Ad blocker detected: Our website is made possible by displaying online advertisements to our visitors. Please consider supporting us by disabling your ad blocker on our website.
Tampereen Tyttö kirjoitti:Käytäntö on osoittanut että vapauteen päässee noin kymmenen ja kahdentoista vuoden paikkeilla.
Tuo kymmenen (10) vuotta on se aika jolloin 18-21 vuotias ek:n saanut voi anoa armoa ja sama kymmenen (10) vuotta on se aika, jolloin naisen on mahdollista päästä - jostain syystä, ei perustu lakiin - vapauteen, kuten Orvokki Lylys, mutta keskimäärin ek:ta suoritetaan 14 vuotta. Aikaisemmin lukema oli muistaakseni vuotta vähempi. Armoa voi anoa 12 vuoden jälkeen ja jos ensimmäisellä kerralla ei ns. nappaa, niin sitten kahden vuoden kuluttua uudelleen.
Johanna Heiskasen kuva oli Hyysärissä äitienpäivänä 2011, joten jos tuon kuvan tämän osion tueksi tänne saamme, niin - Siru83:a mukaillen - voisimme kaikki todeta, millainen on tyypillinen suomalainen nainen, jolla on viisi lasta...
Arlene kirjoitti:HS 15.5.2011
Kolmetoista vuotta yhdessä olleella parilla on viisi lasta, joista nuorimmainen oli vauva äidin joutuessa vankilaan.
- "Meillä on aina ollut todella hyvät välit, ja tämä vankila-aika on tavallaan lähentänyt meitä", Heiskanen kertoo. Lyhennelmä HS:n jutusta
13 vuotta yhdessä ja nyt ehken 13 vuotta vankilassa sen yhdessäolon takia... Niin se elämä heittelee.
Ja on tuokin nyt kummasti sanottu, että "vankila-aika on tavallaan lähentänyt meitä". Ennen muinoin otettiin yhteistä aikaa, mm. kesäloma, jotta olisi aikaa olla lasten kanssa ja kokea iloa heidän kasvamisestaan sekä kehittymisestään. Nyt tapetaan lasten isä, että välit lapsiin lähenevät...
Aina kun kuulen sanan suvaitsevaisuus, poistan varmistimen!
Selkiskö koskaan tän keissin motivaatio niinku oikeasti tai mitä huhuja liikkuu? Toi että vaimo kertoo jonkun jengin uhkailleen pistää myös kysymään että tietääkö joku millainen perhe olikyseessä? Luin ketjun läpi mutta ei valaissut. On tainnut J vaihtaa sukunimensä kun en naamakirjasta löydä.
Tuokaa minulle Alfredo Carcian pää ja hillosipuleita niin ette näe enää koskaan nälkää.
Selailinpa tossa töissä Kotivinkki-nimistä akkainlehteä, ja siinä oli juttu tästä elinkautista istuvasta 5 lapsen äidistä. Etunimikin täsmää. Jutussa ei taidettu uutta sukunimeä mainita, mutta J on siis mennyt vankeusaikana uusiin naimisiin. Lapset ovat isänsä vanhempien huostassa, tiedä sitten mitkä välit on tällä äitylillä on näihin (ex-)appivanhempiinsa... J surkutteli sitä, että näkee lapsiaan vain noin kerran kuussa, ja nuorimmat eivät enää edes tunnista häntä äidikseen vaan luulevat vankilan henkilökunnaksi. Voivoi.
Vaikka itse äiti olenkin, olen sitä mieltä että voisi jo tuosta "lapselle kaikista rakkain on äiti"-myytistä luopua.
Mun äiti ei edes ole murhannut mun isää, mutta en sellaista henkilöä silti viitsi edes äidikseni kutsua.
"Heiskanen kertoi heti murhan jälkeen lapsille, että isän kuolema on äidin syy ja äiti joutuu vankilaan. "Nuoremmat lapseni sanovat minulle vieläkin, että isi on kuollut ja sä tapoit sen."
Rankoista kommenteista huolimatta Heiskanen haluaa painottaa lapsilleen, että aina pitää puhua totta."
Tottahan ne lapset sanoi. Toivottavasti kasvavat onnellisiksi aikuisiksi, vaikka toinen (ainakin, enhän tiedä heidän perhe-elämästä mitään) vanhemmista teki kaikkensa tuhotakseen onnellisen lapsuuden.
