Eric Harris & Dylan Klebold (ketju 2)

[VoDKa]

^ Ei varmaan pitäisi oikeastaan edes yllättyä, mutta kyllä se silti vähän yllätti. Kuusitoista vuotta ja edelleen Columbine on SE JUTTU kun ruvetaan miettimään tälläistä iskua. On uskomatonta miten joka vuosi nuoret löytävät sen uudelleen ja osa vie asian astetta pidemmällekin sitten vielä. En usko että edes Eric ja Dylan olisivat uskoneet aiheuttavansa näin pitkään kestäneen "kultin" vaikka uskoivatkin ison iskun tekevänsä. ( Olen melko varma että he liioittelivat paljon teksteissään ja tekivät sen täysin tietäen sen liioitteluksi. )

Kuinkahan kauan nämä iskut jatkuvat? Onko vielä 50 vuoden päästäkin nuoria jotka toteuttavat iskun vuosipäivänä? Tekeekö joku sen muutenkin kuin hätiköiden ja asiaa ihmeemmin suunnittelematta? Käyttääkö joku kenties jopa Ericin ja Dylanin alkuperäisiä suunnitelmia hyväkseen ja toteuttaa iskun niiden mukaisesti? Hurjasti kuitenkin on vielä maita joissa kouluihin on edelleen helppo salakuljettaa melkein mitä vain, pommeista aseisiin asti, joten siihen mahdollisuuteen pitäisi kai osata varautua.

[Rebdomine]

Hurjasti kuitenkin on vielä maita joissa kouluihin on edelleen helppo salakuljettaa melkein mitä vain, pommeista aseisiin asti, joten siihen mahdollisuuteen pitäisi kai osata varautua.

Jepjep. Minusta on suorastaan pelottavaa miten helppoa tämän toteuttaminen olisi Suomessakin. Tuntuu että mitään ei ole opittu esimerkiksi Auvisesta.. Asialle pitäisi tehdä jotain ennenkuin on liian myöhäistä..

[rippe]

Aina kun luen noita juttuja Dylaniin ja Ericiin kohdistuneesta kiusaamisesta, mietin miten lapselliselta toi jenkki high school -meininki kuulostaa Siis kaikki tuo Brooks Brownin kuvailema jocks vs. nerds -touhu ja mietinnöt siitä, että kuka nyt on suosittu ja kuka ei.

Jotenkin vaan tosi lapsellista touhua. Mä olin itse tosi huonohenkisessä peruskoulussa, jossa kaikkia kiusattiin ihan sumeilematta. Mutta lukioiässä toi pelleily kyllä dramaattisesti väheni. Ei nyt tietenkään kaikkien kanssa oltu kavereita, ja tietyt kuppikunnat sielläkin oli, mutta ei nyt mitään tollaista idioottimaista huutelua ja tönimistä. Ja jos joku olisi käyttänyt noin, niin varmasti valtaosa muista oppilaista olisi pitänyt tätä ihan turvenuijana. Jotenkin mun mielestä Suomessa tossa lähempänä täysi-ikäisyyttä aletaan pitää tollaista vaan nolona, ja pidetään ne mielipiteet useammin ihan omassa päässä. Veikkaan että toi lapsellinen meininki high schooleissa voisi johtua siitä, että Jenkeissä lapset pidetään ehkä aika pitkään lapsina, ja vanhemmat pitävät tarkkaa liekaa heille. Jos vanhemmatkin suhtautuvat 15-18 vuotiaisiinsa kuin pikkulapsiin, niin ehkä siinä on sitten helpompi käyttäytyä ihan kakaramaisesti myös.

En vaan jotenkin osaa yhtään nähdä, että omassa lukiossani 17-18 vuotiaat lähes aikamiehet olisivat tuuppineet ja homotelleet toisia oppilaita. Ehkä mä olin sitten vaan eliittikoulussa

[rippe]

^ Ei varmaan pitäisi oikeastaan edes yllättyä, mutta kyllä se silti vähän yllätti. Kuusitoista vuotta ja edelleen Columbine on SE JUTTU kun ruvetaan miettimään tälläistä iskua. On uskomatonta miten joka vuosi nuoret löytävät sen uudelleen ja osa vie asian astetta pidemmällekin sitten vielä. En usko että edes Eric ja Dylan olisivat uskoneet aiheuttavansa näin pitkään kestäneen "kultin" vaikka uskoivatkin ison iskun tekevänsä. ( Olen melko varma että he liioittelivat paljon teksteissään ja tekivät sen täysin tietäen sen liioitteluksi. )

Mä en henk. koht. oikein sisäistä kouluampujien fanittamista, mutta onhan se kyllä myönnettävä että Columbine on jonkunlainen benchmark näille tapauksille. Aina kun jotain tapahtuu, niin sitä verrataan Columbineen. Vaikken fanityttöjä ja -poikia ihan loppuun saakka ymmärräkään, niin ymmärrän kyllä sen, että tässä tapauksessa on paljon sellaista, joka vetoaa moniin nuoriin. Ensinnäkin pojilta jäi tosi paljon kaikenlaista materiaalia, jota lukemalla monikin ehkä samaistuu heidän ajatuksiinsa.

