Sukellusonnettomuus Porin uimahallissa - 39-vuotias mies kuoli

[damfin]

^
Eikös tuollaisessa harjoituksessa ole vaarana juuri sekin, että jos on puhallettu keuhkot tyhjiksi asti ja vielä sen jälkeen sinnitelty syvällä veden alla, niin lopulta vaistomainen reaktio pakottaa vetämään keuhkoihin vettä kun yritetään haukkoa ilmaa ennen kuin keretään saada pää veden pinnalle?

Tuntuu vaikealta uskoa, että tuommoinen onnistuisi (ilmeisen?) kokeneelta sukellusharrastajalta vaikka tämä sitä yrittäisi. Täällä on saanut käsityksen, että tuo onnettomuusallas on niin matala, että aikuisella olisi varsin helposti nenä pinnan yläpuolella ihan vaan jo seisoessa. Ei kai tuommoiseen vahingossa hukuta hengitystä pidättämällä, ellei sitten ole taju lähtenyt jostain syystä ensin.

Lähinnä tarkoitin sitä että jos tuossa tilanteessa vetää vettä henkeensä niin kun ollaan jo valmiiksi hapensaannin suhteen rajoilla, voisiko se veden henkeen vetäminen olla "viimeinen pisara" ja johtaa hengenlähtöön elvytysyrityksistä huolimatta.

[Lady Willows]

Kuulemistani kommenteista olen käsittänyt, että kyseessä olisi ollut ns. hengenpidätys paikallaan (Static apnea) ja siitä johtuva osittainen tajunnanmenetys ja tajunnanmenetys (black out). Onko kunto ollut vain sinä päivänä alavireinen vähäisen nukkumisen tai flunssan vuoksi, mutta ei ole itse ottanut asiaa riittävän vakavasti ja päätynyt liian pitkään hengenpidätykseen kuntoonsa nähden vaikka se on ollut ihan normiaika hyvässä vireessä. Eikö turvamies ole ollut tilanteen tasalla vai onko tehty harjoitetta ilman turvamiestä, koska ollaan ajateltu, että ei ylitä riskiaikaa. Mutta ajan arvioiminen ilman turvamiestä on mennyt pieleen. Ohjeissa sanotaan, että sukeltajaa on tarkkailtava vähintään 30 sekuntia sen jälkeen, kun hän on
noussut vedestä. Sukeltaja voi menettää tajuntansa vielä hengittämisen aloittamisen jälkeenkin. Oletan jotain tällaista käyneen kuulemani perusteella. Surkea sattumus, harrastus, jossa ei saa tehdä mitään vähän sinne päin ja luottaen eiliseen.

Ohessa sukelluksen turvaohje ja infoa aiheesta. https://www.sukeltaja.fi/files/upload_p ... vapepa.pdf

[Sledge]

https://www.is.fi/perhe/art-2000009134393.html

Elämää kuoleman jälkeen

Viime keväänä Leena Nordlingin, 42, elämä jakautui kahtia, kun hänen aviomiehensä ja lastensa isä Kalle kuoli täysin yllättäen. Nyt siinä on luku ennen Kallen kuolemaa ja toinen sen jälkeen. Suru käynnisti muutoksen ja antoi kaksi vaihtoehtoa: joko jäät paikoillesi tai menet eteenpäin.
Veera Reko
5:00

Sen piti olla tavallinen toukokuinen viikonloppu.

Sunnuntaina päivällä Leena Nordling lähti puolisonsa Kallen ja 10- ja 11-vuotiaiden lasten kanssa Porin uimahalliin. Kalle sukelteli monitoimialtaassa. Hän oli sukeltanut paljon haastavimmissakin olosuhteissa ja tehnyt jopa luolasukelluksia.

Nyt hän ei kuitenkaan noussut pintaan.

Kukaan ei huomannut sitä tarpeeksi ajoissa. Ihminen hukkuu yllättävän huomaamattomasti. Se tapahtuu usein nopeasti ja hiljaa.

Kallea elvytettiin, ja hänet vietiin tehohoitoon, mutta aivot olivat kärsineet hapenpuutteesta liikaa.

Tapahtui se, mitä kukaan ei osannut odottaa. Leena Nordlingin puoliso menehtyi vain 39-vuotiaana.

Suru on musta huntu, jonka alle ihminen käpertyy piiloon maailmalta. Sellaisena menetys usein kuvataan – ja sellaisen mielikuvan kautta moni surevia ihmisiä lähestyy.

