Keitä ovat pelätyt "klaanilaiset?"
Maahanmuuttajataustaisten klaanien järjestäytyneestä rikollisuudesta on tullut Saksan medialle true crimea ja vauhdikasta viihdettä. Puheella arabitaustaisista klaanirikollisista on nurja puoli: se leimaa valtavan joukon tavallisia ihmisiä.
Ensimmäisen luokan alussa kuusivuotias Mohamed tajusi, että häntä pelätään. Hänen ympärilleen kerääntyi berliiniläiskoulun pihalla rinki, joka tuijotti häntä jähmettynein katsein.
Mohamed oli kertonut sukunimensä, Chahrour. Nimellä on Saksassa erityinen kaiku, ja sen tunnistivat lapsetkin.
Mohamed ei ymmärtänyt, miksi. Hän oli luullut, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia.
Myöhemmin, teini-ikäisenä hän joutui tekemisiin poliisin kanssa. Syy oli sama: hänen sukunimensä.
Berliinissä on alueita, joilla rikoksia tapahtuu niin paljon, että poliisilla on oikeus kysyä henkilöpapereita ilman erityistä syytä. Mohamedin sukunimi koululaiskortissa kiinnitti virkavallan huomion.
”Poliisit pakottivat minut vasten aitaa, etsivät vaatteiden alta aseita, repivät pipon päästä ja heittivät sen maahan”, Chahrour kertoo nyt, aikuisena.
Hän kysyi poliisilta virkatunnusta kannellakseen tapauksesta. Poliisi vastasi, että kyseleminen toisi sakot virkavallan vastustamisesta.
Mohamed Chahrourille klaani tarkoittaa perhettä.
”ARABIKLAANIT” on Saksassa myyttinen ja kiistanalainen käsite.
Sanalla tarkoitetaan yleisesti sukuja, jotka pakenivat vuosina 1975–1990 käytyä Libanonin sisällissotaa ja asettuivat asumaan Saksaan. Klaani on merkitykseltään sukua ’heimolle’ – siihen liittyvät sukulaisuus ja ryhmän yhtenäisyys.
Etenkin lööppijulkisuudessa sana on saanut viime vuosina toisenkin, kielteisen merkityksen. Klaaneilla viitataan arabitaustaisiin sukuihin, jotka ovat osallisia järjestäytyneeseen rikollisuuteen: huumekauppaan, prostituutioon, petoksiin ja rahanpesuun.
Jotkut arabitaustaisista pitävät klaani-sanaa loukkaavana. Jotkut taas käyttävät sitä itsekin itsestään, kuten Mohamed Chahrour.
Viime vuosina Saksassa on tapahtunut suuri muutos. Monet poliitikot ja myös poliisi ovat ottaneet sanan ”klaanirikollisuus” yleiseen käyttöön. Julkisuudessa siitä on tullut arkinen käsite.
Julkisuutta ovat vastikään saaneet etenkin näyttävät ryöstöt. Viimeisin tehtiin Dresdenin linnaan marraskuussa 2019. Elokuvallisen tarkasti suunniteltu ryöstö tapahtui sähkökatkoksen turvin.
”Epäillyt tulivat sisään ikkunasta ja kävelivät kohti lasivitriiniä, rikkoivat sen ja lähtivät. He katosivat”, Dresdenin poliisista kuvailtiin ryöstön jälkeen.
Varkaat veivät linnasta 113 miljoonan euron edestä timantteja, helmiä ja rubiineja. Kulttuurihistoriallisesti saaliin arvoa ei voi edes mitata.
Teosta epäillään tunnettua arabitaustaista
Remmojen sukua, jonka jäseniä on tuomittu muistakin rikoksista. Tänä vuonna alkoi oikeudenkäynti, jossa kuutta 22–28-vuotiasta miestä syytetään ryöstöstä. Saalista ei ole saatu takaisin.
Remmot on yksi Saksan seuratuimmista arabitaustaisista suvuista.