Vaikka esim Virginia Techin ammuskelussa oli enemmän uhreja, niin en silti olisi kovin huolissani siitä, että se mitenkään inspiroisi ihmisiä kopioimaan sitä. Kaikki täällä pyörivät varmaan tietävätkin Chon tarinan, ja ihan tottapuhuen siihen on aika vaikea samaistua Tyyppi oli jo ehkä vähän liiankin outsider sairaalloisen ujoutensa, sivupersooniensa ja mielikuvituskavereidensa kanssa... Eikä tyypin motiivikaan ollut edes kovin looginen. Sen sijaan Dylan ja Eric olivat verrattaen tavallisia jannuja, joilla sitten vaan napsahti ennen pitkää. Jotenkin näkisin kyllä, että toi tarina vaan vetoaa osittain elokuvamaisella romanttisella kostoajatuksellaan paremmin kuin joku Chon kaltainen kummajainen.

[Brigitte]

http://www.dailymail.co.uk/news/article ... awyer.html

Dylanin äiti Sue Klebold ensimmäistä kertaa tv-haastattelussa (linkki sisältää videon). Vakuuttui lopulta kirjoittamaan oman kirjansa Sandy Hookin tapahtumien jälkeen.

Joku voisi kenties kääntää artikkelin ja kopsata tänne, meitsiellä ei just nyt lusikat riitä siihen

[URSA]

http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art- ... 07264.html

Columbinen kouluampujan äiti astui julkisuuteen 17 vuoden jälkeen: ”Syyllisyys, jota tunnen, on valtava”

Columbinen verilöyly kosketti koulun oppilaita, henkilökuntaa ja heidän omaisiaan hyvin syvältä.

Julkaistu: 13.2. 14:13

Vuonna 1999 Columbinen lukiossa Yhdysvalloissa koettiin murhenäytelmä, joka ei unohdu koskaan.

Lukion oppilaat Eric Harris ja Dylan Klebold surmasivat 20. huhtikuuta vuonna 1999 ampumalla 12 oppilasta sekä yhden opettajan. Lisäksi 24 henkilöä haavoittui.

Verilöyly päättyi Harrisin, 18, ja Kleboldin, 17, ampuessa lopuksi itsensä.

Kleboldin äiti Sue Klebold kertoo brittilehti The Guardianille myöntämässään avoimessa haastattelussa, että hän miettii uhrien kohtaloa yhä jokaikinen päivä.

Sue Klebold ei halua uskoa poikansa olleen hirviö, mutta syyttää itseään jatkuvasti siitä, ettei nähnyt jonkin olevan vialla ennen kuin oli liian myöhäistä.

– Sitä palaa mielessään jokaiseen keskusteluun, jokaiseen lahjaan, jokaiseen hetkeen ja tunne, jota tunnen, on itseinho, Klebold kertoo.

– Minä annoin sen tapahtua. Oli minun vastuullani pitää hänet ja toiset turvassa ja jollain tavalla kaikki tämä tapahtui minun vuokseni, koska en voinut estää sitä. Syyllisyys, jota tunnen, on niin valtava, ettei se mahdu yhteen huoneeseen.

Sue Klebold ajattelee poikaansa Dylania yhtenä Columbinen uhreista. Hän uskoo Dylanin kärsineen mielenterveyden häiriöstä, jonka vuoksi hän ei täysin ymmärtänyt tekoaan.

– Hän oli ihminen. Luulen, että Dylan oli jonkun aivotoimintaansa liittyvän häiriön uhri, Sue Klebold sanoo.

Aviomiehen soitto pysäytti

Sue Klebold kertoo ABC Newsille Dylanin isän, Tomin , soittaneen puhelimella vaimolleen huhtikuun 20. päivänä 1999. Heti vastattuaan puhelimeen Sue Klebold ymmärsi jotain hirvittävää tapahtuneen.

– Hänen äänensä kuulosti karmealta, rosoiselta ja hengästyneeltä. ”Jotain hirvittävää tapahtuu koululla”, Sue Klebold muistelee miehensä saaneen sanottua.

Aluksi Sue Klebold luuli poikansa olevan hengenvaarassa. Totuus oli kuitenkin paljon hirvittävämpi.

