Tässä erittäin pitkä sepustus tästä aiheesta. Luin nimittäin topikin lävitse ja jäin kaipaamaan vähän tarkennuksia yms.
Uunisurma
”Pieni” jälkireferointi aiheesta. Vaimon oikea nimi oli siis Hilkka, miehen nimeä en muista, kutsun Paavoksi, sukunimi Saarinen. Lähteenä käytin tällä kertaa komisario K. Pietikäistä Kokemäeltä, kirjassa Poliisi kertoo Suomalaisia rikostapauksia 1.
Perhe-elämää
Tammikuun 17.päivänä vuonna 1947 vihittiin avioliittoon jo lapsuudesta toisensa tunteneet Hilkka ja Paavo. Nuoripari asettui asumaan Kokemäen Krootilan kylässä sijaitsevaan Hilkan kotitaloon.
Toukokuussa 1947 syntyi esikoinen Seppo. Heinäkuussa 1948 Lasse. Maaliskuussa 1950 Leila.
Joulukuussa 1953 Leo. Syyskuussa 1957 syntyi vielä Liisa. (nimet eivät liene oikeita)
Naapureiden ja lastenkin kertoman mukaan Hilkka sai kokea jatkuvaa pahoinpitelyä miehensä taholta. Hilkka ei pystynyt kunnolla hoitamaan perheen talouteen liittyviä tehtäviä eikä huolehtimaan lasten siisteydestä. Tätä mieltä olivat sekä naapurit että aviomies.
Naapureiden kertoman mukaan Paavo oli raaka ja kovaluonteinen mies, joka käytti suhteettoman paljon alkoholia ja pahoinpiteli vaimoaan aivan aiheettomasti. Naapureiden huomautettua asiasta Paavolle tämä kielsi naapureita puuttumaan siihen jos hän vaimoaan kurittaa.
Sivullisten, lähinnä naapureiden mielestä molemmat Lahtiset olivat omalla tavallaan luonteeltaan poikkeavia ihmisiä.
Paavo Lahtinen rajoitti naapureiden tapaamista. Vaimo poikkeili naapureissa mieheltään salaa. Hilkka kertoi miehensä pahoinpitelyistä ja näytti kehossaan olevia pahoinpitelyjälkiä. Usein kädet ja jalat olivat mustelmilla tai silmä mustana. Erään kerran Hilkka näytti kädessään olevia haarukan jälkiä ja kertoi miehensä lyöneen häntä koska hän on muka syönyt kuin sika.
Hilkan mukaan aviomies oli joskus myös uhannut tappaa hänet ja sanonut tekevänsä sen niin hyvin ettei joutuisi siitä koskaan kiinni. Paavo oli uhatessaan vielä maininnut, että Hilkalle käy samoin kuin Kyllikki Saarelle.
Varsinkin kauppareissuilla Hilkka poikkesi usein naapuriin. Siellä hän laski rahat, jotta näkisi että oli saanut varmasti oikein vaihtorahaa. Jos puuttuisi muutamakin penni, tulisi kotona selkäsauna. Jos rahaa puuttui saattoivat naapurit antaa puuttuvat pennoset Hilkkaa auttaakseen. Lapsilisärahojen lisäksi Hilkan piti aina luovuttaa kaikki työllä ansaitsemansa rahatkin Paavolle.
Kerran Hilkka kertoi naapurissa miehensä hakanneen häntä ensin ja sitten painaneen hänen päänsä lasten ulosteita ja ruuanjätteitä täynnä olevaan ämpäriin. Hilkka olikin mustelmilla ja vaatteet tahriintuneet, joten naapurilla ei ollut syytä epäillä.
Naapureiden mukaan Hilkka oli hieman yksinkertaisena ihmisenä kuitenkin tyytyväinen elämäänsä.
Paavon mielestä Hilkka ei osannut keittää perunoita, joskus ne olivat liian kovia joskus liian pehmeitä. Usein ruokailuvälineet oli katettu pöytään väärin. Paavo ei myöskään hyväksynyt sitä, että naapurit lahjoittivat Hilkalle ja lapsille esineitä tai vaatteita. Paavo rikkoi tai hävitti ne säännönmukaisesti.
