Ne ei tulleet lähelle, mut mä näin ne aina välillä. Ne jutteli ja nauroi. Mä kuljin aseman ohi ja mietin, et olisko se ratkaisu. Mitä jos kävelis kiskoille ja jäis odottaan junaan. Istuis alas ja odottais. Se tulis ja veis. Ja sit ei enää sattuis, ei itkettäis, ei ahdistais. Mut mä valitsin elämän. Mä kävelin ohi ja kävelin kotiin.

Isä ja äiti ei olleet kotona. Kämppä oli tyhjä ja pimeä. Mä ehdin huokaista helpotuksesta, kun sain oven kiinni. Vaan sit alkoi kuulua huutoa. Ne oli tulleet mun perässä ja meuhkasi rappukäytävässä. Jompikumpi hakkasi ja potki meidän ovea ja ne molemmat huusi tappouhkauksia. En tiedä kuuliko kukaan. Tai välittikö.

Mä en välitä. Mä oon päättänyt, et mä en välitä. Mun on pakko. Muuten ne tappaa mut.

Voi vittu!

- Liikkatunnin aikana mun reppu oli kadonnut pukkarista. Mä etin ja etin sitä, mut en löytänyt. Käytävässä pari tyttöö katteli mua naureskellen. Sillon mä tiesin, et ne ties missä mun reppu on.

Ei oo ainakaan kuivaa lukemista, yks sano ja nauro ja mä tajusin. Mä juoksin suihkuun ja siellähän se oli. Kirjat levitettynä pitkin ja poikin lattiaa ja suihku päällä. Kaikki kirjat oli ihan märkiä, samoin mun kännykkä ja maskotti, jonka Marika teki mulle. Mulla meni pieni ikuisuus, kun kotona talouspaperin ja hiustenkuivaajan kanssa kuivatin niitä kirjoja. Kännykkä ei siitä enää toennut. Mä otin käyttöön mun vanhan puhelimen, eikä isä ja äiti huomanneet mitään. Tossa ei kyllä ole nettiä eikä mitään ja se ottaa päähän.

Nyt pitää vaan olla kuin ei oliskaan. Ettei kukaan nää missä kunnossa mun kirjat on. Vähän kyl hirvittää mitä maikka sanoo sitten, kun ne pitäis palauttaa. No ehkä mä en ole palauttamassa niitä.

Mä en menny tänään kouluun.

- Lähdin kyl ihan normaalisti kotoa reppu selässä, mut mäessä alkoi ahdistaa. Tuntu kuin ei olis saanut henkeä ja mä tahdoin pois. Lähdin. Kuljin koko päivän pitkin ja poikin fillarilla, välillä pysähdyin hetkeks ja kävin hakee limsaa. Syksy on oikeestaan ihan kiva. Mulla oli kyl koko ajan huono omatunto, ku en menny kouluun. Sinne pitäs mennä. Enkä mä haluu alkaa lintsaamaan, mut just nyt tuntuu ihan liian pahalta. En halua nähdä niitä ihmisiä, en koulua, en ketään... En yhtään mitään.

Marika soitti koulun jälkeen. Ihmetteli miksi en ollut siel. Yritin alkuunsa selittää, et olin kipee, mut ei se mennyt läpi. Se tuntee mut ihan liian hyvin. Onneks on sentään Marika <3. Ilman sitä mä en jaksais yhtään.

Tänään mun päässä oli kaikenlaista kummaa. Mä istuin yhdellä penkillä, yhden tien varressa ja kattelin ohiajavia autoja. Mietin mitä se olis, jos juoksis yhden alle. Kattelin, et näkyiskö samanlaista kuin isän auto. En tiedä miks just isän, mut niin mä tein. Ei tullut isän autoo, enkä mä juossut mihinkään. Mä jäin tänne ja pakko kai katsoa mitä huomenna on koulus. Mua oksettaa pelkkä ajatus.