– Poliisi oli paikalla ja koulun ympärillä lensi helikoptereita. Ja muistan ajatelleeni: ”jos tämä on todella totta ja Dylan satuttaa muita ihmisiä, hänet täytyy pysäyttää jollain tavalla”. Ja sillä hetkellä rukoilin hänen kuolemaansa. ”Luoja, lopeta tämä, ole kiltti ja lopeta. Älä anna hänen satuttaa ketään”, Sue Klebold kuvailee.

Hän kertoo sanovansa aina mieluummin poikansa satuttaneen muita ihmisiä.

– Minusta on helpompi käyttää sanaa satuttaa kuin tappaa. Ja se on vaikeaa minulle yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen. On hyvin vaikeaa elää sen tosiasian kanssa, että kasvattamasi ja rakastamasi ihminen on tappanut ihmisiä niin brutaalilla tavalla.

Käytös muuttui

Jälkikäteen on helppo sanoa, ettei kaikki ollut kunnossa. Sue Klebold paljastaa huomanneensa muutoksia Dylanin käyttäytymisessä jonkin aikaa ennen veritekoa.

– Näin hänen käytöksensä muuttuneen. Yhdistin sen nuoruuden kasvukipuihin. On suuri katumukseni, etten pystynyt näkemään hänen käytöksessään merkkejä jostain muusta, kenties masennuksesta.

ABC Newsille myöntämässään haastattelussa Sue Klebold korostaa, ettei vanhempi voi koskaan olla täysin varma lapsensa henkisestä hyvinvoinnista, vaikka ulkoisesti kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa.

– Haluan ihmisten ymmärtävän, että asiat voivat vaikuttaa olevan aivan hyvin silloinkin, kun ne ovat todellisuudessa hirveän huonosti,

Klebold ja Harris olivat useiden Columbinen verilöylystä hengissä selvinneiden mukaan koulukiusattuja. Sue Klebold myöntää, ettei pystynyt kontrolloimaan kiusaamisen seurauksena Dylanissa kasvanutta vihaa.

– En koskaan ajatellut hänen voivan olla vaaraksi itselleen tai muille ihmisille.

Käynti kampaajalla synnytti ilkeitä puheita

Sue Klebold joutui ankaran pilkan ja arvostelun kohteeksi käytyään kampaajalla vain päivää tragedian jälkeen. Hänellä on selitys asialle.

ABC Newsin mukaan Sue Klebold oli varannut kuukausittaisen aikansa kampaajalle seuraavaksi päiväksi ja päätti pitää ajan, sillä jokin niin luonnollinen asia kuin käynti kampaajalla tuntui tuovan hänelle mahdollisuuden tehdä jotain normaalia kaaoksen keskellä.

– Olin aivan rikki, täydellinen hermoraunio. Kykenin tuskin ajattelemaan. Pystyin hädin tuskin istumaan tai ylipäätään minkäänlaiseen toimintaan.

– En tiennyt, mitä olisin tehnyt. Minulla ei ollut mitään, mitä olisin voinut tehdä. Minulla oli varattuna tämä tapaaminen ja ajattelin: ”voin yhtä hyvin lähteä, sillä siten pääsen pois talosta”, Sue Klebold selvittää.

Mutta ilkeät ja satuttavat puheet seurasivat pian perästä. Kampaaja kertoi käynnistä lehdistölle.

– Siinä tuli vähän sellainen Marie Antoinette -tuntuma. Niin kuin ”ihmiset kärsivät ja hän käy laitattamassa tukkansa”.

”Omaa lastaan rakastaa”

Yksikään Harrisin tai Kleboldin vanhemmista ei ollut puhunut tapauksesta vuoden 1999 jälkeen ennen kuin Sue Klebold kirjoitti vuonna 2009 artikkelin televisiojuontaja Oprah Winfreyn O-lehteen.

Sue Klebold ja hänen miehensä ovat sittemmin eronneet. Dylan Kleboldin isä on päättänyt olla kommentoimatta tapausta millään tavoin julkisuudessa.

Sue Klebold haluaa kuitenkin omalla tarinallaan ehkäistä vastaavanlaisia tragedioita näkemästä päivän valoa.

Kleboldilta julkaistaan piakkoin tapausta käsittelevä kirja A Mother’s Reckoning: Living in the Aftermath of the Columbine Tragedy. Klebold toivoo kirjan auttavan muita vanhempia huomaamaan lastensa pahan olon.

Vaikka Eric Harrisin ja Dylan Kleboldin surmatyöt ovat järkyttäviä ja anteeksiantamattomia tekoja, Sue Klebold rakastaa poikaansa edelleen.

– Ei minulla ole ollut valinnan varaa. Sitä rakastaa lastaan, Sue Klebold painottaa.