Paavo säilytti vaimonsa kertoman mukaan sänkynsä alla kirvestä, jolla hän oli uhannut tappaa vaimonsa ja laittaa ruumiin käymälän alle. Kerran Paavo kuristi vaimoaan kurkusta ja kuljetti tämän väkisin kamarista keittiöön, missä otti kirveen ja uhkasi tappaa vaimonsa. Hilkka pääsi pakenemaan takaisin kamariin, mutta Paavo tuli perässä kirves koholla. Kirveen huitaisu osui kuitenkin pöytään, josta irtosi pala. Sama päivä jatkui siten, että Paavo alkoi moittia vaimoaan kenkien puhdistusliinan hukkaamisesta. Hilkka ei etsinnöistä huolimatta löytänyt sitä. Paavo löi sitten vaimoaan monta kertaa nyrkillä päähän, kaatoi tämän lattialle ja potki selkään. Aikansa potkittuaan käski vaimon nousta ja jatkaa etsintää. Kun vaimo nousi Paavo heitti pöydältä perunoita ja perunankuoria vaimon kasvoille. Sitten hän kaatoi laatikollisen polttopuita lattialle käskien vaimoa keräämään ne. Ennen kuin tämä ehti aloittaa, Paavo heitti häntä halolla sääreen. Iskun voimasta Hilkka joutui istumaan tuolille, jolloin siippa tarttui häntä kurkusta ja sylki päin kasvoja. Episodin jälkeen vaimo keräsi halot laatikkoon ja siivosi roskat lattialta.
Hilkka kertoi eräälle naapurille että Paavo löi häntä kerran pullolla päähän, kun yksi kaljapullo oli hänen mielestään viety. Sama naapuri kertoi, että nuorimman lapsen syntyessä kotona Paavo lähti juopottelemaan, eikä suostunut hakemaan kätilöä. Vanhin lapsi, alle 10vuotias Seppo haki kätilön koulusta tultuaan.
Usein Hilkka valitti, ettei mies antanut hänen lämmittää huoneita ja hän joutui joskus näkemään nälkää, koska mies ei halunnut ruokkia laiskaa ämmää. Kerran Paavo oli syöttänyt vaimolleen väkisin kilon suolaa. Joskus Paavo määräsi vaimon luomaan talvella auki tien, jota koskaan ei käytetty.
Hilkan ja Paavon luona asui puoli vuotta vuokralainen. Saariset olivat tuolloin olleet naimisissa vajaat pari vuotta. Tämä joutui usein kuulemaan pahoinpitelyn ääntä, läimäyksiä ja kolinaa. Usein Hilkka oli huutanut: Paavo, älä lyö.
Ei ollut epätavallista, että Hilkka joutui lähtemään miestään pakoon. Joskus mies sai hänet kiinni, toi takaisin sisälle ja jatkoi pahoinpitelyä. Joskus hän lopulta sulki vaimonsa eteisen komeroon ja lähti itse pois. Tällöin Hilkka huusi vuokralaista ja tämä päästi hänet komerosta.
Hilkka kävi myös puhumassa poliisille. Usein hän pyysi poliisia mukaansa miestä rauhoittamaan.
Vuonna 1958 sosiaalilautakunta otti huostaansa neljä vanhinta lasta ja sijoitti heidät eri perheisiin. Nuorin oli adoptoitu jo aiemmin. Samana vuonna Hilkka joutui olemaan puoli vuotta hoidettavana kunnalliskodissa. Siellä hän oli ollut ajoittain aiemminkin.
Elämä jatkui entisenlaisena jouluun 1960 asti.
Jouluvalmistelut
Aatonaattona, 23.12.1960 Hilkan nähtiin menevän kirves olalla metsään. Hän toi sieltä joulukuusen. Sitten hän kävi erään naapurin kanssa kaupassa. Kauppamatkalla Hilkka kertoi, että teki jouluvalmisteluja koska Seppo-pojan pitäisi tulla joulunpyhinä käymään kotona. Hilkka tiedusteli puuron keitto-ohjetta ja kyseli mitä pitäisi ostaa miehelle lahjaksi. Kotimatkalla hän sanoi lämmittävänsä seuraavana aamuna saunan. Tämän jälkeen naapurin emäntä ei enää nähnyt Hilkka Saarista. Hän odotti tätä seuraavana päivänä kuuntelemaan aamuhartautta radiosta. Emäntä myös totesi, että saunaa ei lämmitetty seuraavana eikä sitä seuraavana (24.12 ja 25.12)päivänä.