Tänään olis ollu kuvataidekoulu ja isä olis lähtenyt viemään mua sinne, mut mä en halunnu mennä. En jaksa. Tuntuu, etten jaksa yhtään mitään. Parempi vaan olla kotona omineen...

Tänään sattu.

- Mä lähdin pyörällä koulusta. Mäessä oli vaeltamassa puol luokkaa. Ne huus mun perään kaikkee kurjaa. Ne haukku ja nimitteli ja sano huoraks ja muuta. Sit mutkan takana oli Marko ja Valtteri. Marko huus: - Nyt se tulee! ja sit mä olinkin jo siinä niitten kohilla. Mä yritin pyöräillä vaan mahdollisimman pian pois siit, mut Valtteri tönäs mua ja mä lensin pyörän kans pitkin poikin. Valtteri huus jotain ja sit ne nauro. Pikkuhiljaa siihen valu muitakin ja ne kaikki nauro. Mä koitin olla näyttämättä, et mua sattu, vaik sattu niin saakelisti. Farkut meni toisesta polvesta rikki ja päätä särki ja kämmenet oli ruvella. Mä nousin ylös ja lähdin polkeen kotiin ja se nauru kuulu vaan kaikkialla. Kun se katos, mä aloin itkee ja itkin kotiin asti. Musta tuntu, etten mä nähny kunnolla. Kotona peilistä mä tajusin vihdoin mikä se juttu oli. Mun toisessa silmäluomessa oli reikä. Kai siihen oli pyörä jotenki osunu. Isä tuli kotiin, mä sanoin sille vaan, et kaaduin pyöräl. Se oli huolissaan. Äiti ei ollu huolissaan kuin farkuista, ku taas pitää ostaa uudet. Mä en olis halunnu sanoo niille mitää.

Faces oli viestei: "Kiva pelle", "Oli komee temppu", "Mitä sä nyt tolleen", "Otetaaks huomenna uusiks?" Mä en taida mennä huomenna kouluun.

Koulun pihalla yks poika osoitti mua sormella ja huus:

- Toi hyväksy mut fb-kaveriks. Kuvitteleeks se oikeesti, että mä oon sen kaveri? Ja kuinka ollakaan, kaikki nauroi.

Mä yritän aina ehtiä koulun ovelle ennen kuin kello soi. Siinä voi tulla tuupituksi tai jäädä vähän jalkoihin, mut se on silti parempi kui se mitä tänään taas tapahtu. Simo, Toni ja Elias tuuppi mua pihalla. Ne töni ja nauro ja pikkuhiljaa me kulkeuduttiin kohti välituntialueen rajoja. Lopulta Toni tönäs mua niin, et mä kaaduin. Pojat nauro ja tokas: - Me kerrotaan maikalle, et sä et pysy pihal.

Mä jäin siihen istumaan. En välittänyt, vaikka kello soi. Tai kyllähän mä sit kömmin tietty ylös ja lähdin kouluun, mut en pitänyt kiirettä. Matikan tunti on ihan käytävän päässä ja nyt käytävät oli jo ihan täynnä. Kaikki istui käytävän molemmin puolin niin, et niiden jalat oli lomittain toisissaan kiinni. Siitä mä yritin sit pujotella jotenkin yli, mut eihän siitä mitään tullu. Osa potki mua nilkkoihin ihan kunnolla ja monta kertaa mä meinasinkin kaatua. Sit mä tulin oman luokan kohdalle ja Elias potkaisi niin kovaa, et mä horjahdin ja kaaduin suoraan Kristianin jalkojen päälle. Kristian kiros kovaa ja uhkas, et se hakkaa mut koulun jälkeen.

Kun vikat kässäntunnit päätty, mä jäin oottamaan, et muut olis jo mennyt. Kässänmaikka katto mua vähän ihmetellen, mut ei se mitään sanonu. Mua pelotti ihan kamalasti, et jos pojat taas olis odottamassa mua. Ei ne ollut. Suurimmaks osakshan ne vaan uhoo, mut kun... Mua pelottaa silti.