[Scarlett]

Kaikissa jenkkisarjoissa ja -leffoissa high school kuvataan helvetistä seuraavaksi paikaksi noine kiusaamisineen ja ryhmäytymisineen. Siinä on pakko olla jotain perää, että tuo aika koetaan monesti traumaattisena. Vaikka Suomessa puhutaan koulukiusaamisesta, niin tuntuu aika softilta meiningiltä jenkkikoulujen touhuihin verrattuna.

Eikös näistä pojista tehty persoonallisuusanalyysi jälkikäteen, jonka mukaan Eric Harris oli psykopaatti ja sadisti. Dylan Klebold taas masentunut ja kiusaamisesta kostoa hakeva. Itseasiassa harvoin murhaavissa pareissa, oli sitten massamurhaajia tai sarjamurhaajia, kumpikin on kovan luokan psykopaatti. Usein se on juuri niin, että toinen vetää toimintaa ja toinen on enemmän peesaajaa syystä tai toisesta. Pariskuntien kohdalla se psyko usein kaltoinkohtelee sitä puolisoaan ja vetää sitä kautta mukaan sairaaseen maailmaansa. Se ei poista sitä, ettei se peesaajakin voi olla ihan yhtä julma sitten itse tapahtumissa, mutta ero on siinä, ettei se peesaaja koskaan oma-aloitteisesti aloittaisi mokomaa touhua.

[PR-67]

Asiaan perehtyneenä ammattilaisena en pidä Harrisia psykopaattina, vaan väärin ymmärrettynä jollaisia kaikki kouluampujat pohjimmiltaan ovat. On tietysti helppo pukea kuolleen pojan kasvoille pahuuden naamari. Me ihmiset ei kuitenkaan erota kovinkaan paljoa mistään petoeläimistä sen voi todeta lukemalla uutisia. En edes viitsi alkaa kertomaan asiasta sen enempää, tarkoitukseni kun ei ole ammattilaisena syyttää, tai yrittää keksiä motiivia, vaan yrittää ymmärtää tekijää, uhria ja mahdollisia silminnäkijöitä.

Biisi jonka tiedän parhaiten kuvaavan kouluampujan (Viha-ampuja) tunteita on ehdottomasti Wumpscutin Loyal To My Hate.

Täytyy muuten muistaa että on olemassa Pedofiilejä jotka ei koskaan raiskaa lasta, on myös olemassa kouluampujia jotka ei koskaan tapa ensimmäistäkään koululaista. Heitä yhdistää yksi sama tekijä. Anti-Halu.

Tärkein meinasi unohtua. Se on muutos joka saadaan aikaiseksi vain vaikuttamalla. Ilman tätäkin verilöylyä koulukiusaamiseen ei puututtaisi niin isolla volyymilla, koska ei olisi pelkoa. Tässäkin tapauksessa toimijat oli vaikuttajia jotka ei uskonut äänestämiseen tai demokratiaan, koska olivat niiden uhreja. Monessa koulussa kiusaamista ehkäistään yhtenäisellä vaatetuksella, ja joissain kouluissa missä on isompi pelko, vartijoilla. Minun mielestäni molemmat pojat ansaitsisivat jonkin asteiset tunnustukset yhteiskuntavaikuttamisesta. Heitä on turha syyttää vaikka painoivatkin liipaisimia. Kaikki mahdollisuudet kun oli käytettävissä estää moinen verilöyly. Välittäminen vain puuttui, niin uhreilta kuin tekijöiltä. Sankarillisuudesta ei voida puhua, mutta uhrautuminen oli molemmilla pojilla pääpaino, jonkilaisessa motiivissa.

[Destiny]

Asiaan perehtyneenä ammattilaisena en pidä Harrisia psykopaattina, vaan väärin ymmärrettynä jollaisia kaikki kouluampujat pohjimmiltaan ovat. On tietysti helppo pukea kuolleen pojan kasvoille pahuuden naamari. Me ihmiset ei kuitenkaan erota kovinkaan paljoa mistään petoeläimistä sen voi todeta lukemalla uutisia. En edes viitsi alkaa kertomaan asiasta sen enempää, tarkoitukseni kun ei ole ammattilaisena syyttää, tai yrittää keksiä motiivia, vaan yrittää ymmärtää tekijää, uhria ja mahdollisia silminnäkijöitä.

Biisi jonka tiedän parhaiten kuvaavan kouluampujan (Viha-ampuja) tunteita on ehdottomasti Wumpscutin Loyal To My Hate.

Täytyy muuten muistaa että on olemassa Pedofiilejä jotka ei koskaan raiskaa lasta, on myös olemassa kouluampujia jotka ei koskaan tapa ensimmäistäkään koululaista. Heitä yhdistää yksi sama tekijä. Anti-Halu.

