USA:ssa kuolemaan tuomittujen rikokset

Ulkomailla tapahtuneet selvitetyt tai vielä selvittämättömät henkirikokset
Siru83
Adrian Monk
Viestit: 2724
Liittynyt: Su Heinä 12, 2009 9:18 pm

Re: USA:ssa kuolemaan tuomittujen rikokset

Viesti Kirjoittaja Siru83 »

Saturnus kirjoitti:Jos katselemme eurooppalaisin lasein, ongelmia ovat epäilemättä: köyhyys, epätasa-arvo, sosiaalihuollon puuttuminen sekä mahdollisuus koulutukseen.
USA:ssa on toimeentulotuki köyhille, ja köyhät saavat kuponkeja ostoksiaan varten.
Saturnus kirjoitti:Nykypäivän amerikkalainen rikollisuus ei ole kuitenkaan kovin eeppistä, se on lähinnä tylsää jengiväkivaltaa jossa tapetaan sattumanvaraisesti. Musta, kouluttamaton nuori tulee tietoiseksi vasta oikeuksistaan/ mahdollisuuksistaan sellissä, silloin kun on jo liian myöhäistä.
Läheskään kaikki mustien tekemät henkirikokset eivät ole jengiväkivaltaa eivätkä tekijät mitään reppanoita vaan kylmiä kovia ja paatuneita kavereita, joista paikallinen yhteisö haluaa päästä eroon. 48 Hours-ohjelmassa on ollut monia erilaisia tapauksia. Kerran oli surmattu kokonainen perhe, sisaruksia ja heidän lapsiaan. En muista kuinka monta kuollutta oli, ainakin 5-6. Yksi lapsista oli kuitenkin jäänyt henkiin, mutta poliisi ei päässyt heti haastattelemaan häntä. Poliisi oletti, että kyse oli huumeista. Sisarusten hengissä olevat sukulaiset kauhistelivat tekoa. Kun lapsi pystyi puhumaan, osoittautui kuitenkin, että tekijä oli yksi hengissä olevista veljistä, muistaakseni sama joka sanoi löytäneensä uhrit.

Toisessa jaksossa erittäin hyvännäköinen hoikka nuori mies löytyi auton takaluukusta. Hänellä ei ollut mitään jengiyhteyksiä, mutta hänellä oli tyttöystävän lisäksi monia muitakin naisia, ja epäiltiin, että jonkun naisen miesystävä olisi suuttunut miehelle. Tekijää ei saatu kiinni.

Mustien joukossa on myös kylmiä psykopaattityyppisiä tappajia, jotka surmaavat esim. kilpailijoitaan tai taloudellisen hyödyn vuoksi, esim. Ray Jasper, joka istuu Texasin kuolemansellissä entisen liikekumppaninsa, levytysstudion omistajan murhasta. Jasper oli perustanut oman kilpailevan studion, kävi viiltämässä entisen liikekumppaninsa kurkun auki ja varasti tämän studiosta tavaraa 30 000 dollarin edestä.

Musta yhteisö on usein iloinen päästessään näistä tappajista eroon, eikä suuri osa tappajista ole mitään reppanoita, joiden pahat teot köyhyys tms. olisi aiheuttanut.

Siru83
Adrian Monk
Viestit: 2724
Liittynyt: Su Heinä 12, 2009 9:18 pm

Re: USA:ssa kuolemaan tuomittujen rikokset

Viesti Kirjoittaja Siru83 »

John Joubert

2.6.1963 - 17.7.1996

John

Kuva
John Joubert, partiopoika

John Joubert syntyi heinäkuun 2. 1963 Lawrencessa Massachusettsin osavaltiossa John ja Berverly Joubertille vanhempiensa esikoisena. Kaksi vuotta myöhemmin perheeseen syntyi tyttö, Jane. Vanhemmat omistivat paikallisen ravintolan. John oli älykäs lapsi, joka oppi lukemaan 3-vuotiaana ja alkoi hakemaan kirjastosta kirjoja luettavaksi 5-vuotiaana. Johnin äiti oli dominoiva ja kontrolloi hänen elämänsä jokaista puolta. Johnilla oli tiukat säännöt Äiti myös piiskasi Johnia 12-vuotiaaseen asti, vähätteli Johnia ja pilkkasi tämän isää. John ei juuri saanut leikkiä muiden lasten kanssa, koska äiti ei hyväksynyt hänen ystäviään. Vanhempien välillä oli paljon riitoja. 6-vuotias John vietti paljon aikaa lapsenvahtinsa kanssa, joka oli naapurustossa asuva tyttö. John oli vihainen lapsenvahdille siitä, että tämä oli neuvonut hänen äitiään jättämään hänen isänsä. Johnilla alkoi olla väkivaltaisia fantasioita, jotka tulivat esille stressitilanteissa. Ne lievittivät Johnin stressiä ja antoivat hänelle hyvän olon tunteen. Kun John huomasi, että väkivaltaisista fantasioista tulee parempi olo, hän alkoi toistuvasti miettiä niitä stressaavissa tilanteissa, ja myöhemmin niistä tuli tapa. Jo 6-vuotiaana John haaveili lapsenvahtinsa tappamisesta.

Kun John oli 8-vuotias, hänen vanhempansa erosivat. Isä piti talon itsellään. Vanhemmat riitelivät siitä, missä John asuisi. Kun he asuivat Lawrencessa, John oli usein lapsenvahdin kanssa isän talon lähellä, mutta Johnin äiti ei antanut Johnin käydä siellä. Vuonna 1974 Johnin ollessa 11-vuotias, hän muutti äitinsä ja siskonsa kanssa pieneen asuntoon keskiluokkaiselle Oakdalen alueelle Mainen osavaltioon Portlandiin, jossa Johnin äiti työskenteli kirjanpitäjänä. Vanhemmat jatkoivat riitelyä Johnin asuinpaikasta. John itse olisi halunnut muuttaa isänsä luo, mutta äiti ei suostunut tähän. John pyöräili monta kertaa 142 kilometrin matkan Portlandista Lawrenceen isänsä luo, koska hänen äitinsä ei antanut hänelle matkarahaa.

John ja Brian LaBrecque olivat luokkansa pienimmät pojat, joita kiusattiin. Heistä tuli ystäviä. Johnia pilkattiin hänen pienen kokonsa ja oudon sukunimensä vuoksi. Jotkut luokkatoverit kutsuivat häntä pilkkanimellä ”Jujube”. Kun John oli 11 tai 12, hänen ajatuksensa kääntyivät poikien, tyttöjen ja nuorten naisten puukottamiseen ja kuristamiseen. Hän haaveili tuntemattomien vastaantulijoiden ja tuttujensa tappamisesta. Fantasioissaan John puukotti tai kuristi uhriaan ja sitoi ja peitti suun niiltä, jotka tappelivat vastaan. John sai väkivaltaisista ajatuksistaan seksuaalista tyydytystä.

Lukiossa Johnia haukuttiin homoksi. Hän ei koskaan käynyt treffeillä. Hänestä tuli vielä eristäytyneempi ja sisäänpäin kääntyneempi. Väkivaltaiset fantasiat jatkuivat. Johnilla todettiin persoonallisuushäiriö, johon kuului pakkomielteisen persoonallisuushäiriön ja eristäytyvän persoonallisuushäiriön piirteitä.

Ulospäin John ei kuitenkaan vaikuttanut erottuvan muista. Häntä pidettiin hiljaisena, älykkäänä ja nörttimäisenä nuorukaisena, jolla oli vähän ystäviä. Koulussa hän menestyi erityisesti äidinkielessä ja historiassa, ja hänellä oli korkea keskiarvo. Hän harrasti partiota ja pika- sekä maastojuoksua ja soitti vähän aikaa trumpettia koulun yhtyeessä. Hän jakoi Telegram- ja Evening Express-lehtiä Oakdalessa. Hän vietti kuitenkin paljon aikaa yksin huoneessaan lukemassa kirjoja, kuuntelemassa stereoita ja rakentamassa lentokoneen pienoismalleja. Hän oli myös innokas Dungeos and Dragons-pelin pelaaja. Hän kirjoitti partiovihkoonsa:

”Elämä on tie, jossa on monia polkuja. Älä eksy.”

Woodfordin viiltäjä

Kun John oli stressaantunut, hän alkoi toteuttaa väkivaltaisia fantasioitaan. Hän terrorisoi Oakdalea neljän kuukauden ajan impulsiivisilla ja satunnaisiin vastaantulijoihin kohdistuneilla hyökkäyksillään pyöräillessään vihreällä 10-vaihteisella pyörällään lehdenjakoreitillään.

12. joulukuuta 1979 kello 16.05 6-vuotias Sarah Canty heitti vahingossa jalkapallonsa kotitalonsa ulkopuolelle. Hän meni hakemaan sitä, ja kun hän kumartui, John ajoi pyörällä hänen taakseen ja puukotti häntä lyijykynällä tai ruuvimeisselillä. Sitten John jatkoi matkaansa. Sarah juoksi itkien kotiinsa.

24. tammikuuta 1980 27-vuotias Vicky Goff käveli Deering Avenueta kello 19.15 kohti Etelä-Mainen yliopistoa, jonne hän oli menossa luovan kirjoittamisen tunneille. John käveli hänen ohitseen, ja Vicky sanoi hänelle ”hei”. Hetkeä myöhemmin Vicky tunsi jonkun laittavan takaapäin käden hänen suunsa eteen ja tunsi samalla piston kyljessään. Goff kaatui maahan, nousi ylös ja huusi ”miksi teitä noin?”. John juoksi pois paikalta. Goff näki veren vuotavan ja tajusi tulleensa puukotetuksi. Puukko oli puhkaissut hänen munuaisensa, ja hän vietti viikon sairaalassa. ”Hän katsoi minua silmiin juuri ennen hyökkäystä, ja hän näytti siltä, että hän halusi vain hyökätä jonkun kimppuun, kenen tahansa kimppuun. Hänellä oli silmissään viileä, tyhjä ja kova katse.

24. maaliskuuta 1980 9-vuotias Michael Whitman käveli Deering Avenueta, kun John ajoi pyörällään häntä kohti. John kysyi Michaelilta, kuka tämä oli ja minne oli menossa. Kun Whitman katsoi hetken toiseen suuntaan, John viillsi häntä kurkuun. Verta vuotava Michael juoksi kotiin. Viisi senttiä pitkän haavan sulkemiseen tarvittiin 12 tikkiä.

John ei jäänyt kiinni teoistaan. Tuntematonta tekijää kutsuttiin Oakdalessa Woodfordin viiltäjäksi.

Vuonna 1981 John valmistui Cheveruksen lukiosta. Sitten hän aloitti insinöörin opinnot Norwichin yliopistossa, joka on pieni sotakorkeakoulu Northfieldissä, Vermontin osavaltiossa. Hän ei menestynyt hyvin mutta sai uusia ystäviä. Hän kokeili myös alkoholia ja marijuanaa muttei pitänyt niistä. John suoritti vain vähän opintoja, ja kesällä 1982 hän ei löytänyt töitä.

Ricky

Elokuun 22. 1982 Portlandissa 11-vuotias harmaisiin verkkareihin pukeutunut Richard ”Ricky” Stetson oli mennyt lenkkeilemään kotinsa lähelle Black Coveen. Ricky oli punatukkainen pisamakasvoinen eläväinen poika, joka tykkäsi pelata pesäpalloa ja koripalloa muiden naapuruston lasten kanssa.

Rickyn isä ohitti hänet hänen lenkkeillessään. Kymmenvaihteista pyörää ajava tummatukkainen mies huomasi Rickyn ja alkoi seurata tätä. Baxter Boulevardilla mies hyökkäsi Rickyn kimppuun ja sieppasi hänet. Hän yritti riisua Rickyn vetämällä verkkahousuja alas ja ottamalla paidan pois. Hän puukotti poikaa kerran rintaan, kuristi tätä ja puri toiseen jalkaan. Sen jälkeen hän viilteli puremajäljen päältä puukolla. Hän laittoi Rickyn paidan takaisin päälle ja jätti ruumiin ruohikkoon liikennekolmion viereen lähelle Tukeyn siltaa I-295-valtatien varrelle ja ajoi pyörällä pois paikalta. Seuraavana aamuna I-295-valtatietä ajava autoilija löysi Rickyn ruumiin.

Rickyn murhasta pidätettiin ja siitä syytettiin myöhemmin Westbrookin kaupungissa asunut Joseph Anderson. Andersonia syytettiin myös 9-vuotiaan tytön maaliskuisesta pahoinpitelystä ja murhayrityksestä. Tytön kotiin oli tullut mies makuuhuoneen ikkunasta, jossa hän nukkui 5-vuotiaan veljensä kanssa maaliskuun 3. 1983. Tyttöä käytettiin seksuaalisesti hyväksi olohuoneessa ja keittiössä, ennen kuin mies kantoi hänet takapihalle, laittoi köyden hänen kaulaansa ja toisella kädellä korvasta pidellen löi häntä kivellä päähän. Vähän keskiyön jälkeen ohikulkija löysi veren peittämän lapsen istumasta liikkeen portailla. Lisäksi häntä syytettiin 4-vuotiaan tytön seksuaalisesta hyväksikäytöstä. 4-vuotias asui samassa talossa kuin 9-vuotias tyttö.