Leena Nordling tietää, että suru on paljon muutakin.

Ensin se on shokki, joka iskee koko kehoon. Paikat tärisivät monta päivää. Syödä ja juoda piti pakosta. Uni ei tullut.

Ensimmäiseksi yöksi Nordlingien kotiin tulivat Leenan ystävä Helsingistä ja Kallen veli. Toisena yönä hän istui lamaantuneena olohuoneen sohvalla ja mietti, miten hän hoitaa kaikki asiat, jotka Kalle on aiemmin hoitanut.

Kalle oli hyvin järjestelmällinen ja tarkka ihminen.

– Hänellä oli usein ohjat käsissä, ja hän hoiti lasten ja minunkin asioita. Sen lisäksi Kalle oli todella luova ja helposti asioista innostuva. Hän piti kaikista huolta.

– Tätä lopullisuutta on vaikea käsittää. En voi koskaan enää soittaa ja pyytää, että kävisitkö kaupassa tai laittaisitko saunan päälle. Arjesta lähti tukipilari. Se tuntuu tällä hetkellä kaikkein eniten. Joku joka aina piti puolia, vaikka kuinka oltais riidelty, Leena kirjoitti Facebook-postauksessaan Kallen kuoleman jälkeen.

Kun kuolema tulee yllättäen, mihinkään ei ole voinut varautua. Mitään käytännön asioita ei järjestelty etukäteen. Kuolemasta ei puhuttu, koska elämää piti olla vielä paljon edessä.

Hyvin nopeasti suru sai seurakseen valtavan pitkän listan asioita, jotka pitää selvittää ja hoitaa. Perheneuvolasta tarjottiin kauppa- ja siivousapua, mutta sellaista palvelua, jota Leena olisi kaikkein eniten tarvinnut, ei ole olemassakaan.

– Monta kertaa mietin, että olisipa ihanaa, jos voisi ottaa yhteyttä ihmiseen, joka hoitaa kaikki paperiasiat kuoleman jälkeen. Ihmiseen, joka kertoisi, että nämä kaikki asiat sinun pitää tehdä.

Juuri silloin, kun hengittäminen, syöminen ja nukkuminenkin tuntuvat isoilta tavoitteilta, ihminen laitetaan hoitamaan asioita, joita hän ei ole koskaan hoitanut.

– Nykyään kaikki palvelut ovat netissä. Tein soittopyyntöjä ja kuuntelin puoli tuntia hissimusiikkia. Missään ei ollut vaihtoehtoa: ”Jos puolisosi on kuollut, paina numeroa neljä.”

”
Asian julkisuus tuntui silloin pahalta. Tiesin, että netissä käydään keskusteluja ja osa googlettaa myös kuka minä olen.

Nopeasti Leena huomasi käyvänsä ylikierroksilla. Kun hän ryhtyi tekemään asioita, hänestä tuntui, että ne pitää saada mahdollisimman äkkiä alta pois. Kun asiat rullaisivat, myös suru etenisi, hän ajatteli.

Mutta asiat eivät edenneet. Viralliset prosessit ovat hitaita ja edelleen kesken. Kallen ja hänen veljensä perustaman yrityksen asioiden hoitaminen mutkisti tilannetta entisestään.

Samaan aikaan koti täyttyi kukkasista ja adresseista. Kalle oli tunnettu Porissa, joten myös media tarttui hänen kuolemaansa.

– Asian julkisuus tuntui silloin pahalta. Tiesin, että netissä käydään keskusteluja ja osa ihmisistä googlettaa myös kuka minä olen.

Ovikello soi viiden minuutin välein. Leena toivoi aina, että olisipa se vain kukkalähetti. Silloin ei tarvitsisi puhua surukukkia tuovien tuttujen ihmisten kanssa taukoamatta.

Leena sanoo ymmärtävänsä hyvin, miksi ihmiset haluavat tuoda kukkia. Hänen tilanteessaan kaikkein helpottavimpia olivat kuitenkin viestit, joissa joku tarjosi konkreettista apua.

Sellainen oli esimerkiksi lapsen luokkakaverin äidin kysymys: ”Voisinko tehdä sinulle ruokaa?” Hän toi perheelle ison vuoallisen lasagnea.

LoPPUSYKSYN aurinko raidoittaa keittiön pöydän. Kallen kuolemasta on kulunut nyt viisi kuukautta. Leena on kirjoittanut vihkoon ajatuksiaan surusta.

