Andrei Chikatilo

[esmes-]

kiitokset Howlerille "paholaisen metsästys" kirjasta, koht puolivälissä alan olla
chikatilo, dahmer ynnä muut sarjamurhaajanekrofiilit on aina olleet rikollisista mielenkiintoisimpia.

[John Doe]

Täällä tarinaa Englanniksi ja lisäksi kuvat uhreista http://www.francesfarmersrevenge.com/st ... katilo.htm

[Mopoterroristi]

[quote="Musta Nuoli"][quote="EuroJR"]


Tshikatilon murhissa esiintyneeseen kannibalismiin on esitetty monenlaisia syitä, yksi niistä on se, että Andrein isoveli Stepan ryöstettiin vanhemmiltaan ja syötiin(!) 1930-luvun alussa, kun Ukrainan alueella oli iso nälänhätä. Tosin söiväthän neukkusotilaatkin toisiaan suomalaisten järjestämissä moteissa Talvisodassa, joten ihmisten syöminen näyttäisi olevan joku venäläisen/slaavilaisen kansanperinteen synkkä puoli. Tshikatilohan raateli hampaillaan uhreja ja söi näistä paloja (äijäähän pidetään syystäkin fiktiosarjamurhaaja Hannibal Lecterin lähimpänä esikuvana).

quote]

No juu, ei ole mikään venäläinen/slaavilainen kansanperinne tai yksinoikeus että popsitaan lajitoveita kun ei ole muuta ravintoa ja vaihtoehtoina on joko kuolla nälkään tai syödä lajitoveri. Jos näkökantasi olisi laajempi olisit varmaankin havainnut että ihmissyöntiä on tapahtunut kaikenlaisten kansojen keskuudessa, ehkä tämä voi järkyttää sinua mutta jopa suomalaiset söisivät toisiaan jos muuta ruokaa ei olisi saatavilla ja nälkäkuolema uhkaisi. Tähän voisikin lainata erään keskitysleirinvangin omaelämänkirjassa ollutta tapahtumaa: hänen vierustoverinsa oli kysynyt tältä tietääkö hän milloin on todella nälkäinen ja vastannut: kun ihminen alkaa nähdä vierustoverinsa ei ihmisenä vaan potentiaalisena ravinnonlähteenä. Nämä jotka syövät huvikseen jonkun perverssion vuoksi on sitten oma heimonsa.

Tom Rob Smith on muuten kirjoittanut tähän tapaukseen löyhästi liittyvän menestysromaanin: Lapsi 44, ilmestynyt vuonna 2008. Suosittelen, ainakin omasta mielestäni tosi hyvä lukuelämys!

[Dam Egar]

Onko kukaan Tshikatiloon perehtynyt henkilö koskaan selvitellyt mitä mies teki Bodomin murhien aikaan?

Jossain oli juttua että olivat silloisen opinahjonsa ekskursiolla Suomessa, majoittuen Leppävaarassa

[Arlene]

^ Kirja on loistava myös ihan tuonaikaisten N-liiton olojen ja elon kuvauksena. Kauhua ja realismia suosivalle sopiva, ei ehkä Harlekiinin ystävälle.

Oli todella mielenkiintoinen kirja!
Epäselväksi kuitenkin jäi Tsikatilon harjoittama kannibalismi, koska hän oli haluton siitä puhumaan.
Kohtuja hän myönsi pureskelleensa, mutta mitä hän teki muille ruumiiden elimille? Surmapaikkojen lähistöltä löytyi kuitenkin jäänteitä nuotiosta ja Fenja-rouva oli nähnyt Tsikatilon ottavan mukaansa keittiövälineitä.

[Lumienkeli]

Onko kukaan Tshikatiloon perehtynyt henkilö koskaan selvitellyt mitä mies teki Bodomin murhien aikaan?

Jossain oli juttua että olivat silloisen opinahjonsa ekskursiolla Suomessa, majoittuen Leppävaarassa

En millään löytänyt muuta tietoa kuin että 1960 päättyi asepalvelus jonka jälkeen työskenteli "telephone engineering":inä eli mikä nyt sitten olisi paras suomenkielinen vastine. 1963 paukki naimisiin jne.

Linkissä kiva kaavio: http://maamodt.asp.radford.edu/Psyc%204 ... 02007_.pdf

[makkarasiili]

Hyi mikä tyyppi. Ensimmäistä kertaa kuulen tästä. Ja tällainen peto riehui vapaana, mitä 12 vuotta? harrastaen noita tekoja. Mikähän tämän diagnoosi on ollut? Ja liian helpolla pääsi, kun annettiin 9mm burana. Pieni koppi koko loppuelämän ajan olisi ollut tuolle sopiva rangaistus.

Onko paholaisen metsästys lukemisen arvoinen? Kirjastosta ei löytynyt, joten joutuu ostamaan.

[inner circle]

Chikatilon tapauksesta kiinnostuneille ja englantia osaaville voin suositella ainakin kirjaa nimeltä The Red Ripper. Oikein seikkaperäinen ja mielenkiintoinen kirja. Play.comista saa edulliseen hintaan ja toimitus kotiovelle.

http://www.play.com/Books/Books/4-/2008 ... fer=search

[J.Maybrick]

^Kiitos inner circlelle vinkistä. Heti tilaamaan.

Mielestäni "Paholaisen metsästys" on myös erittäin hyvä kirja. Hankin sen vasta huuto.netistä itselleni, kun luen sen aina n.kolmen vuoden välein. Sen kyllä saanee kaukolainana, vaikka oma kirjasto ei sitä omistaisikaan. Suosittelen.