Andersonin hampaanjäljet eivät kuitenkaan sopineet yhteen Rickyn ruumiista löytyneiden hampaanjälkien kanssa, eikä häntä vastaan ollut muita pitäviä todisteita, joten 24-vuotias Anderson vapautettiin vuonna 1984 9 kuukauden vankilassaolon jälkeen. Hänet vapautettiin myös 9-vuotiaan tytön murhan yrityksestä ja pahoinpitelystä ja 4-vuotiaan tytön seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Anderson ei vaikuttanut olevan kovin katkera vankeusajastaan. ”Annan menneiden olla menneitä”, hän sanoi vapauduttuaan vankilasta.

Danny

Kuva
Danny Joe Eberle

Elokuussa 1982 19-vuotias John Joubert värväytyi ilmavoimiin. Hän oli ilmavoimien palveluksessa ensin Texasissa, josta hänet siirrettiin Nebraskan osavaltioon Offuttin ilmatukikohtaan Bellevuen kaupunkiin. Bellevue oli noin 23 000 asukkaan kaupunki. Johnin väkivaltaiset fantasiat jatkuivat. Tutkateknikkona ilmatukikohdassa työskennellyt John alkoi laittaa herätyskellonsa soimaan aikaisin joka aamu, jotta hän saattoi aamulla päättää, menisikö hän etsimään itselleen uhria. Useimpina aamuina hän sulki herätyskellonsa ja jatkoi nukkumista. Syyskuun 18. 1983 herätyskello herätti taas Johnin aikaisin, ja tällä kertaa hän päätti lähteä etsimään uhria.

13-vuotias lehdenjakajana työskentelevä Danny Joe Eberle oli noussut ylös viiden aikaan aamulla. Dannyn isä Leonard Eberle oli postinjakaja, ja Danny itse jakoi Omaha World Herald-sanomalehteä noin 70 ihmiselle naapurustossaan. Hän oli jakanut samaa reittiä noin puolitoista kuukautta. Vaaleansinisiin samettihousuihin ja farkkupaitaan pukeutunut Danny ajoi pyörällään hakemaan lehdet paikallisesta ruokakaupasta ja laittoi ne laukkuunsa. John Joubert näki Dannyn jakamassa sanomalehtiä ja seurasi Dannya, kun tämä aloitti kierroksensa. Neljännen talon kohdalla John lähestyi Dannya, veti puukon esiin, puristi kädellään hänen suutaan. Hän sitoi Dannyn, teippasi hänen suunsa kirurginteipillä ja laittoi hänet auton takakonttiin. Hän kuljetti Dannyn syrjäiselle maaseutualueelle muutaman kilometrin päähän ilmatukikohdasta, jossa hän asui. Siellä hän riisui Dannylta kaikki paitsi alusvaatteet. Sitten hän toistuvasti avasi Dannyn sidokset ja sitoi ne uudelleen.

Dannyn suun teippi löystyi, ja hän kysyi Joubertlta kuolisiko hän. Joubert vastasi, että kuolee. Sitten Danny yritti ryömiä pois paikalta, jolloin John puukotti häntä selkään nauliten tämän maahan veitsellä. Maahan painettu Danny lupasi Joubertille, että jos tämä veisi hänet sairaalaan, hän ei kertoisi Joubertista poliisille. Joubert mietti ehdotusta, mutta tuli siihen tulokseen, että hän joutuisi ongelmiin, jos antaisi Dannyn elää. Sitten hän puukotti Dannya selkään ja rintaan ja viilteli häntä, kunnes hän kuoli verenhukkaan. Danny ehti olla kolme tai neljä minuuttia tajuissaan viimeisen hyökkäyksen aikana. John oli puukottanut ja viillellyt Dannya yhteensä 11 kertaa. Hän myös puri Dannya olkapäähän ja jalkaan ja kaiversi tähtikuvion puremajälkien päälle, jottei niitä voitaisi yhdistää häneen. John pyyhki aseensa ja kätensä puhtaaksi, heitti Dannyn vaatteet ojaan ja raahasi hänen ruumiinsa heinikkoon. Sitten John ajoi takaisin kasarmille ja meni huoneeseensa masturboimaan.

Dannyn esimies Ray Rowell oli nähnyt hänet viimeksi kello 5.30, kun Ray toi lehdenjakajille jaettavia sanomalehtiä Bellevuen kadunkulmalle. Asiakas soitti Rowellille ja valitti, ettei ollut saanut lehteään. Rowell oli soittanut Dannyn isälle ja kertonut, ettei Danny ollut jakanut kaikkia lehtiä. Eberlet ilmoittivat katoamisesta poliisille.

Eberlet ilmoittivat katoamisesta poliisille ja etsinnät lähialueelta alkoivat. Dannyn lehdenjakoreitin talot käytiin ympäri ja myöhemmin etsintää jatkettiin käymällä läpi alueen taloja ja rakennuksia yksi kerrallaan. Dannyn isä sanoi että Danny ei jättäisi pyöräänsä. ”Hän oli sen tyyppinen poika, joka aina näperteli jatouhusi tavaroiden kanssa. Hän oli ylpeä pyörästään.” Ray Rowell oli samaa mieltä. ”Pyörä jolla hän ajoi, oli hänelle rakas. Hän ei keskeyttäisi lehdenjakoa tuosta vaan.”

Keskiviikkona 21. syyskuuta yksi etsijöistä löysi Danny Joen ruumiin heinäiseltä niityltä vähän käytetyn soratien varresta.

Kuva
Soratie lähellä Dannyn ruumiin löytöpaikkaa

Kuva
Pensaikkoa surmapaikan lähellä tutkitaan

Viikko murhan jälkeen 18-vuotias Michael Rice pidätettiin kahden nuoren pojan seksuaalisesta ahdistelusta. Poika ei läpäissyt valheenpaljastustestiä ja valehteli alibistaan surma-ajalle. Hänen hiusnäytteensä vastasi Danny Joen ruumiin päältä löydettyä, ja hänen kotoaan löytyi köysiä teippiä ja puukko. Häntä vastaan ei kuitenkaan löytynyt riittävästi todisteita. Ricea syytettiin sieppauksesta, seksuaalirikoksesta, uhkauksista ja veitsen käytöstä törkeän rikoksen aikana. Syytteet eivät kuitenkaan liittyneet Danny Eberlen murhaan. Ricen rikokset olivat tapahtuneet syyskuun 9. 1983 ja keväällä 1983. Ricen uhrit olivat teini-ikäisiä.

Christopher

Kuva
Christopher Walden

Joulukuun 2. päivänä Joubert lähti aamuyöllä ulos etsimään uutta uhria. Hän näki 12-vuotiaan Christopher Waldenin, joka oli kävelemässä kouluun. Hän kysyi Christopherilta tietä. Hän näytti pojallle puukkoaan ja käski tämän mennä autoon. Pelokas poika totteli, vaikka hän ei ollut paljon Joubertia pienempikokoinen. Autossa Joubert käski hänen mennä auton lattialle, vaikka ohi meni joukko ihmisiä, jotka näkivät heidät. Kun Christopher alkoi itkeä, Joubert halusi päästää tämän menemään mutta luopui ajatuksesta, koska ajatteli Christopherin tunnistavan itsensä.

Joubert ajoi syrjäiselle alueelle metsikköön Papillionin luoteisosaan noin kahdeksan kilometrin päähän kaupungista. Hän käski Christopherin riisuuntua alusvaatteisilleen. Ulkona oli kylmä ja tuuli jäätävästi, mutta Christopher otti vaatteensa pois ja laittoi ne siististi kasaan. Sitten Joubert käski hänen mennä maahan makaamaan selälleen. Koska maassa oli lunta, Christopher kieltäytyi. Joubert laittoi kätensä Christopherin kaulalle ja pakotti hänet maahan. Joubert kuristi Christopheria, mutta hänen kätensä tulivat kylmiksi, ja hän otti veitsensä ja puukotti Christopheria, joka alkoi huutaa. Hän puukotti Christopheria yhteensä kaksi kertaa ja viilteli tätä viisi kertaa, jonka jälkeen Christopher makasi paikoillaan verta vuotaen. Christopher oli tajuissaan jonkun aikaa, ja sitten meni vähitellen koomaan ja kuoli verenhukkaan. Joubert viilsi lopulta Christopherin kurkun auki, niin että tämän pää melkein irtosi ruumiista varmistaakseen, että tämä oli kuollut. Hän kaiversi Christopherin ruumiiseen puukolla kasvia muistuttavan kuvion.

Kaksi päivää myöhemmin joulukuun 5. päivänä Christopherin ruumis löytyi.

Kuva
Christopher Waldenin vaatteita löytyi hänen ruumiinsa läheltä.

Christopherin sieppaukselle oli kaksi silminnäkijää, jotka kuvailivat sieppaajaa poliisille. Toinen silminnäkijä muisti osan auton rekisterinumeroista. Luonnos sieppaajasta julkaistiin.

Pelko lamaannuttaa pikkukaupungin

Missionin yläasteella, jota Danny Joe oli käynyt, kuraattorit yrittivät auttaa Dannyn luokkakavereita selviämään menetyksen ja pelkojensa kanssa.

”Se on todella vaikeaa, koska yritämme kuinka paljon tahansa, emme voi antaa heille selitystä tapahtuneeseen”, koulukuraattori Mary Yocom kertoi. Opettajat kertoivat, että heidän oppilaansa näkivät painajaisunia. Yksi tyttö kertoi Yocomille, että kun hän meni sänkyyn nukkumaan sen jälkeen, kun Christopherin ruumis löytyi, hän peitti itsensä pehmoleluilla piilottaakseen itsensä murhaajalta.

”Sitten hän huolestui pikkuveljestään ja meni peittämään hänet”, Yocom kertoi. Poliisi kehotti vanhempia varmistamaan, että heidän lapsensa kulkevat ryhmissä.

”Kun Danny kuoli, he olivat surullisia”, sanoi toinen koulukuraattori Claudia Winkler. ”He kaipasivat häntä ja heihin sattui, koska hän oli poissa. Mutta he lohduttivat itseään ajatuksella, että tämä oli yksittäistapaus. Nyt he ajattelevat, että se voi tapahtua uudelleen. Ja moni heistä ajattelee, että ”ensi kerralla se voin olla minä".

”Täällä on liikkeellä hullu mies, joka tappaa lapsiamme”, sanoi nainen, joka asuu yhden uhrin ruumiin löytöpaikan lähellä. ¨

Sarpyn maakunnan seriffi Pat Thomas sanoi poikien ruumiiden näkemisestä, ettei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista.

”Pelkään 3- ja 17-vuotiaiden lasteni puolesta ja pelkään itseni puolesta. Miten puolustat itseäsi hullua aseistettua miestä vastaan?”, sanoi nainen, joka asui lähellä Christopherin ruumiin löytöpaikkaa. Hän sanoi, ettei hän anna 17-vuotiaan poikansa kulkea yksin.

”Pelko ei vain laannu. Minulla on vieläkin vaikeuksia mennä nukkumaan iltaisin tämän takia. En tunne oloani turvalliseksi kotonani, enkä usko että tunnen, ennen kuin tämä mies saadaan kiinni.”

Partiopoika ja murhaaja

Tammikuun 19. päivän aamuna 1984 Joubert lähti etsimään uutta uhria. Paikallisen esikoulun opettaja huomasi Joubertin ajelevan ympäriinsä aluetta tutkaillen. Joubert tarkkaili opettajaa, joka kirjoitti hänen autonsa rekisterinumeron, lähestyi sitten häntä ja yritti pakottaa esikoulurakennuksen huoneeseen uhaten veitsellä tappaa hänet. Nainen pääsi pakoon ja soitti poliisille. Rekisterinumeron avulla Joubert pystyttiin jäljittämään. Poliisit löysivät hänet Offuttin ilmatukikohdasta. John sanoi poliisille, että oli iloinen siitä, että hänet saatiin kiinni, koska hän olisi luultavasti tappanut uudelleen. Ennen kuulusteluja John vaati saada nähdä nuoren pojan, johon oli tutustunut partiossa ja josta oli tullut hänen ystävänsä, jotta voisi kertoa tälle, ettei tämä ollut koskaan vaarassa.

Kuva
John Joubert, pidätyskuva

John oli partionohjaaja Bellevuen lippukunnassa 499. Partionjohtaja ja yksi Joubertin ohjaamista partiopojista olivat hänen hyviä ystäviään. Bob Fee, Amerikan poikapartiolaisten Keski-Amerikan valtuuston johtaja, sanoi, ettei hän ollut kuullut negatiivisia kommentteja Joubertista ja oli yllättynyt, kun tämä pidätettiin. ”Ihmiset pitivät hänestä ja hänen kanssaan työskentelystä”, hän sanoi.

John oikeudessa

Tammikuun 12. päivänä Joubertia syytettiin kahdesta ensimmäisen asteen murhasta. Oikeudenkäyntiä ei kuitenkaan tullut, koska Joubert myönsi syyllisyytensä molempiin murhiin. Psykiatrit luokittelivat Joubertin pakkomielteiseksi, sadistiseksi ja eristäytyneestä persoonallisuushäiriöstä kärsiväksi. Heidän mukaansa Joubert pystyi etäännyttämään itsensä tekemistään kauheuksista, eikä välittänyt juuri kenestäkään.

Danny Joe Eberlen ja Christopher Paul Waldenin vanhemmat halusivat, että Joubert tuomitaan kuolemaan. Oikeudessa todisti Joubertin 14-vuotias ystävä Scott Harmon ja hänen äitinsä Mary Harmon. Mary kertoi, että Joubert asui heidän Bellevuen kodissaan, kun hän ei ollut töissä Offuttin ilmavoimien tukikohdassa.