Joidenkin lauseiden välissä hän nauraa, niin kuin on aina tehnyt. Huumori on osa häntä, ja se on auttanut myös surutyössä.

– Miltä näyttää se, että pää on suunnilleen kasassa? Siltä, että piha ei ole. Valitsen mieluummin näin, kun energiaa ei ihan kaikkeen ole ollut, Leena kirjoitti Instagram-postauksessaan.

Ei suru muuttanut hänen persoonaansa. Se vain muutti koko elämän.

– Suru käynnistää muutoksen. Vaihtoehtoina on jäädä suremaan tai koittaa mennä eteenpäin. Vaihtoehtoja on tasan kaksi ja minulle ainoa oli mennä eteenpäin.

Lapset menivät kouluun vain muutama päivä isän kuoleman jälkeen. Leena lähetti vanhempien Whatsapp-ryhmään viestin, jossa hän pyysi aikuisia juttelemaan lastensa kanssa kotona. Silloin lasten ei tarvitsisi vastailla kysymyksiin koulussa.

– Koulussa pidettiin hiljainen hetki, mutta muuten jatkettiin normaalisti. Se tuntui kivalta.

Myös Leena jatkoi viikon päästä tanssiharrastusta ja meni töihin kolmen viikon sairasloman jälkeen. Arjen rutiinit auttoivat päätöksessä, jonka Leena oli tehnyt: hän jatkaa elämäänsä.

”
Jos minulla on sellainen fiilis, että haluan olla jonkun kanssa, miksi en voisi olla?

Kesällä netissä tuli vastaan mukavanoloinen mies. Aluksi Leena oli etsinyt vain keskusteluseuraa, mutta nyt suhde on syventynyt seurusteluksi.

Nauru nousee jälleen pintaan, kun hän miettii, mitä joku siitä voisi ajatella: Eikö hänen pitäisi pitää edes yksi leskivuosi ennen uutta parisuhdetta?

Leena kirjoitti asiasta Facebook-postauksenkin:

– Lähdin avoimin mielin liikenteeseen ja se kannatti. Elämä yllätti jälleen kerran! Olen puhunut paljon, käynyt läpi erilaisia tunteita: ikävää, surua, syyllisyyttä, epäuskoa, avuttomuutta, turvattomuutta, kateutta ja katkeruuttakin. Mutta elämääni on tullut myös valoa, iloa, toivoa, uskoa ja rakkautta. Kiitollisuutta siitä, mitä oli, ja mitä nyt on.

Kukaan ei ole sanonut hänelle suoraan mitään ennakkoluuloista.

”
Ihminen, joka täällä asui, oli poissa. Se vaikutti kaikkeen.

– Ihmiset ovat olleet puolestani iloisia, mutta tiedän, ettei kukaan sitä päin naamaa sano.

Leena on ajatellut, että hän ei ole enää tilivelvollinen kenellekään. Vaikka hän olisi aina yksin, mikään ei tuo Kallea takaisin.

– Jos minulla on sellainen fiilis, että haluan olla jonkun kanssa, miksi en voisi olla?

Puolisonsa poismenoa surevaan kohdistuvat ennakkoluulot ovat Nuoret Lesket ry:n toiminnanjohtaja Miia Iivosen mukaan valitettavan yleisiä.

– Siinä voi jollain tavalla joutua muiden tarkkailun kohteeksi. Tekemisiä ehkä seurataan tarkemmin ja saatetaan asettaa aikamääreitä, milloin on muiden mielestä sopivaa vaikka lähteä juhliin tai treffeille.

Vertaisryhmissä puhutaan Iivosen mukaan paljon siitä, miten tärkeää on, että toimii niin kuin itsestä parhaalta tuntuu.

– Se on jokaisen henkilökohtainen asia, Iivonen painottaa.

Vaikka suru ei tehnyt Leenasta viltin alle käpertyvää yksinäistä ihmistä, se ei tarkoita sitä, että suru olisi mennyt pois. Siitä hän on keskustellut myös uuden miesystävänsä kanssa.

– Kalle ei tule takaisin, mutta hän kulkee kuitenkin tässä rinnalla.

Leena sanoo tietävänsä, että tätä myös Kalle olisi toivonut. Hän ja lapset jatkavat elämää.

– Kalle on osa myös tätä uutta parisuhdetta. Nykyisyys ei sulje menneisyyttä pois. Kalle haluaisi, että jatkamme elämäämme ja että vielä täällä elävät olisivat onnellisia, Leena kirjoitti Facebook-postauksessa.