Bilsanretkipäivä. Syksyllä. Se vuosi.

- Mä vihaan bilsanmaikkaa! Se on ihan idiootti. Meil oli tänään retki. Käytiin kattomassa erilaisii kasveja ja nähtiin me pari oravaakin siinä sivussa. Ne oravat oli ihanii.

Mä olin ihan intona retkestä. Sais olla ulkona. Oli nätti päiväkin. Mut mitä siitä taas tuli? Luokkakaverit keksi kesken retken, et on kiva heitellä mua kävyillä. Mä kuljin ihan maikan vierellä ja koitin jutella sille, mut ne heitteli silti. Eikä maikka muka huomannut. Pari kertaa joku käpy lens ohi meidän yli ja silloin se vähän katto kulmat kurtussa, mut ei se mitään sanonut. Ei tietty. Kukapa sanois. Kuka välittäis.

Mä liityin tänään faceen, kun Marika on niin monta kertaa sitä jo pyytänyt. Mä liitin kaveriks Marikan, isän ja pari serkkua. Samassa alkoi tupata kaveripyyntöjä koulukavereilta. Mä en tajuu. Eihän ne oikeesti mun kavereita ole. Onko se sitten niin hiton hienoo, et on facessa mahdollisimman monta kaveria? Ne oli kaikki Marikan kavereita, enkä mä ollu yhtään tajunnut, et Marikalla on niin paljon kavereita siellä. Eihän ne ihmiset kehtaa oikeessa elämässä ees näyttää naamaansa Marikan kanssa.

Joku soitteli tänään pitkin iltaa mun kännykkään. Joko se löi luurin kiinni heti, kun vastasin tai sit linja oli hetken auki. Kuulu vaan jotain kolinaa. Kukahan se oli?

päivä pahan jälkeen. Se sama kuu. Joskus.

- Pelotti mennä kouluun. Koko matkan mä arvoin, et sanonko maikalle. Sanonko jollekin. En sanonu. Pääsee helpommalla, ku ei kantele. Mitä ne mulle tekis, jos mä kantelisin?

Pojat seiso koulun pihalla porukassa. Ne tuijotti mua ja naureskeli, mut kyllä niistä näki, et nekin mietti sitä. Oonko mä kertonut jollekin? Kerronko? Mut ne kai ties, etten mä kerro ettei näin kävisi enää. En kerro, mut musta tuntuu, et ne tekee sen silti viel.

Mä en mennyt koulussa syömään. Seisoin hetken ruokalan ovella, mut sit mua alkoi huimata. Katselin muita ja toivoin, et olisin niin kuin ne. Ihan kuka vaan muu, mut en mä. Sit oli pakko lähteä ulos.

Koulus on yks ysiluokkalainen poika. Mä en tiedä mikä sen oikee nimi on, mut kaikki sanoo sitä Inniksi. Ne väittää, et se tykkää musta ja se hymyilee mulle. Ei pahasti vaan ihan nätisti. Mut ihan varmasti muitten puheet on vaan kiusaamista. Ne toivoo, et saa mut kiinnostumaan siitä ja sit ne potkii hajalle. Mut en mä mene tohon mukaan. Inni ei ole sellainen, joka tykkäisi musta. Se on kova jätkä moponsa ja lävistystensä kans. Miksi ihmeessä se katsoo mua?

Pahin päivä tähän asti. Tässä kuussa. Jonain vuonna.

- Se lähti ihan käsittämättömän pikkujutusta enkä mä tajuu miten siitä kasvokin niin tolkuttoman iso. Meil oli koulussa siivouspäivä. Rämmittiin kaikki koulun alueen ojanpohjat ja raavittiin nurmikot puhtaaksi roskista. Löyty ihan käsittämätön määrä pulloi ja tölkkei ja karkkipaperia. Tytöt hihitteli jokaiselle kortsukääreelle, jonka ne löys. Niillä oli joku kisakin siitä, et kuka löytää eniten.