”Hän oli erinomainen ja mukava avustava partionjohtaja”, Mary Harmon sanoi, ja kertoi, että Joubert oli kuin toinen poika hänelle. Harmonit olivat tavanneet Joubertin Bellevuen partiolippukunnan toiminnan kautta. Nyt 15-vuotias Scott Harmon todisti ja sanoi, että hänen mielestään siinä ei ollut mitään väärää, että 20-vuotias ja yläasteikäinen olivat parhaita kavereita.

”En pitänyt sitä kummallisena. John oli uusi kaupungissa, eikä hän tuntenut monia ihmisiä kasarmilla.”

Vuonna 1984 kolme tuomaria tuomitsi 27-vuotiaan Joubertin kuolemaan, koska surmat olivat raakoja ja järjettömiä, ja Joubert oli tappanut pojat välttääkseen kiinnijäämisen. Joseph Andersonin vapautuksen aikoihin Ricky Stetsonin murhaa tutkineet rikostutkijat kuulivat Joubertin pidätyksestä. Joubertin puremajäljet sopivat yhteen Rickyn ruumiista löytyneiden puremajälkien kanssa.

Vaikka Joubert kertoi yksityiskohtaisesti kahdesta muusta tekemästään surmasta, hän ei koskaan tunnustanut Ricky Stetsonin murhaa. Oikeudenkäynnissä syyttäjän puolella todisti hammaslääkärit Thomas Richardson, Homer Campbell ja Lowell Levine, joiden mukaan jäljet Ricky Stetsonin jalassa olivat Joubertin. Yksi oikeuslääketieteellinen hammaslääkäri, Norman Sperber, kuitenkin oli eri mieltä.

”Puremajälkitodisteet ovat subjektiivisia. Ne ovat tahroja tai mustelmia. Riippuen ihon alla olevista verisuonista, mustelma ei välttämättä edusta puremahampaiden ominaisuuksia.”, Sperer todisti. Sperberin mielestä oli erittäin epätodennäköistä, että Joubert olisi aiheuttanut puremajäljen Stetsonin jalkaan. Hänen mukaansa Joubertilla on korkea ja terävä alempi vasen kulmahammas. Näyttäen kuvaa yhdestä puremajäljestä Stetsonin jalassa hän sanoi ”Se hammas on niin korkea, että se ei mitenkään ole voinut aiheuttaa noin vaaleaa puremajälkeä”.

Robertin sisko, Lewinstonissa poliisina työskentelevä Jane, todisti oikeudessa, että John oli soittanut hänelle eräänä päivänä ja kysynyt, että tiesikö Jane, missä hän oli sinä iltana, kun Stetsonin surma tapahtui. Jane oli vastannut, ettei muista, minkä jälkeen John oli kysynyt, menisikö Jane oikeuteen todistamaan siitä. Jane kertoi myös, että John ajoi tuolloin 10-vaihteista polkupyörää usein kaupungilla. Joubert tuomittiin Stetsonin murhasta 1990 elinkautiseen vankeuteen.

John kohtaa tekonsa

Kuva
John Joubert 1996

Vankilassa John piirsi kuvia väkivaltaisista fantasioistaan. Yhdessä kuvassa oli poika kädet ja jalat sidottuna yhteen selän taakse tien laidassa, ja toisessa poika oli polvillaan, kun mies puukotti häntä. Kun psykiatri tuli haastattelemaan Johnia, tämä pyysi palkkioksi rikospaikkakuvia. John kertoi, että hän nautti nähdessään murhiensa uhrien pelon heidän silmissään.

Vuonna 1996 John sanoi, että hän tietää ettei enää tappaisi, vaikka hänet vapautettaisiin, koska hän on löytänyt syyn väkivaltaisiin fantasioihinsa. Hän sanoo, että oli helpotus löytää syy siihen, miksi hän tappoi, vaikkakin syy oli mitätön suhteessa hänen hirvittäviin tekoihinsa. Joubert valitti kuolemantuomiostaan, mutta hänet teloitettiin heinäkuun 17. 1996.

Ricky Stetsonin isään, Edward Stetsoniin Joubertin katumus ei tehnyt vaikutusta.

”Hän sanoo olevansa pahoillaan, mutta se ei hyödytä mitään. Luulen, että hän yrittää saada ihmiset säälimään itseään, jotta hän voi ostaa itselleen lisää aikaa”, Edward sanoi.


Lähteet: Crime Library, Spokane Chronicle, Daily Reporter, Sarasota Herald-Tribune, The Lewinston Journal, Daily News, Bangor Daily News, The Daily Reporter, Observer Reporter, The News and Courier, Portland Press Herald, The Lewinston Daily Sun, Joubert v. Hopkins United States Court of Appeals for the Eight Circuit, Maine Sunday Telegram, The Werewolf Complex: America´s Fascination with Violence

Saturnus
Remington Steele
Viestit: 203
Liittynyt: To Heinä 10, 2008 12:47 am

Re: USA:ssa kuolemaan tuomittujen rikokset

Viesti Kirjoittaja Saturnus »

Siru83 kirjoitti:
Saturnus kirjoitti:Jos katselemme eurooppalaisin lasein, ongelmia ovat epäilemättä: köyhyys, epätasa-arvo, sosiaalihuollon puuttuminen sekä mahdollisuus koulutukseen.
USA:ssa on toimeentulotuki köyhille, ja köyhät saavat kuponkeja ostoksiaan varten.
Saturnus kirjoitti:Nykypäivän amerikkalainen rikollisuus ei ole kuitenkaan kovin eeppistä, se on lähinnä tylsää jengiväkivaltaa jossa tapetaan sattumanvaraisesti. Musta, kouluttamaton nuori tulee tietoiseksi vasta oikeuksistaan/ mahdollisuuksistaan sellissä, silloin kun on jo liian myöhäistä.
Läheskään kaikki mustien tekemät henkirikokset eivät ole jengiväkivaltaa eivätkä tekijät mitään reppanoita vaan kylmiä kovia ja paatuneita kavereita, joista paikallinen yhteisö haluaa päästä eroon. 48 Hours-ohjelmassa on ollut monia erilaisia tapauksia. Kerran oli surmattu kokonainen perhe, sisaruksia ja heidän lapsiaan. En muista kuinka monta kuollutta oli, ainakin 5-6. Yksi lapsista oli kuitenkin jäänyt henkiin, mutta poliisi ei päässyt heti haastattelemaan häntä. Poliisi oletti, että kyse oli huumeista. Sisarusten hengissä olevat sukulaiset kauhistelivat tekoa. Kun lapsi pystyi puhumaan, osoittautui kuitenkin, että tekijä oli yksi hengissä olevista veljistä, muistaakseni sama joka sanoi löytäneensä uhrit.

Toisessa jaksossa erittäin hyvännäköinen hoikka nuori mies löytyi auton takaluukusta. Hänellä ei ollut mitään jengiyhteyksiä, mutta hänellä oli tyttöystävän lisäksi monia muitakin naisia, ja epäiltiin, että jonkun naisen miesystävä olisi suuttunut miehelle. Tekijää ei saatu kiinni.

Mustien joukossa on myös kylmiä psykopaattityyppisiä tappajia, jotka surmaavat esim. kilpailijoitaan tai taloudellisen hyödyn vuoksi, esim. Ray Jasper, joka istuu Texasin kuolemansellissä entisen liikekumppaninsa, levytysstudion omistajan murhasta. Jasper oli perustanut oman kilpailevan studion, kävi viiltämässä entisen liikekumppaninsa kurkun auki ja varasti tämän studiosta tavaraa 30 000 dollarin edestä.

Musta yhteisö on usein iloinen päästessään näistä tappajista eroon, eikä suuri osa tappajista ole mitään reppanoita, joiden pahat teot köyhyys tms. olisi aiheuttanut.
USAssa on maksulliset koulut ja terveydenhuolto. Kaksi tärkeintä asiaa joihin voi perustaa hyvinvoinnin.

statistiikkaa:

*uhriksi joutumisen todennäköisyys mustilla (27.8 per 100 000) on kuusi kertaa suurempi kuin valkoisilla (4.5 per 100 000) .
*Todennäköisyys sille että surmaaja on musta (34.4 per 100 000), on kahdeksan kertaa todennäköisempi kuin että hän olisi valkoinen (4.5 per 100 000).
vuosina 1980-2008
*18-34 vuotiaista uhreista 68.8 % liittyi jengeihin
*18-34 vuotiaista surmaajista 70.2 % liittyi jengeihin
*18-34 vuotiaista uhreista 70.9 % liittyi huumeisiin
*18-34 vuotiaista surmaajista 76.4 % liittyi huumeisiin
* 76.98 % uhreista oli miehiä (male) kuoleman olosuhteet (circumstances) 90.5 prosenttia tapauksista liittyi huumeisiin ja 94.6 prosenttia liittyi jengeihin. Kuolemansyy 82.6 % tapauksista oli ase (gun homicide)

lähde http://bjs.ojp.usdoj.gov/content/pub/pdf/htus8008.pdf

"Criminal gangs in the USA have swelled to an estimated 1 million members responsible for up to 80% of crimes in communities across the nation, according to a gang threat assessment compiled by federal officials. "

http://www.usatoday.com/news/nation/200 ... ms13_N.htm
"Ei kuolema ole paikka..."♫

Siru83
Adrian Monk
Viestit: 2724
Liittynyt: Su Heinä 12, 2009 9:18 pm

Re: USA:ssa kuolemaan tuomittujen rikokset

Viesti Kirjoittaja Siru83 »

Sinulla on hyvin mielenkiintoinen tapa tulkita tilastoja.
Saturnus kirjoitti:*18-34 vuotiaista uhreista 68.8 % liittyi jengeihin
*18-34 vuotiaista surmaajista 70.2 % liittyi jengeihin
*18-34 vuotiaista uhreista 70.9 % liittyi huumeisiin
*18-34 vuotiaista surmaajista 76.4 % liittyi huumeisiin
* 76.98 % uhreista oli miehiä (male) kuoleman olosuhteet (circumstances) 90.5 prosenttia tapauksista liittyi huumeisiin ja 94.6 prosenttia liittyi jengeihin. Kuolemansyy 82.6 % tapauksista oli ase (gun homicide)
Katsopas uudelleen sitä tilastoa. Siinä on ensin, että drug-related homicides, gang-related homicides jne. sitten on total 100% ja sitten, että mikä on kunkin ikäluokan prosentuaalinen osuus. Eli 18-34-vuotiaista uhreista 70,2% ei kuulunut jengeihin, vaan jengeihin liittyvien surmien uhreista 70,2% oli 18-34-vuotiaita (ymmärrettävästi, sillä yli 35-vuotiaista harvempi kuuluu katujengiin).

Tosiasiassa riita on yleisin syy murhaan USA:ssa, ja yksi neljästä henkirikoksesta johtuu riidasta.
Other than felony type total: 6,728
Romantic triangle 87
Child killed by babysitter 28
Brawl due to influence of alcohol 116
Brawl due to influence of narcotics 93
Argument over money or property 203
Other arguments 3,334
Gangland killings 180
Juvenile gang killings 715
Institutional killings 10
Sniper attack 1
http://www2.fbi.gov/ucr/cius2009/offens ... le_10.html

Mustien tekemät rikokset vähenivät 51% 90-luvulla samaan aikaan, kun valkoisten tekemät rikokset vähenivät 36%.

Kuva

Kuva

Pointtini ei muuten ollut, että mustat tekisivät jotenkin erityisen vähän surmia, vaan se, että mustien tekemät surmat eivät läheskään aina liity jengeihin tai edes huumeisiin, vaan yleensä kyse on jonkinlaisesta eripurasta henkilöiden välillä. Usein silloinkin, kun uhri ja tekijä kuuluvat jengeihin, syynä henkirikokseen on joku muu kuin jengien väliset reviiririidat jne. Ja missään tapauksessa tällaisten rikosten tekijät eivät leimaa mustia yhteisöjä, vaan afroamerikkalaisten yhteisöt ovat hyvin monileimaisia, ja afroamerikkalaisilla on oma eliittinsä. Lisäksi köyhätkin afroamerikkalaiset yhteisöt pitävät useimpia tappajia julmina ja pahoina miehinä, joista ne haluavat eroon, ei joinakin köyhinä reppanoina, jotka ikään kuin vahingossa päätyvät surmaajiksi.

Jos roistot ovat tietyillä alueilla usein mustia, niin ovat heitä kiinni ottavat poliisitkin.

Tässä yksi suosikeistani 48 Hours-ohjelmasta:

http://www.youtube.com/watch?v=WdB52t8zuKI

Terveydenhuolto on maksullinen, mutta käytännössä se tarkoittaa, että kaikilla tai ainakin lähes kaikilla on vakuutus. Terveydenhuollon maksullisuus ei sinänsä aseta mitään etnistä ryhmää eriarvoiseen asemaan. On Suomessakin mahdollista käytännössä kenelle tahansa hankkia sairauskuluvakuutus. Koulut taas ovat maksullisia, mutta lukukausimaksut vaihtelevat suuresti. Joihinkin eliittiyliopistoihin köyhillä on asiaa vain stipendillä, mutta useimmat opiskelijat pystyvät kustantamaan college-opintonsa tekemällä töitä opiskelun ohella. Stipendit varmistavat lahjakkaimpien pääsyn haluamiinsa opinahjoihin taloudellisesta tilanteesta riippumatta. Stipendijärjestelmä on paljon laajempi ja kattavampi USA:ssa kuin Euroopan maissa. Collegen käyminen ei siis köyhillekään mustille ole mitenkään ylitsepääsemätöntä. Tämä ei tarkoita, etteivätkö köyhät ja rikkaat rodusta riippumatta olisi eriarvoisessa asemassa jossain määrin, mutta mitenkään mahdotonta ei opiskelu korkeakoulussa ole köyhälle amerikkalaiselle.

