Ad blocker detected: Our website is made possible by displaying online advertisements to our visitors. Please consider supporting us by disabling your ad blocker on our website.
Ok, kiitos tästä! Tietty on syytä ajatella, että varmaan asia on näin, mutta ei tuo yhden henkilön "vahvistus" nyt ihan aukottomasti vielä mitään todista. Silti:
Onkohan kellään yhtään enempää tietoa tästä, kuin mitä tänne tähän mennessä on kertynyt? Kuolinilmoituksen perusteella löytynyt tosiaan vasta toukokuussa (?) mutta kuolinajaksi oli arveltu tuota marraskuuta. Ei kai missään ole mainittu, että mistä lopulta löytyi, oliko sieltä Seuriksesta sitten. Jos nyt joku tietävä tätä sattuisi vielä lukemaan. Aihe jäi askarruttamaan
Kirjoittaja Kuolemannaakka » Ke Joulu 17, 2014 3:04 pm
Jostain keväällä löytyy tämäkin "Puputti", eikä asiaan katsota liittyvän rikosta. Onpahan vaan kävellyt jääkylmään mereen uimarannalta ihan eri paikasta minne piti olla menossa...näitä sattuu.
Kumma hommeli tämä oli, mikäli lehdistössä olleet tiedot pitävät paikkaansa, eli että on äitinsä kanssa jutellut ja kertonut olevansa pian perillä jnejne...
Mutta se on niin, että kun puoli vuotta meressä lilluu, niin ei sitä taida kovin hyvin erottaa, onko mereen mennyt vapaaehtoisesti vai pakolla.
Lataa ilmainen 340-sivuinen nettikirja Ulvilan surmasta alla olevasta linkistä! Paras ja alkuperäinen! Salasana on "ulvila". www.shorturl.at/agoNS
Sina Varheen aikuinen tytär Mira nousi marraskuisena perjantaina raitiovaunuun Helsingin Aleksanterinkadulla. Sen jälkeen hänestä ei kuultu kuukausiin. Omaisen katoaminen on menetyksistä vaikeimpia.
PERJANTAI-ILTANA kello 20.16 Sina Varheen puhelimeen singahti tekstiviesti. Oli marraskuu vuonna 2014.
’Sori, olen myöhässä, mutta jo pysäkillä. Kohta siellä’, tytär Mira kirjoitti.
Varhee soitti tyttärelleen. Tämän ei tarvitsisi hosua. Perheen koiran ehtisi ulkoiluttaa vähän myöhemminkin, ja sauna pysyisi lämpimänä. Sitten syötäisiin. Vanhemmat voisivat tytärtä odotellessaan käydä itse saunomassa.
Puhelimessa taustalta kuului raitiovaunujen kolinaa.
Vanhemmat tulivat saunasta, mutta tytärtä ei kuulunut. Mäyräkoira alkoi käydä levottomaksi.
Tunnit kuluivat, ja Varhee yritti soittaa moneen kertaan tyttärelleen. Puhelin hälytti, mutta kukaan ei vastannut.
”Olin jo hirvittävän huolissani”, Sina Varhee sanoo.
Tyttären, nelikymppisen teatteritieteen tutkijan ja joogaopettajan elämässä kaiken piti olla juuri silloin hyvin. Suunnitelmissa oli väitöskirja, ja hän oli muuttamassa uuteen asuntoon Jätkäsaareen.
Torstaina äiti ja tytär olivat käyneet ostoksilla UFFin tasarahapäivillä ja varanneet teatteriliput Tukholman Dramateniin. Illalla Mira oli tullut vielä käymään vanhempiensa luokse. Oli katsottu yhdessä Ingmar Bergmanistakertova dokumentti.
”Ilmapiiri oli levollinen. Miralla ei ollut tapana salata tunteitaan. Jos hän voi huonosti, kaikki näkivät sen. Jos hän oli onnellinen, kaikki huomasivat senkin.”
Mutta perjantai-iltana tytär ei saapunut vanhempiensa luokse. Varheen yö oli uneton, ja aikaisin lauantaiaamuna hän lähti käymään tyttären asunnolla Kalliossa.
