Re: Kai Kustaa Vähäkallio - Hyvinkää 1972
Lähetetty: Su Heinä 24, 2016 5:49 pm
Niin, onko Kytäjän kartanon kirous totta? Viimeksihän siellä murhaili Teemu Petteri Salmela, vähäistä keskustelua tästä on täällä. Tämä ymmärrystä vailla tuomittu Teemu on onneksi nykyään tosi makee ja joku on 100% varma, ettei hän enää surmaa.
Hesarin kuukausiliite on referoinut pitkän jutun Kai Vähäkallion edesottamuksista(alla), Kailla meni bänks entisen vaimon kaa henkirikosten vuoksi tulleen vankilatuomion aikana, mutta kartanonherralta ei rakkaus hevin loppunut, vaan hän poimi itselleen vankilan sairaanhoitajan kullanmurukseen.
Onko seksisuhde alkanut jo vankeuden aikana? Sitä alla oleva mielestäni tosi hyvä juttu muuten( näin netissä näkyväksi), ei kerro:
Hesarin kuukausiliite on referoinut pitkän jutun Kai Vähäkallion edesottamuksista(alla), Kailla meni bänks entisen vaimon kaa henkirikosten vuoksi tulleen vankilatuomion aikana, mutta kartanonherralta ei rakkaus hevin loppunut, vaan hän poimi itselleen vankilan sairaanhoitajan kullanmurukseen.
Onko seksisuhde alkanut jo vankeuden aikana? Sitä alla oleva mielestäni tosi hyvä juttu muuten( näin netissä näkyväksi), ei kerro:
Sunnuntain murhasarja osa 3: Kytäjä
"Kuin paha uni"
Yö peittää Kytäjän kartanon. Muutaman kilometrin päässä nukkuu kolme poikaa teltassa. Seuraavana aamuna poikia ei enää ole.
Sunnuntai 12.8.2012
Keskiyön hetki oli jo taittunut.
Pitkä, parrakas mies lähestyi niemen kärkeä Kytäjärven rannassa Hyvinkäällä.
Yö oli lähes äänetön. Juuri taakse jäänyt helatorstai vuosimallia 1972 oli ollut Etelä-Suomessa kuuma.
Niemen kärkeen oli pystytetty teltta. Siinä nukkui kolme poikaa.
Leiriytyjät olivat iskeneet rannassa kasvavaan leppään puukon ja kirveen.
Teltan edessä savusi hiillos.
Telttaa lähestyvä pitkä mies kantoi kädessään jotain.
Hiljaisessa yössä liikkuva mies pysähtyi lepän luokse. Hän irrotti siihen lyödyt teräaseet ja käveli niiden kanssa muutaman askeleen kauemmaksi. Kuului pieni loiskaus, kun kirves rikkoi veden pinnan.
Mies käveli takaisin teltan luo.
Hän avasi teltan vetoketjun.
Sitten yötä repi viisi laukausta.
Kello oli noin kahdeksan perjantaiaamuna, kun Marja-Leena Uusimäki lähestyi niemen kärkeä, "Kaalimaannokkaa".
Kaalimaannokasta nousi hyvin kalaa, varsinkin ahvenia.
Uusimäki ei kuitenkaan ollut tullut kalaan. Hän oli luvannut tuoda eväitä niemen kärjessä telttailevalle poikaystävälleen Veijo Häkkiselle, 18, ja tämän kavereille Esa Hyväkälle, 17, ja Kai Hyväkälle, 14.
Marja-Leena oli lähtenyt Kaalimaannokasta edellisenä iltana noin kello 21. Silloin kaikki oli vielä hyvin.
Viikonloppuna oli tarkoitus mennä juhlimaan. Rajamäen Sääkshovissa olisi tanssit.
Mutta kun Uusimäki perjantaiaamuna saapui niemenkärkeen, pojat eivät vastanneet tytön tervehdykseen. Uusimäki avasi teltan vetoketjun.
Näky oli hirveä.
Pojat makasivat teltassa kuolleina. Jokaista oli ammuttu päähän.
Uusimäki ryntäsi läheiselle kyläkaupalle. Kyläkauppias hälytti ambulanssin, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä.
Kolme elämää oli sammunut.
Keskusrikospoliisi ei aikaillut.
Poikien päiden läpi menneet surmanluodit kaivettiin maasta ja lähetettiin analysoitavaksi.