Mustien ja valkoisten köyhien opiskelijoiden välinen prosenttiero oli kaventunut kuuteen prosenttiin vuoteen 2004 mennessä. Valkoisten vauraiden ja köyhien opiskelijoiden välinen ero oli 7%, mustien ja valkoisten keskituloisten 4% ja mustien ja valkoisten vauraiden vain 1%. Merkittävä ero näyttää olevan lähinnä köyhien ja vauraiden mustien välillä. College-opiskelijoiden suhteellinen määrä ei siis suuresti vaihtele tulojen eikä varsinkaan rodun mukaan.

Lähde (kaavio):

http://www.usatoday.com/news/education/ ... over_x.htm
Criminal gangs in the USA have swelled to an estimated 1 million members responsible for up to 80% of crimes in communities across the nation, according to a gang threat assessment compiled by federal officials.
Siinä sanotaan, että up to 80% in communities, eli korkeintaan 80% voi olla jossain yhteisössä, esim. vaikka Los Angelesin Comptonissa. Tämä ei suinkaan tarkoita, että 80% tai edes lähellekään sitä USA:n rikoksista olisivat jengien jäsenten tekemiä.

rimma
Christopher Lorenzo
Viestit: 1513
Liittynyt: Ma Marras 19, 2007 11:43 pm
Paikkakunta: Pripyat

Re: USA:ssa kuolemaan tuomittujen rikokset

Viesti Kirjoittaja rimma »

Sellasta herraa kun Troy Davis ei ole mainittu ja minun mielestäni hän ei edes kuuluisi tähän ketjuun koska uskon olleen syytön väitettyyn poliisimurhaan vuonna 1989. Tämä on aika paljon medianäkyvyyttä saanut tapaus ja jos kiinnostaa niin omia tutkimuksiaan voi alotella vaikkapa tästä http://en.wikipedia.org/wiki/Troy_Davis

Moni tunnettu henkilö puhui syyttömyyden puolesta ja anoi armoa mutta tuntuu että koska kyseessä oli juurikin poliisimurha niin aika tiukalla linjalla pysyttiin. Olisiko tilanne ollut eri jos mies olisi oletetusti murhannut vaikkapa kodittoman? Moni kysymyksiä jäi mieleen vaikka kyllähän hänelle annettiin tilaisuus syyttömyyden todistamiseen. Se oli lienee kuitenkin yhtä vaikeaa kun 100% syyttömyyden todistaminen tässä tapauksessa.

Kyllähän näitä syyttömiä kuolemantuomittuja on nähty ennenkin. Vuodesta 1976 lähtien Yhdysvalloissa 139 kuolemaantuomittua on todettu myöhemmin syyttömiksi ja tuomiot on kumottu. Ei auta jälkeenpäin enää itkeä. 139 ihmistä, 139elämää.

Ite oon tuon kuolemantuomion kanssa vähän niin-ja-näin tilanteessa. Esim joissakin maissa joissa ei kuolemantuomiota tehdä ruiskeella tai sähkötuolissa niin aika karuja on ne keinot. Ei sillä että sähkötuoli olis jotenkin parempi. Ruiskeestakin saattaa aiheutua kipua mutta toisaalta myös murhaamisesta aiheutuu kipua ensin murhatulle ennen kuolemaa ja lopulta henkistä kärsimystä omaisille.

Nyt kun pohdin asiaa enemmän liittyisin luultavammin kuolemantuomion vastustajiin ennemmin kun puolustajiin. Ainakin nyt.
Kumpi on pahempi: totuus joka saa itkemään vai valhe joka saa hymyilemään?
век живи, век учись.

Saturnus
Remington Steele
Viestit: 203
Liittynyt: To Heinä 10, 2008 12:47 am

Re: USA:ssa kuolemaan tuomittujen rikokset

Viesti Kirjoittaja Saturnus »

Joo, Siru83 olet oikeassa, tuli juotua pari kaljaa liikaa istuessani koneella. Toisaalta jenkeissä on kyllä 50 miljoonaa ihmistä joilla ei ole sairasvakuutusta ja yksi seitsemästä ei osaa lukea. Niistä jengeistä... eihän kuuluminen jengiin ja huumekauppa ole surman motiivi.

Amerikkalaisten käytöntö julkistaa tieto on käytännöllinen meille nettietsiville. Täältä löytyy Teksasin kuolemaantuomitut ja teloitetut

http://www.tdcj.state.tx.us/death_row/index.html
"Ei kuolema ole paikka..."♫

Siru83
Adrian Monk
Viestit: 2724
Liittynyt: Su Heinä 12, 2009 9:18 pm

Re: USA:ssa kuolemaan tuomittujen rikokset

Viesti Kirjoittaja Siru83 »

Upper Merion High – Kauhujen koulu

Upper Merion

Upper Merionin kunta on yksi Pennsylvanian vauraimmista paikoista. Siellä on kukoistavaa liiketoimintaa ja Lockheed Martinin ja GlaxoSmithKlinen kaltaisten suuryhtiöiden pääkonttoreita. Se sijaitsee 26 kilometrin päässä suurkaupunki Philadelphiasta. King of Prussiassa, joka kuuluu Upper Merioniin, on paljon ostoskeskuksia, hotelleja, ravintoloita, kokouskeskus ja muuta liiketoimintaa. Kunnan länsiosassa on viiden neliökilometrin laajuinen Valley Forgen kansallispuisto.

Susan

Susan oli kotoisin Pennsylvanian länsipuolelta. Susanin äiti oli työskennellyt opettajana ja isä pienen paikallislehden päätoimittajana. Susanilla oli yksi veli, Pat. Susan oli aina tiennyt haluavansa opettajaksi. Hän suoritti maisterintutkinnon Pennsylvanian osavaltionyliopistossa. Susanin mies, Ken Reinert, oli työskennellyt aiemmin ilmavoimien kapteenina. Lopetettuaan työnsä armeijassa Ken meni töihin philadelphialaiseen pankkiin. Vuonna 1971 Susan pääsi opettajaksi Upper Merionin lukioon. Hän oli hyvä opettaja ja suosittu henkilökunnan ja oppilaiden joukossa. Susanin osaaminen painottui erityisesti audiovisuaaliseen tekniikkaan, etenkin videointiin ja elokuvan tekoon. Reinertit asuivat Ardmoessa, joka kuului Philadelpian päärautatien varrelle rakennettuun vauraaseen Main Linen alueeseen. Heillä oli kaksi lasta, Karen ja häntä vuoden nuorempi Michael.

Kuva
Susan Reinert

Susan Reinert ei ollut mikään kaunotar. Hän oli lyhyt ja hyvin hoikka, ja hänellä oli paksusankaiset isot silmälasit, suuri nenä suhteessa muihin kasvonpiirteisiin ja iso rako hampaiden välissä. Hänen hiuksensa oli aina leikattu siististi lyhyiksi, ja hän pukeutui konservatiivisesti. Hänellä oli kimeä ja nariseva ääni, joka joidenkin mielestä kuulosti samalta kuin kynnet, joita raavitaan liitutaulua pitkin.

Kuva
Michael ja Karen Reinert

Reinertien lapset olivat viehättäviä, fiksuja ja kohteliaita. Karen ihaili äitiään ja halusi myös opettajaksi aikuisena Hän harrasti tanssia, uintia ja voimistelua. Michael harrasti pesäpalloa ja partiota. Karen oli kuvauksellinen tyttö, jota kamera rakasti. Hän oli myös oikukas ja herkkähermoinen. Hän pelkäsi hyönteisiä, hiiriä, käärmeitä, sammakoita ja muita otuksia ja kirjoitti runoja inhoamistaan otuksista.

Yksi Karenin runoista:
Käärme käärme kultainen
Etkö koskaan palele
Suomuinen tai limainen
Ethän tänne matele
Bill

Kuva
Bill Bradfield

William “Bill” Bradfield oli vauraan eläkkeelle jääneen Western Electricsin johtohenkilöstöön kuuluneen miehen ainoa poika. Billin perhe oli muuttanut paljon hänen ollessaan lapsi. Hän oli käynyt 13 eri koulua, ennen kuin aloitti Haverfordin collegen vauraalla Main Linen alueella. Billin isä oli dominoiva ylisuorittaja ja perfektionisti, joka vaati pojaltaan paljon.

Bill oli ollut naimisissa kaksi kertaa. Hänellä oli ensimmäisen vaimonsa kanssa kaksi poikaa, Martin ja William ja toisen kanssa yksi poika, David. Bill aloitti suhteen opettajana työskentelevän Sue Myersin kanssa ollessaan naimisissa toisen vaimonsa kanssa.

Kuva
Sue Myers

Bill asui yhdessä kollegansa Sue Myersin kanssa, mutta he pitivät suhteensa salassa, koska molemmat työskentelivät opettajina Upper Merionissa. Bill opetti Upper Merionissa äidinkieltä, latinaa ja kreikkaa. Hän oli kiinnostunut runoista ja kirjoitti niitä itsekin.

Bill oli 190-senttinen ja 90-kiloinen karun komea harteikas ja lihaksikas mies, jolla oli intensiivisen siniset silmät, punertavan vaaleat hiukset, viikset ja parta. Hän oli nuorena harrastanut painia ja myöhemmin valmentanut sitä. Billillä oli jäänsiniset silmät, joiden katse pystyi naulaamaan toisen paikoilleen. Hänen silmiään kuvailtiin hypnoottisiksi, ja hänen sanottiin vetävän ihmisiä puoleensa kuin magneetti. Bill veti puoleensa myös naisia ja tapaili samanaikaisesti montaa työssään tapaamaa naista. Muut opettajat kutsuivat naisia Billin haaremiksi. Bill sai naiset tuntemaan, ettei hän ollut vain seksin perässä. Hän halaili ja suuteli tapailemiaan naisia paljon. Bill ei juuri koskaan tapaillut kauniita naisia vaan yksinäisiä ja epävarmoja. Joidenkin mielestä Bill oli lahjakas ja inspiroiva opettaja. Toiset pitivät häntä lipevänä ja kierona huijarina.

Jay

Kuva
Jay Smith

Jay Smith oli ollut Upper Merionin rehtorina noin 10 vuotta. Hän asui King of Prussiassa vaimonsa Stephanien kanssa. Smithillä oli tohtorinkoulutus yliopistosta, ja armeija-arvoltaan hän oli kenraali. Hän oli 188-senttinen kaljuuntuva tummahiuksinen keski-ikäinen mies, jolla oli pieni leuka ja isot huulet. Hänellä oli kaksi aikuista tytärtä, Stephanie ja Sherri. Stephanie ja hänen miehensä Eddie Hunsberger olivat narkomaaneja. Stephanie asui muiden narkomaanien kanssa ja eri vieroituslaitoksissa. Hän soitti usein isälleen ja pyysi kalliisiin Valley Forgen kauneussalonkeihin. Todennäköisesti hän kuitenkin kulutti rahat huumeisiin. Eddie Hunsberger oli vankilassa, ja Jay yritti saada Stephanien tapailemaan muita miehiä.

Jay oli omituinen ja salaperäinen mies. Kun hän tuli kouluun, hän meni heti toimistoonsa. Sitten hän yleensä katosi, eikä kukaan tiennyt, missä hän oli. Jossain vaiheessa päivää hän ilmestyi takaisin toimistoonsa hoitamaan paperitöitä, eikä pyydellyt anteeksi häntä etsineiltä työtovereilta tai oppilailta. Loppupäiväksi hän yleensä lukitsi toimistonsa oven ja kieltäytyi tulemasta ulos. Häntä ei saanut häiritä, ellei ollut kiireellistä asiaa. Hän pukeutui aina mustiin vaateisiin, ja häntä kutsuttiin pimeyden prinssiksi.

Jaylla oli hyvä muisti. Hän muisti vuosikirjat ja oppilaiden nimet ulkoa. Hän käytti usein tahallisesti kryptistä salaperäistä kieltä opettajille ja muille henkilökunnan jäsenille, kun nämä häiritsivät häntä tarpeettomasti pikkuasioilla. Kun opettajat eivät ymmärtäneet, mitä hän sanoi, he katsoivat sanakirjasta etsiäkseen sanan merkitystä, ja tuolloin Jay yleensä katosi paikalta. Harvinaisten sanojen lisäksi Jay alkoi käyttää myös omia itse keksimiään sanoja.

”Minä keksin sanoja heille. Ne pseudointellektuellit tarvitsevat minun tarjoamaani harjoitusta”, hän sanoi sihteerilleen.

Jaylla oli tapana tulla kouluun myöhään iltaisin, jolloin siellä ei ollut ketään muuta. Kerran talonmies näki hänet illalla juoksemassa toimistostaan vessaan pelkät alusvaatteet päällä.

Jay osallistui harvoin henkilökunnan järjestämiin vapaa-ajantilaisuuksiin ja juhlallisuuksiin. Kerran hän kuitenkin meni yhden naisopettajan kotiin, kun tämä esitti opettajille napatanssia. Martinin rohkaisemat miespuoliset opettajat taputtivat, kun haaremiasuun pukeutunut opettaja näytti taitojaan. Jay seisoi kahden nuoren naisopettajan takana.

