Uutista kirjoittaessaan he eivät tienneet, että ruumislakanoiden alla ovat heidän kollegansa – Paikallislehden toimittajat kertovat Imatran kolmoissurmayöstä
Lauantai on juuri vaihtumassa sunnuntaiksi joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna vuonna 2016, kun nuori mies ampuu kolme naista kuoliaiksi Imatran kävelykadulla. Paikallislehti Uutisvuoksen toimitus alkoi kirjoittaa tapahtuneesta uutista.
PUHELIN SOI, ja
Mari Pajari heräsi. Se oli hänen aviomiehensä kännykkä. Mies kohottautui sängystä ja vastasi.
Kello oli juuri kääntynyt sunnuntain puolelle joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna. Pajari oli ollut unessa vasta hetken.
Omakotitalo Ruokolahdella Imatran naapurissa oli pimeä ja hiljainen.
Mies ojensi puhelimen vaimolleen.
Soittaja oli Mari Pajarin entinen esimies. Se, että tämä soitti myöhään, ei ollut tavatonta. Mari Pajari oli ollut
Liisa Hupli-Oinosen alainen imatralaisessa Uutisvuoksi-lehdessä useita vuosia, eivätkä uutistapahtumat noudata virka-aikoja. Mutta nyt tilanne oli muuttunut. Lokakuussa Hupli-Oinonen oli siirtynyt naapurikuntaan päätoimittajaksi.
Pajari oli 43-vuotias, ja hänestä oli tullut Uutisvuoksen virkaatekevä päätoimittaja.
Naiset olivat ystävystyneet ja saattoivat viestitellä lasten mentyä nukkumaan. Mutta ei sentään näin myöhään.
Hupli-Oinonen kuulosti kiihtyneeltä.
Imatran kävelykadulla on ammuttu ihmisiä, hän sanoi puhelimeen nopeasti. Sosiaalisessa mediassa oli epämääräisiä tietoja.
Pajari nousi ja huomasi unohtaneensa oman puhelimensa äänettömälle. Hän kiirehti tietokoneelleen. Facebook-kaveri oli postannut kuvan kävelykadulta.
IMATRAN PAIKALLISLEHTI sai vuosikymmeniä sitten lempinimen Vipunen. Tietäjä ja ansanvirittäjä Antero Vipunen antaa Väinämöiselle Kalevalassa kolme tämän loitsusta puuttuvaa sanaa. Ehkä sanomalehdessä oli jotakin samaa.
Alkuperäinen ”Vipunen” oli vuonna 1927 Imatrankoskelle perustettu paikallislehti Ylä-Vuoksi. Se lopetettiin 1990-luvulla, ja toimitus liittyi maakuntalehti Etelä-Saimaan toimitukseen. Myöhemmin myös imatralaisen ilmaisjakelulehti Uutisvuoksen toimitus yhdistettiin Etelä-Saimaaseen. Kummankin lehden vanha toimitus alkoi tehdä Imatralla yhdessä paikallislehteä, joka sai Uutisvuoksen nimen.
Joillekin vanhoille imatralaisille se on silti yhä Vipunen. Seudun omalla lehdellä on komea historia.
Vipunen ilmestyi, vaikka osa levikkialueesta jäi sodassa rajan taakse. Se välitti tunnelmat, kun Imatrankosken, Tainionkosken ja Vuoksenniskan taajamista tammikuun 1. päivänä 1948 tuli Imatran kauppala ja kauppalasta tammikuun 1. päivänä 1971 Imatran kaupunki. Hajanainen alue kasvoi yli 30 000 asukkaan teollisuuskaupungiksi, ja tehtaiden asuntoloista saatiin uusia lukijoita.
Lehden historiassa on yksi uutisvoitto yli muiden. Se levisi kaikkialle maailmaan.
Kesällä 1992 metsätyönjohtaja
Martti Auvinen näki Ruokolahdella taimikossa naarasleijonan. Siitä tuli vitsi ja kesän puheenaihe, mutta ilmeisesti leijona oli kaikesta huolimatta todellinen. Se oli ehkä karannut Suomeen rajan yli Venäjältä kaatuneesta sirkusvaunusta.
Suuri uutinen oli myös se, kun Imatran kirkkoherra
Olli-Veikko Aalto kertoi Uutisvuoksessa vuonna 2008 vaihtavansa nimensä
Marja-Sisko Aalloksi. Seurakunta vaati hiljaisuutta, vaikka Aalto itse halusi avoimesti kertoa korjaavansa sukupuolensa. Silloin Uutisvuokseen tuli valtavasti palautetta.