Silminnäkijähavaintoja alettiin kerätä. Ketkä olivat nähneet pojat edellisenä päivänä? Oliko tapahtunut jotain erikoista? Missä he olivat liikkuneet?
Krp puhutteli kesäkuun alkuun mennessä lähes tuhatta ihmistä.
Eräällä poliisin jututtamalla varastomiehellä oli mielenkiintoista kerrottavaa.
Mies oli nähnyt poikien telttapaikan lähistöllä helatorstaina tukevan, noin 40-vuotiaan miehen, joka oli "tarkoituksellisesti varjellut kasvojaan".
Vihje oli aluksi mielenkiintoinen, mutta pian poliisi alkoi vakuuttua siitä, ettei kasvojaan peitelleellä miehellä ollut tapahtumiin osuutta.
Kolmoissurma oli mysteeri, varsinkin motiivi ihmetytti. Pojilla ei ollut hallussaan juuri mitään varastamisen arvoista. Heidät oli sitä paitsi tapettu kesken unien, joten riidastakaan ei kai ollut kyse.
Huhuttiin huumeista.
Kolmen surmatun tiedettiin kuuluneen "jengiin", jonka jäsenistä ainakin yksi poika oli tehnyt itsemurhan ja yksi tyttö kuollut huumausaineiden "liikakäyttöön". Jengillä oli huono maine pikkurikosten ja levottoman elämän takia. Oliko kyseessä kosto?
Poikien ruumiinavaustiedoista ei kuitenkaan löytynyt merkkejä huumeista. Kuulustelut eivät myöskään antaneet vahvistusta sille, että kyse olisi jonkinlaisesta kostosta.
Päivät kuluivat.
Kytäjärvelle suunniteltu partiolaisten taitokilpailu siirrettiin. Lasten turvallisuutta ei haluttu riskeerata.
Kytäjän kartanonherra Kai Kustaa Vähäkalliokin alkoi hermostua. Olihan surmatyö tehty hänen maillaan.
"Jos surma ei pian selviä, maine menee kuten koko Hyvinkään seudulla", Vähäkallio, 32, sanoi Ilta-Sanomien haastattelussa.
Vähäkallion maine olikin jo kyseenalaistettu.
Päivien kuluessa yhä useampi syyttävä sormi alkoi nimittäin osoittaa häntä.
Kytäjän vauraassa kartanossa oli aina eletty vähän kuin järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella.
Aikanaan kartano oli ollut jopa Pohjoismaiden suurin. Kartanolla oli ollut oma meijeri, vesivoimalla toimiva sähkölaitos, saha, kalanviljelylaitos ja yksityinen, kapearaiteinen rautatie.
Nyt parhaat päivät olivat jo takana, mutta kartano oli edelleen vauras ja vaikutusvaltainen. Kai Kustaa Vähäkallio oli perinyt sen hallinnan vuonna 1965.
Uuden omistajan tiedettiin olevan hyvin luontorakas ja mustasukkainen maistaan.
Hyvinkääläisillä oli tuohon aikaan tapana liikkua lähialueiden luonnossa vapaasti vaellellen ja kalastellen.
Se ärsytti Vähäkalliota.
Hän oli aiemmin hätyytellyt mailtaan telttailijoita kovin sanoin ja jopa ase kädessä.
Huhumyllyä kasvatti se, että kartanon omistajalla tiedettiin olevan suuri asekokoelma. Kartanon mailta kuului aikalaistodistajien mukaan jatkuvasti ammuskelua. Välillä harvennettiin eläinkantaa, välillä harjoiteltiin muuten vain.
Nyt Kytäjän kartanosta vakuutettiin kuitenkin poliisille, että kaikki aseet olivat tallessa.
"Olin täällä surmayönä, mutta mitään laukauksia en kuullut", Vähäkallio sanoi.
Kai Vähäkallio oli aloittanut opiskelun Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa, mutta opinnot olivat jääneet kesken.
Hänellä oli vaimo ja 4–8-vuotiaat pojat.
Surmailtana Vähäkallio oli viettänyt aikaa kotonaan. Hänen pikkuserkkunsa, ylioppilas Anna-Maija Siikarla, oli tullut kartanoon noin kello 21.30 perheensä läheiseltä kesäasunnolta.