Paavo pääsi aatonaattona töistä klo 16.00. Hän nouti tuttavaltaan tilaamansa Nordfors viinipullon. Kotiin hän saapui noin klo 17.00. Kotiin saavuttuaan hän huomasi ettei vaimo ollut tehnyt jouluruokia tai pessyt lattioita, vaikka Seppo oli tulossa käymään kotona. Sen sijaan vaimo oli hakenut joulukuusia kaksikin. Ne olivat pihamaalla, eikä hän kantanut niitä sisälle.
Paavo oli sopinut lähtevänsä baariin työkaverinsa kanssa. Hän lähti kotoa klo 18.00.
Baarin jälkeen työkaveruksilla oli aikomus mennä juomaan kaverin kotiin. Tämän vaimo oli iltavuorossa. Ensin he hakivat Saaristen kotoa lisää juotavaa. Työtoveri jäi ulos odottamaan. Heti Paavon mentyä sisälle ulos tuli Hilkka hakemaan vettä kaivolta. Vaihdettiin tervehdykset.
Paavo tuli ulos ja sanoi vaimolleen että tulee illalla kotiin. Tämä oli vastannut suunnilleen ”kyllä kai sitten”.
Illan aikana miehet joivat useamman pullon alkoholia. Saarinen lähti omien sanojensa mukaan kotiinsa puolenyön aikoihin. Kotimatkaa hän ei sanojensa mukaan muistanut, mutta kotiin saapumisen kyllä.
Joulu 1960 Seppo-pojan kertomana
Hilkka oli kirjeellä pyytänyt Seppo-poikaa jouluksi kotiin.
Seppo oli lähettänyt isälleen ennen joulua kortin ja ilmoittanut saapuvansa Tapaninpäivänä, mutta saapuikin jo joulupäivänä koulutoverinsa Laurin kanssa. Isä ei ollut vielä saanut hänen lähettämäänsä korttia.
Poikien tullessa (25.12) Paavo oli yksin kotona. Hän oli siivoamassa tupahuonetta, jossa oli mm suuri leivinuuni. Uuninpäältä Paavo oli heitellyt alas jotakin rojuja, mutta lopetti heti kun näki pojat. Hän kehotti poikia menemään keittiöön , jonne tuli itsekin lukittuaan ensin tuvan ja eteisen välisen oven. Seppoa ihmetytti tämä, koska ovea ei aiemmin ollut ikinä lukittu.
Seppo kyseli äitiään, johon Paavo vastasi tämän lähteneen jonnekin jouluaattona (24.12), kun Paavo oli viemässä puita liiteristä saunalle. Seppo kysyi oliko äiti mennyt erääseen naapurikunnassa sijaitsevaan taloon, jossa oli tehnyt tilapäistöitä. Isä oli vastannut varman kuuloisesti ettei äiti sinne ollut mennyt.
Joulupäivä vietettiin keittiössä, joka isän mukaan oli ainoa lämpimänä pidetty huone talossa. Hän sanoi heidän nukkuvan tässä huoneessa Hilkan kanssa nykyään. Vaimo nukkui kuulemma ennen keittiön viereisessä huoneessa, josta he hakivat toisen sängyn keittiöön poikia varten. Muiden huoneiden ovet olivat lukossa, paitsi keittiön.
Seppo ihmetteli isän oikean käden sormien päällä olevia ruhjevammoja. Paavo sanoi niiden puristuneen tiilien väliin. Jos puheeksi otettiin Sepon äiti Paavon kasvot muuttuivat punaisiksi ja hän vaivaantui ja vaihtoi heti puheenaihetta.
Kun koulukaveri Lauri meni yksinään käymään ulkona, Paavo Saarinen oli seurannut liikkeitä ikkunasta. Samoin jos pojat menivät ulos kahdestaan.
Tapaninpäivänä (26.12) Seppo ja Lauri kävivät kellarissa ja muissa ulkorakennuksissa. Saunassa he kiinnittivät huomiota ettei siellä ollut puita, vaikka Paavo oli sanonut niitä jouluaattona sinne vieneensä. Poikien mukaan saunaa ei ollut lämmitetty todennäköisesti aattona eikä joulupäivänäkään. Pojat eivät puhuneet Paavolle havainnoistaan.
Koulutoveri Lauri lähti kotiinsa heti joulun jälkeen. Seppo oli kotonaan 1.1.1961 asti.