Niin Chikatilohan esitti hullua oikeudenkäynneissä, yritti saada tuomion "vaihdettua" hoitoon. Ei onnistunut. Chikatilon poika, jonka sukunimi muutettiin isän sensaatiomaisen oikeudenkäynnin jälkimainingeissa, on ilmeisesti ottanut takaisin isänsä sukunimen ja on ollut ajoittain julkisuudessa aika paljon.

Asiaa ja kuvia sarjamurhaajasta: http://watchingrobertpickton88015.yuku. ... VJ7Ksv8APs

[Maukka Peruslätkä]

Päätepysäkki Rostov

Vuosina 1978–1990 Rostovin alueella Etelä-Venäjällä riehui kylmäverinen sarjamurhaaja, josta viranomaiset ja lehdistö vaikenivat. 14. huhtikuuta 1992 alkanut oikeudenkäynti paljasti järjestelmän mädännäisyyden.

Alaston ruumis virui rantaheinikossa yllään Pravdasta ja Nuoresta kommunistista revittyjä sivuja. Kun huhut Rostovia ja naapurikuntia riivaavasta sarjamurhaajasta alkoivat kiertää Etelä-Venäjällä 1980-luvun alussa, epäilivät jotkut 17-vuotiasta Larisa Tkatshenkoa uhreista ensimmäiseksi.

Jälki oli niin iljettävää, ettei siitä olisi tohtinut epäillä sosialistisen maan asukkia. Hiljaa virtaavan Donin varrella se muistutti miliisejä Yhdysvalloista kerrotuista kauhutarinoista, sellaisista kapitalismin hätähuudoista kuin Ed Gein ja Ted Bundy.

Hampaanjäljet kaulassa ja käsivarsissa. Vahingoitetut intiimialueet. Toisesta rinnasta kadonnut nänni. Suu ahdettuna täyteen multaa ja lehtiä.

Rikollisuus oli ja on aina ollut tavallista Rostovissa, savuttavien tehdaspiippujen ja rautateiden kolkkeen lävistämässä satamakaupungissa. Koko alueella henkirikoksia kirjattiin vuosittain kolmisensataa. Vuosituhannen vaihteessa paikallisen ortodoksikatedraalin isä Ambrosy purki suruaan Moscow Timesin haastattelussa.

– Eivät ihmiset täällä pelkää Jumalaa yhtään vähemmän kuin muuallakaan. Ei ole meidän ymmärrettävissämme, miksi Saatana halajaa niin monet palvelijoistaan tänne.

Toinen tyttö löytyi yhdeksän kuukautta Larisan jälkeen, Daskoin kylästä Rostovista pohjoiseen. Aurinko oli kesällä 1982 korventanut liki kaiken lihan luiden ympäriltä, mutta oikeuslääkäri sai kirjatuksi ainakin kolmekymmentä veitseniskua.

Onneton osoittautui myöhemmin pikku Ljubaksi, paikallisen konstaapelin veljentyttäreksi. Hänen silmänsä oli kaivettu ulos koloistaan.

Vanhan venäläisen uskomuksen mukaan tappajan kasvot jättävät iäksi jälkensä uhrin silmiin. Kenties siksi tämä rituaali vaikutti toistuvan surma toisensa jälkeen. Vuoden loppuun mennessä Rostovin alueelta oli löytynyt neljä uutta ruumista: 16-vuotias Olga Kuprina elokuussa... 18-vuotias Ira Karabelnikova ja 15-vuotias Sergei Kuzmin syyskuussa... 10-vuotias Olja Stalmatshenok joulukuussa...

Oli rikollisuus Rostovissa miten arkista hyvänsä, ymmärsivät miliisit olevansa tällä kertaa vastakkain ainutlaatuisen pahuuden kanssa.

Murhat eivät perustuneet materiaaliseen hyötyyn vaan murhaajan seksuaaliseen ja sadistiseen himoon. Siihen viittasivat uhreilta sekä ennen kuolemaa että sen jälkeen kokonaan poistetut sukuelimet ja nuotion jäännökset ruumiiden läheisyydessä.

Yhteisen edun nimissä lehdistö vannotettiin pitämään suunsa supussa. Kestäisikö tolkun neuvostokansalaisten järki muka tietoa siitä, että heidän keskuudessaan hiiviskeli ehta ihmissyöjä? Marraskuussa 1982 pääsihteerinä oli aloittanut Juri Andropov. Tämä entinen KGB-pamppu ei piitannut yhteiskunnallisesta avoimuudesta edeltäjäänsä enempää.

Salailu ei merkinnyt sitä, ettei tieto Rostovin tapahtumista olisi huolestuttanut Moskovaa. Totta kai kansa huomasi lasten alkaneen katoilla, eikä mikään valtiojärjestelmä ole venäläisistä juoruilua kitkenyt.

Jotkut puhuivat ihmissudesta. Kremlille kiusallisimmassa tarinassa uhrien oli nähty nousevan valtion limusiinin kyytiin.

Kesällä Rostoviin lähetettiin Venäjän tasavallan prokuraattorinvirastosta koostettu tutkintaryhmä johdossaan raskaissa rikostapauksissa kunnostautunut Vladimir Kazakov. Uhrien ja rikospaikkojen yhtäläisyyksiä analysoimalla he päättelivät ainakin kuuden murhan olevan saman henkilön tekosia. Selkein tekijän tunnusmerkki olivat uhrien puuttuvat silmät.