”Mitä kuuluu tehdä, kun yksi osa anatomiasta kovettuu?”, hän kysyi naisilta.

Eräänä päivänä Upper Merionin opettaja Pat Schnure kyyditsi Jayn kotiin. Pat oli pitkä ja viehättävä nainen, jolla oli tummat hiukset ja turkoosinsiniset silmät. Jay tuijotti Patia.

”Pat, ei ole helppoa minun laiselleni miehelle olla kaltaisesi kauniin naisen seurassa. Tiedän, etten ole hyvännäköinen, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö minulla olisi tarpeita”, Jay sanoi.

Vuoteen 1977 mennessä Jay Smithin ote työstään oli höllentynyt. Oppilaat käyttivät hyväkseen valvonnan heikentymistä ja polttivat toisinaan marijuanaa koulun parkkipaikalla.

Vince

Kuva
Vince Valaitis

24-vuotias Vince Valaitis opeti äidinkieltä Upper Merionissa. Hän oli varakkaan perheen poika. Hän oli pitkä, harteikas ja vahvaleukainen silmälasipäinen nuori mies, joka näytti ikäistään nuoremmalta. Häntä luultiinkin usein yhdeksi oppilaista. Vince oli Star Trek-fani ja oli kiinnostunut kaikista fantasiaan, kauhuun tai yliluonnolliseen liittyvistä Tv-ohjelmista, elokuvista ja kirjoista. Hän rakasti goottielokuvia.

Bill Bradfield piti Vincestä, ja heistä tuli ystäviä. Vincelle oli kunnia päästä Billin lähipiiriin.

Chris

Kuva
Chris Pappas

Toinen Billin lähipiiriin kuuluvista nuorista opiskelijoista oli 25-vuotias Chris Pappas. Chrisin vanhemmat olivat kreikkalaissukuisia. Chris oli opiskellut Upper Merionin lukiossa ja paininut Bill Bradfieldin valmentamassa joukkueessa. Hän valmistui Upper Merionista 1968. Hänen arvosanansa eivät riittäneet paikallisiin collegeihin, mutta hän pääsi Kansasin osavaltionopistoon. Hän opiskeli ensin politiikkaa, mutta vaihtoi myöhemmin filosofiaan, josta hän kiinnostui.

Chris palasi sittemmin Upper Merioniin tapaamaan vanhoja ystäviä ja opettajia, jolloin Bill rohkaisi häntä menemään Cabrini Collegeen kouluttamaan itsensä opettajaksi. Chris seurasi hänen neuvoaan ja palasi myöhemmin Upper Merioniin sijaisopettajaksi. Hän opetti lapsia, joilla oli oppimisvaikeuksia ja tunne-elämän ongelmia. Hänestä ja Billistä tuli hyviä ystäviä.

Wendy

Kuva
Wendy Zeigler

Chris Pappasilla oli 18-vuotias ystävätär, Jenny. Jennyn paras ystävä oli saman ikäinen Wendy Zeigler, joka oli yksi Bradfieldin lahjakkaista oppilaista. Wendy oli toimelias ja energinen tyttö, jolla oli voimakkaat mielipiteet. Billillä oli tapana tervehtiä Wendyä suutelemalla tätä.

Joanne

Joanne Aitken oli kolmekymppinen St. Johnin collegessa, Annapolisissa. työskentelevä opettaja Joanne oli tummahiuksinen siististi ja konservatiivisesti pukeutuva hoikkavartaloinen nainen. Tavattuaan Joannen Bill alkoi rohkaista oppilaitaan jatkamaan opintojaan St. Johnin collegessa tai St. Johnin sisarkoulussa New Mexicossa. Bill tapaili Joannea ajoittain. Myöhemmin Joanne pääsi Harvardiin, mutta Billin ja hänen suhde jatkui.

Susan ja Bill

Eräänä iltana vuonna 1974 Susanin kotona järjestettiin kirjallisuusväittelyilta, jossa Bill Bradfieldin ja toisen opettajan Sharon Leen oli tarkoitus väitellä kirjallisuudesta. Illan aikana puhuttiin kirjallisuudesta ja kritisoitiin sitä. Bill Bradfield haukkui amerikkalaisen kirjallisuuden. Pitkä ja vaikuttava Bill tuli senttimetrien päähän muista ja pelästytti osan pistävän sinisillä silmillään ja intensiivisellä katseellaan. Susaniin Bill teki vaikutuksen. Myöhemmin samana iltana Sharon Lee näki Bradfieldin nojailevan Susan Reinertin tuoliin intiimissä asennossa ja kuiskailevan tälle jotain pehmeällä äänellä.

Pian Susan alkoi käydä psykologilla keskustelemassa. Hänen avioliittonsa oli ohi. Hän kertoi Sharon Leelle olevansa Bill Bradfieldin salainen rakastajatar, ja että he menisivät naimisiin viiden vuoden päästä, kun Billin elämä olisi taloudellisesti turvattu. Susan sanoi, että Billillä oli heitä kahta varten viisivuotissuunnitelma. Susan ei välittänyt Billiä koskevista juoruista. Susanin mielestä Billin kaltainen mies joutuisi aina kateellisten juoruilijoiden kohteeksi.

Billin avovaimo Sue Myers sai vihiä Billin ja Susanin suhteesta. Bill oli jo aiemmin jäänyt monta kertaa uskottomuudesta kiinni. Sue oli raivoissaan. Hän inhosi Susania.

Sue kohtasi Billin koulussa.

”Ei hän!”, Sue huusi koulun käytävällä. ”Hitto soikoon, ei Susan Reinert”.

”Mistä ihmeestä sinä oikein puhut?”, Bill kysyi.

”Hän on aivan tavallinen. Hänellä ei ole mitään tarjottavaa, ei mitään!”, Sue huusi.

”Kokoa itsesi. Mielikuvituksesi tekee sinulle temppuja. Puhutaan, kun tulen kotiin”, Bill sanoi.

Kotona Bill sanoi Suelle, ettei ollut kiinnostunut Susanin kaltaisesta hiirulaisesta.

Rehtorin salaisuudet

Eräänä päivänä rehtori Jay Smithin vaimo Stephanie murtautui yhteen Smithin pöytälaatikoista ja löysi parinvaihtolehdestä irtileikatun sivun, jossa poseerasi alushoususillaan oleva mies selin kameraan. Stephanie oli varma, että mies oli Jay. Hän löysi myös ”rakkausnaiselle” osoitetun kirjeen.
Rakkausnainen

Olemme työskennelleet, rakastaneet, naineet ja poltelleet jo yli vuoden ajan, ja luulen, että olet nyt valmistunut. Meidän sopimuksemme mukaan suhteemme on seksuaalinen. Rakastan suihiinottoasi ja tulen punaiseksi nähtyäni mulkkuni suussasi ja spermani, jota sinä kutsut rakkausmehuksi, valuvan huuliltasi ja sinun nuolevan joka tipan.

Rakkauskullisi
Stephanie sai selville, että ”rakkausnainen” oli collegen professorin vaimo, joka työskenteli ala-asteen rehtorina, ja jota Jay oli aina sanonut täydelliseksi naiseksi. Stephanie halusi avioeron.

Rahankuljettaja

Lauantai-iltapäivänä 27.8.1977 St. Davidsin kaupungin Searsin liikkeessä Ticketronin lippuluukulla myyjänä osa-aikaisesti työskentelevä opiskelija myi lippuja ja maksunosoituksia. Kymmentä vaille kaksi iltapäivällä hän näki jonossa keski-ikäisen aseistetun rahankuljettajan. Rahankuljettaja kävi päivittäin liikkeessä hakemassa päivän rahat pois.

”Hetki vain”, lipunmyyjä sanoi rahankuljettajalle ja kiirehti liikkeen takaosaan hakemaan rahoja. Rahakasseissa oli paljon sekkejä ja 34 073 dollaria käteistä. Myyjä vei rahakassit ja vartiointiyhtiö Brinksin lokikirjan allekirjoitettavaksi rahankuljettajalle. Tämä allekirjoitti lokin nimellä ”Carl S. Williams” ja lähti rahakassien ja sekkien kanssa pois.

Viisi minuuttia myöhemmin toinen vartija tuli lipunmyyjän luo ja sanoi tulleensa hakemaan rahoja.

”Mutta ne haettiin jo”, tyttö vastasi hämmentyneenä.

Lauantai-iltapäivä joulukuun 17. päivänä Neshaminyn ostoskeskuksen Searsin liikkeessä oli kiireinen. Päivän käteisvirrat olivat yhteensä 137 798 dollaria.
Kahden aikaan iltapäivällä rahankuljettaja saapui, ja myyjä vei tämän henkilökortin kassatyöntekijälle.

Kassatyöntekijä vei henkilöllisyyskortin kaupan takaosan toimistoon ja vertasi nimeä Armored Motor Service-yhtiön rahankuljettajien nimiin, jotka olivat toimiston seinällä. Kortissa oli Albert J. Whartonin nimi, joka löytyi listalta. Nainen oli kuullut toisen kaupungin Searsin ryöstöstä ja vertasi vielä henkilökortin nimikirjoitusta seinän Albert J. Whartonin nimikirjoitukseen. Ne eivät näyttäneet samanlaisilta. Kassatyöntekijä palasi takaisin ja tarkasteli rahankuljettajaa, joka oli pitkä viisikymppinen silmälasipäinen mies.

Searsiin oli tilattu vaihtorahaa, koska niistä oli pulaa kiireisenä päivänä. ”Toitko rahamme”, kassatyöntekijä kysyi mieheltä. ”Tilasimme kolikoita ja dollarin seteleitä.” Rahankuljettaja pudisti päätään. ”Meillä oli paljon kuljetettavaa tänään. Minun piti laittaa rahat toiseen autoon", hän selvitti.

Kassatyöntekijä pysyi rauhallisena, mutta hän oli työskennellyt kaupassa seitsemän vuotta, eikä rahankuljettaja ollut kertaakaan tarvinnut toista autoa.

”Pieni hetki vain”, hän sanoi rahankuljettajalle ja meni toimistoon. ”Puhelu numero 800 operaattori 33:lle”, hän sanoi puhelimeen. Puhelu meni kaupan turvapäällikölle, ja koodi tarkoitti ongelmia kassatoimistossa.

Rahankuljettaja vilkuili kelloaan ja juoksi yhtäkkiä kassatoimistoon, jossa kassanhoitaja odotti turvapäällikköä. Hän kaatoi juostessaan toisen myyjän lattiaan.

”Haluan korttini!”, mies huusi kassanhoitajalle. ”Minun ei tarvitse sietää tällaista kohtelua! Menen vain takaisin alakertaan ja lähetän jonkun toisen. Mutta haluan korttini!”

Hän sieppasi henkilökortin naisen kädestä ja ryntäsi ulos.
Eräänä päivänä Sue Myers kohtasi Susan Reinertin koulussa ja menetti hermonsa. Hän potkaisi Susania pohkeeseen ja sanoi: ”Jos välität itsestäsi ja lapsistasi, sinun on parasta jättää Bill rauhaan”.

Rehtori joka ei pidä lapsista

Jay Smithin aikana koulussa alettiin toteuttaa avointen ovien tuntien periaatetta, eikä oppilaiden poissaoloja tunneilta usein rekisteröity. Eräs opinto-ohjaaja oli tyytymätön Smithin tapaan johtaa koulua ja antoi tälle palautetta siitä. Jay Smith vastasi: ”Sinun kannattaa harkita jotain toista alaa. Kuten tiedät, on muitakin tapoja tienata rahaa.” Toiselle tyytymättömälle koulun työntekijälle hän sanoi: ”Et tarvitse tätä työtä muutenkaan. Sinähän asut maalla, eikö niin? Sinun pitäisi kasvattaa koiria. Mies ei voi koskaan täysin tyydyttää naista. Jos koirista saadaan sokeiden avustuskoiria, niistä saadaan myös seksikumppaneita.”

Toisinaan, kun Susan Reinertilla oli myöhäisiä tunteja, hän toi lapsiaan rehtorin toimistoon. Jay Smith ei pitänyt siitä.

”Minä en pidä siitä, että opettajat tuovat hiton lapsiaan kouluun. Emme ole täällä lapsenvahteina”, Jay sanoi sihteerilleen.

”Et voi olla pitämättä niistä lapsista”, sihteeri vastasi.

”Minä en pidä mistään lapsista”, Jay sanoi.

Hunsbergerit

Eräänä lauantai-iltana helmikuussa 1978 Jayn tytär Stephanie ja hänen miehensä Eddie menivät North Walesin Eddien vanhempien luo hoitamaan veronpalautukseen liittyviä asioita. Eddie Hunsbergerin vanhemmat Pete ja Dorothy Hunsberger olivat kärsineet paljon ainoan lapsensa Eddien huumeriippuvaisuuden takia. Eddie oli komea nuori mies, joka luki paljon. Pete ja Dorothy tiesivät, että hänessä oli potentiaalia, eivätkä heittäneet toivoaan menemään hänen suhteensa vaan toivoivat, että hän pääsisi eroon huumeriippuvaisuudestaan. Eddie vaikutti edistyneen vieroitushoidossa viime aikoina. Hänellä oli tapana käydä vanhempiensa luona kerran viikossa. Kun Eddie ja Stephanie lähtivät Hunsbergereilta tuona iltana, Eddie sanoi vanhemmilleen, että he tulevat takaisin vähän myöhemmin. He kävelivät ulos ovesta, eivätkä palanneet takaisin.