Onkohan tämä kyseinen juttu juuri se, mitä kotihälytys tv-ohjelmassa on esitetty, siinä tytär menee näyttämään isällensä (joka asuu uuden vaimonsa kanssa ) poikaystäväänsä, isä lähtee myymään vaimonsa kanssa "antiikkia" ja vaimo palaa yksin.
Poliisit tv sarjasta tutut Jan Erik Lindh ja Mikko Majanen menevät uhrin löytöpaikalle.
Onhan toi muuteltu melko rajusti,mutta kuinkas sitä olisikaan voinut "kuvata" ellei omaisen "silmin" ( tyttären )
Johanna Siltakoski valehtelee toimineensa "hätävarjeluna"...
Taitaa olla kunnon vajakki vai miksi valehtelee medialle asiasta ja missä kohtaa tässä oli hätävarjelutilanne? nyt ruikuttaa mediassa ku on paha olla,helvetti murhan teki.
Johanna Siltasalmi, 37, muistaa yhä pidätystilanteen. Hänellä oli kolme nuorinta lasta mukanaan, kun poliisit tulivat. Vanhin paikalla olleista lapsista oli nelivuotias, nuorin vasta seitsemän kuukautta.
– Heidät revittiin sylistäni. Nelivuotias ojensi käsiään ja hoki itkien äitiä. Sellaisessa tilanteessa ihminen murenee totaalisesti, Siltasalmi sanoo.
– Luulin, että sekoan. Minulla oli hirvittävä hätä kaikista viidestä lapsestani. Se hätä ei ole lähtenyt minusta vieläkään.
Äiti, joka murhaa lastensa isän. Sellaiseksi Siltasalmi ei osannut ikinä kuvitella itseään.
– Minun on vielä tänä päivänäkin vaikea myöntää, että se oli minun syyni, Siltasalmi sanoo.
– Se on pahin tekoni äitinä. Vein lapsiltani molemmat vanhemmat.
Seitsemän vuotta sitten kaikki vaikutti olevan vielä hyvin. Siltasalmen talossa elettiin tavallista lapsiperheen arkea. Tai ei aivan tavallista. Nainen kertoo, että aviomies kärsi psyykkisistä ongelmista ja pahoinpiteli häntä.
– Yritin ratkoa kaikkea sitä ja selvitä viimeiseen saakka yksin. Se oli virhe, Siltasalmi sanoo.
Sinä kesäkuisena aamuna Siltasalmi heräsi kuten kaikkina muinakin aamuina. Hän kertoo, ettei hänellä ollut pienintäkään aavistusta, että päivä tulisi muuttamaan koko hänen elämänsä suunnan.
– Alkoholi tai huumeet eivät liittyneet tapahtumiin millään tavalla, eikä minulla ole minkäänlaista rikoshistoriaa – ei edes sakkoja. Olin menossa vuokraamaan leffoja, kun se tapahtui.
Oikeus käsitteli tapauksen suljettujen ovien takana lasten henkilöllisyyden ja uhria koskevien terveystietojen suojelemiseksi. Tuomioistuin määräsi oikeudenkäyntiasiakirjat salaisiksi.
– Siksi en voi oikein puhua tapahtumista. Mutta kaikki oli sekavaa, luulin toimivani hätävarjelutilanteessa.
– Silti sain elinkautisen vankeustuomion murhasta. Kauheinta on, etten vuosien pohtimisen jälkeenkään tiedä, miten olisin voinut ratkaista tilanteen jollakin toisella tavalla.
Johanna Siltasalmi on istunut kohta seitsemän vuotta vankilassa. Hän voi hakea armahdusta aikaisintaan viiden vuoden kuluttua, eli suoritettuaan rangaistuksestaan 12 vuotta.
Siltasalmen lapset elävät arkeaan muurien ulkopuolella. He varttuvat joka hetki, viettävät aikaa ystäviensä kanssa, harrastavat, käyvät koulujaan ja asettuvat nukkumaan joka ilta.
Lapset ovat nyt 17-, 16-, 11-, 9- ja 7-vuotiaita.
Kun he loukkaavat itsensä, sairastuvat, potevat rakkaushuolia ja tekevät elämänsä isoja päätöksiä – äiti ja isä ovat poissa.