Rostovin miliisillä tekijästä oli jo oma teoriansa. Sen mukaan koska teot olivat terveelle järjelle vieraita, oli tekijän oltava ”henkisesti vähäjärkinen”.

Paikallisesta kehitysvammaisen asuntolasta he keksivätkin itselleen kaksi tuntomerkit täyttävää epäiltyä – nuoret miehet Kalenik ja Shaburov. Nämä olivat kärähtäneet yrittäessään varastaa autoa ja tunnustivat välittömästi murhanneensa ja raiskanneensa useita naisia ja lapsia pitkin Rostovia.

Tunnustusten uskottavuutta rapautti se, että murhat jatkuivat miesten ollessa pidätettyinä. 27. lokakuuta Shahtyn laidalla sai surmansa 19-vuotias ilotyttö Vera Shevkun.

Kaksi kuukautta myöhemmin löytyi Novoshahtinskin pohjoispuolen joutomaalla Sergei Markov, 14-vuotias koulupoika. Miliisi ratkaisi ristiriidan pidättämällä kaksi uutta kehitysvammaista miestä – samasta asuntolasta kuin aiemmat.

Ja koska osa raiskatuista ja surmatuista oli poikia, etsivät niin miliisit kuin prokuraattorinvirasto myöhemmin syntipukkia myös Rostovissa tunnetuista homoseksuaaleista.

Neuvostoliitossa homoseksuaalisuus oli laitonta ja tutkinnan yhteydessä varsinaiseen tapaukseen liittymättömiä rikossyytteitä nostettiin kymmenittäin. Ainakin kolmen syyttömän on raportoitu ajautuneen itsemurhaan.

Heti vuodenvaihteen jälkeen 10. tammikuuta 1984 Lentäjien puistosta löytyi päihteiden sävyttämää irtolaiselämää viettäneen Natalja Shalapininan, 19, leikelty ruumis.

Loppukesästä murhaajan verenhimo näytti nousevan huippuunsa, ja elo-syyskuussa hänen käsissään kuoli peräti kymmenen neuvostokansalaista.

Tapauksista karmivimmassa äti ja 11-vuotias tytär löytyivät molemmat surmattuina metsiköstä lähellä Shahtya. Tytön pää oli leikattu irti ja laskettu maahan viiden metrin päässä muusta ruumiista.

Koska rikollinen näytti houkuttelevan uhrinsa metsiin rautatie- ja bussiasemilta, määräsi Kazakov käytettävissään olevat miliisit partiotehtäviin ympäri Rostovin julkista liikenneverkostoa.

Epäillyn potentiaalisia kontakteja olivat naiset ja lapset sekä varsinkin ne, jotka olivat taustansa ja olosuhteidensa puolesta kaikkein haavoittuvimmassa asemassa.

Nämä nukkuivat taivasalla ja kärsivät päihdeongelmasta, kehityshäiriöstä tai molemmista. Naisille pikkuansiot prostituutiolla olivat tavallisia.

Syyskuussa samana vuonna – mitä verisimmän kesän jälkeen – murhat kuitenkin lakkasivat. Tutkijat olivat ällistyneitä ja raivoissaan. Oliko murhaaja huomannut väijytyksen ja jänistänyt? Oliko hän paennut muualle Neuvostoliittoon tai peräti lopettanut verityönsä? Olisiko hänet pidätetty muun rikoksen yhteydessä vai olisiko hän ehkä heittänyt henkensä?

Prokuraattorinviraston Kazakov oli ennättänyt jo asettua takaisin kotikaupunkiinsa Moskovaan, kun nuori Natalia Pohlistova löytyi surmattuna lähellä Domodedovon lentokenttää.

Hän tunnisti tekijän tutuksi heti ruumiin nähtyään. Vielä saman kuun aikana rikollinen vaikutti palanneen Moskovasta omalle kotiseudulleen. Irina Guljajeva, 18, oli surmattu metsikössä Shahtyn linja-autoaseman lähistöllä. Nyt virkavallalle oli selvää, että murhaaja saattoi metsästää uhrejaan myös Rostovin ulkopuolella.

Marraskuussa 1985 Kazakov palasi Rostoviin mukanaan tutkintaryhmän johtoon nimitetty ylikomisario Issa Kostojev. Jälkimmäisellä oli henkilökohtaiset syynsä epäillä kotimaansa virkakoneistoa ja näki pian miliisin tutkintametodien lävitse.

Hän kuului islaminuskoiseen ingushiheimoon, jonka Josif Stalin oli helmikuussa 1944 pakkosiirtänyt kotikonnuiltaan Pohjois-Kaukasukselta Kazakstaniin. Heikko­kuntoisemmille pitkä vaellus oli merkinnyt liki varmaa kuolemaa. Eivätkä henkevät ingushit milloinkaan antaneet kommunisteille anteeksi jouduttuaan jättämään rakkaat esi-isiensä maat.

Vuonna 2011 Kostojev muisteli ensimmäisiä havaintojaan tutkinnasta pietarilaiselle Fontanka-lehdelle.

– Tiesin, miten aiempien epäiltyjen pidätykset päättyivät. Ilman tutkijoiden lupaa heidät revittiin vankilassa ulos sellistä ja heitä kidutettiin ja hakattiin tai heidät paiskattiin selliin, jossa muut vangit raiskasivat heitä. Seurauksena epäillyt alkoivat kertoa kaikenlaista roskaa, joka jatkui vuosia ja päättyi joko epäillyn vapauttamiseen tai laittomaan tuomioon.