Raitiovaunupysäkiltä hän soitti vielä kerran Miran puhelimeen. Siihen vastattiin, mutta vastaaja oli ohikulkija. Puhelin oli löytynyt nurmikolta Seurasaaren suunnalta.
”Aloin kiljua, kun astuin sisään Miran kotiin. Ymmärsin sinä hetkenä, että tyttäreni saattoi olla kuollut. Asunnossa oli ikkuna auki ja märkiä vaatteita kuivumassa. Liedelle oli jäänyt puurokattila. Kaikesta näki, että paikasta oli lähdetty vauhdilla. Mira ei ollut ollut siellä yötä.”
Katoamisilmoituksen yhteydessä poliisi halusi tietää, oliko tyttärellä tapana kiertää kapakoita, käyttikö hän huumeita. Ei, ei ollut eikä käyttänyt. Hänen sanomisiinsa ja tekemisiinsä oli voinut luottaa.
Vaikka oli jo marraskuu, viikonloppu oli poikkeuksellisen lämmin ja aurinkoinen. Ihmisiä oli paljon liikkeellä niin kaupungilla kuin vielä merelläkin.
Varhee muistelee poliisin arvelleen, että jos tytär olisi joutunut rikoksen uhriksi, ohikulkijat olisivat luultavasti hänet löytäneet. Poliisi tutki koirien kanssa maastoja ja merivartiosto etsi kadonnutta Seurasaaren lähistöltä.
”Kuljin oman koiramme Pablon kanssa vuorokausien ajan samoja paikkoja, joissa Mira usein liikkui”.
Parin viikon päästä poliisi ilmoitti omaisille lopettaneensa aktiiviset etsinnät.
”Sitten rikosylikomisario Arto Karalahti soitti meille. Hänen suhtautumisensa oli uskomattoman lämmintä. Hän sanoi tekevänsä kaikkensa, että Miran tapaus vielä selviää. Omilla puheillaan hän viestitti ymmärtävänsä, että tarvitsemme tukea ja toivoa.”
Jonkin ajan kuluttua siitä Varhee luki lehdestä Karalahden jäävän eläkkeelle.
SINA VARHEEN ystävä laittoi yhteisestä sopimuksesta Miran katoamisilmoituksen Facebookiin. Sen avulla toivottiin löytyvän uutta tietoa. Viesti sai paljon huomiota ja levisi laajalle. Myös lehdet uutisoivat sen jälkeen katoamisesta näyttävästi.
Samalla alkoi sosiaalisessa mediassa ja erilaisilla keskustelupalstoilla tapauksen ruotiminen. Niissä puitiin niin vanhempien avioliittoa kuin tyttären aiempia tekemisiä. Joku kirjoitti, oliko hirttäytyneenä löytynyt nainen kadonnut Mira.
Omaisten ahdistusta tuhansien tuntemattomien ihmisten kommentit kasvattivat entisestään.
”Niissä ’tiedettiin’ perheestämme enemmän kuin me itse. Pystyin lukemaan sata ensimmäistä. Sen jälkeen lopetin.”
Eteen tuli monia käytännön ongelmiakin. Koska tytär oli täysi-ikäinen eikä häntä ollut julistettu kuolleeksi, vanhemmilla ei ollut pääsyä hänen pankkitileilleen eikä oikeutta hoitaa muitakaan virallisia asioita. Laskut erääntyivät ja alkoivat kasvaa korkoa päätyen lopulta ulosottoviraston kautta perintään.
Suomessa katoaa joka vuosi useita satoja ihmisiä. Suurin osa heistä löytyy seuraavien päivien aikana. Jos kateissa on lapsi tai varttunut henkilö, jolla on terveytensä puolesta hengenvaara, etsinnät aloitetaan välittömästi ja ne ovat erityisen aktiivisia.
Poliisin mukaan syyt katoamisiin ovat moninaisia. Osa kadonneista on itsetuhoisia tai sairauskohtauksen saaneita. Osa on voinut joutua henkirikoksen uhriksi. Kesäisin teinit lähtevät omille teilleen. Myös vastaanottokodeista katoaa asukkaita.