Ilmoitus poliisille
Tammikuussa 1961 naapurit ilmoittivat poliisille etteivät olleet nähneet Hilkka Saarista aatonaaton jälkeen. He kertoivat ilkan valmistelleen joulua ja odottaneen poikaansa kotiin jouluksi.
14.1.1961 poliisi kuulusteli asiasta Paavo Saarista. Tämä suhtautui vaimonsa katoamiseen erittäin välinpitämättömästi. Hän sanoi vaimon kadonneen jouluaattoyönä hänen vierestään sängystä, kun Paavo nukkui. Lisäksi hän sanoi ettei välittänyt tietää vaimon olinpaikkaa.
Hän kertoi saapuneensa aatonaattona kotiin puolilta öin. Vaimo oli ollut jalkeilla ja laittanut iltapalaa. Sitten oli menty nukkumaan. Ei ollut ollut riitaa. Vaimo nukkui seinän puolella.
Yöllä Paavo oli käynyt ämpärillä tarpeillaan. Vaimo ei ollut herännyt.
Paavo oli herännyt aamulla klo 10. Tällöin ei vaimoa ollut enää näkynyt. Saarinen sanoi olleensa käsityksessä, että vaimo oli lähtenyt taas omille reissuilleen. Vaimon vaatteista hän mainitsi kadonneeksi mustan pitkän päällystakin, harmaan leningin ja punaisen villatakin.
Koska liikkeellä oli runsaasti huhuja henkirikoksesta, poliisi haki Paavo Saarisen kuulusteluun 27.5.1961. Kuulustelut eivät tuottaneet kummempaa tulosta ja Saarinen vapautettiin 7.6.1961. Poliisi suoritti vangitsemisaikana kotietsinnän. Perusteellisessa etsinnässä otettiin näytteitä seinistä, lattioista ja huonekaluista. Samoin tutkittiin tilan ulkorakennukset ja lähiympäristö. Lisäksi tontilla suoritettiin lukuisia kaivauksia. Vapauttamisen jälkeenkin Saarista kuulusteltiin useaan otteeseen.
Eräs naapuri kertoi kuulustelussa, että Saarisen asunnon ikkunoita oli pidetty auki lähes jatkuvasti Hilkan katoamisen jälkeen, jota ei ollut tapahtunut juuri koskaan aiemmin. Asunnon lattioita oli myös pesty. Tämän naapuri näki, kun kävi salaa ikkunasta kurkistamassa. Lisäksi Paavo oli aikaisin keväällä 1961 kääntänyt maata 40metrin päästä talosta. Samoin Saarinen oli polttanut pihamaallaan patjan sisälmykset ja pitänyt patjan päällistä kauan narulla tuulettumassa.
Paavo kiisti siivonneensa isommin asunnossaan tai polttaneensa patjan sisällystä. Maata hän oli kääntänyt perunamaata varten. Poliisi löysi pihasta tuhkakasan, jonka Saarinen kertoi olevan peräisin saunarakennuksessa säilytetyistä astioista. Oikeuslääkäri löysi tuhkasta pienten eläinten luujäänteitä. (hiiret, rotat?, lisäys TT)
8.6.1961 julkaistiin Poliisisanomissa etsintäkuulutus Hilkka Saarisesta. 15.6.1962 Hilkka Saarisen katoamisen tutkinta siirtyi lääninrikospoliisille, joka alkoi tarmokkaasti tehdä tutkimuksia. Vuosina 1962-1965 suoritettiin lukuisia naapureiden ja Paavo Saarisen haastatteluja. Mitään ratkaisevaa ei löytynyt, mutta poliisille jäi vahva epäilys että Paavo Saarinen olisi murhannut vaimonsa.
Saarinen myönsi pahoinpidelleensä joskus vaimoaan, mutta ei kertomansa mukaan koskaan käyttänyt asetta. Välillä hän kiisti koskaan pahoinpidelleensä tätä. Lisäksi hän kiisti ottaneensa vaimonsa tienaamia rahoja tai lapsilisiä itselleen.
Ristiriitaisuutta
Saarinen oli kuulusteluissa kertonut vaimon kadonneen hänen vierestään yön aikana. Pojalleen Sepolle hän oli kertonut Hilkan kadonneen sillä aikaa kun Paavo vei liiteristä saunaan puita.