– Mitä kauheampaa äiti voi tehdä lapsilleen.
Siltasalmen päiviä rytmittää vankilan arki. Hän odottaa aamiaista, odottaa sellin oven aukeamista, odottaa työpäivän alkua, lounasta ja ulkoilua. Hän odottaa kirjettä tai korttia ulkomaailmasta, viestiä joltakulta lapselta.
– Vangit ovat odottamisen maailmanmestareita, hän sanoo.
– Kaikki elämä tapahtuu muistoissa. Sitä rakentaa kuplan jokaisen pienenkin ulkomaailmasta tulevan tuulahduksen ympärille. Lapsen lähettämästä pienestä lappusesta tulee aarre.
Kun televisiosta tulee piirrettyjä, Siltasalmi muistaa miten lapset kömpivät hänen viereensä lauantaiaamuisin unelta tuoksuvina. Siltasalmen selli on täynnä lasten valokuvia.
– Tuo kuva on otettu kaksi päivää ennen henkirikosta, hän näyttää pienen kikkarapäisen, nauravan taaperon kuvaa.
Kuvat ovat yhtä aikaa äärettömän rakkaita ja tuskallisia. Mikään Siltasalmen elämässä ei salli unohdusta.
– Minä rakastin ex-miestäni. Hänen piirteensä ovat kaikkien lasteni kasvoissa, hän sanoo.
Muurit erottavat Siltasalmen äitiydestä. Enimmäkseen hän ei edes tunne olevansa äiti.
Mainos
– En ole yhtään mitään. Pelkkä nimi paperilla. Lasten menettäminen on pahin rangaistukseni.
Siltasalmi suoritti ensimmäiset vuodet tuomiostaan Hämeenlinnassa. Siellä hän tapasi kaikkia lapsiaan muutaman tunnin ajan jopa kerran viikossa.
Pari vuotta sitten Siltasalmi siirrettiin Turun vankilaan. Saramäessä Siltasalmi on tavannut vain yhtä lasta kerrallaan.
Kun lapsi täyttää 15 vuotta, lain mukaan häneen sovelletaan aikuistapaamissääntöjä. Normaalit aikuistapaamiset järjestetään tiloissa, joissa juttelu tapahtuu pleksin läpi, eikä kosketusyhteyttä sallita.
– Vanhinta lastani halasin viimeksi kolme vuotta sitten. En tiedä, milloin voin koskettaa häntä seuraavan kerran.
Lapset ovat surreet isäänsä. He ovat surreet myös
äitiään. Ensimmäiset neljä kuukautta Siltasalmen pidätyksen jälkeen lapset asuivat vastaanottokodissa.
Sitten lasten isovanhemmat ottivat koko katraan luokseen, ja siellä lapset asuvat edelleen. Sukulaiset ovat pitäneet lapsista hyvää huolta.
– Olen äärettömän kiitollinen lasten isän vanhemmille, on heidän ansiotaan, että lapsillani menee tällä hetkellä niin hyvin näistä kaameista tapahtumista huolimatta, Siltasalmi sanoo.
Lasten viha tuli vuosia tapahtumien jälkeen.
– En unohda koskaan tyttäreni sanoja, kun hän ilmoitti, ettei tahdo nähdä tai kuulla minusta koskaan enää mitään, koska olen pilannut hänen elämänsä, Siltasalmi sanoo.
– Olen pyytänyt heiltä jokaiselta anteeksi. Tekoani ja näitä vuosia en voi silti hyvittää heille mitenkään. Nuorin lapseni ei jossakin vaiheessa edes tunnistanut minua äidikseen.
Syyllisyys on raskas taakka, eikä se vähene vankilassa.
– On aivan sama istunko linnassa tunnin vai viisitoista vuotta, en pysty hyvittämään rikostani, Siltasalmi toteaa.
– En minä yhteiskunnalle ole velkaa. Olen velkaa lapsilleni, omaisille ja läheisille, joilta riistin tappamani ihmisen. Miten voisin antaa itselleni luvan tuntea onnea, ja oikeuden jatkaa elämää.
Siltasalmi tietää kuitenkin, että hänen on pakko antaa itselleen anteeksi edes vähän.
– En voi palata täältä viidentoista vuoden jälkeen niin, etten olisi käsitellyt näitä asioita.
