Carl Panzram

Ulkomailla tapahtuneet selvitetyt tai vielä selvittämättömät henkirikokset
raippa
Remington Steele
Viestit: 242
Liittynyt: Su Kesä 01, 2008 10:53 pm

Carl Panzram

Viesti Kirjoittaja raippa »

Varas, tuhopolttaja, raiskaaja, murhaaja. Kerran pikkupoika, johon istutettiin sitkeä vihan siemen yhdessä perheen, yhteiskunnan, uskonnon sekä ympäröivän maailman toimesta. Maailmassa oli vain yksi ja ainoa Carl Panzram, ja jos hän olisi saanut valita, hän ei olisi ikinä syntynytkään tähän maailmaan.

Lähteenä olen käyttänyt Thomas E. Gaddisin ja James O. Longin toimittamaa PANZRAM - A JOURNAL OF MURDER (1970) kirjaa. Opus sisältää Panzramin vankilassa kirjoittamia omaelämänkerrallisia tekstejä, joita olen siteerannut tekstissäni.


"I have been a human animal ever since I was born"


Carl Panzram syntyi kesäkuun 28. päivä 1891 Minnesotassa saksalaisten maahanmuuttajien lapsena. Perheeseen kuului hänen lisäkseen viisi veljeä, yksi sisko sekä vanhemmat Johann ja Matilda. Elämän ensimmäiset vuodet kuluivat kovaa työtä tehdessä perheen farmilla. Muut perheenjäsenet olivat rehellisiä ja ahkeria, mutta Carl oli oppinut valehtelemisen ja varastamisen taidot jo viisivuotiaana. Ollessaan vasta kahdeksanvuotias, häntä syytettiin juopumisesta. Tulevat vuosikymmenet opettaisivat perheen levotonta kuopusta lisää.

Vanhemmat erosivat Carlin ollessa seitsemän-kahdeksan vuotias ja erotoimitus kävi huomattavasti yksinkertaisemmin kuin nykyään on tapana: isäukko vain lähti eräänä päivänä ovesta ulos eikä ikinä palannut. Elämä farmilla vaikeutui kertaheitolla, mutta äidin ja lasten toimesta raataminen jatkui. Carl kävi päivisin koulua ja kotiin päästyään alkoi välittömästi työt. Perheen nuorin poika oli nokkimisjärjestyksessä viimeinen, ja Carl saikin usein selkäänsä vahvemmiltaan. Oli aivan normaalia, että hänelle valehdeltiin, häntä huijattiin ja potkittiin ympäriinsä isompien toimesta. 11 vuotta täytettyään Carl alkoi kyseenalaistamaan elämäänsä farmilla ja käytännönfiksuna poikana hän näki rikkaan naapurin mahdollisuutena päästä pois mukavamman elämän pariin. Hän murtautui naapurinsa asuntoon ja varasti kaikkea mitä vain näki, mm omenoita, keksejä ja pistoolin. Pistoolin ja eväiden kanssa Carl tallusteli rautatielle tavoitteenaan matkustaa länteen, missä hän ryhtyisi lehmipojaksi ja alkaisi ampumaan intiaaneja. Carl jäi kuitenkin kiinni ja hänet lähetettiin kotiin pahoin hakattavaksi ja sieltä selliin odottamaan siirtoa pahamaineiseen kasvatuslaitokseen Minnesotan Red Wingiin. Siellä hän tulisi oppimaan seuraavan läksynsä: ihmisen epäinhimillisyyden toista ihmistä kohtaan.

Kahden vuoden aikana Carlia opetettiin olemaan hyvä ja kunniallinen kansalainen. Oppia tehostettiin jatkuvasti pieksemällä ja piiskaamalla. Laitos koostui viidestä eri osastosta, joista Carl sijoitettiin numero kahteen. Kakkosen johtajana toimi tuolloin harras kristitty nimeltä John Moore, joka otti vastaan uuden pojan. Vastaanotossa Moore esitti lukuisia julkeanlaisia kysymyksiä liittyen Carlin perheeseen, minkä jälkeen johtaja käski Carlin riisuutumaan tutkimuksia varten. Moore tutki pojan sukupuolielimet ja kysyi onko hän ikinä harrastanut anaaliseksiä, masturbaatiota tai muita haureuksia. Johtaja kertoi yksityiskohtaisesti mitä termit tarkoittivat. Carl kuunteli ja oppi taas hieman lisää.