Kun tästä huomautettiin, hän kiisti sanoneensa Laurille siten. Huoneiden lukitsemisesta kysyttäessä hän sanoi, että hänellä oli aina ollut sellainen tapa.
Paavo kertoi viettäneensä jouluaattoa 1960 lukemalla kirjoja ja lehtiä. Kirjastosta hankitun lainauslistan mukaan Saarinen oli lainannut puolen vuoden aikana 70 kirjaa. Mm. ”Enemmän kuin rikos”, ”Tuhoon tuomittu”, ”Kuolema kintereillä”, ”Syyllisyyden varjo” ja ”Askel tyhjyyteen”. Ennen joulua hän oli lukenut mm. kirjat ”Kiveä kovempi”, ”Hautajaisten jälkeen” ja ”Murha maalaiskylässä”.
Kahdesti Hilkan katoamista seuraavana vuonna Paavo Saarinen hyökkäsi sellaisten miesten kimppuun, jotka kysyivät häneltä vaimon katoamisesta. Saarinen oli kuitenkin jäänyt alakynteen ja poistunut paikalta.
Vuosina 1962 – 1964 suoritettiin katselmuksia ja kaivauksia Saaristen lähialueilla ja mm maakellarissa. Mitään ei löytynyt. Poliisi otti talteen myös Hilkan turkin, jota tämä oli käyttänyt lähes päivittäin oli kesä tai talvi. Turkista ei löytynyt verijälkiä.
Sepon epäilykset
1.11.1966 Seppo Saarinen lähetti lääninrikospoliisille kirjeen, jossa kertoi äitinsä jouluna 1960 tapahtuneen katoamisen painavan mieltänsä. Hän kertoi vanhempiensa asunnon suuresta muurista jossa oli leivinuuni. Hän oli nyt vuonna 1966 tutkinut muuria ja tullut tulokseen, että se oli avattu päältä. Lisäksi siitä oli muurattu leivinaukon suu umpeen. Lisäksi hän muisti isänsä siivonneen uunin päällistä jouluna 1960. Isän siivousvimma pimeässä lukittujen ovien takana tuntui kummalta, koska tämä ei ollut siivonnut milloinkaan aiemminkaan. Seppo ehdotti muurin tutkimista.
Seppo kutsuttiin kuulusteluun, jossa kyseltiin myös voisiko äiti olla lähtenyt itse omille teilleen tai tehneen itsemurhaa. Sepon mielestä näin ei olisi voinut käydä.
1967 Seppo kirjoitti nimimerkillä erääseen lehteen kirjoituksen otsikolla ”Epäilen isääni murhaajaksi”, jossa kertoi hieman muutetun tarinan. Paavo oli lukenut jutun ja tunnistanut tapauksesta itsensä. Hän oli sitten sanonut Sepolle, että mitä jos kumpikin hoitaisi vain omat asiansa.
Muuri avataan
Useiden pyyntöjen jälkeen lääninhallitus antoi vuonna 1972 luvan muurin purkamiseen ja mahdolliseen uudelleen pystyttämiseen. Saarinen ei vastustanut purkamista, vaan lähti töihinsä.
Purkaminen aloitettiin muurin päältä leivinuunin kohdalta. Aluksi oli kaksi kerrosta löysään ladottuja tiiliä, joiden välissä hienoa hiekkaa. Reunat olivat kolmen tiilen leveydeltä kiinteää vanhaa muurausta. Muurin sivut olivat kaakelilevyä.
Keskellä muuria kahden tiilikerroksen alta jatkui täyte hienojakoisena kuivana soratäytteenä, jonka joukossa runsaasti tiilen palasia ja muutama kokonainenkin tiili.
Metrin syvyydeltä muurin päältä mitattuna löytyi naisen muumioitunut ruumis. Se oli poikittaisasennossa metrin levyisen leivinuunin pohjan kohdalla. Vainajan pää ja jalkaterät olivat hieman arinapinnan yläpuolella. Leivinuunin arinapintaa oli purettu perältä kolmen tiilen vahvuudelta. Vainajan pää oli muurin päältä mitattuna 75cm syvyydessä.