Viime vuonna kadonneista 40 ihmistä on yhä edelleen kateissa. Neljäsosa vuosien mittaan kadonneeksi ilmoitetuista on naisia.
KUUKAUDET seurasivat toisiaan, mutta Mira Varheen tapaus pysyi mysteerinä.
”En pystynyt syömään, en nukkumaan. Fyysinen kuntoni romahti. Miran mukana meistä lähti pois paras osa elämäämme. Ymmärsin, ettemme mieheni kanssa selviä, jollemme saa apua.”
Terveyskeskuksen lääkäriaikaa oli odotettava kolme viikkoa. Lääkäri määräsi rauhoittavia ja mielialalääkkeitä. Niistä Varheelle tuli entistä huonompi olo.
”Ei suru ole sairaus. Se on jotain muuta.”
Varheesta tuntui kuin he olisivat levittäneet ympärilleen omalla olemuksellaan kauhua ja pelkoa.
”Alkuaikojen jälkeen tyhjyys ympärillämme oli niin totaalista. Pitkittynyt suru ja ahdistunut elämä ovat edelleen tabuja.”
Varheen oli vaikea olla yksin jopa kotona. Jos mies oli paikalla, hän halusi olla tämän kanssa samassa huoneessa.
Arjen pienistä yksinkertaisista asioista olisi ollut niinä kuukausina apua. Siitä, että joku olisi tullut täyttämään pakastimen ruoka-annoksilla tai auttanut siivoamisessa. Omat voimat ja kunto eivät tuntuneet riittävän juuri mihinkään.
Varhee yritti saada kodinhoitoapua, mutta sosiaalitoimiston mukaan he olivat avunsaajiksi iältään aivan liian nuoria.
”Mieheni toisteli, että me selviämme, mutta oli hirvittävää katsoa hänen tuskaansa. Mira oli ollut aina isän tyttö. Mietin välillä, että olisiko parempi, jos muuttaisimme erillemme, ettemme näkisi toistemme kärsimystä.”
Miehen terveys alkoi pettää ja selkä oireilla.
Oli vain yksi paikka, joka rauhoitti Sina Varheen olon: joogamatto. Hän oli jäänyt eläkkeelle musiikki-informaatikon työstään, mutta jatkoi joogaopettajana ja opettajien kouluttajana.
”Siinä matolla menin omaan sisimpään maailmaani. Siellä oli rauha, vaikka olisin ollut muuten kuinka rikki.”
Ystävä haki Varheen puolen vuoden ajan autolla joogastudioille ja toi takaisin kotiin. Yhtään omaa tuntia ei jäänyt vetämättä tyttären katoamisen jälkeen.
”Suurin osa joogasalissa ei luultavasti tiennyt, mitä minulle oli tapahtunut.”
KADONNEEN omaisena Sina Varhee kokee perheen jääneen surussa ja ahdistuksessaan yksin. Hyvinvointiyhteiskunnan tukiverkot eivät kannatelleetkaan silloin, kun elämä kääntyi äkkiä päälaelleen.
Trauman ja surun hoitoon erikoistunut psykoterapeutti Soili Poijula pitää omaisen katoamista yhtenä vaikeimmista menetyksistä.
”Järki ja tunne eivät kohtaa, kun läheisen ihmisen kohtalo on epäselvä. Mielessä on yhtä aikaa suru ja toivo siitä, että rakastettu ihminen olisi vielä olemassa.”
Poijulan mukaan tilanteen tekee traumaattiseksi se, että kun vainajaa ei ole, kuolemaa ei voi vahvistaa. Epävarmuus on jatkuvaa ja lamaannuttavaa.
”Kuolleen näkeminen omin silmin auttaa päästämään irti. Hautajaisrituaaleilla vahvistetaan olemassaolon päättyminen.”
Ammattilaisten kahtalaiseksi menetykseksi kuvaamaa surua on tutkittu maailmalla muun muassa erilaisten terroritekojen, kuten WTC-iskujen, ja kaappausten yhteydessä.
”Omaiset kärsivät avuttomuuden tunteesta, masentuneisuudesta, ahdistuksesta ja erilaisista ruumiillisista vaivoista.”