Raamatun opiskelu kuului laitoksen jokapäiväiseen arkeen ja sunnuntaisin oli sekä raamattutunnit että jumalanpalvelus. Carlilla oli kehnohkon lukutaitonsa vuoksi vaikeuksia oppia ja hän jäi jälkeen. Rangaistukseksi annettiin lauantai-iltaisin piiskaa. Carl sai piiskaa muinakin viikonpäivinä milloin mistäkin väärin tehdystä (tai tekemättömästä) asiasta, kuten kiroilusta, kahden astian rikkomisesta ja sokerin jemmaamisesta hattuun. Hän tunnusti aina tekonsa, vaikka tiesi mitä oli tulossa.

Carl jäi niin paljon jälkeen opinnoissa, että nähtiin parhaaksi pistää hänet keittiöön tiskaamaan astioita ja tarjoilemaan henkilökunnan ruokalaan. Siellä vihainen poika alkoi pääsemään koston esimakuun. Hän virtsasi vartijoiden keittoihin, teehen sekä kahviin ja laukoi spermaansa jäätelöön sekä muihin jälkiruokiin. Carl katsoi vierestä kuinka hänen pahoinpitelijänsä ahtoivat hänen eritteitään sisäänsä ja otti kehut vastaan mielihyvin. Pikku kokin tehtäviin kuului myös kerran viikossa pesulassa käynti. Sieltä Carl yritti pakoa, mutta epäonnistui. Hänet pahoinpideltiin puolikuoliaaksi ja ankea laitosarki jatkui. Seuraavaksi Carl yritti myrkyttää herra Mooren sekoittamalla rotanmyrkkyä hänen vanukkaaseen. Tämäkin yritys epäonnistui ja hänet piestiin jälleen. Tämän jälkeen hänet siirrettiin keittiöstä laitoksen bändiin, missä Carl oppi yhteensä yhden nuotin.

Sitkeä poika ei taipunut tyrannimaisessa kohtelussa, vaan jatkoi pyristelyään. Seuraavaksi Carl poltti "maalivajan", laitoksen alueella sijaitsevan kidutushuoneena toimivan rakennuksen. Vahingot nousivat 100 000 dollariin. Vanhemmat pojat kehoittivat Carlia olemaan epärehellisempi ja valehtelemaan enemmän. Niinpä hän alkoi käyttämään uskontoa hyväkseen, vakuutellen miten paljon hän rakasti Jeesusta ja halusi vain olla kunniallinen kansalainen. Ehdonalaiskuulusteluissa tämä toimi. Tällä välin herra Moore erotettiin virastaan jäätyään kiinni haureuksien harjoittamisesta laitoksen poikien kanssa. Moorea seurannut mies erotettiin myös liian ankarasta voimankäytöstä.


"I made up my mind that I would rob, burn, destroy, and kill everywhere I went and everybody I could as long as I lived"


Vapautuessaan "parantuneelle" poikaselle annettiin puku, viisi dollaria, junalippu kotiin ja "miljoonan dollarin edestä hyviä neuvoja". Neuvot lensivät lähimpään tuhkakuppiin Raamatun ja koulumuistiinpanojen kera. Rahat hän kulutti junassa makeisiin mistä hän sai vatsakipuja. Palattuaan kotiin puku revittiin päältä ja hengähdystauon sijasta Carlille annettiin haalarit sekä tuttu leikkiväline lapsuudesta: kuokka. Pellolla raataminen aamusta iltaan ei vieläkään säväyttänyt Carlia ja hän ilmoitti perheelleen haluavansa opiskella saarnaajaksi jotta voisi pelastaa sieluja. Esitys toimi jälleen ja hänet lähetettiin saksankieliseen luterilaiskouluun. Huijaus toimi hyvin muutaman kuukauden ajan kunnes muut pojat alkoivat pilkkaamaan Carlia tämän menneisyydestä kasvatuslaitoksessa. Kostoksi hän rökitti heitä aina kun sai mahdollisuuden olla kahdestaan nimittelijänsä kanssa. Pojat kantelivat ja koulun opettajana toimiva saarnamies alkoi antamaan tukiopetusta huonosti käyttäytyvälle pojalle. Piiska alkoi viuhumaan, mutta suhteellisen vahvaksi kasvanut Carl tappeli kerran kunnolla vastaan. Aikuisen miehen voimat olivat vielä liikaa hänelle, mutta Carl oli jälleen oppinut hieman lisää. Yhden viisauden hän oppi runon muodossa:

"Be a man either great or small in size,
Colonel Colt will equalize"