Ruumiin polvet olivat koukussa, vartalo oikealle vinottain ja pää syvällä hartioiden välissä. Ruumiin päällä olevista vaatteista voi päätellä niiden täsmäävän Hilkka Saarisen päällä katoamishetkellä oletettavasti olleiden kanssa. Musta päällystakki, punainen villatakki, kädessä villasormikkaat, jalassa pitkät sukat ja lyhyet saapassukat, sekä lyhytvartiset kumisaappaat. (olikohan hametta tai alusvaatteita?? Lisäys TT)
Seppo kutsuttiin vainajaa tunnistamaan. Tämä tunnisti vaatetuksen lisäksi äitinsä ruumiinrakenteen.
Löytöä seuranneissa kuulusteluissa Paavo Saarinen kiisti ehdottomasti tietävänsä mitään asiasta. Saarinen myönsi joskus vieneensä uunin päälle pihahiekkaa, jotta se ei sekoittuisi ruohojen joukkoon. Leivinuunin hän sanoi muuranneensa umpeen siksi, että sitä kautta tuli huoneeseen pölyä ja hiekkaa.
Koska Saarinen ei suostunut kuulusteluissa kertomaan tapahtumista, hänelle esitettiin 70 kysymyksen sarja. Hän vastasi yleensä ”en muista” tai ”en osaa vastata”.
Lapset kävivät isäänsä tapaamassa pyytäen tätä kertomaan joulun 1960 tapahtumista. Saarinen kiisti jyrkästi tietävänsä Hilkan katoamisesta mitään.
Ruumiinavaus
Hilkka Saarisen oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus suoritettiin 28.11.1972. Sen yhteydessä ei tavattu merkkejä elimellisestä sairaudesta, eikä leikkaavasta tai luustoa vahingoittavasta väkivallasta.
Reisiluun ytimestä otetussa näytteessä ei havaittu piileviä, joka osoitti että kyseessä ei ollut hukkumis- tai hukuttamiskuolema.
Bio- ja histokemiallisissa tutkimuksessa todettiin ihon histamiinin ja serotoniinin täysin hävinneen. (kertoi mitä? kuolema-ajankohdasta kulunut kauan aikaa?? TT)
Lääkeaineista tai myrkyistä ei havaittu jäämiä.
Ruumiinavauslausunnon mukaan varmaa kuolinsyytä ei voitu osoittaa. Lähinnä tukehduttamis- tai luustoa vahingoittamattoman tylpän väkivallan mekanismit saattoivat tulla kyseeseen, jos kuolema oli väkivaltainen.
Oikeudenkäynti
Vaikka Saarinen ei tunnustanutkaan tappaneensa vaimoaan, voitiin tutkimusten perusteella sitä kuitenkin vahvasti epäillä, minkä vuoksi hänet vangittiin 1.12.1972 epäiltynä vaimonsa surmaamiseen ja ruumiin kätkemiseen.
Ensimmäisessä oikeudenkäynnissä Saarinen kieltäytyi oikeusavustajasta. Hän kiisti surmaamisen ja myös sen, että olisi milloinkaan pahoinpidellyt vaimoaan. Kun oikeudessa esitettiin lääkärintodistuksia pahoinpitelyistä, hän sanoi vaimon kaatuilleen polkupyörällä. Lisäksi hän väitti, että poliisit olivat purkaneet uunin jo 1961, eikä siellä ollut ruumista.
Tämän jälkeen poliiseja kuultiin asiasta. Nämä kiistivät asian. saarisen mukaan nämä valehtelivat. Hän oli sitä mieltä että Hilkan ruumis oli laitettu uuniin hänen ollessaan poissa kotoa.
Syyttäjä esitti mielentilatutkimusta. Lapset eivät pitäneet sitä tarpeellisena mutta eivät myöskään vastustaneet sitä jyrkästi. Ainoa vastustaja oli Paavo Saarinen itse.
Välipäätöksellä Saarinen määrättiin mielentilatutkimukseen. Lausunto valmistui touko-kesäkuun vaihteessa 1973. Siinä todettiin Saarisen olleen täydessä ymmärryksessä vaimonsa katoamisen aikoihin, kuten tutkimushetkelläkin. (miten näitä pystytään tekemään vanhojen asioiden kohdalla? ?TT) Hänen älykkyytensä oli lausunnon mukaan keskitasoa. Sen sijaan käsityskyky oli heikkolahjaisen tasolla, vahvin alue oli huomiokyky. (tähän täytyy perehtyä myöhemmin.. TT) Lausunnossa otettiin kantaa myös syyllisyyskysymykseen ja todettiin sitä pidettävän varsin todennäköisenä.