PAIKALLISLEHDEN NÄKÖKULMASTA joulukuun ensimmäinen viikonloppu vuonna 2016 vaikutti tylsältä.
Lauantaina 3. joulukuuta Uutisvuoksen pääuutinen kertoi, että Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirillä eli Eksotella oli Imatralla seitsemän tukiasuntopaikkaa päihde- ja mielenterveyskuntoutujille, ja niistä käytössä oli neljä. Demareiden kerrottiin kokoavan hajanaisia rivejään.
Uutisvuoksi on tilattava sanomalehti viitenä päivänä viikossa. Sen lisäksi sitä jaetaan sunnuntaisin ja torstaisin ilmaisjakeluna seudun jokaiseen postilaatikkoon.
Kun päätoimittaja Mari Pajari keskiyöllä havahtui miehensä kännykän pirinään, sunnuntain lehti oli jo painettu. Uutisvuoksi olisi aamulla imatralaisten pöydillä, ja pääuutinen kertoisi, että Imatran talousarvioesitys panostaa katujen ja vesihuollon kunnostamiseen.
Pajari naputteli ampumisesta saamiaan tietoja niin nopeasti kuin pystyi. Sunnuntaina kello 1.03 hän julkaisi kotoaan Uutisvuoksen nettisivuilla uutisen:
Imatrankoskella menossa iso poliisioperaatio: ihmisiä ammuttu kävelykadulla.
Sitten hän kiskoi toppavaatteet ylleen ja juoksi hiuksia kampaamatta autoon.
Hän yritti tavoittaa Uutisvuoksen toimittajaa, muttei saanut vastausta.
TOIMITTAJA
Anu Pakarisella oli vapaa viikonloppu. Päivystäminen oli työkavereiden kontolla, mutta Pakarinen heräsi silti aamulla aikaisin.
Tätä lauantaita oli odotettu.
Pakarisella ja hänen miehellään oli kummallakin tiedossa hauskaa ohjelmaa. Miehellä pikkujoulut ja Pakarisella teatterimatka Helsinkiin.
11-vuotiaat kaksospojat oli siksi kutsuttu yökyläsynttäreille kaverin luo. Teinin kanssa sovittiin kotiintuloajaksi keskiyö.
Pakarinen itse sujautti laukkuunsa juhlatamineita ja lähti kävelemään rivakasti pikkupakkaseen. Kollegat
Katri Ikävalko ja
Anne Vihavainen odottivat jo Helsingintien bussipysäkillä. Heidän työpisteensä olivat toimituksessa vieretysten, mutta he viettivät vapaa-aikaansakin mielellään yhdessä.
Tilausajobussi vei Itä-Suomen Sanomalehtimiesyhdistyksen jäseniä vuotuiselle teatterimatkalle Helsinkiin. Kymmenisen journalistia tuli kyytiin Imatralta ja loput Lappeenrannasta. Samalla juhlittiin yhdistyksen pikkujouluja. Uutisvuoksen toimituksesta ei osallistunut muita kuin Pakarinen, Ikävalko ja Vihavainen.
Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Pukaron Paronissa. Vihavainen kävi ostamassa eväsleivän. Yhdistys oli varannut bussiin virvokkeita, mutta niihin ei vielä koskettu.
Perillä Helsingissä Kansallisteatterin edessä oltiin hyvissä ajoin. Näytös alkaisi kello 13.
Anne Vihavainen oli juuri palannut vuorotteluvapaalta toimitukseen. Hän piti Uutisvuoksessa ruokapalstaa ja kirjoitti suosittua kolumnia. Lehdessä vaikutti myös nimimerkki Vastavirran Akka, joka muistutti paljon 52-vuotiasta Vihavaista. Hän sai asiat liikkeelle – myös toimittajien paikallisyhdistyksessä, jossa Katri Ikävalkokin vaikutti.
Katri Ikävalko oli toimituksen nuorempaa polvea, 36-vuotias. Hän oli opiskellut kieliä Turun yliopistossa ja lähti keikalle esimerkiksi silloin, kun Imatralle sattui ranskankielisiä vieraita. Aviomies kävi reissutöissä, ja kotona oli kolme pientä lasta. Kollegat äimistelivät hänen voimiaan: kiire ei ikinä näkynyt kireytenä. Ikävalko oli harvinaisen myönteinen ihminen.
Nyt Anu Pakarinen sai idean. Hän sanoi Uutisvuoksen työtovereilleen, että tarjoaisi heille lasilliset kuohuviiniä teatterin lämpiössä ennen näytöstä.