Kiitoksena siivouksesta kaikki sai ruuan jälkeen luokassa jätskit. Meidän luokan kohdalla vaan oli sattunut joku laskuhäiriö ja meille tuli yks ylimääräinen. En tiedä mitä sille olis pitänyt tehdä, mut ope keksi lopulta, et se antaa sen palkinnoksi sille, joka pärjäs parhaiten matikankokeessa. Mulle. En mä sitä jätskiä oikeastaan ees halunnut. Olis ollut parempi, ku sen olis saanut joku muu. Pojat alkoi kärttää sitä. Anna se mulle. Anna se mulle. Olisin mielellään antanut, mut kelle? Niitä oli monta. Lopulta mä päädyin syömään sen jätskin ite. Kun mä avasin paperin, Teemu tokas: - Me tapetaan sut koulun jälkeen.

En mä uskonut. Eikä ne tappanu. Hakkas vaan.

Mä olin lähössä koulusta, kun Teemu ilmesty opejen parkkikselle. Sitä seuras monta muutakin poikaa. Ne tuli, löi, kaatoi mut maahan ja potki. Kun ne lähti, mä makasin nurtsilla ja itkin. Kukaan ei kai nähny tai ketään ei kiinnostanu.

Mun kylkiin sattuu ja mua pelottaa, mut en mä sano kellekään. Asiat ei voi muuta kuin pahentua.

Mopopäivä. Paska kuukausi. Mun vuonna.

- Mopopäivä oli tänään. Mä tahtoisin puhuu jollekin, mut en mä voi. Mua alkaa vaan itkettää. Itkettää nytkin, kun mietin näitä. Paskat. Ei pitäis välittää niistä. Ei pitäis, mut miten se tehdään?

Meidän piti pukeutuu kuin idiootit. Piti olla alusvaatteet normikamppeiden päällä, uimalasit päässä ja kirjat ämpärissä. Marjut oli kova. Sillä ei ollu mitään. Mut sen kävi vielä huonommin. Pojat repi siltä paidan päältä, totes, et nyt näkyy se mikä pitikin ja maalas sen naaman oranssiksi sormiväreillä.

Mopokaste oli ja meni. Mä näin puukässän aulassa ne pojat, jotka oli siellä vessalla silloin. Ne tuli ja tarras mua niskasta ja upotti pään veteen. Mä yritin olla kuin ei tuntuis missään, mut ne piti mua liian kauan. Mä hätäännyin. Vedin vettä henkeen ja... sit ne päästi mut pois ja mä pärskin ja tyrskin ja ne nauro.

Vaan juhlat oli se vaikein juttu. Se on ihan kauheeta. Osa joutu riisuu siellä. Osa tekeen muita juttuja. Kaikki liitty enempi tai vähempi seksiin. Oli olevinaan muka hauskaa. Taustalla soi jotain tosi synkkää. Mua ahdisti. En mä siellä paljon joutunut tekeen, mutta pelotti koko ajan, että ne ottaa mut.

Kotimatkalla ne pojat kulki mun perässä. Ne nauro. Ei muuta, muta ne nauro. Se sattu.

Joku toinen päivä. Helvetin alkamisen kuussa. Joskus.

- Mopokasteesta puhutaan päivittäin. Kaikki puhuu ja mua oksettaa. Pari kasiluokkalaista poikaa seurasi mua vessaan. Mä vihaan käydä siellä. Se on syrjässä kaikesta, eikä opet näe mitä siellä tapahtuu. Ei jos ei joku sano ja kuka mun puolesta sanois?