Siikarla oli tavannut Vähäkallion katselemassa televisiota. Tv:ssä näytettiin Akira Kurosawan elokuvaa, joka kertoi elämästä suurkaupungin slummeissa.
Siikarlakin jäi katsomaan elokuvaa. Kun elokuva loppui vähän ennen keskiyötä, Siikarla lähti.
Vähäkallio meni nukkumaan. Vai menikö?
Kun poikien kuolemasta oli kulunut jo lähes kuukausi, lehdet kertoivat, että poliisi oli ottanut kiinni surmista epäillyn miehen. Lehtimiehet soittivat Kytäjän kartanolle, mutta Kai Vähäkallion kerrottiin olevan matkoilla.
Missä? Sitä ei kerrottu.
Tuli kesäkuun 13. päivä. Krp ilmoitti pitävänsä tiedotustilaisuuden.
Kytäjän kartanonherra Kai Kustaa Vähäkallio oli tunnustanut ampuneensa kolme poikaa Kytäjärvellä helatorstain jälkeisenä yönä. Surmatyön Vähäkallio oli tehnyt omistamallaan Colt 357 Magnum -käsiaseella.
Miksi? Sitä Vähäkallio ei itsekään enää oikein ymmärtänyt.
Kartanonherra oli nähnyt ikkunastaan poikien nuotion. Luvaton telttailu kartanon mailla oli suututtanut.
Lopetettuaan elokuvan katselun hän oli hakenut pistoolinsa ja kävellyt vastarannalla sijaitsevaan Kaalimaannokkaan rantaviivaa seuraillen.
Siellä Vähäkallio kertoi raivostuneensa, koska niemennokassa oli kaadettu leppiä ja roskattu. Hän heitti poikien kirveen ja puukon järveen.
Sitten Vähäkallio avasi poikien teltan oven, valaisi nukkuvia poikia taskulampulla ja kohotti pistoolin.
Verityön jälkeen Vähäkallio oli palannut kartanolle, puhdistanut aseen ja mennyt nukkumaan.
Oikeudenkäynti alkoi heinäkuussa 1972. Tunnustuksesta oli kulunut vajaa kuukausi.
Vaaleansiniseen kesäpukuun ja BossaNova-paitaan pukeutunut Vähäkallio päätettiin lähettää ensin mielentilatutkimuksiin. Kävi ilmi, että Vähäkallio oli ollut tekojen aikaan "täyttä ymmärrystä vailla".
Tutkimuksissa hän oli muun muassa kertonut ampuneensa pojat, koska yhdellä oli viikset "kuten roistoilla". Vähäkallio oli tullut siihen lopputulokseen, että pojat eivät olleet "oikein ihmisiä vaan jonkinlaisia olioita".
Vähäkallio osoitti selvää katumusta tekojaan kohtaan.
"Kaikki tuntuu tällä hetkellä yhä ihmeellisemmältä, kuin paha uni ja vieläkin käsittämättömämmältä", mies sanoi.
Käräjäoikeus tuomitsi Vähäkallion kolmesta taposta 15 vuodeksi kuritushuoneeseen. Myöhemmin korkein oikeus alensi tuomiota kolmella vuodella.
Järkkynyt mieli ei ikinä parantunut.
Koska Vähäkallio oli ensikertalainen, hän kärsi tuomiostaan lopulta vain puolet.
Vapautumista seurasi välitön avioero. Uudeksi elämänkumppaniksi Vähäkallio otti vankilan sairaanhoitajan, johon kartanonherra oli ihastunut vankeusaikanaan.
Sekavat ajatukset eivät kuitenkaan jättäneet rauhaan. Vähäkallio ei kestänyt enää vapautta.
Heinäkuun 20. päivänä vuonna 1979 Kai Kustaa Vähäkallio palasi viimeisen kerran asekokoelmalleen.
Lähteet: HS- ja IS-arkistot sekä Hannes Markkula: Kuusi suomalaista murhaa.
Sanomien aikakauslehti, joka käsittelee yhtä aihetta kerrallaan ja ilmestyy neljä kertaa vuodessa.
Touko Hujanen HS
Tänä päivänä surmapaikka, "Kaalimaannokka", on kasvanut umpeen. Viereen rakennetaan omakotitaloaluetta.
Erkki Laitila HS
Kartanonomistaja Kai Vähäkallio saapui ilmeettömänä oikeuteen helmikuussa 1973.