Hetki oli hieno. Kollegoita tulee harvoin kunnolla kiitettyä. Naiset skoolasivat.
Ikävalko postasi Facebookiin lämpiöstä selfien, jossa näkyi myös Pakarinen ja Vihavainen. Tekstiksi hän kirjoitti: ”Isolla kirkolla kulttuurin äärellä. Annen sanoin: Kohta on sumua lavalla, pian sen jälkeen päässäkin.”
Esitys oli kirjailija-ohjaaja
Juha Jokelan yhteiskunnallinen komedia Sumu. Aihe osui imatralaisiin: suuri ja arvaamaton naapurimaa vaikuttaa merkillisin tavoin pienen maan asukkaiden itseymmärrykseen.
Katsomossa istui kaakkoissuomalaisten lehtimiesten lisäksi muun muassa entinen pääministeri
Jyrki Katainen.
Kun toimittajat astelivat teatterista takaisin bussiin, he olivat yksimielisiä. Näytelmä oli ollut hyvä. Se kiihdytti myös keskustelua.
Pikkujouluillallista varten oli varattu pöydät porvoolaisesta ravintola Sinnestä. Se oli matkan varrella, ja sitä oli kehuttu lehdissä. Ehkä liikaakin, naiset puhuivat aterian jälkeen.
Illallisen jälkeen bussissa otettiin virvokkeita esiin. Pakarinen ja Vihavainen olivat varanneet kuohuviinin. Vihavainen oli Munskänkarna-viiniseuran jäsen ja arvosti laatua, kaikessa.
Bussissa juteltiin ja vaihdeltiin paikkoja. Imatralaisnaisten porukassa puheeksi tuli koulukiusaaminen. Anne Vihavainen sanoi, ettei ollut antanut omille kiusaajilleen anteeksi.
Lappeenrantalaiset jäivät bussista. Loput jatkoivat kohti Imatraa.
KELLO OLI PUOLI yksitoista illalla, kun toimittajat Katri Ikävalko, Anu Pakarinen ja Anne Vihavainen astuivat bussista ja kävelivät Imatran kävelykadun lähelle ravintolaan.
Vähän myöhemmin, puoli kahdentoista aikaan, auto käynnistyi Imatran Rajapatsaan laidalla. Se hyrräsi paikallaan omakotitalon pihassa pitkään, kunnes se lähti liikkeelle.
Jos Rajapatsaan kaupunginosasta ajaa itään, päätyy heti raja-asemalle.
Lännen suunnassa on Imatrankoski ja kaupungin keskusta. Imatrankoskentie vie Rajapatsaalta yli Vuoksen, jonka partaalle jää yövalaistu Imatran Valtionhotelli. Sitten edessä on t-risteys ja kävelykatu.
Autoa ajoi 23-vuotias imatralaismies. Hän ohjasi autonsa kävelykadulle.
Ravintola Vuoksenvahdin edessä hän pysäytti autonsa, avasi oven, nousi ylös, otti takakontista kiväärin ja alkoi ampua.
PÄÄTOIMITTAJA MARI PAJARI ajoi parinkymmenen kilometrin matkan pimeää kuutostietä Ruokolahdelta Imatralle. Toimitus Esterinkadun Tietotalossa on parinsadan metrin päässä ravintola Vuoksenvahdilta. Hän pysäköi autonsa ja juoksi kävelykadulle. Tuttu poliisi tuli vastaan ja sanoi, että tilanne on ohi.
Poliisi eristi nauhalla ravintolan edustaa. Maassa oli kolme ruumista.
Pajari oli päättäväinen: oli tapahtunut kauheita, mutta paikallislehden on hoidettava uutisointi kunnolla.
Huhuja liikkui jo. Sanottiin, että ammutut olisivat nuoria naisia. Sosiaalisessa mediassa oli kuvia rikospaikalta. Puhuttiin mustasukkaisuusdraamasta ja arveltiin, että olisi neljäskin uhri. Sitten tuli väite, että ammutut ovatkin venäläisiä naisia.
Ravintola Vuoksenvahdin asiakkaat olivat nähneet ikkunoista, mitä oli tapahtunut: ampuja oli vienyt aseensa takaisin auton takakonttiin, pannut luukun kiinni ja jäänyt seisomaan auton viereen. Kolme uhria olivat maassa.
Lähellä partioineet poliisit tulivat paikalle hetkessä. He veivät ampujan tämän vastustelematta ja peittivät ruumiit lakanoilla.