Dorothy Hunsberger puhui myöhemmin Jayn Smithin kanssa. Jay kertoi Dorothylle, että Stephanie ja Eddie olivat sanoneet lähtevänsä Kaliforniaan, koska Eddiestä oli annettu pidätysmääräys lääkereseptien väärentämisestä. Dorothy soitti paikallisille poliisiasemille ja osavaltion poliisiasemille, eikä missään ollut pidätysmääräystä Eddiestä.

Kesäsuunnitelmia

Bill Bradfield pyysi Chris Pappasia lähtemään kanssaan kesäksi 1978 kesäopiskeluohjelmaan St. Johnin Collegeen Annapolisiin. Hän sanoi Joanne Aitkenin olevan siellä auttamassa heitä. Chris lähti mukaan. Kesällä Annapolisissa Chris huomasi, että Bill oli monia öitä poissa yliopiston asuntolassa, jossa he asuivat kesän ajan. Hänen ei tarvinnut kauaa miettiä, missä Bill vietti yönsä ja kenen kanssa.

Bill toisti usein Chrisille, että Susan Reinert oli koulun toiseksi huonoin opettaja.
”En tiedä, miksi hän vaivaa minua. Olen hänelle vain ystävä. Toivottavasti hän löytää jonkun toisen neuvonantajan raha-asioilleen. Häntä käy tietysti sääliksi, sellaista neuroottista reppanaa. Mutta hänen ystävänään oleminen on vain minulle aivan liikaa”, Bill valitti.

Huppumies

Elokuun 19. päivän iltana 1978 nuori pari istui autossa Central Penn Bankin lähellä syömässä pizzaa. Paikalle ajoi ruskea Ford Granada, joka pysähtyi pakettiauton viereen. Autosta astui mies, jolla oli kasvot peittävä huppu päässä ja aseet molemmissa käsissä. Hän käveli ulos autosta ja kurkisti pakettiauton ikkunasta. Nuoret ryömivät ulos autosta ja lähtivät soittamaan poliisille. Kun poliisit tulivat paikalle, mies oli jo lähtenyt. Kun poliisi haastatteli nuoria, mies ajoi taas parkkipaikalle, kääntyi äkkiä takaisin ja ajoi pois. Autosta annettiin etsintäkuulutus poliisiradiossa, ja pian kaksi poliisia huomasivatkin sen.

Auto ajoi pohjoisen kaistaa etelään päin. Poliisit ottivat auton kiinni ja pysäyttivät sen. Kuski oli pitkä keski-ikäinen mies. Hän tuli ulos autosta ja odotti, kun poliisit lähestyivät häntä taskulamppujen kanssa. Poliisi pyysi mieheltä ajokorttia, ja tämä sanoi sen olevan autossa. Sitten hän veti esiin 22-kaliiberisen Rugerin.
”Pudota se!”, poliisi huusi. ”Pudota heti.”

”Voi hyvänen aika sentään”, mies sanoi ja pudotti aseen.

Poliisi löysi auton etupenkiltä pussin, jossa oli neljä ladattua käsiasetta. Autosta löytyi myös naamiohuppu, pulttisakset ja muita työkaluja, öljynsuodattimesta tehty äänenvaimennin ja etklorvynolilla täytetty ruisku. Etklorvynolia käytettiin unilääkkeenä. Vereen ruiskutettuna se voi aiheuttaa tajuttomuuden minuutissa. Autosta löytyi myös monta rullaa lasikuituteippiä ja hanskat.

Mies selitti poliisille, että hän oli vahingossa naarmuttanut joidenkin teinien autoa, ja nämä olivat häiriköineet häntä. Aseet olivat teinien pelotteluun, ja lääkeruisku oli hänen vävypoikansa, joka oli narkomaani. Pidätetty mies oli Upper Merionin koulun rehtori Jay C. Smith.

Kellarin kätköt

Poliisiasemalla Smith sai soittaa puhelun. Poliisi kuuli hänen sanovan puhelimeen jollekin, että menee taloon ja vie sieltä kaiken pois. Poliisit menivät päivystämään Smithin talon luo. Kahden aikaan yöllä puiden taakse piiloutuneet poliisit näkivät miehen menevän Smithin taloon ja kantavan sieltä pois laatikoita. Poliisit yllättivät hänet. Mies oli Upper Merionin koulun kirjastonhoitaja. Laatikoissa oli 818 grammaa marijuanaa.

Poliisit saivat etsintäluvan Smithien taloon. Talon kellarista löytyi 580 grammaa marijuanaa, valiumia, libriumia ja placidylia lääkepulloissa, öljynsuodattimista tehtyjä äänenvaimentimia, Upper Merionin koulusta varastettuja toimistokoneita, muita varusteita ja tauluja yhteensä 2000 dollarin arvosta. Siellä oli myös neljä tynnyriä koulusta varastettua rikkihappoa. Sieltä löytyi myös kaksi hopeista virkamerkkiä ja univormuja, jotka muistuttivat Brainksin turvapalvelun vartijoiden käyttämiä merkkejä ja univormuja. Smithin pöydältä löytyi kokonainen paketti varastettuja armeijan henkilöllisyystodistuksia. Siinä oli myös väärennetty Brinksin turvapalvelun kortti, jossa oli nimi Carl S. Williams. Kellarissa oli selvästi harjoiteltu äänenvaimentimien käyttöä. Seinillä oli luodinreikiä.

Yksi Jay Smithin aseista oli rekisteröity Upper Merionin apulaisrehtorille. Tämä sanoi poliisille, ettei hän ollut koskaan omistanut asetta, mutta kertoi että hänen lompakkonsa ja henkilöllisyystodistuksensa oli varastettu koulussa hänen pöydältään.

Smithin kellarista löytyi myös kirjoja kuten ”Naisen eläimelliset unelmat”, ”Naisen nelijalkainen rakastaja”, ”Eläinerotiikka” ja ”Eläinkuume” sekä homojen ja heteroiden parinvaihtoilmoituksia. Stephanie Smithin avioeroasianajaja toimitti poliisille Jay Smithin kaksi dildoa, joista toinen oli pinkki ja toinen musta.
Jay Smith selitti poliisille, että hänen talostaan löytyneet huumeet ja lääkepullot olivat hänen tyttärensä ja tämän miehen. Hän sanoi seksikirjastonsa olevan hänen tulevaa kirjaansa varten. Hän sanoi kirjoittavansa kirjaa vanhemmille siitä, kuinka estää lasta tulemasta homoseksuaaliseksi.

Ja mitä tapahtuikaan Hunsbergereille

Poliisit alkoivat selvittää Stephanie ja Eddie Hunsbergerin olinpaikkaa. Pariskunta oli helmikuussa 1978 jättänyt tulematta metadoniklinikalle sovitulle ajalle. Kun klinikan työntekijä oli soittanut Jay Smithille ja kysynyt Hunsbergerien olinpaikkaa, Jay Smith oli sanonut hänelle, ettei pariskunta tarvitse enää hoitoa.

”Annoin heille placidylia ja pilveä. He vieroittavat itse itsensä huumeista”, Jay oli sanonut hänelle.

Kun Jay Smith oli pidätetty, hänellä oli hallussaan Stephanien sosiaaliturvakortti. Poliisit saivat selville, että Smithien kotiin lähetettyihin Hunsbergereiden sosiaaliturvasekkeihin oli puolen vuoden ajan väärennetty kadonneiden Hunsbergereiden allekirjoitukset. Jay Smith sai syytteen varkaudesta ja varkauden yrityksestä. Poliisi ei syyttänyt häntä kavalluksesta Hunsbergereiden tapauksessa.

Perintö

Susan Reinertin äiti kuoli 27. lokakuuta 1978. Susan ja hänen veljensä Pat perivät molemmat äidiltään 34 000 dollaria ja osuuden metsämaasta. Maan arvo oli 200 000 dollaria. Susan antoi veljelleen oman testamenttinsa toimeenpanovallan ja teki lapsistaan sen edunsaajia.

Näihin aikoihin Bill Bradfield sanoi Susan Myersille nähneensä unta, jossa hän oli nähnyt Jay Smithin Ocean Cityssä, Marylandissa yhden Searsin ryöstön aikaan, josta Smithiä syytettiin. Hän sanoi olevansa vakuuttunut Smithin syyttömyydestä. Hän kertoi myös Vince Valaitisille nähneensä Jay Smithin Ocean Cityssä ryöstön aikaan.

Hän kertoi Vincelle myös, että Smith oli mafian palkkamurhaaja, joka on tappanut ihmisiä ja aikoo tappaa lisää. Hän sanoi, että Smith aikoo tappaa Susan Reinertin, koska tämä tietää liikaa hänen asioistaan. Bradfield sanoi uskovansa, että Smith on surmannut tyttärensä ja tämän miehen ja paloitellut ruumiit ja levitellyt ruumiinosia roskiksiin ympäri koulua ja syövyttänyt ne koulusta varastamallaan rikkihapolla.

Bill sanoi, että he eivät voi mennä poliisin puheille, koska Smithiä vastaan ei ollut todisteita, ja he olisivat itse vaarassa. Bill kertoi nähneensä Smithin Ocean Cityssa ryöstön aikaan myös Chris Pappasille.

Kun Bill tapasi kalifornialaisesta collegesta lomailevan Wendy Zeiglerin joululomien lopulla, hän kertoi tälle, että Jay Smith uhkasi tappaa Susan Reinertin, ja ettei hän uskaltanut kertoa poliisille, koska Jay Smithillä oli kontakteja poliisissakin. Hän sanoi suojelevansa Susania kiertämällä tämän talon ympäristöä autolla iltaisin. Bill ja Wendy tapasivat satunnaisesti motelleissa, joissa he halailivat ja suutelivat, ennen kuin Wendy helmikuussa 1978 lähti takaisin Kaliforniaan.

Syksyllä 1978 Susan Reinert esitti Billille uhkavaatimuksen: joko tämä jättäisi Sue Myersin, tai heidän suhteensa olisi ohi. Bill pyysi vielä vähän lisää aikaa järjestellä asioitaan, jotta hän olisi valmis uuteen elämään Susanin kanssa. Susan Reinert kertoi ystävälleen ja kollegalleen Pat Schnurelle, että hän menisi Billin kanssa naimisiin tulevana kesänä 1979. Hän kertoi saman myös kollegalleen Sharon Leelle ja lisäsi, että he muuttaisivat Britanniaan lasten kanssa.

Sijoitus

Tammikuussa 1979 Susan soitti veljelleen Pat Gallagherille Pittsburgiin ja kertoi lupaavasta liike-ideasta. Bill Bradfield tunsi liikemiehen, joka oli löytänyt hyvämaineisen tahon, joka tarjosi 12 prosentin korkoa suurelle lyhyen ajan sijoitukselle. Susanin mukaan hän itse sijoittaisi 25 000 dollaria ja Bill 12 000 dollaria. Hän kysyi Patilta, haluaisiko tämä osallistua sijoitukseen 13 000 dollarilla. Pat ei halunnut.

Susan päätti, että hän tarvitsee suuremman henkivakuutuksen. Hän tiedusteli vakuutusyhtiöltään määräaikaisesta henkivakuutuksesta. Hän halusi tehdä lapsistaan vakuutuksen edunsaajia, mutta vakuutusvirkailija sanoi, että olisi parempi nimetä aikuinen henkilö lasten edunvalvojaksi. Susan nimesi William Bradfieldin.

Hän pyysi vakuutusvirkailijaa tiedustelemaan, myöntäisikö New York Life-vakuutusyhtiö hänelle 250 000 dollarin henkivakuutuksen. Yhtiö suostui myöntämään vain 100 000 dollarin vakuutuksen. Susan oli pettynyt ja selitti vakuutusvirkailijalle, että hän menisi naimisiin vakuutuksen edunsaajan William Bradfieldin kanssa. Hän sanoi, että toivoi saavansa opettajan viran Englannista ja tarvitsisi suuren henkivakuutuksen, ennen kuin lähtisi maasta. Vakuutusvirkailija neuvotteli New York Lifen pääkonttorin edustajan kanssa ja sai neuvoteltua Susanille 150 000 dollarin henkivakuutuksen.

Helmikuussa 1979 Susan yritti saada henkivakuutuksen myös USAA-vakuutusyhtiöltä. Tällä kertaa hän halusi 250 000 dollarin vakuutuksen, jossa olisi 200 000 dollarin lisä tapaturmaisen kuoleman varalta. Yhtiö myönsi Susanille vakuutuksen.

Susan meni King of Prussian Continental Bankiin nostamaan 25 000 dollaria säästötililtään, jonka käyttövara oli 30 000 dollaria. Pankkivirkailijoiden käytäntönä oli haastatella asiakkaita suurten käteisnostojen yhteydessä. Pankinjohtaja tuli haastattelemaan Susania. Pankinjohtajalla oli lainmukainen valtaoikeus olla luovuttamatta käteistä asiakkaalle. Hän suostui kirjoittamaan Susanille 1500 dollarin nostokuitin. Susan otti 1500 dollaria ja lähti pankista.