Tärkein meinasi unohtua. Se on muutos joka saadaan aikaiseksi vain vaikuttamalla. Ilman tätäkin verilöylyä koulukiusaamiseen ei puututtaisi niin isolla volyymilla, koska ei olisi pelkoa. Tässäkin tapauksessa toimijat oli vaikuttajia jotka ei uskonut äänestämiseen tai demokratiaan, koska olivat niiden uhreja. Monessa koulussa kiusaamista ehkäistään yhtenäisellä vaatetuksella, ja joissain kouluissa missä on isompi pelko, vartijoilla. Minun mielestäni molemmat pojat ansaitsisivat jonkin asteiset tunnustukset yhteiskuntavaikuttamisesta. Heitä on turha syyttää vaikka painoivatkin liipaisimia. Kaikki mahdollisuudet kun oli käytettävissä estää moinen verilöyly. Välittäminen vain puuttui, niin uhreilta kuin tekijöiltä. Sankarillisuudesta ei voida puhua, mutta uhrautuminen oli molemmilla pojilla pääpaino, jonkilaisessa motiivissa.

Aikmoista huttu "ammattilaiselta".

Taisivat ihan paikalliset ammattailaiset aikanaan tulla tutkinnassaan lopputulokseen, että Harris oli psykopaatti ja Klebold lähinnä masentunut. Ja mitä tulee kiusaamiseen, niin Klebold itse oli erotettuna koulusta, koska kiusasi muita.

Kaksikko ei ansaitse mitään tunnustusta mistään, eikä teon romantisointia. He ampuivat täysin syyttömiä nuoria. Vai onko missään tullut esiin, että kiusaajiaan tappoivat? esim. Kyle Velasquezin on vaikea ajatella kiusanneen ketään, päinvastoin. Hankalaa olisi myöskään kuvitella esim. Daniel Mauser tai Steven Curnow kiusaamassa Kleboldia tai Harrisia. Eipä kuolleitten listassa montaa ole, kenet voisi mahdollisiksi kiusaajiksi ajatella.
Ampujat olivat raukkamaisia tyyppejä, joilla ei ollut mitään oikeutusta teolleen.

[PR-67]

Aikmoista huttu "ammattilaiselta".

Taisivat ihan paikalliset ammattailaiset aikanaan tulla tutkinnassaan lopputulokseen, että Harris oli psykopaatti ja Klebold lähinnä masentunut.

Et välttämättä pysty ymmärtämäänkään asiaa, koska et ole ammattilainen. Kansallisromanttinen ajattelusi "tappaja-pojista" on vääristynyt. Mitä tulee amerikkalaisiin "ammattilaisiin", heitä ei tarvitse edes noteerata. Se amerikkalainen "osaaminen" kun on syy kotimaisiin kouluampumisiin. Suomessa jos oltaisiin pysytty terveellisessä kurikasvatuksessa (Ei vapaakasvatus) ja jätetty "amerikkalainen mielenterveystyö" (lääkitseminen SSRI-SNRI) noteeraamatta, olisi kansa edes jokseenkin terve. Amerikkalainen osaaminen kun on tuonut katukuvaan vanhat rouvat jotka haukkuu r-kioskilta kaljaa ostavia miehiä, vaikka oma käsilaukku on täynnä narkoosiin vieviä lääkkeitä jotka on täysin verrattavissa Ekstaasiin. Mielettömyys on nykyajan trendi.

Mitä tulee Harrisiin, missä on näyttö hänen psykoottisuudestaan? Näyttö on vain ihmisvihasta joka oli sen ikäiselle ja kiusatulle pojalle täysin hyväksyttyä, jopa ymmärrettävää. Amerikkalainen sairasyhteiskunta teki pohjatyön tällekin verilöylylle. "American Dream" -on sitä että ajetaan 25L/100Km kuluttavalla autolla hakemaan hampurilaisia asevyöllä, sen varalta jos taivaalta sattuisi tulemaan laskuvarjolla kommunisti.

Amerikkalainen aseiden ihannointi ja vapaa saatavuus on osasyyllinen, sekä amerikkalainen kasvatus (saa tehdä mitä vain). Roskaruoka ja muu on lisännyt turhautuneisuutta ja mielettömyyttä.