”KLAANIRIKOLLISUUS” kiehtoo mediaa ja viihdeteollisuutta. Rikollisista on tullut julkkiksia. Osalle mediasta ilmiö on puhdasta true crime -viihdettä.
Esimerkiksi Saksan suurin iltapäivälehti
Bild tekee tiivistä yhteistyötä poliisin kanssa. Tunnettujen rikollisten vaiheita seurataan lööpeissä. Toimittajat ovat joskus jopa mukana arabitaustaisten epäiltyjen koteihin tai liikkeisiin kohdistuvissa poliisiratsioissa.
- multikulturalismia.jpg (129.27 KiB) Katsottu 1508 kertaa
Saksalaiset rakastavat television rikossarjoja, joissa neuvokkaat poliisit saavat lopuksi rikolliset kiinni ja maailma palautuu oikeaan asentoonsa.
Tosielämässä näin ei ole, sanoo Berliinin syyttäjäyhdistyksen puheenjohtaja
Ralph Knispel.
Hänen mukaansa 55 prosenttia kaupungin rikollisista ”voi luottaa siihen, että välttyy syytteiltä”. Saksan oikeuslaitos on niin kuormitettu, ettei se voi saada järjestäytynyttä rikollisuutta kuriin, Knispel on sanonut.
Berliinin lisäksi maahanmuuttajataustaisten sukujen järjestäytynyt rikollisuus työllistää poliisia erityisesti Bremenin seudulla sekä Nordrhein-Westfalenin ja Ala-Saksin osavaltioissa.
Nordrhein-Westfalenissa vuonna 2019 tehdyn selvityksen mukaan "rikollisklaaneja” on kaikkiaan 104, epäiltyjä rikollisia yli 6 000, ja rikollisista nuorin vasta kymmenvuotias.
“Klaanit voivat ottaa tämän mieluusti uhkauksena tai sodanjulistuksena. Täällä ei päde klaanien oikeus, vaan valtion oikeus”, sanoi Nordrhein-Westfalenin konservatiivinen sisäministeri
Herbert Reul julistettuaan ”nollatoleranssin klaanirikollisuudelle”.
Sen jälkeen viranomaiset ovat takavarikoineet rikoksilla hankittua omaisuutta kymmenien miljoonien eurojen arvosta.
Kun Libanonissa syttyi vuonna 1975 sisällissota, monet pakenivat. Libanonista pääsi Palestiinan kautta DDR:ään ilman viisumia. Berliini oli jaettu muurilla, mutta vain Itä-Saksa vartioi rajaa. Länsi ei tunnustanut muuria lailliseksi valtionrajaksi, ja siksi libanonilaiset pääsivät rautaesiripun takaa vapaasti länteen.
Pakolaiset lensivät Itä-Berliiniin Schönefeldin lentokentälle ja ajoivat sitten lähijunalla länteen. Moni jatkoi myös muualle Länsi-Eurooppaan.
Yksi 1970-luvulla saapuneista on
Ralph Ghadban. Toisin kuin useimmat libanonilaiset, hän ei tullut Saksaan pakolaisena vaan tutkijavaihtoon. Sisällissodan alettua hän päätti jäädä.
Nyt Ghadban on yksi Saksan tunnetuimpia ja suorasukaisimpia islamin tutkijoita.
HÄN asuu vanhassa kauniissa berliiniläistalossa. Asuntoon kuljetaan erikoisvalmisteisen turvaoven kautta.
Hänen kotinsa on ollut vuosien ajan myös turvaselli, sillä Ghadbanin henkeä on uhattu. Neljä vuotta sitten hän antoi libanonilaiselle televisiokanavalle haastattelun kirjastaan
Arabische Clans, die unterschätzte Gefahr (suom. ”Arabiklaanit, aliarvioitu vaara”).
Tv-haastattelussa Ghadban mainitsi nimeltä yhden tunnetuista libanonilaistaustaisista suvuista. Tappouhkauksia tuli niin paljon, että poliisi otti tutkijan suojeluunsa. Nyt tilanne on rauhoittunut, ja hän voi jo käydä ulkona.