Pajari otti kuvan. Siinä näkyy poliiseja, maijoja ja ampujan auto. Piti olla tarkkana, etteivät ruumiit näkyneet, vaikka ne oli peitetty. Sellaisia kuvia ei julkaistaisi.
Pajari katsoi ruumiiden muotoja lakanoiden alla ja ajatteli nopeasti, etteivät ne näytä teinitytöiltä.
Järkyttyneitä ihmisiä käveli ohi eristetyn alueen. Pajari pysäytti joitakin ja puhui läheisen yökerhon portsareille. Ampuja osattiin jo nimetä: joku silminnäkijä oli tunnistanut. Vuoksenvahti ja sen viereinen ravintola oli suljettu, mutta muut ravintolat olivat auki.
Uutisvuoksi julkaisi kello 2.45 uutisen:
Kolmen ihmisen ampuja oli mies – peitetyt ruumiit odottavat poliisin teknisen tutkinnan alkamista.
Joku linkkasi sen heti Facebookin Imatra-ryhmään. Uutisessa Pajari kertoi, että ampujaksi epäilty oli poliisin hallussa ja vahvistamattomien tietojen mukaan kuolleita oli kolme. Eksote ja seurakunta antaisivat kriisiapua.
TOIMITTAJA ANU PAKARINEN heräsi sunnuntaiaamuna ja alkoi miettiä edellisen illan kulkua.
Teatterireissun tilausajobussista oli kävelty Annen ja Katrin kanssa kävelykadun päässä sijaitsevaan Kuohu-baariin. Siellä he olivat tavanneet Annen serkun, Imatran kaupunginvaltuuston demaripuheenjohtajan
Tiina Wilén-Jäppisen.
Tiina oli pidetty ihminen. Hän edusti uutta, avointa linjaa kaupungin politiikassa.
Pakarinen muisteli myös, kuinka hän oli bongannut tiskiltä virkamiehen, jolta hän oli udellut tietoja erästä juttua varten.
Sellaista pienellä paikkakunnalla on. Nyt varokaa puheitanne, olette muuten Uutisvuoksessa, ihmiset vitsailivat, kun toimittajat tulivat paikalle. Heidät tunnistettiin kolumnikuvien takia. Töistä päädyttiin silti usein puhumaan.
Uutisvuoksen perustamisesta oli tullut joulukuun alussa 41 vuotta, ja painovapausasetus oli täyttänyt 250 vuotta. Päätoimittaja Pajari oli näiden kahden merkkipäivän takia kirjoittanut Uutisvuokseen pitkän kirjoituksen journalistien ja päättäjien suhteista.
Kantin toimituksissa on vain kestettävä, oli otsikko.
Ei ollut puoluetta, jonka suosimisesta paikallislehden päätoimittajaa ei olisi syytetty. Ei ollut toimittajaa, jota ei olisi moitittu jonkin puolueen sortamisesta. Ei tahoa, joka ei olisi jonkun mielestä ollut hyötynyt mediasta.
Jos uutisointi ei miellyttänyt, yrittäjät saattoivat uhata, että mainosten ostaminen loppuu. Palautteen antajia käveli pieneen toimitukseen huutamaan – tai halaamaan.
Lukijoiden epämukavuusalueelle vieminen on journalismin perustehtäviä, Pajari kirjoitti.
Anu Pakarinen oli viettänyt mukavan illan kollegoiden kanssa. Poliitikot ja virkamiehet saattoivat olla hankalia jututettavia töissä, mutta kun vapaa-ajalla törmättiin, oltiin tuttuja. Imatran kuppiloissa näki vuodesta toiseen samoja naamoja.
Pakarinen oli kiiruhtanut kotiin lapsen kotiintuloajaksi. Aamulla hän lähetti Vihavaiselle viestin:
Miten loppuilta meni?
Vastausta ei tullut. Yleensä Vihavainen vastasi heti, mutta ehkä hän nukkui vielä. Sitten Pakarinen alkoi lukea saamiaan viestejä. Helsinkiläinen ystävä kysyi: Oletko kunnossa? Kauhea meno Vuoksenvahdissa.
Pakarinen ei tajunnut, mitä se tarkoitti. Sitten hän luki muut viestit ja uutiset.
KONKARITOIMITTAJA
Matti Veijalaisen työvuoron piti alkaa Uutisvuoksessa sunnuntaina kello yhdeksän. Hän heräsi seitsemältä, huomasi yön uutiset ja ajoi saman tien toimitukseen.
Sovittiin, että Veijalainen lähtee kävelykadulle kuvaajan kanssa. Imatralaiset alkoivat tuoda surmapaikalle kynttilöitä. Poliisin tiedotustilaisuus alkaisi kello 14.