Suurin syy teolle on ollut Amerikkalainen kieroutunut ajatusmalli "Nice to see you". Vääränlainen ja sairastapa saada hyväksyntää, joka on johtanut suoranaiseen ihmisvihaan ja haluun tappaa henkilöitä joiden ei katsonut olevan oikeutettuja mielipiteisiinsä. Ampuminen oli suoranainen osoitus siitä että tekijät katsoivat kuuluvansa uhrejaan parempaan väestönluokkaan. Videolla Harris puhuu uhriensa kanssa, ja se kertoo siitä että hän paini oman mielensä kanssa. Näytti itselleen kuinka hän pystyy mitätöimään "paremman väen spermaa" joka on kehittynyt nuoreksi aikuiseksi. Todellista American Dreamia, ellen paremmin sanoisi. Sairas kansa.

BTW: Ammattimaisuus näkyy yrittämisenä ymmärtää, siis tässä psykologiassa. Vaikka todellisuudessa ammattimaisuus tarkoittaa sitä että tekemisestään saa rahaa.

Edelleen olen sitä mieltä että kaksikko ansaitsee tunnustusta ja paikkansa Suomalaisessa yhteiskuntaopissa joka on kovin Amerikkalaistunut.

[VoDKa]

Äiti, jolle tapahtui pahin: Pojastani tuli kouluampuja
Torstai 18.2.2016 klo 16.39

Tapahtuneesta on 17 vuotta, mutta Sue toivoo edelleen, että olisi tajunnut vihjeet poikansa masennuksesta ja ongelmista.

Se puhelu sai Sue Kleboldin maailman romahtamaan.

Oli huhtikuun 20. päivä vuonna 1999. Puhelimessa oli Suen mies Tom, joka kertoi, että heidän poikansa Dylanin koulussa oli käynnissä ampumavälikohtaus. Tom oli saanut puhelun Dylanin hätääntyneeltä koulukaverilta. Tämä ei ollut löytänyt Dylania tai hänen ystäväänsä Eric Harrisia.

Samaan aikaan levisi tieto, että ampujat olivat pukeutuneet pitkiin mustiin takkeihin - samanlaisiin, joita Dylan ja Eric yleensä käyttivät.

Sue hyppäsi saman tien autoonsa ja ajoi epätoivon vallassa 40 kilometrin matkan kotiinsa. Sillä aikaa Tom oli kääntänyt koko asunnon ympäri etsiessään Dylanin mustaa takkia. Sen löytyminen olisi todistanut, ettei ampuja ollut heidän poikansa.

Takkia ei löytynyt kotoa.

18-vuotias, mustaan takkiin sonnustautunut Dylan oli hirmuteon takana ystävänsä Ericin kanssa. 24 oli haavoittunut, 13 kuollut. Viimeiseksi Dylan ja Eric olivat surmanneet itsensä.

Tänä keväänä Columbinen verilöylynä tunnetusta tapahtumasta tulee kuluneeksi 17 vuotta.

- Se järkyttää minua edelleen, Sue, 66, kertoo Marie Claire -lehden haastattelussa.

Sue on kirjoittanut tapahtuneesta A Mother's Reckoning -nimisen kirjan, jossa hän kertoo poikansa teosta omasta näkökulmastaan. Kaikki kirjan tuotot menevät mielenterveystutkimuksen tukemiseen.

- Tämä on vaatinut paljon rohkeutta. Olen joutunut voittamaan pelkoni, eikä se ole ollut helppoa.

Dylanin ja Ericin hirmuteko oli tuhoisin tuohon asti tapahtuneista kouluampumisista. Se herätti paljon huomiota kansainvälisessä mediassa ja innoitti muita kopioimaan tekoa.

Pojat olivat suunnitelleet hirmutekoaan vuoden ajan.

He olivat alaikäisiä ja olivat siksi pyytäneet kaveriaan hankkimaan tekoa varten aseita. Juuri aseiden käyttö olit saanut Suen ajattelemaan aluksi, ettei kyseessä voinut olla heidän poikansa. Kleboldien kotona ei sallittu aseita.

- Siinä oli traagista ironiaa, että minä ja mieheni emme olleet aseintoilijoita. Emme halunneet aseita kotiimme emmekä elämäämme.

Sue ei ollut osannut huolestua, vaikka Dylan oli pyytänyt joululahjaksi asetta. Hän ei ollut nähnyt uhkaavana sitäkään, että postin mukana oli tullut asekuvasto.

- Se ei vaikuttanut oudolta, sillä monet tuntemani ihmiset metsästivät, kävivät ampumaradoilla ja käyttivät aseita harrastustoimintaan, Sue kertoo.

- Se oli vain yksi niistä asioista, jota lapsi saattoi vonkua - samoin kuten muskeliauto tai purjelentotunti. Sanoin Dylanille, että unohda se. Et todellakaan saa asetta.

Kirjansa kirjoitusprosessin aikana Sue kävi läpi vanhoja päiväkirjamerkintöjään.