Mutta Berliinin arabivaltaisimpaan kaupunginosaan Neuköllniin tai vesipiippubaariin Tempelhofissa hän ei lähtisi. Ne ovat hänelle no-go-alueita.
”Paholaista ei saa haastaa”, hän siteeraa ranskalaista sanontaa.
Nuorena tutkijana 1970- ja 1980-luvuilla Ralph Ghadban teki sosiaalityötä arabitaustaisten pakolaisten parissa Berliinissä.
Ghadbanin viesti on tämä: klaanit pitävät pilkkanaan saksalaista oikeusvaltiota ja kulttuuriperintöä. Hänen viestinsä on oikeastaan osoitettu koko Euroopalle. Ghadbanin mielestä eurooppalaiset eivät ole osanneet puolustaa omia arvojaan.
”Tyhmyyttä!”
Saksassa omaksuttiin 1980-luvulla Kanadasta multikulturalismin idea. Ghadbanin huulilta ”multikulti” putoaa kuin kirosana. Sana viittaa kulttuurierojen kunnioittamiseen – integroimisen sijaan.
”Sanoin jo 1980-luvun alussa, että integraatioon tarvittaisiin nelinkertaisesti voimavaroja.”
Ghadban on vaikuttanut paljolti siihen, että sanat ”arabiklaani” ja ”klaanirikollisuus” ovat arkipäiväistyneet Saksassa.
Hän on kouluttanut poliiseja ja poliitikkoja konferensseissa sekä opiskelijoita korkeakouluissa. Tietämys islamista ja suljetuista maahanmuuttajayhteisöistä on hänestä ollut Saksassa pitkään hämmästyttävän vähäistä.
”Opetin saksalaisille demokratiaa”, hän sanoo ilkikurisesti.
Islamtutkija Ralph Ghadban oli pitkään kotinsa vanki, kun poliisi kehotti häntä eristäytymään tappouhkausten takia.
Monet Libanonin sisällissotaa paenneet jäivät maahan saksalaisen maahanmuuttojärjestelmän erikoisuuden, ”duldung”-järjestelmän, turvin. Duldung tarkoittaa sananmukaisesti suvaitsemista. Heidän annettiin jäädä, mutta kyse oli vain karkotuksen jäädyttämisestä.
Se teki yhteiskuntaan osallistumisesta mahdotonta. Nyt Saksassa ajatellaan, että juuri tämä synnytti maahanmuuttajien ”varjoyhteiskunnat”.
Klaanit ovat suljettuja yhteisöjä, Ghadban sanoo.
Niillä on hänen mukaansa omat lakinsa ja niissä vallitsee endogamia, eli puoliso otetaan oman ryhmän sisältä. Ghadban puhuu alaikäisten avioliitoista, kunniamurhista ja kouluista katoavista teinitytöistä.
Ne ovat ilmiöitä, joista puhuminen näin suorasukaisesti on harvinaista, koska puhuminen leimaa myös niitä, joita ongelmat eivät koske.
Suomessa poliisilta on kielletty etninen profilointi, mutta Saksassa rikollisten etnisestä taustasta puhutaan täysin avoimesti.
Tällä kaikella on nurja puolensa. Sen Mohamed Chahrour on oppinut tuntemaan lapsesta asti. Hän on nyt kolmikymppinen näyttelijä, muusikko ja kamppailulajien harrastaja ja valmentaja.
“Meidät esitetään nykyään mediassa kuin eläiminä. Animal Planet voisi tehdä reportaasin, jossa kerrottaisiin, että arabeilla on tapana käydä sunnuntaisin kävelyllä”, hän sanoo.
Noin 83 miljoonan asukkaan Saksassa on karkean arvion mukaan muslimeita likimain yhtä paljon kuin Suomessa asukkaita. Berliinin 3,8 miljoonasta asukkaasta yli kolmannes on ulkomaalaisia tai maahanmuuttajataustaisia. Muslimeita kaupungissa arvioidaan olevan noin 300 000.
Suuri osa maahanmuuttajista on tietenkin kotoutunut Saksaan hyvin.