Pian Carl varasti itselleen isokaliiperisen Colt revolverin, pisti sen takkinsa alle veljeltään varastaman liivin taskuun ja meni kouluun. Välittömästi penkilleen päästyään hän sanoi saarnaajalle hoitelevansa tämän jos pieksemiset eivät loppuisi. Mies ei uskonut uhittelevaa poikaa, vaan otti välittömästi piiskan kouraansa ja käski Carlia tulemaan luokan eteen rangaistusta varten. Carl ei totellut. Saarnaaja tuli hänen luokseen ja alkoi heilumaan piiskansa kanssa sekä repimään Carlia takista ja liiveistä ylös. Carl piteli kaksin käsin penkistään kiinni periksiantamattomasti taistellen, kunnes liivin napit pettivät ja saarnaaja kaatui lihavalle perseelleen lattialle revolverin tippuessa mukana. Mies katsoi asetta pelosta ja hämmennyksestä jähmettyneenä. "Mein Gott, ase, ase!" Carl käytti tilanteen hyväkseen ja nappasi Coltin käteensä, osoitti sillä saarnaajaa päähän ja painoi liipaisinta. Toisen kerran, ehkä jopa kolmannen kerran. Mutta ase ei lauennut ja Carl arvioi tilanteen niin kuumaksi, että hänen oli paras häipyä. Hän juoksi kotiinsa kertoakseen millaisen miehen opetuksessa hän eli ja toivoen veljiensä hoitavan homman loppuun. Sen sijaan saarnaajan versio tarinasta oli jo kulkeutunut kotiin ja ennenkuin Carl ehti kertoa asioiden oikean kulun, veljet olivat hänen kimpussaan hakaten, potkien ja kuristaen häntä.

Tuona iltana 14-vuotias Carl uusi aikomuksensa lähteä länteen ryhtyäkseen lehmipojaksi ja ampuakseen intiaaneja. Saarnaajan työ saisi jäädä, samoin perhe. Hän aloitti kulkurina ja matkusti junissa jäniksenä. Lännessä hän nukkui missä milloinkin, mm vaunuissa, navetoissa ja vajoissa. Ruokansa hän kerjäsi ja käytti valehtelijan taitojaan hyväkseen kertoessaan mitä sydäntäriipaisevampia kovan onnen tarinoita ja miten paljon hän rakasti Jeesusta. Varastaminen ja lyhyet työkeikat kuuluivat myös toimenkuvaan, mutta ihmisten hyväksikäyttäminen oli pääelinkeino.

Eräänä iltana hän matkusti yksin lämpimässä ja heinillä täytetyssä tavaravaunussa ja etsi itselleen juttuseuraa. Carl käveli läpi junan ja löysi toisesta vaunusta neljä isoa pummia kylmissään, jotka hän kutsui vaunuunsa. Pian junan lähdettyä matkaan miehet alkoivat kilpaa kehumaan Carlia ja lupasivat tälle kaikki rikkaudet maan ja taivaan väliltä. Ensiksi hänen pitäisi tehdä vain yksi asia. Carl tajusi mistä oli kyse ja kieltäytyi. Mutta kiellot kaikuivat kuuroille korville ja miehet pakottivat pojan himojensa kohteeksi. Carl itki, rukoili ja aneli armoa, mutta mikään niistä ei auttanut häntä.

Toinen vastaava tapaus sattui eräänä sunnuntai-iltapäivänä. Carl oli nälissään ja rutiköyhä mennessään houkuttelevaan talliin. Hän toisti miehille ulkomuistista opitut tarinat ja muisti jälleen vakuutella rakastavansa Jeesusta. Miehet osoittivat hänelle myötätuntoa ja juottivat hänet vahvaan humalaan. Juottamista jatkettiin kunnes Carl oli tajuton ja hänet raiskattiin toistamiseen. Nämä tapahtumat tekivät hänestä entistä surullisemman ja sairaamman, mutta myös entistä viisaamman. Tästedes hän olisi yksin aina kun se olisi mahdollista.