Murhien toistuvan tekopaikan vuoksi tutkintaa alettiin nimittää operaatio Metsiköksi. Ensi töikseen Kostojevin ryhmä laati murhaajasta profiilin.

Profiili perustui tekniseen tutkintaan sekä silminnäkijähavaintoihin, joita oli kertynyt maaliskuussa surmatun Pavel Ptashnikovin, 10, seurassa liikkuneesta miehestä. Lisäksi Neuvostoliitossa hyödynnettiin ensimmäistä kertaa amerikkalaista kriminaalipsykologiaa.

Neljätoista Moskovasta saapunutta tutkijaa muodostivat erilliset ryhmät Rostoviin ja Shahtyyn, joissa suurin osa uhreista oli murhattu. Kostojev ja Kazakov saivat käyttöönsä kolmekymmentä paikallista miliisiä, jotka partioivat siviilivaatteissa mahdollisilla rikospaikoilla junissa ja asemilla.

Sillä välin prokuraattorinviraston tutkijat identifioivat ja puhuttivat kaikki profiiliin sopivat henkilöt, joilla oli takanaan seksuaali- ja henkirikoksia

Työ ei ollut heillä sen kevyempää kuin kenttätyöläisillä. Läntisen virkavallan jo pitkälti siirryttyä digitaalisiin tietokantoihin saivat Neuvostoliitossa yhä kelvata mapit ja kirjoituskoneet.

Mapit oli koottava yhteen eri asemilta kädestä käteen -periaatteella. Rostovin miliisissä työskennelleen etsivän Viktor Burakovin toimistoon päätyi lopulta 25 600 mappia.

Tarmokkuudestaan huolimatta Kostojev, Kazakov ja kumppanit saivat odottaa uutta johtolankaa reippaasti päälle neljä vuotta. Eräänä syynä on pidetty ripeää muutosta virkavallan ja median suhteissa Mihail Gorbatshovin kaudella. Avoimuuspolitiikka eli glasnost merkitsi sitä, että lehdistö sai kirjoittaa avoimesti myös Rostovia vuosikaudet terrorisoineesta ihmissyöjästä.

Paniikki oli valmis ja murhaaja säikähti. Tutkijat eivät ymmärtäneet yksityiskohtaisen tiedottamisen vaarantavan tutkinnan ja ajattelivat suuren mediahuomion hyödyttävän heitä. Mutta kyllä murhat taas parin vuoden päästä palasivat Rostoviin ja vaikuttivat kiihtyvän vuosituhannen vaihetta kohti.
Murhaaja paljastuu

Ljudmila Pilenko oli yksi niistä työtovereista, jotka myöhemmin tunnustivat aistineensa miehessä jotain outoa. Hän työskenteli Novotsherkasskissa sijaitsevan tehtaan kirjanpito-osastolla eikä pitänyt tästä sen enempää kuin muutkaan kollegat.

Miehen palatessa liikematkalta hänen oli joka kerta luovutettava kuitit kuluistaan Pilenkolle. Harvoin hän sanoi mitään työhuoneeseen astuessaan, milloinkaan ei hymyillyt.

Kohdatessaan miehen junassa työn ulkopuolella jälkeäkään tästä vähäeleisyydestä ei ollut tallella. Hän oli kiihdyksissä ja harhaili vaunusta toiseen sen näköisenä kuin ei olisi nukkunut lainkaan. Vaikka oli varhainen pyhäpäivän aamu, hänellä oli yllään työstä tuttu puku ja kaulassa kravatti.

Mies vaikutti etsivän jotakuta, eikä kiihkossaan tunnistanut omaa kollegaansa. Kun Pilenko myöhemmin otti asian esiin toisen työtoverinsa kanssa, kertoi tämäkin taannoin kiinnittäneensä asiaan huomiota. Pilenko itse tapasi miehen matkoillaan vielä monta kertaa. Ja aina tämä oli samassa riivatussa tilassa.

Ukrainan Donetskista Donleskhoziin komennettu Igor Rybakov oli viimeisiä henkilöitä, jotka murhaaja näki vapaalla jalalla.

Rybakov oli vasta parikymppinen konstaapeli ja hiljattain aloittanut valvontatehtävät toimittamalla putkaan kotikaupunkinsa juoppoja. 6. marraskuuta hän seisoi sateessa metsikön reunustamalla rautatieasemalla ja mietti, voisiko puiden takaa rämpivä mies olla heidän etsimänsä.

Mies oli pitkä, harmaahiuksinen ja kantoi mukanaan tummansinistä olkalaukkua. Rybakov ei pitänyt tavasta, jolla hän tervehti metsikössä liikkuvia sienestäjiä. Hänen sormeensa oli kiedottu laastari ja korvalehdestä rusotti tuoreita naarmuja. Rybakov pyysi miestä näyttämään henkilötodistuksensa.

Tshikatilo, Andrei Romanovitsh. Mies vakuutti olleensa tapaamassa ystäväänsä, mutta Rybakov ei voinut olla tuijottamatta verijälkeä tämän poskessa. Rybakov olisi halunnut toimittaa miehen päätä pahkaa asemalle kuultavaksi, mutta hän arkaili panna toimeksi ilman työpariaan. Tämä oli jostain syystä jättänyt saapumatta vuoroonsa.