21. helmikuuta hän siirsi puhelimitse 11 500 dollaria säästötililtään käyttötililleen. Muutaman päivän kuluttua hän siirsi 5000 dollaria lisää. Sitten hän avasi uuden tilin King of Prussian Bank of Americaan ja siirsi kaikki rahansa sinne. 13. maaliskuuta hän kirjoitti sekin 10 000 dollarille käteistä. 11. huhtikuuta hän kirjoitti sekin 5000 dollarille. Kaiken kaikkiaan hän teki käteisnostoja 25 000 dollarin edestä ja sai näin kerättyä kokoon sijoituspääomansa.

Billin ongelmat

Eräänä iltana huhtikuussa 1979 Bill Bradfield kävi Vince Valaitisin kanssa elokuvissa. Elokuvan jälkeen he keskustelivat Susan Reinertista.

”Susan Reinert on nimennyt minut testamentissaan lastensa edunvalvojaksi”, Bill sanoi.

”Hän teki mitä?”, Vince ihmetteli.

”Tiedän. Tiedän. Se nainen tekee mitä tahansa pyydystääkseen minut”, Bill sanoi.

”Sitä on vaikea uskoa”, Vince sanoi.

”Mutta mitä minulle tapahtuu, jos Jay Smith tappaa hänet? Tiedätkö Vince, olen ollut hänen luonaan ehkä kaksi kertaa koko elämäni aikana, ja toisella kerralla olin siellä vaihtamassa ilmastointilaitteen.

”Koko juttu on vain niin outo”, Vince sanoi.

”Kun olin asentamassa ilmastointilaitetta, erehdyin menemään sohvalle lepäämään hetkeksi. Arvaa, mitä tapahtui.”

”En voi kuvitella”, Vince sanoi.

”Hän yritti lähennellä minua. Se nainen on seksinkipeä. Minun täytyi melkein loukata häntä. Olen tehnyt hänen hyväkseen kaiken, mitä voin tehdä.”

”Kaiken, mitä kukaan voi tehdä”, Vince myönteli.

”Olen kuullut, että Susan Reinert on tarjoutunut siirtymään yläasteelle opettajaksi”, Vince sanoi.

”Häntä käy sääliksi”, Bill sanoi. ”Hän on surkea opettaja.”

”Säälin häntä”, Vince sanoi.

Talletus

Huhtikuun lopulla 1979 Bill pyysi Chris Pappasia luokseen auttamaan kevätsiivouksessa. Bill sanoi Chrisille, että hänen autonsa takakontissa oli rahaa. Hän sanoi nostaneensa rahat Elverson City-pankista, koska taloustilanne oli niin epävarma, että hän ei uskaltanut säilyttää rahoja pankissa. Bill ja Chris kävivät hakemassa rahat, jotka olivat kirjekuorissa urheilukassiin, työkalupakkiin ja vaatteiden alle piilotettuina. Ne olivat 50 ja 100 dollarin seteleinä.

Chris laski rahat ja sai loppusummaksi 28 500 dollaria. Bill antoi Chrisille nenäliinan ja käski tämän pyyhkiä sormenjäljet seteleistä. Bill sanoi pelkäävänsä, että hän joutuisi ongelmiin, jos Jay Smith toteuttaisi uhkauksensa ja tappaisi Susan Reinertin, koska Susan oli asettanut hänet joidenkin vakuutustensa edunsaajaksi, ja hänen kotoaan löytyisi rahaa. Bill selitti, että tarkoituksena oli suojella myös Chrisiä itseään, jottei hänen sormenjälkiään löytyisi rahoista.

Jay Smithin oikeudenkäynti

Huhtikuun 30. päivänä 1979 Jay Smithin oikeudenkäynti pidettiin Harrisburgissa. Bill kertoi oikeudessa, että hän oli elokuun 27. päivänä Ocean Cityssa vierailemassa opettajakollegansa luona ja törmäsi Jay Smithiin puolen päivän aikaan ja oli tämän seurassa kolmeen asti iltapäivällä. Bill ei kuitenkaan vakuuttanut valamiehistöä, joka alle kahden tunnin harkinnan jälkeen totesi Smithin syylliseksi. Tuomitsemisoikeudenkäynti pidettäisiin myöhemmin Harrisburgissa.

Kesäsuunnitelmia

Toukokuussa 1979 Susan Reinert muutti testamenttiaan. William Bradfieldista tuli hänen testamenttinsa ainoa edunsaaja, hallinnoija ja edunvalvoja. Susanin henkivakuutusten yhteisarvo oli nyt 730 000 dollaria. Susan otti vielä yhden vakuutuksen kesäkuussa.

Bill Bradfieldin koko kesä oli suunniteltu valmiiksi. Hän ja Chris Pappas osallistuisivat St. Johnin collegen kesäohjelmaan Santa Fessä New Mexicossa. Bill sanoi Chrisille, että Joanne Aitken auttaisi heitä siellä. Kesäohjelma alkaisi maanantaina kesäkuun 25. päivänä. Ennen kesäohjelman alkua Bill halusi mennä lomailemaan rannikolle. Hän pyysi Chrisiä ja Vinceä mukaansa.

Kesäkuun 22. 1979

Aikaisin perjantaiaamuna kesäkuun 22. 1979 Bill soitti Chrisille ja käski tämän käydä nostamassa tallelokerolta rahaa Billin New Mexicon lentolippua ja matkarahaa varten. Chris ajo pankkiin ja otti tallelokerosta 1100 dollaria. Hän laittoi 500 dollaria kirjekuoreen ja käytti loput rahat Billin menopaluulippuun. Hän näki Billin Valley Forgen puistossa. Bill sanoi, että hän hakisi Chrisin illalla kotoa.

Puoli neljän aikaan samana päivänä Bill näki Wendyn. He ajoivat suoraan motelliin, jossa he halailivat ja suutelivat. Bill sanoi Wendylle, että tämän pitäisi käydä pankissa nostamassa rahaa. Bill ja Wendy lähtivät motellista ja ajoivat West Chesteriin Southeast National-pankkiin. Wendy kävi nostamassa tililtä kaikki rahat ja toi ne autolle. Bill käski hänen viedä ne Waynen kaupunkiin ja piilottaa ne. Bill sanoi Wendylle, että koska hän oli täysin uupunut, hänen piti lähteä lomailemaan rentoutuakseen ennen collegen kesäohjelman alkua.

Susan Reinertin oli pitänyt mennä perjantai-iltana Sinkkuvanhempien yhdistyksen tapaamiseen lasten kanssa. Illalla hän kuitenkin soitti yhdistyksen puheenjohtajalle ja sanoi, että hänelle tuli menoa eikä hän pääsisi tapaamiseen.

Tuona kesäkuisena iltana Main Linen ylle tuli suuria pilviä. Yhtäkkiä puhkesi raemyrsky. Suuria rakeita satoi Ardmoren kaduille.

Susan Reinertin naapurilla Mary Govella oli 16-vuotias lapsenlapsi Beth Ann, joka toisinaan vahti Karenia ja Michaelia. Beth Ann, Karen ja Michael juoksivat kadulle ja yrittivät saada rakeita käsiinsä, ennen kuin ne sulivat.

Viittä yli yhdeksän aikaan illalla Mary kuuli puhelimen soivan Reinerteilla. 15 minuuttia sen jälkeen Susan Reinert tuli kiirehtien ulos ja käski lapset sisälle. Hetkeä myöhemmin Mary Gove kuuli Susanin Plymoth Horizonin auton ovien läimähtävän kiinni ja auton ajavan pois pihatieltä ja suuntaavan Belmot Avenueta kohti.

”Ei kai hän aio ajaa sateessa”, Mary sanoi huolestuneena Beth Annille. Katsoessaan ikkunasta hän huomasi, että pilviryöppy oli hävinnyt. Hän oli helpottunut.
Bill Bradfield tuli Vincen luo varttia yli yksitoista. Hän käski Vincen laittaa bensaa autoon ja pakata tavarat. Keskiyön jälkeen Bill, Sue ja Vince kävivät hakemassa Chrisin.

Viikonloppu Cape Mayssa

Puoli neljän aikaan aamuyöllä he saapuivat Cape Mayhyn, New Jerseyhyn ja menivät Heirloom Apartments-hotelliin.

Lauantai-iltana kun muut menivät elokuviin, Vince Valaitis pysytteli huoneessaan. Elokuvan jälkeen Bill, Sue ja Chris menivät hotellihuoneisiinsa ja lukivat toisilleen Woody Allenin kirjaa ja joivat ouzoa.

Illalla Bill näytti Chrisille Susanin kirjoittamia kirjeitä, joita hän oli sullonut autonsa säilytystilaan.

”Näetkö millainen hän on? Hän ajattelee vain seksiä”, Bill sanoi.

Chris sanoi, ettei ollut parissa lukemassaan kirjeessä nähnyt mitään seksuaalisia viittauksia.

Bill tempaisi kirjeet Chrisin kädestä ja sanoi: ”Entä tämä?”

Billin antamassa kirjeessä Susan sanoi kaipaavansa ja rakastavansa Billiä useita kertoja, mutta siinäkään ei ollut mitään seksuaalista.

”Hitto, en löydä yhtään hänen likaisista kirjeistään. Näkisitpä, kuinka ällöttäviä kirjeitä hän on kirjoittanut. Minun on kuitenkin parempi hankkiutua näistä eroon. Ihmisille voi tulla väärä käsitys minun suhteestani siihen naiseen."

Sunnuntaiaamuna Chris käveli rannalle katsomaan vanhan laivan runkoa, joka pilkisti merestä. Bill makasi rannalla. Vince ajatteli päivän olevan elämänsä masentavin. Illalla he lähtivät ajamaan kotiin.

Pian sen jälkeen kun Vince oli tullut kotiin, Bill Bradfield ryntäsi ovesta sisään.

”Soitin juuri Jay Smithin asianajajalle!”, hän ilmoitti. ”Hänet tuomittiin vankilaan!”

Sitten hän istui Vincen olohuoneen tuolille ja alkoi itkeä.

”Onneksi hän on vankilassa. Pelastin sen naisen hengen!”

Maanantai-iltana Bill ja Chris lensivät Santa Fehen, New Mexicoon.

Hälytys parkkipaikalle

Host Inn on Harrisburgin lähellä sijaitseva motelli. Kello 5.20 aamulla Larry Browniksi itseään kutsuva mies soitti Dauphinin maakunnan poliisille ja palokunnan keskusradiopäivystykseen ja sanoi, että autossa Host Innin parkkipaikalla on sairas nainen. Poliisi vastasi hälytykseen ja meni katsomaan autoa. Auton takaovi oli osittain auki. Holtz avasi oven ja näki kalpean alastoman naisen ruumiin auton takaosassa.

Pitkään poliisina toiminut Joe Van North ja hänen kolmekymppinen työparinsa Jack Holtz saivat tapauksen tutkittavakseen. Holtz kävi tutkimassa auton. Kuskin puoli oli pyyhitty kokonaan. Etupeili oli poistettu. Etupenkillä oli kuminen dildo ja ruumiin alla oli uusi sininen kampa, johon oli painettu 79th USARCOM.

Naisen käsivarsissa oli mustelmia ja nirhaumia. Suussa ja nenässä oli kuivunutta verta. Oikeassa silmässä oli mustelmia. Molemmissa polvissa, kaulan takana ja nilkassa oli nirhaumia. Lapaluiden välissä ja takapuolessa oli mustelmia. Kuolemansyyntutkija löysi sinisiä kuituja naisen hiuksista ja polven takaa. Tahmeaa luultavasti teipistä tullutta ainetta löytyi suusta, hiuksista ja nenän kohdalta.
Auto, josta ruumis löytyi, oli rekisteröity Susan Jane Gallagher Reinertille. Uhria ei kuitenkaan voitu tunnistaa, koska autosta ei löytynyt hänen vaatteitaan, lompakkoaan eikä avaimia.

Kadonneet

Maanantai-iltaan mennessä poliisit olivat puhuneet Susan Reinertin naapureiden ja ystävien kanssa ja olivat vakuuttuneita siitä, että uhri oli Susan Reinert. He soittivat Susanin ex-miehen Kenin Harrisburgiin tunnistamaan ruumiin. Kun Ken oli tunnistanut uhrin Susan Reinertiksi, häntä kuulusteltiin kaksi tuntia.

”Kuka huolehtii lapsista?”, Ken kysyi yhtäkkiä.

”Mistä lapsista?”, poliisi kysyi.

Kun Ken tuli kotiin, hän ja hänen vaimonsa Lynn soittivat kaikille, jotka voisivat tietää, missä lapset olivat, mutta kukaan ei tiennyt lasten olinpaikkaa.

Jay Smithin tuomio-istunto

Samaan aikaan kun Susan Reinertin ruumis vietiin sairaalaan ruumiinavausta varten, Jay Smith oli vain kymmenen minuutin matkan päässä Harrisburgissa Dauphinin maakunnan oikeustalolla kuulemassa tuomionsa ase-, huume- ja omaisuusrikoksista.
Jay Smith oli 20 minuuttia myöhässä tuona aamuna ja pyysi tuomarilta anteeksi. Hän seisoi välinpitämättömän näköisenä odottamassa tuomiotaan. Hän sai kahdesta neljään vuotta ehdotonta vankeutta. Hän istuisi tuomionsa Pennsylvanian osavaltionvankilassa Dallasissa.

Kun tuomari oli puhunut, Jay Smith heitti autonavaimensa John O´Brienille.
”Autoni on parkkipaikalla”, hän sanoi O´Brienille.