Merkinnöistä paistoi läpi se, että Kleboldien elämä oli ollut tavallista, onnellista perhe-elämää - myös huhtikuussa 1999. Kaksi päivää ennen ampumisia Dylan oli juhlinut koulunpäättäjäisiään. Hän oli todennut äidilleen, että ilta oli ollut hänen elämänsä paras.

Kamalaa on myös se, että viikko ennen tragediaa Dylan oli kertonut perhe-illallisella huoneesta, jota hän oli käynyt katsomassa itselleen yliopiston kampukselta. Pojan päiväkirjasta paljastui myöhemmin, että tismalleen samaan aikaan hän olit suunnitellut itsemurhaa ja iskuja.

Dylanilla ei koskaan diagnosoitu mielenterveysongelmaa.

Myöhemmin on kuitenkin selvinnyt, että Dylan oli todennäköisesti masentunut ja hän saattoi kärsiä myös persoonallisuushäiriöstä. Sue toivoo, että hän olisi tajunnut vihjeet Dylanin todellisesta voinnista. Viitteitä siitä, ettei kaikki ollut kunnossa, oli olemassa: esimerkiksi pakettiautomurto, jonka takia Dylan ja Eric joutuivat pidätetyiksi.

- Aloin tutkia Dylanin huonetta tarkemmin pidätyksen jälkeen, sillä halusin nähdä, varastiko hän jotakin muutakin. Mutta Dylan osoitti, että asia kuului menneisyyteen ja että hän oli saanut elämän takaisin hallintaansa. Hänet hyväksyttiin neljään yliopistoon, Sue kertoo.

- Siinä vaiheessa ajattelin, että lapsi oli vihdoin aikuistunut eikä asialle tarvinnut tehdä enää mitään. Olin niin väärässä.

Sue on miettinyt muuttamista ja sukunimensä vaihtamista, mutta tähän mennessä hän ei ole tehnyt kumpaakaan.

Sue ja Tom erosivat vuonna 2014.

Sue kertoo, että heidän erilaiset tapansa surra tapahtunutta ajoivat parin erilleen. Sue on halunnut puhua tapahtuneesta julkisesti, kun taas Tom ja parin vanhempi poika Byrone eivät.

Sue on halunnut olla tukena muille, joiden elämää koulusurmat ovat koskettaneet. Hän on myös kirjoittanut anteeksipyyntökirjeen kaikille, jotka haavoittuivat tai menettivät rakkaansa Dylanin takia.

Sue on saanut paljon kiitosta toiminnastaan, mutta vastaan on tullut myös vihaa.

- Pelkään sitä, että minut tunnistetaan ja olen hermostunut lääkärin vastaanotolla. En halua lääkärin kutsuvan minua nimelläni. Olen aina huolissani siitä, kuka tuntee minut, sillä en koskaan tiedä, onko lähelläni jonkun ampumisessa loukkaantuneen tai kuolleen perheenjäsen, Sue kertoo.

- Olen tajunnut, etten voi paeta tätä. Voin vaihtaa nimeni ja voin muuttaa, mutta minun on silti elettävä sen tiedon kanssa, että poikani tappoi ihmisiä.

Sue olevansa nykyisin mahdollisimman lempeä itselleen.

- Yritän olla kiltti itselleni. Teen asioita, joista nautin. Joogaan, zumbaan ja nautin taiteesta, luonnosta ja kävelyistä ihmisten kanssa, joita rakastan. Eniten yritän tuntea kiitollisuutta pienistäkin asioista.

http://www.iltalehti.fi/tosielamaa/2016 ... 5_ir.shtml

Mielestäni Sue Klebold on erittäin rohkea ihminen, että uskaltaa tulla julkisuuteen tälläisen tapauksen jälkeen. Kaikkien niiden kymmenien lapsien vanhemmat jotka ovat joutuneet samanlaiseen hullunmyllyyn ovat todella pieni vähemmistö tässä maailmassa ja äärimmäisen yksin lapsensa teon vuoksi. Apua varmasti on tarjolla, voi käydä puhumassa ammattilaisille, mutta vertaistukea ei löydy helpolla. Pelkästään se kuinka paljon kärsimystä se teko yksinään aiheuttaa sukulaisille ja perheenjäsenille on jo valtava, melkein liikaa ihmisen kestettäväksi, mutta kun se ei riitä - ulkopuoliset ihmiset, ymmärtämättömät ja sairaat yksilöt usein vielä pahentavat sitä taakkaa, kostavat tapahtunutta ihmisille joilla harvemmin on mitään muuta tekemistä teon kanssa kuin se, että tekijä sattui olemaan heidän perheenjäsenensä. Ihmisen ollessa heikoimmillaan yhteisö yrittääkin sylkäistä yksilön pois juuri kun apua kaivattaisiin eniten. Niin kai se on aina ollut, mutta ei se silti oikealta tunnu. Olen kuullut ja nähnyt kauhutarinoita mitä kaikkea lokaa tekijän perhe saa niskaansa vielä vuosia tapahtuneen jälkeenkin ja ne ovat olleet asioita joista ylitsepääsemiseksi tarvitsee kyllä kaiken avun mitä ihminen voi saada.