Jos tilanne jatkuu pitkään epäselvänä, yhteisö ei jaksa suhtautua kadonneiden omaisten suruun kärsivällisesti.
”Silloin on vaarana, että perhe jää yksin ja alkaa eristäytyä.”
Poijulan mukaan traumatisoituneen omaisen pitäisi saada mahdollisimman pian psykologista apua, sillä kroonistuessaan oireet voimistuvat entisestään.
”Sureva voi kärsiä pitkittyneen surun häiriöistä, jos vuoden kuluttua menetyksestä voimakas toimintakyvyn vievä ikävä jatkuu.”
MITÄ Mira Varheelle tapahtui sen jälkeen, kun hän lähti marraskuisena perjantaina yliopistolta taiteen tutkimuslaitokselta ja nousi seiskan raitiovaunuun Helsingin Aleksanterinkadulla?
Jäikö hän oopperan kohdalla pois? Vaihtoiko hän tavalliseen tapaan kymppiin jatkaakseen vanhempiensa luokse? Tekikö hän itsemurhan?
Itsemurhasta äiti ja tytär olivat keskustelleet sen jälkeen, kun he olivat nähneet yhdessä elokuvan Uusia alkuja.
”Mira sanoi ymmärtävänsä, että elämässä voi tapahtua sellaisia asioita, ettei näe ympärillään mitään muuta vaihtoehtoa kuin tappaa itsensä.”
Tyttären elämässä oli ollut myös vastoinkäymisiä. Mira käytti ajoittain kuulokojetta ja pelkäsi menettävänsä ajan mittaan kuulonsa kokonaan. Kolme nuorisokodista karannutta teiniä oli pahoinpidellyt hänet raitiovaunussa yli kymmenen vuotta aiemmin sillä seurauksella, että tärykalvot ja kuuloluu olivat vaurioituneet. Pahimmalta silloin tuntui, ettei kukaan ulkopuolisista tullut auttamaan.
Tyttären huolena oli, saisiko hän mitään työtä teatterilta, jos menettäisi kokonaan kuulonsa. Hän oli opettanut huilunsoittoa, mutta joutunut jo luopumaan siitäkin.
Toukokuun 13. päivänä Sina Varhee oli lähdössä ohjaamaan joogatuntia, kun puhelin soi. Hän tunnisti numeron. Se kuului poliisille.
Helsingin Humallahden rannasta oli löytynyt naisen ruumis, ja poliisi kaipasi Mirasta tarkempia tuntomerkkejä. Katoamisesta oli kulunut silloin seitsemän kuukautta. Varhee kertoi niskaan tatuoidusta turkoosista sydämestä.
”Miran löytyminen tuntui ensin ihanalta, mutta sen jälkeen maailmani romahti. En ollut toivonut mitään niin paljon kuin sitä, että ainoa lapsemme löytyisi ennen kuin mieheni kanssa kuolemme.”
Puhelun jälkeen Varhee lähti vetämään tuntinsa joogastudiolle.
Kallion kirkossa järjestetyssä muistotilaisuudessa soitettiin perheen lempimusiikkia. Kirkkoherra Teemu Laajasalo siunasi Miran ja tuki perhettä muutenkin viikkojen ajan viestein ja keskusteluin.
Sina Varhee sanoo tyttären kuolleen hänelle kolme kertaa. Ensimmäisen kerran katoamisen yhteydessä ja toisen kerran, kun ruumis löydettiin.
Kuolemalta tuntui sekin, kun äiti sirotteli tyttärensä tuhkat sukuhautaan.
Miran kuolema jäänee ikuisiksi ajoiksi mysteeriksi. Hän oli elossa joutuessaan veteen, eikä hänen verestään löytynyt alkoholia tai huumeita. Sen enempää ei ole selvinnyt.
HAUTAJAISISTA on nyt kulunut yli kolme vuotta.
”Olemme mieheni kanssa alkaneet rakentaa elämäämme ilman Miraa.
”Yritämme tehdä samoja asioita, jotka tuottivat hyvää oloa ennen hänen katoamistaan. Käymme entistä enemmän konserteissa ja kerran kuussa syömässä ravintolassa.”