CHAHROUR istuu vesipiippubaarissa Tempelhofissa.
”Salaam aleikum”, hän huudahtaa ja hyppää halaamaan ohikulkevaa miestä.
Täällä, kotikulmillaan, hän näkee koko ajan tuttuja. Monet ovat hänen sukulaisiaan.
Vesipiippubaarit ovat suosittuja arabien kohtaamispaikkoja, joissa muita saksalaisia harvemmin näkee. Ne ovat usein poliisirynnäkköjen kohteena, ja viranomaiset pitävät niitä tyypillisinä rahanpesupaikkoina.
Tätä Chahrourin serkun omistamaa baaria ei ole koskaan ratsattu. Tunnelma on leppoisa.
Mutta Chahrour kiihdyttää itsensä vihaiseen monologiin.
Hänen mielestään vuosien hiljaisuuden jälkeen vapautunut puhe klaaneista on mennyt Saksassa liian pitkälle. Kun lapsi tai teini on pelkästään nimensä ja ulkonäkönsä takia epäilty rikollinen, ei ole mikään ihme, jos hän päätyy rikolliseksi, hän sanoo.
Mohamed Chahrour vastustaa klaanirikollisuuden käsitettä, koska se leimaa syyttömiä.
Chahrour on tehnyt Berliinin yleisradioyhtiölle RBB:lle podcast-sarjan nimeltä Clanland ja kirjoittanut aiheesta kirjan.
Siksi hän nyt puhuu suomalaismediallekin.
“(Mediayhtiö) Springerin lehdille en puhu, ja muutenkin hyvin harvoille”, hän sanoo. Springer kustantaa muun muassa Bild-lehteä.
Podcast ja kirja ovat harvinainen kurkistus arabitaustaisten perheiden arkeen. Itsekin arabiklaaniin kuuluvana Chahrour on saanut luottamuksellisia haastatteluja, myös rikollisilta.
Podcastissa rikollisjengiin kuuluva
Jaffar pohtii:
”On ihmisiä, jotka ovat laiskoja ja haluavat helppoa rahaa.”
Jaffar myöntää tämän myös omaksi motiivikseen. Jaffar asuu kotona. Hän viettää suurimman osan päivästään kahvilassa istuen.
”Totta kai vanhemmat huomaavat, että rahaa tulee jostain, vaikka en tee töitä”, hän sanoo. Jaffarin vanhemmat eivät ole kannustaneet häntä rikollisuuteen, mutta eivät voi asialle mitään. Ensimmäiset tuomionsa Jaffar sai 12–13-vuotiaana omaisuus- ja väkivaltarikoksista.
Chahrour painottaa, ettei halua puolustella rikollisia. Rikollisia on kaikissa ihmisryhmissä, hän sanoo. Tyhmiä ihmisiä, jotka tappelevat testosteronihuuruissaan.
Saksassa uskotaan, että maahanmuuttajayhteisöiden ongelmista vaikeneminen antoi järjestäytyneelle rikollisuudelle aikaa ja tilaa kasvaa ja vakiintua.
“Klaanirikollisuuden ominaispiirre on, että ongelmat ratkaistaan perheiden kesken, varjoyhteiskunnassa”, sanoo Saksan keskusrikospoliisin BKA:n johtaja
Holger Münch Helsingin Sanomille.
“Vasta jos se ei onnistu, väkivalta otetaan keinoksi.”
Münch tekee tiivistä yhteistyötä Ruotsin poliisin kanssa. Ruotsissa jopa sivulliset ovat viime aikoina joutuneet maahanmuuttajataustaisten jengien aseväkivallan uhreiksi.
Saksassa ammuskelut ovat sen sijaan harvinaisia.
Münch uskoo, että ero Ruotsiin voi johtua siitä, että arabitaustaisilla perheillä on ollut aikaa juurtua rauhassa Saksaan. Heidän ei tarvitse selvitellä reviirikiistoja.