Kun Veijalainen aloitti toimittajana Imatralla vuonna 1976, toimittajat saivat tarvitsemansa tiedot vuorossa olevilta poliiseilta. Nyt kaikki oli Imatrallakin muuttunut. Odotettiin tiedotteita. Vain tutkinnanjohtaja puhui medialle.
Ja toisin kuin ennen, tietoa olisi pitänyt saada heti nettisivuille ja somejakoon.
Aikoinaan Veijalainen oli ajatellut, että kuvaputkitehdas Finnvalcon lopettaminen ja 600 imatralaisen työpaikan menetys vuonna 1980 oli huonoin uutinen, mikä imatralaisen toimittajan kirjoitettavaksi saattaisi tulla. Tuolloin kaupungin väkiluku oli vielä korkeimmillaan, yli 36 000. Siitä se alkoi pienentyä.
Sitten tapahtui hirveitä. Marraskuussa 2000 Vuoksen läheltä Sulkukujan ojasta löytyi 14-vuotias tyttö kuolleena.
Eveliina Lappalaisen surma oli suuri uutinen ja puheenaihe. Vuonna 2002 tekijä tunnusti ja sai tuomion taposta. Hän oli rikoksen tehdessään 15-vuotias.
Vuonna 2008 Imatrasta tuli
äkillisen rakennemuutoksen alue. Väkiluku oli jo alle 29 000. Tehtaat irtisanoivat. Uutisvuoksi kirjoitti, että Imatran poliisille oli edellisvuonna ilmoitettu peräti 253 väkivaltarikosta, joista 230 oli pahoinpitelyjä.
Todella paljon juovia on aikaisempaa enemmän. Se näkyy myös törkeissä rattijuopumuksissa. Näitä 3,5 promillen puhaltajia ei 10 vuotta sitten juuri ollut, kommentoi poliisi lehdessä.
Ja nyt kolmoissurma.
”Mikä sairas maailma”, kommentoi kävelykadulla ollut mies Matti Veijalaiselle ja kuvaajalle sunnuntaiaamuna.
TOIMITTAJA ANU PAKARINEN yritti tuloksetta tavoitella kollegoitaan. Kumpikaan ei vastannut viesteihin, joissa Pakarinen kyseli illanvieton jatkosta. Pakarinen lähetti myös päätoimittaja Pajarille viestin. Hän kertoi tuntevansa irrationaalista huolta Vihavaisesta ja Ikävalkosta.
Pajari soitti toimituksesta takaisin ja lohdutti. Ampujan uhrit olivat nuoria naisia. Niin oli sanonut eräs tuttu ensihoitajakin.
Uutisiin ei voitu kirjoittaa vielä tietoja ammutuista. Tiedotustilaisuus oli vasta tulossa.
Puolenpäivän aikaan valokuvaaja, joka oli tullut toimitukseen töihin, luki ääneen Facebook-statuksen. Siinä oli viittaus uhreihin. Päätoimittaja soitti nopeasti puheluja, mutta tietoa ei saatu vahvistetuksi. Hän otti selville statuksen kirjoittajan puhelinnumeron, soitti hänelle ja sai kuulla oikean tiedon.
Uhrit eivät olleet nuoria tyttöjä.
He olivat kolme naista: 52-vuotias Anne Vihavainen ja 36-vuotias Katri Ikävalko ja 53-vuotias Tiina Wilén-Jäppinen.
Mari Pajari lopetti puhelun. Toimittaja Matti Veijalainen oli tullut seisomaan hänen viereensä. Hän kuuli puhelun ja ymmärsi.
Annen ja Katrin työpöydät olivat vierekkäin, päätoimittajan huone oli niiden edessä. Työpöydät olivat täynnä tavaraa: Annen keittokirjoja. Katrin muistivihkoja.
Nyt työpöydille sytytettiin kynttilät.
Matti Veijalainen ajatteli itsekseen, että uutiset pitää hoitaa, on puudutettava itsensä.
Ja piti soittaa muille toimituksen jäsenille.
Entinen päätoimittaja Liisa Hupli-Oinonen oli koiran kanssa kävelyllä. Hän vajosi lumiselle tielle istumaan.
Toimittaja
Anniina Meuronen söi kännykän soidessa lounasta Lappeenrannan Rossossa.
”Me niin toivottiin, että tieto muuksi muuttuisi. Mutta ei. Uhrit olivat meidän työkavereitamme”, päätoimittaja Mari Pajari kertoi.