Mut ne pojat seuras mua. Mä huomasin sen jo portaissa, kun laskeuduin alapihalle. Ne kulki niin liki, että meinasin kaatua. Horjahdinkin, mut pääsin takas tasapainoon. Astuin vaan huonosti nilkan päälle ja sitä särkee. Isä kysyi mikä siihen kävi, mut en mä sanonut. Totesin, että muljahti liikkatunnilla. Miks mä huolestuttaisin sitä turhaan?

Ne tuli ihan vessan ovelle asti silleen. Kiinni mussa. Sit ne tarras käsiin ja painoi seinää vasten. Toinen painu mua vasten niin, etten mä saanut kunnolla henkee. "Tiedätkö ne pesualtaat puutyöluokan aulassa?" Se kysy. Mä nyökkäsin hiljaa. "Me hukutetaan sut. Hukutetaan sinne kuin kissanpennut". Sit ne meni pois. Mäkin halusin mennä.

Joku päivä. Jossain kuussa. Joskus.

- Hymy on hyvä lavaste. Kun hymyilee, kukaan ei tajua, että on paha olo. Kun hymyilee, ne eivät ymmärrä, että sattuu. Aikuiset käskee olla kuin ei välittäisi, mutta se saa ne yrittämään vaan kovemmin. Jos tämä sattuisi. Tämä heiluttaisi. Saisi itkemään. Mä en itke. En. En ainakaan niin, että kukaan näkis. En jätä jälkiä pahasta olosta. En halua tätä kenellekään muulle.

Yläaste alkoi. Tytöt on olleet ihan intopiukalla. Nyt ollaan niin isoja. Ne vetää röökiä koulun mettässä piilossa, vaikka ei kukaan oikeesti välitä. Ne kulkee minihameissa ja höpöttää kellä on kortsuja lompakossa. Iso tyttö, nainen, on valmis kaikkeen. Tässä ja heti. Kenen kanssa vaan. Kukaan ei sano, että on vielä neitsyt. Ei sitä kehtaa sanoa, vaikka saleen ainakin melkein kaikki on. Yhtenä aamuna, yhdellä koulutiellä, kasvettiin isoiksi. Lakattiin olemasta lapsia.

Ei mulla montaa kaveria ollut ala-asteellakaan, mutta siellä se oli jotenkin toisenlaista. Muistan miten leikittiin petseillä Marikan kanssa. Sillä oli aina taskut täynnä kissoja, koiria ja marsuja. Eteenkin niitä marsuja. Marika on mun kanssa yhä, vaikka joskus musta tuntuu, että pitäisi käskeä sitä häipymään. Se saa osansa, kun on mun kans. Se ei ole turvassa. Ei kukaan lyö tai mitään, mutta ne sulkee mut ja Marikan ulos. Eilen välkällä mun pulpetti oli raahattu luokan nurkkaan, pois muiden joukosta. Kirjat oli levitetty repusta pitkin lattiaa ja mä yritin kerätä niitä kasaan ennen kuin ope huomaisi. En ehtinyt siirtää pulpettia vaan istuin sinne missä se oli. Ope kattoi, mutta ei sanonut mitään. En sanonut mäkään. Kantelijoille käy vielä huonommin.





En pystynyt ensin itse lukemaan tätä kokonaan. Tuli niin huono olo...
Tiedän itse koulukiusattuna miltä tämä kaikki tuntuu.

...kaikki eivät ole niin vahvoja. Näistä ei niin vahvoista tulisi pitää huolta, samalla lailla kuin vahvemmista yksilöistä.
Ja yleensä nämä heikommat ovatkin niitä vahvoja, mutta ovat menettäneet toivon, koska kukaan ei viitsi auttaa.

Lasta täytyy kuunnella ja pitää hyvänä, jos näkee että kaikki ei ole hyvin.
Älä jätä kuuntelematta edes niitä pieniä "ei niin tärkeitä" asioita.
Äläkä koskaan vähättele lasta.