22-vuotiaan Sveta Korostikin ruumis löytyi vuorokautta myöhemmin samasta metsästä ilman kieltä ja nännejä. Kun Kostojev oli saanut käsiinsä Rybakovin partioraportin, Tshikatilo asetettiin seurantaan.

Viikko havaintoja asemilla ja junissa vakuutti miliisin siitä, että heidän miehensä oli löytynyt. Viimeiseksi jääneellä junamatkallaan Tshikatilo istahti nuoren pojan viereen yrittääkseen houkutella tätä kotiinsa oluella ja kauhuelokuvilla. Varjostajat olivat nähneet tarpeeksi.

Seuraavana päivänä Volga-merkkinen miliisiauto kurvasi Novotsherkasskiin ja Tshikatilo pidätettiin kahvilan edustalta kirkkaassa päivänvalossa. Hän ei tehnyt vastarintaa. Ei edes kysynyt pidätyksen syytä.

Vaikka Tshikatilo monessa mielessä vastasi vuosia sitten laadittua profiilia, oli hänen asemansa monelle järkytys. Naimisissa, isä ja isoisä. Lojaali kommunistisen puolueen jäsen. Opiskellut yliopistossa tutkinnon kolmesta aineesta: venäjän kielestä ja kirjallisuudesta, tekniikasta ja marxismi-leninismismistä.

Aiemmin hän oli työskennellyt opettajana Shahtyssa ja sittemmin eri tehtaiden hankintaosastoilla vanhempana insinöörinä Rostovissa ja Novotsherkasskissa. Toimenkuvaan kuului matkustaa ympäri Neuvostoliittoa tilaamassa tehtaalta puuttuvia materiaaleja. Se selitti vankan läsnäolon julkisessa liikenteessä.

Mutta kaikkein raskauttavin paljastus oli se, että hänet oli pidätetty epäiltynä jo syyskuussa 1984! Tuolloin junassa partioineet miliisit olivat kiinnittäneet huomiota outoon käytökseen ja toimittaneet hänet asemalle kuulusteltavaksi. Kuulusteluhuoneessa avatun salkun sisältä oli paljastunut terävä veitsi, kaksi köydenpätkää ja purkillinen vaseliinia.

Tshikatilon nahan oli pelastanut puhdas sattuma. Uhreista löytynyt siemenneste kuului luokkaan AB, mutta Tshikatilon veriryhmä oli A.

Vasta myöhempinä vuosina japanilainen tutkimus osoitti, että joissakin hyvin harvinaisissa tapauksissa saman henkilön siemenneste ja veri voivat kuulua eri ryhmiin. Tutkimuksessa yleisyyden arvioitiin olevan mahdollisesti 1 tapaus 10 000:ta kohden.

Tshikatilo siirrettiin pian miliisin tiloista KGB:n erityisvankilaan. Ongelmana oli tässä vaiheessa pitävien todisteiden puute.

Neuvostoliiton lain mukaan epäiltyä sai pitää vangittuna kymmenen päivää, joiden kuluessa syyte olisi nostettava. Ellei Tshikatilo tunnustaisi tähän mennessä, olisi hänet laskettava vapaalle jalalle.

Kuulustelusta vastasi ylikomisario Issa Kostojev. Hän päätti lähestyä Tshikatiloa ystävällisesti ja vakuutellen ymmärtävänsä, että tämä oli vakavasti sairas. Mikäli Tshikatilo tunnustaisi ja auttaisi heitä murhien selvittämisessä, hän voisi välttää kuolemantuomion ja päästä kukaties mielisairaalaan hoidettavaksi.

Ensimmäiset päivät Tshikatilo pysyi vaiti. Viikon kuluttua hän kirjoitti paperiarkille olevansa valmis yhteistyöhön ja katuvansa tekojaan – vain kiistääkseen ne uudestaan puhuttuaan asianajajansa kanssa. Kostojevin oli vuoroin nöyryytettävä ja vuoroin maaniteltava pidätettyään. Yhdeksäntenä pidätyspäivänä hän päätti antaa tälle viimeisen varoituksen.

– Saitte mahdollisuuden valita joko hoidon tai teloituksen välillä. Ja jos sattuisitte parantumaan, niin mitä luulette, pidettäisiinkö teitä edelleen sairaalassa vai joutuisitteko vankilaan? Ei, te olisitte vapaa mies, vapaa ja kaiken lisäksi hengissä. Oletteko todella niin kieroutunut, että valitsette mieluummin kuoleman? Kostojev kysyi.

Kostojevin ilmoittaessa lähdöstään Tshikatilo ei enää kestänyt vaan pillahti itkuun. Hän pyysi tunnustusta varten käyttöönsä kynän ja paperia. Nyt murhamies ryhtyi vakavissaan raottamaan sitä kauhutarinoiden saagaa, johon rikostutkijat tulevina viikkoina tutustuisivat. Niin kuulusteluhuoneessa kuin rikospaikoilla.

Tshikatilon pyyntöön myönnyttiin. Kostojev piti tehtävään soveliaimpana miehenä Rostovin yliopiston psykiatrisen laitoksen varaesimiestä Aleksander Buhanovskia.

Tätä nelikymppistä miestä vieroksuttiin niin omalla alallaan kuin miliisien joukossa eräänlaisena hulluna tiedemiehenä. Hän oli mieltynyt kiisteltyihin tutkimuskohteisiin, kuten trans- ja homoseksuaalisuuteen.

Hän ei hyväksynyt Neuvostoliiton virallista kantaa, jonka mukaan jopa ihmisen seksuaalista käytöstä selittivät taloudelliset rakenteet. Eikä hän liioin arastellut istahtaa saman pöydän ääreen kaupunkinsa vihatuimman miehen kanssa.
Miten hirviö syntyi?