RAVINTOLA VUOKSENVAHDIN valvontakamerat kuvasivat tapahtumat. Videokuvassa näkyy, kuinka Anu Pakarinen ja Katri Ikävalko saapuvat Vuoksenvahtiin. Anne Vihavainen tulee perässä serkkunsa Tiina Wilén-Jäppisen kanssa.
Ravintolan pöydät ovat täynnä, ja naiset jäävät seisomaan baaritiskin lähelle.
Sitten Anu Pakarinen hyvästelee ystävänsä ja kävelee ulos ravintolasta. Hänen piti lähteä, koska lapsen kotiintuloaika oli keskiyöllä.
Seurueen kolme muuta naista jäävät ravintolaan seisomaan vielä hetkeksi. He puhuvat vilkkaasti. Sitten he astuvat yhdessä ulos ovesta ja jäävät seisomaan ravintolan eteen.
Silloin ravintolan eteen ajaa auto, josta nousee nuori mies.
Naiset ovat kääntyneinä toistensa puoleen eivätkä kiinnitä mieheen huomiota.
Mies käy hakemassa takakontista jotakin.
OMAISET TOIVOIVAT, että uhrit nimettäisiin Uutisvuoksessa vasta aamun paperilehdessä, ei nettiuutisissa.
Toimittaja Matti Veijalainen ymmärsi sen hyvin. Paperisessa lehdessä oli arvokkuutta. Hän oli tehnyt toimittajan töitä 40 vuotta eikä ollut löytänyt samaa tunnetta internetistä.
Veijalainen palasi poliisin tiedotustilaisuudesta iltapäivällä ja alkoi kirjoittaa.
Surmansa saivat Imatran kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Tiina Wilén-Jäppinen ja imatralaiset Uutisvuoksen toimittajat Katri Ikävalko ja Anne Vihavainen, hän kirjoitti aamun lehteen.
Ja jatkoi pääkirjoituksessa:
Imatralaisen paikallisdemokratian keulahahmon, kaupunginvaltuuston arvostetun puheenjohtajan väkivaltainen menetys on järkytys jokaiselle. Yhtä lailla tunnettuja ja pidettyjä kasvoja olivat molemmat Uutisvuoksen toimittajat, joiden kädestä kynä nyt kirposi. Kaipaavan on helppo tunnustaa, että käden vapisematta lehden tämän numeron pääkirjoitus ei synny.
Entinen päätoimittaja Hupli-Oinonen tuli toimitukseen kirjoittamaan muistokirjoituksia.
Hän, Pajari ja Pakarinen ajoivat Ikävalkon ja Vihavaisen perheiden luo ottamaan osaa.
Illalla Imatran kirkossa oli hartaustilaisuus. Toimitus meni sinne yhdessä.
Aamun lehteen tehtiin neljä sivua, joiden yläreunassa luki
Imatran kolmoissurma.
MAANANTAINA 5. JOULUKUUTA toimitus aloitti työt kello yhdeksän aamulla, kuten aina.
Kukaan ei huomannut sytyttää toimitukseen valoja.
Se oli pimeä joulukuinen aamu. Toimituksen jäsenet kävelivät päätoimittajan työpisteelle ja seisoivat hiljaa. Kyyneleet valuivat.
TUON AAMUN jälkeen talvi on vaihtunut kevääseen. Imatralla paistaa aurinko. Vuoksen vesi kimmeltää.
Uutisvuoksi on ilmestynyt aikataulunsa mukaan, mutta kahden toimittajan paikat ovat tyhjinä yhä.
Omaiset ovat käyneet hakemassa heidän tavaransa. Toiseen toimistotuoliin on jäänyt nimilappu, jossa lukee Anne.
Kolme naista ampunut mies oli
Jori Lasonen, 23-vuotias yrittäjäperheen poika. Hän oli saanut aiemmin vankilatuomion tapon yrityksestä. Maaliskuussa 2013 hän oli pitänyt suuret 20-vuotissyntymäpäiväjuhlat ja ajanut seuraavana aamuna humalassa erään vieraansa kotiin. Ovella hän oli iskenyt tätä kalapuukolla.
Lasonen myönsi rattijuopumuksen ja törkeän pahoinpitelyn mutta kielsi aikoneensa tappaa. Hänet todettiin syyntakeiseksi. Tuomio oli kolme vuotta ja kaksi kuukautta.
Toukokuussa 2014 hän jäi uudelleen kiinni rattijuopumuksesta. Nyt veressä oli myös psykoosilääkettä. Tuomio oli 90 päivää yhdyskuntapalvelua ja vuoden ajokielto.