Tutkinta

Poliisien mielestä Susan Reinert oli ottanut tietoisen riskin. Mitä enemmän rikostutkijat kuulivat 25 000 dollarin sijoituksesta ja 730 000 dollarin arvoisista vakuutuksista, sitä vihaisemmiksi he tulivat. Juttua tutkivan erikoisyksikön poliisit ja agentit eivät juurikaan säälineet Susania. Monet heistä olivat sitä mieltä, että hän sai mitä tilasi.

”Sen naisen tyhmyys oli rikos”, juttua tutkivat poliisit sanoivat usein turhautuneina.

Poliisit päättelivät, että Susan Reinert oli kutsuttu jonnekin nopeasti. Kun hän saapui lasten kanssa tapaamiseen, heitä odotti useampi kuin yksi surmaaja. Yksi ihminen ei poliisien mielestä olisi pystynyt kontrolloimaan epätoivoista äitiä ja kahta hysteeristä lasta.

Pienikokoinen Susan tappeli vastaan, mutta hänet hakattiin pahoin. Hänen suunsa teipattiin, ja hänet sidottiin ketjuilla.

Susan surmattiin vasta, kun surmaajalla oli pitävä alibi. Häntä pidettiin elossa 24-36 tuntia, jotta kuolinaika olisi surmaajalle sopiva. Sitten joskus yön kello 12.15 ja aamun kello 6.15 välillä Susaniin pistettiin tappava annos morfiinia.

Testamentti

Kesäkuun 28. päivänä 1980 William Bradfield yritti valvoa Reinertin testamentin ja haki vakuutusyhtiöiltä korvauksia Reinertin henkivakuutuksista. Reinertin entinen aviomies Ken Reinert ja hänen veljensä Pat Gallagher kyseenalaistivat testamentin. Piirikunnan apulaissyyttäjä John Reilly nimitettiin kadonneiden lasten omaisuuden hallinnoijaksi.

Asiaa käsiteltiin omaisuusoikeudessa. John Reilly kuulusteli Bradfieldiä. Bradfieldin mukaan hän ei tiennyt mistään sijoituksesta mitään. Hän sanoi, ettei Reinert ollut antanut hänelle rahaa sijoitukseen ja sanoi päinvastoin itse antaneensa rahaa Reinertille auttaakseen tätä. Bradfield myös sanoi, ettei hän tiennyt Reinertin ottaneen vakuutuksia, joissa Bradfield oli edunsaajana. Hän kertoi, ettei tiennyt olevansa ainoa edunsaaja Reinertin testamentissa.

Elokuun 3. päivänä 1981 valamiehet palasivat harkittuaan noin puolitoista tuntia ja totesivat Bradfieldin syylliseksi varkauteen. Joulukuun 22. päivänä hänet tuomittiin enintään kahden vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Mutta kuka murhasi Susanin?

Poliisit löysivät Jay Smithin auton matkustajan paikan etupenkin alta vihreän pinssin, jossa oli valkoinen P-kirjain. Reinertien naapuri oli nähnyt Karenin paidassa samanlaisen katoamisiltana. Pinssi oli matkamuisto luokkaretkeltä Philadelphian taidemuseoon. Smithin kotoa löytyi hius, joka oli mikroskooppisen samanlainen Susanin hiusten kanssa. Smithin kellarin kokolattiamaton kuidut olivat samanlaisia kuin Susanin ruumiista löydetyt kuidut.

Smithin kotoa löytyi kampoja, jotka olivat täysin samanlaisia kuin Susan Reinertin autosta löytynyt kampa. Kampaan painettu 79USARCOM oli Smithin armeijayksikön nimi. Lisäksi Smith oli vaimolleen vankilasta kirjoittamassaan kirjeessä pyytänyt vaimoaan hävittämään kokolattiamaton, jossa oli samoja kuituja, joita löytyi Susanin ruumiista ja siivoamaan auton sisäpuolen, josta Karenin pinssi löytyi.

Tammikuun 3. päivänä 1983 Bradfield pääsi pois vankilasta sen jälkeen, kun Joanne Aitken oli maksanut hänen takuunsa. Huhtikuun 6. päivänä 1983 Bradfield pidätettiin Susan Reinertin ja Karen ja Michael Reinertin murhista, kun hän oli vierailulla ystävänsä luona.

Kuva
Bill Bradfield

Poliisi epäili, että Bradfieldin sijoituspetos liittyi Reinertin murhaan.

”Bradfieldilta oli aika loppumassa. Kesäkuun 15. päivänä Bradfieldin ja Susan Reinertin kuuden kuukauden odotusaika olisi päättyi. Susan odotti avioliittoa. Billin paineet kasautuivat. Hänen pitäisi mennä naimisiin Susanin kanssa tai lopettaa suhteensa häneen ja palauttaa 25 000 dollaria”, Jack Holtz sanoi.

Yksi Jay Smithin kanssa vankilassa ollut vanki kertoi poliisille, että Jay Smith oli pyytänyt häntä tappamaan Reinertin murhaa ja lasten katoamista tutkivat poliisit. Toinen vanki kertoi, että Smith oli sanonut tappaneensa Susan Reinertin, jotta saisi osuuden tämän henkivakuutusrahoista ja koska hän pelkäsi Susanin paljastavan, että Bradfield oli valehdellut oikeudessa hänen puolestaan.

Poliisi epäili, että Bradfield ja Smith olivat alkaneet juonitella yhdessä sen jälkeen, kun Smith oli pidätetty varkauksista, ja että he olivat suunnitelleet Reinertin murhan yhdessä.

Skandaali rauhallisella esikaupunkialueella

Kohu ja skandaalit vaikuttivat Upper Merionin lukion maineeseen. Philadelphialainen sanomalehti otsikoi uutisensa ”Seksiä, huumeita ja ongelmia Upper Merionin lukiossa”. Vanhemmat vaativat opettajien erottamista.

Kuva
Vanhemmat vaativat opettajien erottamista

”Tämä on ollut kauheaa, aivan uskomatonta”, koulun ylitarkastaja Charles A. Scott sanoi.

”Luulimme, että rehtori Smithin pidätys oli kauheinta, mitä voi tapahtua. Nyt olemme valmiita mihin vain”, koulun oppilaskunnan puheenjohtaja Lori Hoppman sanoi.

Koulun hallintoviranomaiset, opettajat ja opiskelijat tekivät paljon työtä palauttaakseen koulun maineen. Vaikka koulun akateemiset ja urheilulliset ansiot olivat huippuluokkaa, joitakin koulun oppilaita hävetti pitää koulun takkia päällä kotipaikkansa ulkopuolella. Toisten mukaan korkeakoulujen sisäänpääsystä vastaavat viranomaiset pudistelivat päätään, kun kuulivat mistä koulusta he olivat.

”En ymmärrä, miksi he ovat sellaisia. Ei se ollut meidän syytämme”, Lori Hoppman sanoi.

Bill Bradfieldin oikeudenkäynti

Bradfieldin oikeudenkäynti alkoi lokakuun 15. päivänä 1983.
Se nainen oli melkein patologisen tyhmä.

Syyttäjä Rick Guida Susan Reinertista
Vanki Proctor Nowell todisti, että Bradfield oli kertonut hänelle surmanneensa Susanin ja lapset, koska hänellä oli taloudellisia vaikeuksia. Bradfield oli sanonut, että tarkoitus ei ollut tappaa lapsia, mutta hän ei voinut jättää kiveäkään kääntämättä.

Syyttäjä Rick Guida näytti syyttäjille paperin, johon Bradfield oli kirjoittanut useita hänen syyllisyyteensä viittaavia asioita, mm. ”sormenjälkiä rahoissa”, ”olin paikalla vakuutusvirkailijan vierailun aikana”, ”väärä vala St. Davidsissa” ja ”lapset houkuteltiin ja surmattiin, nainen teipattiin”.

Rick Guida piti loppupuheenvuoronsa valamiehistölle.

”Minkä arvoisia lapset olivat syytetylle verrattuna kaikkiin muihin ihmisiin? Kuka hyötyi siitä, että Susan löytyi ja lapset katosivat? Miksi kaikki kolme eivät löytyneet autosta? Jos Smith on murhien takana, miksi Susan Reinert ei ole samassa paikassa kuin hänen kadonneet lapsensa?”

”Se joka tämän teki oli riittävän älykäs varmistaakseen, ettei näiden lasten ruumiita koskaan löydettäisi, mutta hän otti suuren riskin ajaessaan ruumiin Harrisburgiin, pysäköidessään auton parkkipaikalle ja kävellessään auton taakse avaamaan takaluukun, jotta maailma näkisi Susan Reinertin paljaan ruumiin.”

”Tiedättekö, miksi ruumis jätettiin näytille? Koska ruumiin arvo oli 7000 dollaria kiloa kohti, ja sen piti löytyä alibiviikonloppuna, jotta hän saattoi kuuluttaa maailmalle ´se en voinut olla minä´".

”Kukaan muu ei hyötynyt tästä skenaariosta. Kukaan ei olisi ottanut tällaista riskiä, paitsi jos he tekivät sen Bradfieldin vuoksi koska kukaan ei saa vakuutuskorvauksia ilman ruumista. Ehkä tässä on kohtalon ivaa. Hän teki virheen surmatessaan lapset. Jos Susan olisi ainoa uhri, en voisi tässä perustella teille, miksi hän on surmaaja.”

"Lapset eivät olleet hänelle minkään arvoisia. Lapset eivät ehkä uhranneet elämäänsä täysin turhaan, koska se, ettei heidän ruumiitaan ollut löytöpaikalla, puhuu niin voimakkaasti syytetyn syyllisyyden puolesta, että ette voi jättää sitä huomiotta. Kukaan muu ei hyödy Susanin ruumiin jättämisestä näytille paitsi syytetty.”

”Tänään on vuoden 1983 lokakuun 28. päivä. Tasan viisi vuotta sitten Susan Reinertin äiti kuoli, ja Susanin murhan suunnittelu alkoi. Ja jätän tämän teidän käsiinne.”

Bill Bradfield tuomittiin kolmen murhan valmistelusta kolmeen yhtäaikaisesti suoritettavaan elinkautiseen.

Smithin oikeudenkäynti ja tuomio

25. kesäkuuta 1985, tasan kuusi vuotta, ennen kuin Susanin alaston ja pahoinpidelty ruumis löytyi Host Innin parkkipaikalta, poliisit tulivat Jay Smithin vankiselliin ilmoittamaan, että häntä syytetään Reinertien murhista.
Vuonna 1986 Jay Smith tuomittiin kolmesta murhasta kuolemaan. ”Sait hylätyn”, hän sanoi asianajajalleen tuomion kuultuaan.

Smith valitti tuomiostaan. Joulukuun 22. päivänä 1989 Pennsylvanian korkein oikeus antoi päätöksen, jonka mukaan Jay Smith saisi uuden oikeudenkäynnin. Syyskuun 18. 1992 Smith todettiin syyttömäksi ja vapautettiin.

Vince Valaitis opettaa edelleen Upper Merionissa. Karen ja Michael Reinertin ruumiita ei ole koskaan löydetty. Myös Stephanie ja Eddie Hunsberger ovat edelleen kateissa.

Kuva Jay Smithistä käsiraudoissa:
http://books.google.fi/books?id=3u8DAAA ... 22&f=false

Lähteet: Joseph Wambaugh Echoes of darkness, Crime Library, Smith v. Holtz U.S Court of Appeals, Third Circuit, World Weekly, People Magazine, http://www.cnn.com, http://www.delcotimes.com, Robert Hare Ilman omaatuntoa

onnetar
Harjunpää
Viestit: 338
Liittynyt: Su Maalis 07, 2010 4:32 pm

Re: USA:ssa kuolemaan tuomittujen rikokset

Viesti Kirjoittaja onnetar »

Kuva

John Lotter

Murhasi transseksuaali Teena Brandonin, 21, ja kaksi muuta henkilöä 26.12.1993, saaden teostaan kuolemantuomion.

Lotterilla oli rikoskumppani Marvin Nissen, joka sai teoista elinkautisen, tehtyään sopimuksen syyttäjän kanssa ja todistaessaan Lotteria vastaan.

Tapauksesta on tehty elokuva "Boys Don't Cry" .Pääosaa (Teena Brandonia) esittänyt Hilary Swank sai roolisuorituksestaan parhaan naispääosan Oscar-palkinnon.


Kuva
Marvin Thomas "Tom" Nissen

Kuva

Teena Brandon

Teena Brandon oli transseksuaali ja esiintyi poikana. Nimenään hän käytti Brandon Teena, kääntäen siis oikean sukunimensä etunimeksi ja etunimensä sukunimeksi. Lotterin ja Nissenin saatua tietää, että poikana pitämänsä Brandon onkin nainen, he raiskasivat hänet (tämä tapahtui 6 päivää ennen murhaa). Teena teki asiasta rikosilmoituksen, mikä riitti motiiviksi murhaan.

Saatuaan tietää Teenan tehneen raiskauksesta rikosilmoituksen heitä vastaan, Lotter ja Nissen suuntasivat, murhayönä Lisa Lambertin talolle, jossa Teena Brandon majaili, ampuen ja puukottaen kuoliaaksi Teena Brandonin, Lisa Lambertin ja talossa vierailulla olleen Phillip Devinen.

Kuva

Lisa Lambert

Kuva

Phillip Devine


http://news.bbc.co.uk/2/hi/americas/3219591.stm
http://mylifeofcrime.wordpress.com/2005 ... na-murder/

Vastaa Viestiin