Oikeutta käytiin uudelleen 11.6.1973. Syytetty kiisti edelleen jyrkästi osuutensa vaimon kuolemaan. Paavo saariselta kysyttiin oliko hänellä sellaista vihamiestä, joka olisi voinut teon tehdä. Tämä ei tiennyt sellaista olevan. Saarinen pyysi sitten puheenvuoron, jossa mainitsi vaimonsa kuolleen kerran aiemminkin, vuonna 1946. Paavo oli kuullut tapauksesta kahdelta nyt jo kuolleelta naiselta. Hilkka oli kuollut ja oli alettu veisata virsiä. Tällöin tämä olikin vironnut henkiin.
Oikeuden puheenjohtaja määräsi Saariselle oikeusavustajan, vaikka tämä kielsikin. Avustaja pyysi viikon lykkäystä voidakseen perehtyä tapaukseen. Näin tehtiinkin, vaikka Saarinen olisi halunnut oikeutta käytävän heti. Hänellä kuluisi paljon aikaa hukkaan.
Päätös
Viimeisen kerran oikeutta käytiin 19.6.1973. Syytetyn oikeusavustaja oli laatinut viisi sivua pitkän vastineen, jossa todettiin mm että syytetty oli johdonmukaisesti alusta asti kiistänyt rikoksen. Koska ruumiinavauksessa ei oltu pystytty määrittelemään myöskään kuolinsyytä, mahdollisuuksien rajoihin jäivät kaikki ne syyt joilla ihminen voi kuolla. Esimerkiksi sydänkohtaus, itsemurha jne. Erityisesti murhassa täytyisi tietää tarkalleen myöskin tekotapa. Koska tekotapaa ei ole näytetty, ei tuomitseminen murhasta voi tulla kysymykseenkään. Sama koskee tappoa. Jos taas syytteenä olisi pahoinpitely tai huolimattomuus tai varomattomuus, niin nämä ovat jo vanhentuneita rikoksia.
Syyttäjän mielestä käytännössä oli ns todistusten vapaan harkinnan teoria. Ja tässä tapauksessa todennäköiset syyt olivat selviä.
Kihlakunnanoikeus antoi asiasta päätöksen, jossa mm totesi että asian käsittelyn aikana oli tullut selväksi syytetyn humalatila tapahtuma-aikaan. Samoin tämän väkivaltaisuus varsinkin humalassa. Samoin hänen todettiin käyttäytyneen monella tapaa oudosti poikansa ja tämän toverin aikana jouluna 1960. Samoin todettiin, että kuoleman syytä ei voitu näyttää toteen. Kuoleman oli ilmeisesti aiheuttanut tukehduttaminen tai tylpällä esineellä lyöminen.
Kihlakunnanoikeus piti täysin selvänä, että Paavo Saarinen oli pahoinpidellyt vaimoaan ja aiheuttanut siten hänen kuolemansa ja että pahoinpitelyä on pidettävä törkeänä. Salatakseen tekonsa Saarinen muurasi vaimonsa muuriin.
Mikäli tapaus olisi käsitelty oikeudessa ennen 1.1.1970, jolloin laki tältä osin muuttui, olisi tuomio kuolemaan johtavasta pahoinpitelystä ollut 2 -12 vuotta kuritushuonetta. Lainmuutoksen johdosta syyteoikeus oli vanhentunut 23.12.1970 muilta osin paitsi törkeän pahoinpitelyn osalta.
Saarinen tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja velvoitettiin korvaamaan erilaisia kuluja lähes 3000 markkaa.
28.12.1973 hovioikeus hylkäsi kaikki Paavo Saariseen kohdistetut syytteet ja vaatimukset, ja määräsi hänet päästettäväksi vapaaksi.
Saarinen palasi kotitaloonsa (Tai alunperinhän se oli Hilkan kotitalo. TT)odottamaan korkeimman oikeuden päätöstä. Korkein oikeus vahvisti hovioikeuden päätöksen.
Näin siis Saarinen sai kansan suussa lempinimen ”vapaa muurari”.
.Muistaisin myös nähneeni kirjastossa jostain "PP-kertoo" kirjasta kuvia uunisurma-juttuun liittyen, mutta en sen tarkemmin tutkinut tai pistänyt merkille mahd.muumioitunutta ruumista.