Lokakuussa 2015 hän antoi autonsa ajokortittomalle ystävälleen, jolla oli kiinni jäädessään alkoholia veressä. Lasonen istui kyydissä. Hän sai rangaistukseksi 80 päiväsakkoa.
Uutisvuoksi kertoi Lasosen rikoksista nimettömissä pienissä rikosuutisissa.
Viime kesän jälkeen Lasonen oli vetäytynyt omiin oloihinsa. Hän oli viettänyt paljon aikaa tietokoneella.
Joulukuun kolmannen päivän iltana hän oli saanut jonkinlaisen ”halun surmata”. Näin kertoi hänen asianajajansa.
Hän oli selvin päin vanhempiensa talossa. Sitten hän otti asekaapista metsästysaseen.
VÄKIVALTARIKOKSIA TEHDÄÄN Suomessa vähemmän kuin koskaan, mutta Itä- ja Pohjois-Suomessa niitä tehdään yhä enemmän kuin muualla.
Etelä-Karjala ei ole erityisen väkivaltainen; ampumalla henkirikoksia on tehty jopa poikkeuksellisen vähän.
Imatra on tavallinen pieni teollisuuskaupunki. Kymenlaaksossa ja erityisesti Kotkassa keski-ikäiset alkoholisoituneet miehet päätyvät paljon useammin väkivaltatilastoihin.
Imatralaisen Eveliina Lappalaisen kuolema vuonna 2000 oli jotakin täysin poikkeavaa. 15-vuotias opettajaperheen poika ruhjoi koulutoverinsa hengiltä. Siitä tuli karmea sukupolvikokemus imatralaisille koululaisille.
Toimittaja Anu Pakarinen haastatteli kaksi vuotta sitten Uutisvuokseen epätoivoista imatralaisäitiä, joka nimettömänä kertoi ”jääneensä yksin vakavista mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsivän poikansa kanssa”. Tämä äiti oli pettynyt siihen, ettei saanut Imatralta pojalleen apua. Poika oli täysi-ikäinen mutta aggressiivinen ja päihdeongelmainen, ja äiti pelkäsi, että poika päätyisi vielä vankilaan.
Hän ei ollut ampujan äiti, mutta myös 23-vuotiaalla Lasosella oli päihde- ja mielenterveysongelmia. Hän oli asunut omillaan mutta palannut lapsuudenkotiinsa.
Ammuttuaan naiset Lasonen oli pitkään hiljaa eikä vastannut kuulustelijoiden kysymyksiin. Asianajajan mukaan hän oli järkytyksen vallassa.
Kun hän vankilassa sai lääkitystä, hän alkoi puhua. Silloin hän sanoi katuvansa.
Nyt häntä syytetään kolmesta murhasta.
IMATRA TARJOSI 1990-luvulla poikkeuksellisen hyvää psykiatrista erikoissairaanhoitoa. Sitten 2000-luvulla kaupunki loi valtakunnallista mainetta niittäneen varhaisen puuttumisen mallin, jossa henkilökuntaa lisäämällä saatiin laitossijoitukset ja huostaanotot vähenemään. Ja säästettiin miljoonia.
Nyt psykiatrinen ja päihdepalveluiden osastohoito on siirtynyt Imatralta kokonaan pois Lappeenrantaan.
Alueen vanha psykiatrinen sairaala remontoitiin aikaa sitten Holiday Club Saimaaksi.
Imatra ei tuota enää minkäänlaisia sosiaali- ja terveyspalveluja itse. Yhdeksän eteläkarjalaisen kunnan sosiaali- ja terveyspiiri perustettiin vuonna 2010. Kaupungin palvelujen liittämisestä sote-piiriin tuli paljon erimielisyyksiä. Ylilääkäri irtisanoutui.
Ammuttujen naisten omaiset perustivat tämän vuoden alussa yhdistyksen nimeltä
Valon vuoksi – Annen, Katrin ja Tiinan muisto ry, joka kerää varoja mielenterveystyöhön. Sen puheenjohtaja, Anne Vihavaisen leski
Jukka Leminen, lausui Uutisvuoksen jutussa näin:
”Tärkein tavoite yhdistyksellä on painostaa poliitikkoja ja viranomaisia, että mielenterveysongelmaiset pääsisivät helpommin hoitoon.”
Yhdistyksen mielestä on väärin, että ”vanhemmat suljetaan täysin yli 18-vuotiaiden mielenterveysongelmista kärsivien hoidon ulkopuolelle”.