"I figured that if I was strong enough and clever enough to impose my will on others, I was right"


Muutaman kuukauden vaellettuaan ympäri maata, Carl jäi kiinni murrosta ja hänet tuomittiin vankilaan pariksi kuukaudeksi. Sieltä hänet siirrettiin poikakotiin Milesiin, Montanaan, missä hän vietti vuoden. Arki kului töitä tehdessä, ja tietysti pakoa yrittäessä. Rangaistuspuoli oli myös Milesissä kunnossa ja Carl sai "omavartijakseen" entisen ammattinyrkkeilijän, jonka työnkuvaan kuului vahvan ja uhkaavan pojan valvominen sekä kurittaminen. Carl uhmasi vartijaa lyömällä tätä päähän painavalla tammesta tehdyllä laudalla, minkä päässä oli pari kiloa rautaa lisätehoa antamassa. Isku ei tappanut miestä, mutta isottelu loppui hänen osaltaan siihen. Tosin hän sai tästä hyvästä lukuisia pahoinpitelyjä muilta vartijoilta. Koska 14-15 vuotiasta poikaa ei voinut lähettää läänin vankilaan, teki kasvatuslaitoksen henkilökunta kaikkensa saadakseen Carlin kärsimään. Esimerkiksi hänet lähetettiin ympärileikkaukseen, jotta hän lopettaisi masturboimisen. Carl ei ikinä ymmärtänyt miten tämä toimenpide muka olisi vaikuttanut hänen rakkaaseen harrastukseensa. Myös uskonnonopetus kuului kasvatukseen, aivan kuten Red Wingissä.

Carl ystävystyi Jimmie Benson nimisen pojan kanssa ja pian he pakenivat yhdessä. Jimmiellä oli pistooli, minkä hän antoi Carlille koska tämä oli heistä kahdesta häijympi ja valmiimpi käyttämään sitä. Vihamielinen kaksikko toivoi tapaavansa vankilan henkilökuntaa muurien paremmalla puolella, ja vaikka niin ei todennäköisesti tapahtuisikaan, he päättivät tyydyttää kostonhimoaan muihin ihmisiin. Niin he rähjäsivät kaikille ja ryöstivät kaikkia sekä tuhosivat kaikkea mielensä mukaan. Pojat myös opettivat toisilleen hyödyllisiä taitoja. Esimerkiksi Jimmie opetti Carlille miten ryövätä kirkkojen kolehteja ja Carl opetti Jimmielle miten sytyttää kirkot tuleen kun kolehdit oli tyhjennetty. Tämä olikin heidän lempipuuhaansa kunnes parivaljakko suuntasi niinkin kauas kuin Fargoon, Pohjois-Dakotaan. Siellä pojat erosivat ja molemmat jatkoivat taivaltaan hieno puku päällään, n. 150 dollaria taskussa sekä lukuisia kelloja, koruja ja muita varastettuja arvoesineitä matkassa. Carl teki parin päivän pikavisiitin kotiinsa ja suuntasi sitten takaisin länteen.

Helenassa, Montanassa, eräässä saluunassa ollessaan Carl tapasi armeijan värvääjän. Kersanttismiehen sotilaallinen olemus teki 16-vuotiaaseen nuoreen mieheen vaikutuksen ja hän valehteli ikänsä värväytyäkseen muiden alaikäisten ja laitoskierteessä eläneiden rikollisten kanssa. Carl ei sopeutunut armeijan kuriin ja ennen pitkää hän päätyikin tappelemaan sekä varastamaan. Varkaudesta hänet tuomittiin ensi kertaa pidemmäksi ajaksi vankilaan. Tuomio tulisi olemaan kolme vuotta ja paikkana tulisi olemaan Fort Leavenworthin sotilasvankila. Tuomion allekirjoitti silloinen sotaministeri, myöhemmin Yhdysvaltojen presidentti, William Howard Taft. Taftin luokse Carl Panzram päätyisi vielä myöhemmin.

Toukokuun 20. päivä, 1907, nuori mies saapui Fort Leavenworthin sotilasvankilaan ja sai numerokseen 1847. Vankilassa kuri oli, kuten odottaa saattoi, sotilaallista ja rangaistukset ankaria. Uudet vangit sijoitettiin automaattisesti toiseen luokkaan, josta oli hyvällä käytöksellä mahdollisuus ponnistaa ensimmäiseen luokkaan, missä oli enemmän vapauksia. Sen sijaan jos osoitti kapinahenkeä kakkosluokassa, alennettiin vanki kolmanteen luokkaan, missä tämä todellakin joutui koville. Erilaiset ruumiilliset rangaistukset olivat yleisiä ja komppaniassa vallitsi täysi hiljaisuus. Harjoitukset olivat rankkuudessaan julmia ja pienestäkin sääntöjen rikkomisesta saattoi seurata koko komppanian seisottaminen asennossa läpi yön. Työ oli silkkaa orjatyötä ja ruoka ala-arvoista. Pakoyrityksestä sai muistoksi painavan rautakuulan nilkkaan kiinni. Panzram oli lähes koko vankeusaikansa kolmannessa luokassa ja kaikki yllämainitut rangaistusmetodit tulivat hänelle tutuiksi. Työkseen hän hakkasi pihalla kalliota n. kahdeksan kilon painoisella lekalla. Kuusi kuukautta rangaistuksestaan hän kärsi n. 20 kg painava rautakuula nilkkaansa kiinnitettynä, päivin ja öin. Olosuhteet ja työ olivat niin rankat, että Carl lopetti väliaikaisesti masturboimisen, jotta jaksaisi paremmin suoriutua tehtävistään. Ainoa hyvä puoli vankilassa olikin, että siellä ei tuputettu uskontoa. Panzram onnistui ilokseen sytyttämään vankilan yhden työpajan tuleen, eikä jäänyt siitä ikinä kiinni. Vahingot olivat jälleen huomattavaa 100 000 dollarin luokkaa.