Muistoja täynnä olevasta Pikku-Huopalahden asunnostaan Varheet muuttivat uuteen kotiin. He toivoivat sen helpottavan oloaan. Toisin kävi.
”Muistot tulivat kahta kauheampina mieleen. Mutta surun kanssa on opittava elämään, muuten ei pääse eteenpäin.”
Sina Varhee toivoisi pääsevänsä terapiaan, jotta saisi käsiteltyä seitsemän kuukauden aikana syntynyttä ahdistustaan. Siihen hän vaikuttaa olevan liian vanha. Kela korvaa kuntoutuspsykoterapian vain työikäisille eli alle 68-vuotiaille. Varhee on jo yli 70-vuotias.
Tuttavat ovat pahoitelleet sitä, että lahjakkaan Miran elämä jäi niin lyhyeksi. Sina Varhee ajattelee toisin.
”Hänen elämänsä ehti täyttyä niin paljolla. Hän oli kulttuurinälkäinen jo pienestä pitäen ja osasi lumoutua taiteesta. Meille hän sanoi usein, miten paljon hän meitä rakastaa.”
Varhee sanoo palanneensa moneen kertaan vuosien mittaan torstaihin, siihen viimeiseen päivään, jonka hän vietti tyttärensä kanssa yhdessä. Vähän hassutellen, ja onnellisena.
Keskustelupalstoilla puitiin niin vanhempien avioliittoa kuin tyttären aiempia tekemisiä.
SINA VARHEEN ystävä laittoi yhteisestä sopimuksesta Miran katoamisilmoituksen Facebookiin. Sen avulla toivottiin löytyvän uutta tietoa. Viesti sai paljon huomiota ja levisi laajalle. Myös lehdet uutisoivat sen jälkeen katoamisesta näyttävästi.
Samalla alkoi sosiaalisessa mediassa ja erilaisilla keskustelupalstoilla tapauksen ruotiminen. Niissä puitiin niin vanhempien avioliittoa kuin tyttären aiempia tekemisiä. Joku kirjoitti, oliko hirttäytyneenä löytynyt nainen kadonnut Mira.
Omaisten ahdistusta tuhansien tuntemattomien ihmisten kommentit kasvattivat entisestään.
”Niissä ’tiedettiin’ perheestämme enemmän kuin me itse. Pystyin lukemaan sata ensimmäistä. Sen jälkeen lopetin.”
Siinä ajattelemista tämänkin palstan salapoliiseille.
Muutamia ajatuksia herätti tämä Hesarin juttu. Kirjoitan nyt ihan yleisellä tasolla.
Olen monesti pohtinut, onko läheisen itsemurha niin kovin vaikea hyväksyä? Onko itsemurhalle aina löydettävä jokin konkreettinen ja ilmeinen ja "tilastollinen" syy (masennus, päihteidenkäyttö, työttömyys, huono parisuhde...). Nämä eivät kuitenkaan ole mikään "automaatio" itsemurhan yritykseen/tekemiseen. Jopa korkeasti koulutetut, kauniit, rikkaat, menestyneet ja iloiset ihmiset kuolevat toisinaan oman käden kautta.
Samaa olen miettinyt, kun haastatellaan vaikkapa henkirikoksen tehneen henkilön läheisiä, sukulaista tai naapureita. Harvoin, jos koskaan olen lukenut mistään kommenttia, että "tätä jo pelkäsinkin", "juuri sitä mitä häneltä olisi voinut olettaa", "tiesin että lapsestani tulisi kouluampuja".
Olisiko vain ymmärrettävä, että aina emme voi päästä läheisen "pään sisälle" vaikka kuinka yrittäisimme ja tahtoisimme. Kaikki pahoinvointi ei etenkään aikuisten kohdalla näy ulospäin.
Ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä, on vain tyhmiä ihmisiä
gou övei, gou övei juu agli hipi, juu smel of narkotiks
Ruumiista ei todettu huumeita tai alkoholia , mutta marraskuiseen mereen vain oli sukellettu.
Johtuisiko itsekuri joogasta , johon Helsingissä kadonnut Birgitta Silander myös oli osoittanut kiinnostusta?