Harva 1930-luvun Neuvostoliittoon syntynyt voinee kuvailla lapsuuttaan onnelliseksi. Vielä harvemmin se oli sitä Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa, jonka viljavat maatilat Josif Stalinin hallinto oli määrännyt pakkokollektivisoitaviksi. Seurauksena alueella riehui miljoonia kuolinuhreja vaatinut nälänhätä.

Andrei Romanovitsh Tshikatilo kertoi Buhanovskille syntyneensä 16. lokakuuta 1936 Sumyn alueella Koillis-Ukrainassa. Vanhemmat rehkivät päivät kolhoosilla palkanmaksuun kyvyttömän valtion pakottamina.

Karjaeläinten jo jouduttua ruoaksi saivat perheelle kelvata ruoho ja lehdet. Eivätkä he kurjuudessaan juuri erottuneet muista maanmiehistään. Tshikatilo väitti maistaneensa leipää ensi kerran 12-vuotiaana.

Niihin aikoihin myös salainen poliisi OGPU alkoi vastaanottaa raportteja epäilyttävästi kadonneista lapsista. Myöhemmin äiti Anna kertoi Andreille kyyneleitä nieleksien Stepanista, jonka järkensä menettäneet naapurit olivat kaapanneet ja surmattuaan hotkineet suihinsa. Nelivuotiaana menehtynyt oli ollut Andrein isoveli.

Saksan aloitettua operaatio Barbarossan isä Roman komennettiin rintamalle. Vuonna 1941 saksalaiset tunkeutuivat Ukrainaan ja aloittivat myös Sumyssä siviiliväestön terrorisoinnin raiskausten, ryöstöjen ja joukkoteloitusten muodossa. On arveltu, että myös Anna raiskattiin ja että pieni Andrei todisti näkyä omin silmin perheen yksikamarisessa mökissä.

Vaikea nähdä, miten nämä kokemukset olisivat voineet olla vaikuttamatta sodan jälkeisessä Neuvostoliitossa varttuvaan Tshikatiloon.

Kenties itseään suojellakseen hän hukuttautui kirjallisuuteen ja ihastui korviaan myöten Karl Marxin ja Vladimir Leninin oppeihin. Hän osallistui uutterasti puolueen nuorisotoimintaan, eikä vielä vanhemmalla iälläänkään ollut lakannut olemasta lojaali kommunisti.

Koulutoverit ovat kuvailleet Tshikatiloa älykkääksi ja ahkeraksi opiskelijaksi, jonka menestys törmäsi lopulta sosiaalisten taitojen puutteeseen varsinkin tyttöjen saralla. Ujoutensa tähden hän sai osakseen pilkkaa ja kiusantekoa, jotka pian estivät häntä näkemästä itseään yhtenä ikätovereistaan.

Teinivuosina kömpelön käytöksen takana jäyti yhä useammin hänen elämänsä suuri suru, krooninen impotenssi. Sen huomattuaan hänen kokemuksensa alemmuudesta ja ulkopuolisuudesta sementoituivat lopullisesti. Avuksi ei ollut, että epäonnistuneiden rakasteluyritysten päätteeksi paikallinen tyttö toi ongelman koko kyläyhteisön tietoon.

– Tytöt kuiskuttelivat selkäni takana, että olen impotentti. Olin hirvittävän häpeissäni. Yritin hirttää itseni. Äitini ja jotkut nuoret naapurini repivät silmukan kaulastani. No, ajattelin, ettei kukaan haluaisi omakseen niin häpeällistä miestä. Niinpä minun oli paettava pois kotimaastani, Tshikatilo kertasi myöhemmin tapahtumia.

Pakopaikka oli tulevien murhien tapahtumapaikka, Rostovin kaupunki Venäjän puolella. Sen kaduilla ja toreilla seksi, josta Tshikatilo oli maalla asuessaan haaveillut vain kuulopuheiden perusteella, oli yhtäkkiä levällään kaikkialla hänen silmiensä edessä.

Asemat kuhisivat prostituoituja, juoppoja ja irtolaisia. Eikä nuorisokaan lemmiskelyään arastellut vaan nautti toisistaan häpeilemättä Donin törmillä ja metsien katveessa. Tshikatilon mieltä painanut suru sakeni vihaksi ja katkeruudeksi.

– Tshikatilo kertoi minulle, että hänen surmansa tekisivät yhteiskunnasta terveemmän ja säästäisivät sen prostituoiduilta ja juopoilta, psykiatri Buhanovski muisteli BBC:n haastattelussa vuonna 1999.

– Mutta hän ei ollut koskaan osannut selittää, miksi hän oli syönyt joidenkin uhriensa elimiä. Hänen omatuntonsa torjui tämän, koska hän ei voinut myöntää itselleen, että hän oli peto. Minun oli voitettava tämä psykologinen puolustusmekanismi.

Tshikatilo oli kerennyt viimeistellä kirjallisuusopintonsa ja vapautua varusmiespalveluksesta asettuessaan asumaan lähelle Tatjana-sisartaan. Nuorempi Tatjana oli tuolloin jo avioitunut ja kantoi huolta 27-vuotiaan veljensä yksinelosta.