[VoDKa]

Jos tuo Sue Kleboldin kirja kiinnostaa niin nyt se lähtee Adlibriksesta todella edullisesti. Sivuja on päälle 300 (jokseenkin niistä viimeiset 20-30 sisältää lähdetietoja yms. ), eli ei mikään ohut lehtinen ole kyseessä. Suomennettuna ei taida vielä löytyä, mutta jos enkku taipuu niin hinta ei ole mikään paha kun ottaa huomioon että yksityishenkilöille postikuluja ei tule. Sidottuna 18,30e ja nidottuna 15,10e.

http://www.adlibris.com/fi/kirja/mother ... 0753556795

Oman kappaleeni hain juuri postista ja äkkiseltään selailemalla näyttäisi että paljon tulee olemaan luettavaa, mutta mitenkään erityisen raskaalta tai vaikealukuiselta teksti ei vaikuta. Paljonhan kirja näyttäisi keskittyvän äidin tuntemuksiin, siihen mitä tapahtui sen jälkeen kun Dylanin henkilöllisyys toisena ampujana selvisi ja muisteluun Dylanin lapsuudesta ja nuoruudesta. Tekstin sekaan on ripoteltu myös muutamia pieniä (mustavalkoisia) valokuvia perhealbumista.

[savurenkaita]

Kiitos VoDKa vinkistä, täytyy tilata tuo kirja kunhan rahaa saan tänään jo yritin mutta en saanut laskulle.

Olen lukenut kummankin ketjun läpi ja huhhuh että voikin jokin tapaus näin koukuttaa! Kuulin Columbinesta jo vuosia sitten mutta vasta nyt olen perehtynyt enemmänkin ko tapaukseen. Ja voisin sanoa että koukussa ollaan!
En muista, onko tästä jo puhuttu, mutta luulisin että Dylan oli ns. mastermind tämän iskun takana. Päiväkirjan mukaan hän oli jo vuodesta 1997 suunnitellut jonkinlaista aseistettua iskua. Jostakin luin että olisi ollut tätä toteuttamassakin parhaan ystävänsä Zachin kanssa mutta se jostain syystä jäi. Nyt ei ole mitään linkkiä että mistä tämän jutun löysin mutta voin yrittää etsiä sen jos jotakuta kiinnostaa.

Jotain muutakin sanottavaa oli mutta menin jo perkele unohtamaan. Kälyinen aloitus minfoiluun mutta olkoon. Lupaan että seuraava viesti ei oo näin.. Huono.

[Destiny]

Jos tuo Sue Kleboldin kirja kiinnostaa niin nyt se lähtee Adlibriksesta todella edullisesti. Sivuja on päälle 300 (jokseenkin niistä viimeiset 20-30 sisältää lähdetietoja yms. ), eli ei mikään ohut lehtinen ole kyseessä. Suomennettuna ei taida vielä löytyä, mutta jos enkku taipuu niin hinta ei ole mikään paha kun ottaa huomioon että yksityishenkilöille postikuluja ei tule. Sidottuna 18,30e ja nidottuna 15,10e.

http://www.adlibris.com/fi/kirja/mother ... 0753556795

Oman kappaleeni hain juuri postista ja äkkiseltään selailemalla näyttäisi että paljon tulee olemaan luettavaa, mutta mitenkään erityisen raskaalta tai vaikealukuiselta teksti ei vaikuta. Paljonhan kirja näyttäisi keskittyvän äidin tuntemuksiin, siihen mitä tapahtui sen jälkeen kun Dylanin henkilöllisyys toisena ampujana selvisi ja muisteluun Dylanin lapsuudesta ja nuoruudesta. Tekstin sekaan on ripoteltu myös muutamia pieniä (mustavalkoisia) valokuvia perhealbumista.

Jokos kirja on luettu? Omani on puolivälissä.

[VoDKa]

Jokos kirja on luettu? Omani on puolivälissä.

Kaksi ensimmäistä sivua luettuna. Ei ole jaksanut panostaa tuon lukemiseen kun oli pari muuta kirjaa mitkä piti ensin saada alta pois. Ehkäpä aloitan tässä lähipäivinä. Joka tapauksessa todennäköisesti saat luettua sen ennen minua loppuun, ellei sitten tapahdu ihme ja jostain syystä innostun lukemaan koko opuksen kerralla läpi.