Siltasalmi ei edes uskalla kuvitella vapautumistaan, sillä sille ei ole määräpäivää. Pelkojaan hän on tunnustellut.
– Lähtiessäni vankilaan, lapseni olivat pieniä. Kun joskus vapaudun, he ovat aikuisia tai nuoria. Minä olen elänyt täällä muistoissani entisissä ajoissa, heidän elämänsä on kulkenut eteenpäin, Siltasalmi sanoo.
– Osaanko olla heille sellainen äiti, kuin he tarvitsevat. Osaanko tukea ja olla läsnä juuri heidän kaipaamallaan tavalla. Antavatko he edes tutustua itseensä uudestaan, kelpaanko heidän elämäänsä.
Lapset tuplaavat tuomion, Siltasalmi sanoo. Hänen silmänsä täyttyvät kyynelistä. Hän näkee kaikkia lapsiaan epäsäännöllisen säännöllisesti. Yhteyden ylläpitäminen on vaatinut kovaa työtä.
– Kun tapaan heitä, tunteet syöksyvät pintaan kerralla, hän kuvailee.
– Nuorimmat istuvat sylissäni koko tapaamisen ajan. Imen itseeni jokaisen hetken, sanan ja tuoksun. Lasteni takia jaksan.
Siltasalmi sanoo, että äitiys on aina ollut tärkeintä hänen elämässään.
– Äitienpäivät ja muut juhlapyhät ovat musertavia täällä muurien sisäpuolella. Jokainen meistä naisvangeista on erilainen, mutta lapset yhdistävät meitä ja ovat paljon puheissamme, Siltasalmi sanoo.
– Äitienpäivänä yritämme puhua kuitenkin muista asioista. Lapset ovat monelle kipein kohta tässä kaikessa.
Lopetti tietojen kirjoittelun kokonaan foorumille 13.3.2019.
Jäseninä suuri määrä idiootteja joilla ei ole foorumille mitään järkevää kirjoitettavaa tai tietoa asioista vaan ovat paikalla vain todistamassa ja vannomassa omaa tyhmyyttään.
Kunnon draamaa: Hän muistaa yhä pidätystilanteen, kun itkevät pikkulapset revittiin hänen sylistään.
Heidät revittiin sylistäni.
Väärä diagnoosi: – En minä yhteiskunnalle ole velkaa.
Onpas! Nyt yhteiskunta maksaa elättämisestään noin 200 euroa/vrk. Jos hän ei olisi syyllistynyt murhaan, niin hän kävisi töissä ja olisi näin ollen yhteiskunnalle hyödyksi.
- Vankeuskulujen lisäksi on tullut myös muita taloudellisia seuraamuksia, joten puheet "en ole velkaa yhteiskunnalle", ovat pohjaa vailla. Silkkaa huttua.
Artikkelissa ylikorostetaan äitiyttä sekä lapsia: Nelivuotias ojensi käsiään ja hoki itkien äitiä. Sellaisessa tilanteessa ihminen murenee totaalisesti
Vein lapsiltani molemmat vanhemmat.
Mitä kauheampaa äiti voi tehdä lapsilleen
viestiä joltakulta lapselta.
Lapsen lähettämästä pienestä lappusesta tulee aarre.
Siltasalmi muistaa miten lapset kömpivät hänen viereensä lauantaiaamuisin unelta tuoksuvina. Siltasalmen selli on täynnä lasten valokuvia.
hän näyttää pienen kikkarapäisen, nauravan taaperon kuvaa
Hänen piirteensä ovat kaikkien lasteni kasvoissa
Lasten menettäminen on pahin rangaistukseni.
Siellä hän tapasi kaikkia lapsiaan muutaman tunnin ajan jopa kerran viikossa.
Saramäessä Siltasalmi on tavannut vain yhtä lasta kerrallaan.
Vanhinta lastani halasin viimeksi kolme vuotta sitten
blaa blaa... plus noin 500 kertaa lisää samanlaista jankkaamista.
Ja sitten se kohta missä toimittaja (hänkin nainen) on herkistynyt: Hänen silmänsä täyttyvät kyynelistä.
Ehkä selitys murhaan löytyy täältä: Siltasalmi sanoo, että äitiys on aina ollut tärkeintä hänen elämässään.