Vuonna 1963 hän tutustutti Tshikatilon kampaamossa tapaamaansa Fajinaan. Neito oli Tshikatiloa kolme vuotta nuorempi, hiukan yksinkertainen kaivostyöläisperheen tytär Novoshahtinskista. Ei pari toisiinsa koskaan rakastunut, vaikka häistä sovittiin kahden viikon tutustumisen jälkeen. Tshikatilo puhui järjestetystä liitosta.

Sulhasen ongelmat makuuhuoneessa paljastuivat Fajinalle jo hääyönä. Viikon päivät hänen oli taivuteltava tätä uuteen yritykseen. Pikku hiljaa vaimolle valkeni, että miehellä oli arkuutta pysyvämpi ongelma. Siitä huolimatta aviopari sai jälkikasvua: esikoistytär Ljudmila syntyi vuonna 1967 ja poika Juri kaksi vuotta myöhemmin.

Yleisen käsityksen mukaan venäläinen nainen antaa miehelleen anteeksi paljon. Toisinaan Fajinan seksuaalinen turhautuminen leimahti raivokohtauksina, joiden aikana hän nimitteli miestään vätykseksi ja itki kohtaloaan. Miliisille hän perusteli liittoon jäämistä sillä, ettei Andrei ryypännyt tai lyönyt. Ja olihan tämä pitkä ja vankkarakenteinen, ei hullumpi ulkonäöltään ja korkeasti koulutettu.

Fajina tiesi, että hänen miehensä oli irtisanottu opettajan työstä syytettynä oppilaiden seksuaalisesta ahdistelusta. Mutta ei hän ollut 25 yhteisen vuoden aikana rohjennut kuvitellakaan mitään sellaista, josta parin asuntoon pidätyksen jälkeen tunkeutuneet miliisit puhuivat. Hän ei suin surminkaan voinut uskoa miestään seksuaaliseksi saalistajaksi.

Erityisesti Fajinaa kauhistutti ajatus miehensä murhaamista lapsista. Hän muisti Andreinsa olleen erinomainen isä ja lapsirakas mies.

– Jos olisin tiennyt, mitä mieheni teki kaikki nuo vuodet, olisin toki tehnyt jotain estääkseni häntä. Tavallani tunnen itseni syypääksi ainakin siltä osin, että luotin häneen. Mutta miten olisin voinut tietää? Fajina parahti myöhemmin kuulustelijalle.

– En voinut ikinä kuvitella häntä kykeneväksi murhaan, puhumattakaan viiteen­kymmeneen­kolmeen! Hän oli aina niin hiljainen. En uskonut hänen voivan satuttaa ketään.

Tshikatilon syyntakeisuudesta päätettäessä painavimpia perusteita oli se kylmäpäisyys, jolla hän kätki irvokkaan kaksoiselämänsä. Sen voi katsoa alkaneen Shahtyssa vuonna 1978, jolloin hän hankki mökin itselleen kaupungin laidalta sadalla ruplalla ja salaa perheeltään.

Sen porstuasta peremmälle hän houkutteli 22. joulukuuta yhdeksänvuotiaan Lena Zakotnovan, ensimmäisen uhrinsa. Karvahattuinen ja punatakkinen tyttö oli odottanut neuvottoman oloisena linja-autoa pakkasen puremalla Kirovinkadulla.

Vanhempi mies tuntui turvalliselta ja hyväntahtoiselta tiedustellessaan syytä myöhäiseen ulkoiluun. Kun tyttö kertoi kärsivänsä kovasta vessahädästä, ehdotti Tshikatilo piipahdusta hänen mökillään. Sinne kun rientäisi jalan muutamassa minuutissa.

Kun he olivat saapuneet perille Rajakatu 26:een, Tshikatilo lukitsi oven perässään ja tyrkkäsi tytön pitkälleen lattialle. Avunhuudot hän tukahdutti nojautumalla tytön kaulaa vasten koko sadan kilon ruhollaan ja kätki tämän silmät kaulasta tempaisemallaan kaulahuivilla. Uhriaan vahingoittaessaan hän tajusi nauttivansa, eikä paluuta vanhaan ollut.

Tshikatilon traagisen tarinan lopussa tuomiolla ei ollut vain hän vaan koko järjestelmä, jonka uhreja kaikki miljoonat neuvostokansalaiset olivat.

Hänen astuessaan oikeussaliin 14. huhtikuuta 1992 Neuvostoliiton romahduksesta oli kulunut alle puoli vuotta. Sali tungeksi vuolaasti itkeviä ja huutavia omaisia vaatimassa oikeutta siinä missä joukoittain toimittajia kameramiehineen ja uteliaita sivullisia. On puhuttu uuden Venäjän ensimmäisestä mediaspektaakkelista.

Kävi ilmi, että ilman Neuvostoliitolle leimallista totuuden väheksyntää murhamiehen uhrit olisivat luultavasti jääneet ensimmäiseen, Grushenka-joesta löytyneeseen Lena Zakotnovaan.

Miliisi oli jäljittänyt tiensä Rajakadulle ja kuullut naapurilta mökissä läpi yön palaneista valoista, huomannutpa mökin edustalla verijälkiäkin. Mutta tilalle oli tarjoutunut syyttäjälle helpommin toimitettava epäilty, vastaavanlaisesta surmasta Krimillä tuomittu Aleksandr Kravtshenko.

Hän oli välttynyt kuolemantuomiolta alaikäisyytensä tähden ja vapautunut kuusi vuotta lusittuaan vankilasta. Uusilla kotikonnuillaan Rostovissa hän oli perustanut perheen ja elänyt tiettävästi kunnollista elämää.