Kun toisen kanssa on jakanut elämästään 15 vuotta, jää paljon muistoja ja tavaroita, jotka kertovat tarinoita menneestä.

Aluksi vaikeinta oli se, että koti oli täynnä surua. Ovea ei voinut sulkea perässä. Surun keskellä oli konkreettisesti elettävä.

– Ihminen, joka täällä asui, oli poissa. Se vaikutti kaikkeen.

Leenasta tuli hetkessä yksinhuoltaja. Hän pyöritti nyt perheen arkea yksin. Piti opetella, miten hoidetaan työt, jotka Kalle aina teki. Kotityöt tuplaantuivat. 10- ja 11-vuotiaat lapset pystyvät onneksi jo auttamaan.

– Ehkä on nyt tullut myös vaadittua heiltä enemmän, Leena miettii.

Lasten tuntoja isän menetyksestä hän on yrittänyt kuunnella tarkalla korvalla. Lapset ovat puhuneet jonkin verran, mutta Leena tietää, että heidän ikäisiltään ei voi odottaa syvällistä analyysia omista tunteista. Erityisesti lapsille paluu arkeen oli tärkeää.

– Syksyllä kouluun oli helpompi mennä, kun he jo keväällä palasivat sinne viimeisiksi viikoiksi.

Lapset käsittelevät surua eri tavoin kuin aikuiset. Leena on keskustellut aiheesta esimerkiksi Nuorten Leskien vertaistukiryhmässä, jossa hän käy kerran kuussa.

Yhdistyksellä on toimintaa 16 paikkakunnalla Suomessa. Toiminnanjohtaja Miia Iivonen kertoo, että tapaamisissa puhutaan usein surusta, mutta myös yksinäisyydestä, lasten surusta, talousasioista ja arjesta. Kokemusten jakaminen on monille tärkeää.

Myös Leena Nordling sanoo, että kokemusten jakamisesta on ollut paljon hyötyä.

– Aika monet lapset ja nuoret eivät paljon puhu surusta. Surun käsittely kulkee pienemmissä sykleissä kuin aikuisilla. Esimerkiksi meillä Kalle on puheissa mukana arjen pienissä hetkissä. Saatamme muistella, että isä teki aina näin.

Sairaanhoitajan työssä Leena on nähnyt, miten eri tavoin suru ihmisiä koskettaa. Hän sanoo, että suru on hyvin henkilökohtainen kokemus.

– Ihmisten valmiudet kohdata surua ovat hyvin erilaiset. Siksi tilanteita ei voi verrata toisiinsa.

Taustalla vaikuttavat esimerkiksi historia, kokemukset, persoona ja parisuhde.

– Vaikka minä olisin päässyt eteenpäin, lapset eivät välttämättä ole. Suru voi tulla vasta vuosienkin päästä eteen. Sitä ei voi vauhdittaa tai lohduttaa pois.

Työssään Leena on tottunut näkemään kuolemaa. Hän sanoo tiedostaneensa aina elämän rajallisuuden.

Kun kuolema tulee lähelle, kaikesta kuolemaan liittyvästä tulee kuitenkin paljon henkilökohtaisempaa.

Kalle kuoli keväällä. Silloin päivät pitenivät ja öisinkin oli valoisaa. Leena sanoo, että kun hän valvoi, se helpotti oloa.

– Ympärillä oli valoa, ei pimeää.

Tällä hetkellä surussa on seesteisempi vaihe. Leena sanoo, että hän pystyy taas nukkumaan paremmin ja nauramaan enemmän.

”
Ympärillä oli valoa, ei pimeää.

Vaikka suru usein puetaan synkkiin vaatteisiin, se voi olla paljon muutakin.

– Ihmiset ehkä harvemmin puhuvat siitä toisesta näkökulmasta. Kaikesta uudesta, joka menetyksen jälkeen alkaa.

Leenalle Kallen kuolema oli ensimmäisen elämän päätepysäkki. Sen jälkeen hänen elämässään alkoi uusi luku.

Hän havahtui siihen, että voisi halutessaan muuttaa elämässään kaiken. Vaihtaa kaupunkia tai työpaikkaa. Lasten vuoksi koti pysyy toistaiseksi Porissa.

Vielä on mahdotonta sanoa, mitä kaikkea muutos tuo mukanaan. Sen hän tietää jo nyt, että käsitys ajasta on erilainen.

– Aikamääreet menivät uusiksi. Kun aika loppuu, ei ole mitään. Miksi en käyttäisi aikaani nyt, kun sitä vielä on?