Pääsi näemmä aviomies ja avioelämä unhoittumaan, kun kaikki aika meni (ja menee yhä) lapsista höpöttämiseen ja niiden hyssyttelyyn. Lapset ajoivat parisuhteen ohi oikealta että vasemmalta ja lopulta aviomiehestä tuli taakka, josta piti hankkiutua eroon.
- Ehkä jopa siksi, että pääsisi julkisuudessa retostelemaan traagista osaansa äitinä, jonka perheen tuntematon murhaaja julmasti tuhosi; riisti lapsilta isän ja vaimolta miehen. Haastetteluja moneen lehteen ja someen siinä ohessa.
Siltasaari väittää ja uskoo edelleen toimineensa hätävarjeluksen innoittamana. Mutta ei sellaisen varjeluksen jälkeen keksitä olemattomia, peitellä jälkiä eikä tuoda riipaisevia runoja murhapaikalle. Houkutteli ukkonsa ansaan ja siten tappoi hänet. Ja yhä 7 vuoden jälkeen uskottelee itselleen hätävarjelua. Ei mee läpi. Ei toi akka terve ole, eikä hänellä pitäisi olla yhtään lasta.
Aina kun kuulen sanan suvaitsevaisuus, poistan varmistimen!
Muppe kirjoitti:.
Oikeus käsitteli tapauksen suljettujen ovien takana lasten henkilöllisyyden ja uhria koskevien terveystietojen suojelemiseksi. Tuomioistuin määräsi oikeudenkäyntiasiakirjat salaisiksi.
– Siksi en voi oikein puhua tapahtumista. Mutta kaikki oli sekavaa, luulin toimivani hätävarjelutilanteessa.
Lyhensin lainausta.. Onko muualla kuin murhaajan haastattelussa mainittu uhrin psyykkiset ongelmat, tai että oikeutta käytiin osin suljetuin ovin uhrin terveystietojen suojelemiseksi?
Tairetahan olla Härmän asemalla, kunoon verta seinäs!
Lopultakin sain itseni rekisteröityä foorumille lähes 10 vuoden lukemisen jälkeen, joten tuonpa samantien tähänkin itselle varsin läheiseen aiheeseen arvausta motiivista. Ehdin uhrin tuntea reilun puolen vuoden ajan ennen tapahtumaa.
Uhrin ruumiinrakenne oli erittäin roteva. Lihaksia oli vaikka muille jakaa: semmoinen lyhyt, silmälasipäinen, vähän vatsakkaampi versio Bull Mentulasta. Uhri oli muuten mukava ja avoin sen vähän minkä ehdin häntä tuntea, mutta kiihtyi välillä ERITTÄIN nopeasti ihan olemattomista asioista. Ikäänkuin joku olisi sormia napsauttanut ja hänestä tuli aivan eri ihminen. Jo ennen tapahtumaa epäilimme lihasten tulleen ihan muulla kuin kaurapuurolla. Jokainen varmaan tietää millaista käytöstä roinaaminen aiheuttaa joissain ihmisissä.
Itse veikkaisin siis motiiviksi roinaamisesta johtuneita kiukkukohtauksia (ehkä enemmänkin) vaimoa kohtaan. Kun tarpeeks monta vuotta on joutunut sitä kiukuttelua, ehkä turpaanvetoakin kestämään niin mitta on vaan tullut täyteen. Avioero ja roinaava, ehkä mustasukkainenkin ex-mies ei kuulosta houkuttelevalta tulevaisuudelta, joten ehkä vaimo on nähnyt murhan ainoaksi vaihtoehdoksi.
En äkkiseltään huomannut onko aiemmin tullut missään lehtijutussa tai tässä ketjussa esille, mutta muistan uhrin monesti sanoneen vaimollansa olevan invaliditeetin liikkumisen vuoksi (olikohan lonkkavika). Muutama kuukausi ennen kuolemaansa kertoi myös vaimollansa olevan hieman ongelmia mielenterveyden kanssa invaliditeetistä johtuen. Ilmeisesti raskasta olla kotona yksin monen lapsen kanssa. Lehtijutut vain vahvistavat käsitystä, että ongelmat eivät ihan pieniä ole olleet. Toivottavasti istuu mahdollisimman pitkään telkien takana.
Sääli lapsia, jotka joutuvat kasvamaan ilman vanhempia.