Pian 25-vuotias huomasi jakavansa sellin raamikkaan väkivaltarikollisen kanssa, joka miliisin lahjomana ryhtyi pieksemään tunnustusta. Nämä seikat olivat valjenneet prokuraattorinviraston Kostojevin esitutkinnassa. Kuten myös se, että Kravtsehko oli tuomittu ja teloitettu ajan mukaisesti yhdellä luodilla päähän.

Niinpä rikostutkijoiden omaatuntoa ei järin kolkuttanut, vaikka he olivatkin kuulusteluissa johtaneet Tshikatiloa harhaan. Viime metreille asti tämä oli kuvitellut välttyvänsä kuolemantuomiolta ja tajutessaan sen lähestyvän tekeytyi viimeisenä oljenkortenaan mielipuoleksi.

Tämän esityksen ajalta on otettu myös ne kuuluisat valokuvat, joita katsova tulee helposti ihmetelleeksi, miten niissä näkyvän hahmon syyllisyys ei ollut tutkijoille alusta pitäen ilmeistä.

Hän intoutui puhumaan äidinkieltänsä ukrainaa ja parahtamaan ”eläköön, vapaa Ukraina!”, laskemaan housunsa nilkkoihin yleisön edessä, kailottamaan Kansainvälisen säkeitä – ”Työn orjat sorron yöstä nouskaa” – sekä huutamaan: ”Rintani tuottavat maitoa, olen raskaana!”

Lisäksi hän väitti assyrialaisen mafian lavastaneen hänet syylliseksi ja että samat tahot olivat lahjoneet tapausta käsittelevän tuomarin. Tunnustustaan hän selitti KGB:n selliin ujuttamalla säteilyllä.

14. lokakuuta tuomari Leonid Akubzhanov aloitti rikosluettelon lukemisen. Pitkästi seuraavan päivän puolelle jatkuneen puheensa aikana hän arvosteli neuvostojärjestelmää rikollisuuden olemassaolon kiistämisestä ja piti ajan johtoa osasyyllisenä käsiteltävään murhenäytelmään.

Hän pahoitteli myös kansalaisiin iskostettua auktoriteettiuskoa. Sen nojalla varsinkin lasten saattoi ymmärtää luottavan opettajalta näyttävään mieheen.

– Vastaajan työtoverit ovat luonnehtineet häntä aloitekyvyttömäksi ”ihmisrobotiksi”, joka hoiti tehtäviä mutta oli kyvytön tekemään omia päätöksiä, Akubzhanov kertasi.

– Mutta suorittaessaan rikoksiaan hän osoitti poikkeuksellista taidokkuutta ja oveluutta. Hän riemuitsi havaitessaan, että lapsen, teini-ikäisen tai naisen kohtalo oli hänen käsissään ja kasvoi omissa silmissään suuremmaksi. Hän osoitti eläimellistä raakuutta ja häikäilemättömyyttä silpoessaan kylmäverisesti uhrejaan, repiessään naisia ja lapsia kirjaimellisesti kappaleiksi.

– Lieventävistä asianhaaroista huolimatta, mutta ottaen huomioon rikosten poikkeuksellisen julmuuden, oikeudella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tuomita Andrei Romanovitsh Tshikatilo siihen ainoaan rangaistukseen, jonka hän ansaitsee eli korkeimman rangaistuskäytännön mukaisesti. Toisin sanoen oikeus tuomitsee syytetyn kuolemaan, hän päätti puheensa.

Ennen kuin Tshikatilo raahattiin ulos väkijoukon riemun- ja vihansekaisten huutojen ja kiljahdusten täyttämästä salista hän kielsi aiemman uskonsa kommunismin ja karjui taistelleensa vapaan Venäjän ja Ukrainan puolesta. Stalin, jota hän oli kerran palvonut Jumalanaan, oli nyt aiheuttanut hänen turmionsa syöksemällä Ukrainan talonpoikaiston nälkään ja kurjuuteen.

– Onko mahdollista olla normaali saatuaan tällaisen määrän marxilaista myrkkyä? Minun tragediani oli seurausta kommunismin kriisistä. Olen tämän hirviön uhri ja työkalu, hän kirjoitti myöhemmin vankilasellistään.

– Haluan elää uudella, henkiin heränneellä Venäjällä. Uuden perustuslain alaisuudessa, joka takaa vapauden ja ihmisoikeudet Venäjän palatessa kommunistisen tyrannian jälkeen sivistyneiden kansakuntien joukkoon.

Vaimo Fajina oli jo ennen oikeudenkäyntiä vaihdattanut nimensä ja aloittanut uuden elämän Harkovassa. Ljudmila-tytär seurasi äitinsä mukana. 4. tammikuuta 1994 presidentti Boris Jeltsin hylkäsi viimeisen armahdusanomuksen. 14. helmikuuta Tshikatilo teloitettiin.

Lopun lähestyessä hänellä ei tiettävästi ollut ympärillään muuta kuin sanomalehtiä ja kirjat. Lohtunaan lukuhetket, joilla hän oli lapsenakin paennut inhoamaansa todellisuutta.

Jotain tiedetään hänen mielikirjoistaan. Varsinkin Dostojevskin Rikos ja rangaistus.

https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000009282462.html

[Huutaja Jaana]

Suositukset Paholaisen Metsästykselle myös täältä. Älytön keissi ja älytön myös venäläisten tapa hoitaa asias tai pikemminkin olla hoitamatta. Bodom on ihan huuhaata aivan erilainen M.O.