Kyllä niin häiritsee tämä juttu, että mitä on voinut käydä. Tuntuu niin kummalliselta, että on viettänyt normaalin päivän yliopistolla, lähettänyt viestin ja jutellutkin normaalisti äidin kanssa matkalta vanhemmilleen ja sitten muka itse menee omaehtoisesti jääkylmään mustaan mereen kuolemaan. En pysty uskomaan. Mitä ihmettä on käynyt? Olikohan Miralla ystäviä? Viettikö aikaa muiden kuin vanhempiensa kanssa? Seurusteliko tai oliko seurustellut? Miltä kuulosti viimeisessä puhelussa? Saisipa näihin vastauksia
...ja sekin vielä että on aamulla lähtenyt liikenteeseen kovalla kiireellä. Jos hautoisi itsemurhaa, niin tuskinpa jaksaisi pahemmin kiinnostaa ehtiikö ajoissa atk-luennolle vai ei? Ja ei kai kukaan oikeasti (ellei ole vakavempia mt-ongelmia tai päihteiden väärinkäyttöä) oikeasti hetken mielijohteesta elämäänsä päätä?
Raitapaita8) kirjoitti:...ja sekin vielä että on aamulla lähtenyt liikenteeseen kovalla kiireellä. Jos hautoisi itsemurhaa, niin tuskinpa jaksaisi pahemmin kiinnostaa ehtiikö ajoissa atk-luennolle vai ei? Ja ei kai kukaan oikeasti (ellei ole vakavempia mt-ongelmia tai päihteiden väärinkäyttöä) oikeasti hetken mielijohteesta elämäänsä päätä?
Raitapaita8) kirjoitti:Kyllä niin häiritsee tämä juttu, että mitä on voinut käydä. Tuntuu niin kummalliselta, että on viettänyt normaalin päivän yliopistolla, lähettänyt viestin ja jutellutkin normaalisti äidin kanssa matkalta vanhemmilleen ja sitten muka itse menee omaehtoisesti jääkylmään mustaan mereen kuolemaan. En pysty uskomaan. Mitä ihmettä on käynyt? Olikohan Miralla ystäviä? Viettikö aikaa muiden kuin vanhempiensa kanssa? Seurusteliko tai oliko seurustellut? Miltä kuulosti viimeisessä puhelussa? Saisipa näihin vastauksia
Juuri tätä tarkoitin aiemmassa kirjoituksessani Eli vaikka tilanne onkin kovin hämmentävä ulkopuolisille, kukaan ei koskaan voi päästä toisen pään sisään.
Mitään tilastoja tai faktoja minulla ei ole tähän laittaa. Mutta arvioisin, että monikaan itsemurhaa hautova tai sen toteuttava ei juurikaan kerro ajatuksistaan ulkopuolisille. Tai anna sen näkyä arkisessa elämässä. Kuten kirjoitin, kaikki pahoinvointi ei aina näy ulospäin. Vaikka ulkoiset puitteet olisivatkin kunnossa. Ja miksi joku ns. lopullisen päätöksen tehnyt edes kertoisi asiasta ulkopuolisille; hehän voisivat jopa "keskeyttää" teon (eli siis auttaa)?
En tietenkään väitä, että Mira olisi tehnyt itsemurhan. Pidän sitä kuitenkin valitettavasti todennäköisimpänä vaihtoehtona.
Ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä, on vain tyhmiä ihmisiä
gou övei, gou övei juu agli hipi, juu smel of narkotiks
Pirjo Houni/Helsingin Sanomat kirjoitti:Viime vuonna kadonneista 40 ihmistä on yhä edelleen kateissa.
Aika jäätävä luku. Montakos näistä on Murha.infossa tiedossa? Jotain kolme, tai neljä? Muistako ei ole ilmoiteltu lehdissä, tai somessa mitään?
Suomen on ottanut otteeseensa USAsta ja Venäjältä johdettu alt-right oikeisto ja USAsta johdettu vihervasemmisto, jotka toteuttavat USAn ja Venäjän sisäpolitiikkaa Suomessa ja ovat näin tehneet Suomesta ks. maiden jatkeen ja vieneet Suomelta itsenäisyyden