KOLMOISSURMAA EI pysty selittämään. Se on järjetön asia.
Entinen päätoimittaja Liisa Hupli-Oinonen istuu Imatran uimahallissa ja seuraa poikansa uintitreenejä.
”Sitä mietin, mitä tapahtuu niille pojille, jotka eivät pärjää koulussa tai urheilussa, jotka ovat poikkeuksellisen ujoja, harmittoman hiljaisia, mutta jäävät sosiaalisesta kehästä ulkopuolelle? Kertyykö heille vuosien varrella painolastia, jota koulussakaan ei huomata? Tikittääkö meillä aikapommi sellaisessa porukassa?” hän kysyy.
”Yksilön suoja on sellainen, että 18 vuotta täyttäneiden lasten vanhempien on vaikea saada apua. En silti tiedä, voiko tästä lähteä osoittamaan ketään tai syyttämään mitään”, Hupli-Oinonen miettii.
Toimittaja Matti Veijalainen on tullut talvilomalta käymään ravintola Vuoksenvahdissa. Pöydissä istuu varttuneempaa väkeä. He lukevat lehtiä, nostavat laseja.
”Mitä tahansa voi sattua, jos osut väärään paikkaan väärällä hetkellä. Suomessakin”, Veijalainen kirjoitti lehdessä.
Surmien jälkeen imatralaisten osoittama yhteenkuuluvuus ja välittäminen ovat tehneet Veijalaiseen vaikutuksen.
”Minä olen yleensä kirjoittanut asiapohjalta. Mutta tässä sellainen korulause kuin ’koko Imatra suree’ oli totta. Saattoi kirjoittaa, mitä itse tunsi, ja kaikki tunsivat samalla tavalla.”
Veijalainen sanoo alkaneensa ajatella, että tunnepuolta on tullut pidettyä liiankin piilossa.
Toimittaja Anniina Meuronen tekee nettiuutisia hiljaisessa toimituksessa. Hän sanoo, että tapahtuman jälkeen ei ole ollut yhtään päivää, jolloin ei olisi tuntunut pahalta. Kollegoiden tyhjien työpisteiden ohi kävellessä kirpaisee aina.
”Etenkin yksin iltavuoroista lähtiessä. Parempi täällä töissä on silti olla kuin kotona.”
Kollegoista tulee läheisempiä kuin monista sukulaisista. Aamut Annen ja Katrin kanssa olivat joskus hulvattomia.
Meuronen kertoo, kuinka Anne Vihavainen viimeisenä työpäivänään söi yhteisestä joulukalenterista suurieleisesti seuraavankin päivän suklaan. Sille naurettiin, ja sitten tuttu ääni, Annen huoliteltujen kynsien nakutus, alkoi taas kuulua näppäimistöltä.
Meuronen ei tiedä, mitä hänellä on ammatillisesti edessä. Alan tulevaisuus on epävarma. Organisaatioita muutellaan. On yt:itä.
Se ei ole nyt päällimmäisenä mielessä. Esikoisen laskettu aika on huhtikuun lopussa.
MARI PAJARI oli joulukuun puoliväliin saakka Uutisvuoksen virkaatekevä päätoimittaja. Sitten hänet nimitettiin vastaavaksi päätoimittajaksi.
Pajarin viimeinen muistikuva hänen kahdesta alaisestaan ja kaupunginvaltuuston puheenjohtajasta on kävelykadulta surmayöltä. Hän katsoi eristysnauhan takaa lakanoilla peitettyjä ruumiita tietämättä, keitä he ovat.
Kuva ruumiista alkoi nousta mieleen yhä uudelleen. Sitten toimitukseen tuli kriisityötekijä, joka antoi neuvon. Se lohduton kuva piti hyväksyä, mutta samalla piti kääntää ajatukset toisiin muistikuviin.
Mari Pajari päätti, mitkä ne muistot ovat:
Toisessa hän istuu Tiina Wilén-Jäppisen kanssa kahvilassa, ja tämä kertoo halustaan jatkaa kunnallispolitiikassa huhtikuun 2017 kuntavaaleissa.
Tämä tapahtui kaksi viikkoa ennen surmia.
Toisessa Mari Pajarin muistikuvassa hän poistuu ravintolasta yhdessä Katri Ikävalkon ja Anne Vihavaisen kanssa. Sekin muisto on Imatran kävelykadulta, viime kesältä.
”Oli valoisa kesäyö, ja lokit kirkuivat ympärillä. Me kikatimme hölmöille jutuille. Elämä oli älyttömän kepeää.”