“Integraation puute johti täällä siihen, että ensimmäisten maahanmuuttajasukupolvien isiä ei hyväksytty. Ja monet heidän pojistaankin – eivät kaikki – lähtivät huonoille teille.”
Suomessakin on viime aikoina herännyt huoli siitä, että integraation epäonnistuminen johtaa maahanmuuttajataustaisten rikollisuuden kasvuun.
Somaliassa syntynyt
Ujuni Ahmed sivuaa asiaa kirjassaan
Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Ahmed sanoo, että varjoyhteiskuntia on Suomessakin. Hänen mukaansa niiden ongelmista, kuten lasten katoamisesta, vaietaan.
“Tiedämme, että lapsia katoilee säännöllisesti kouluista, mutta kukaan ei selvitä, mitä heille tapahtuu”, Ahmed kirjoittaa.
Hänen mukaansa varjoyhteiskunnat syntyvät ajatuksesta, että yhteisöjen asioihin ei voi puuttua.
Chahrourin kotikulmat ovat Neuköllnissä. Hän asuu vanhempiensa luona seitsemän sisaruksensa kanssa. Perheensä kanssa hän puhuu arabiaa – vaikka saksa onkin hänen vahvempi kielensä.
Iso ja tiivis suku, klaani, on hänestä ”ihana asia”, jota hän ei vaihtaisi pois mistään hinnasta.
Poliisin ja median puheessa tiiviit sukuyhteydet ovat kuitenkin saaneet yhtäläisyysmerkit rikollisjärjestöön. Pelkästä klaaniin kuulumisesta on tullut uhkaava asia.
Monessa Saksan osavaltiossa on alettu tehdä säännöllisiä tilannekatsauksia ”klaanirikollisuudesta” – vaikka ilmiön tilastointi on ongelmallista.
Chahrour ei hyväksy klaanirikollisuuden käsitettä lainkaan, vaikka klaanin sanana hyväksyy – toisin kuin osa maahanmuuttajista. Klaaniin kuuluminen ei ole rikos. Klaani on sukulaisuussuhde, ja sukua yhdistää myös kulttuuri, hän sanoo.
”Mitä siis on klaanirikollisuus? Ryöstö baklava kädessäkö?”
”Likaisin valhe on se, että rikoksia suunnitellaan muka yhdessä ja koko perhe hyötyy niistä. En hyödy mitään siitä, jos joku sukunimikaimani tekee rikoksia. Päinvastoin: en löydä asuntoa, en voi ajaa autolla ilman, että minut pysäytetään koko ajan, en saa vakuutusta."
Hän kertoo istuneensa kerran liki tunnin poliisiautossa, koska oli poliisien mielestä ajanut epäilyttävän hienolla autolla. Serkku taas oli pysäytetty huonokuntoisen auton takia: poliisit epäilivät tämän olevan matkalla rikoskeikalle ja hämäävän huonolla autolla.
”En itse ole koskaan edes pysäköinyt väärin.”
Chahrourin mukaan rikoksen polulle lähtevä menettää kasvonsa klaaniyhteisössä.
Saksa epäonnistui maahanmuuttajien vastaanottamisessa, ajattelee Chahrour.
Saksan passin Mohamed Chahrour sai 13-vuotiaana. Osa Libanonista tulleista on edelleen, vuosikymmenien jälkeen maassa ilman kansalaisuutta.
Hän kertoo isästään, jonka piti vuosien ajan käydä uudestaan ja uudestaan anomassa jatkoa oleskeluoikeudelle. Isä ei voinut työskennellä eikä matkustaa.
Mohamedilla on vapaus tehdä töitä.
Nimensä taakasta hän ei kuitenkaan ole vapaa.
”Kerran ääninäyttelijäkollegani sanoi, pitäisikö hänen olla peloissaan nimeni takia. Tämän jälkeen toinen työkaverini, jonka kanssa olin tehnyt jo pitkään töitä, meni paniikkiin.”
”Kuuteen kuukauteen en saanut mitään töitä. Kukaan ei halunnut työskennellä kanssani. Se johtui sukunimestäni.”