Panzram oli vapautuessaan 20-vuotias, 180cm pitkä ja elopainoa oli n. 85kg. Hän oli kasvanut vahvaksi kuin härkä ja omasi roihuavan, mutta hallitun, vihan liekin sisällään. Ennen porteista ulos käveltyään hän oli jälleen kerran vakuutellut miten paljon hän rakasti Jeesusta, miten hyvä nuorimies hän oli ja miten paljon hyvää suoritettu tuomio oli hänelle tehnyt. Henkilökunta kertoi hänen olevan nyt puhdas synneistään ja kehoittivat häntä elämään hurskaasti. He antoivat Panzramille matkaan viisi dollaria, vaatteita sekä lipun Denveriin, Coloradoon. Panzramilla ei ollut mielessään muuta kuin vakaa päätös aloittaa helvetilliset rähinät jokaisen kanssa jokaisella mahdollisella tavalla ja jokaisella hetkellä ja jokaisessa mahdollisessa paikassa.


"I was a pretty rotten egg before I went there, but when I left there, all the good that may have been in me had been kicked and beaten out of me long before"


Denveriin päästyään Carl Panzram joutui heti ryöstetyksi. Päästäkseen jotenkuten alkuun, hän meni muulinajajan tiloille töihin. Panzram työskenteli siellä vain muutaman viikon ajan, mutta hän onnistui tappelemaan miltei kaikkien alueella liikkuvien ihmisten kanssa. Muulinajaja antoi rähjääjälle potkut ase kohdistettuna häntä kohti. Palkallaan Panzram osti itselleen ison aseen ja suuntasi punaisten lyhtyjen alueelle syömään, juomaan ja ottamaan tuon alueen Denveristä haltuunsa koko illan ajaksi. Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan, sillä seuraavana päivänä Panzram heräsi kujalta huonovointisena. Hän huomasi olevansa aseeton ja rahaton. Hänellä ei ollut takkia, hattua tai kenkiä. Päälaessa jomotti tuoreet kuhmut. Mutta pahin oli vielä tulossa. Noin viikon kuluttua Panzram huomasi saaneensa myös ykkösluokan tippurin. Nuori mies päätti tapahtuneen johdosta, että jatkossa olisi viisainta pysytellä erossa naisista. Muutamaa yksittäistapausta lukuunottamatta hän pysyi päätöksessään.

Lähdettyään Denveristä Carl kierteli ympäriinsä, varasti aina kun mahdollista ja teki vanhat temput muutamalle kirkollekin. Tie vei Hutchinsoniin, Kansasiin, missä Panzram sai töitä ratsastajana eräässä Villi länsi-aiheisessa esityksessä. Työtä kesti vain viikon ajan, mutta sinä aikana Carl tappeli kuin riivattu ja löi lähes jokaista paikalla olevaa elävää olentoa, mukaanlukien hevosia ja härkiä. Potkut saatuaan Panzram kulkeutui alueelle, jossa Kansasin armeija piti leiriään. Sieltä hän varasti teltan sekä kaura- ja ohrasäkkejä. Vartijana toiminut poika yllätti varkaan, mutta ei antanut elämän kovettamalle hurjapäälle vastusta. Panzram nappasi sotilaan kiväärin, heitti sen hevosten joukkoon ja juuri kun hän oli aloittamassa ruumillisen kurittamisen, ryntäsi paikalle kirjaimellisesti tuhansia asetovereita. Oli aika vaihtaa maisemia.

Sedaliassa, Missourissa, paikalle ilmaantui karnevaalikulkue, joka valitteli huonoa onneaan. Heidän hevostelttansa oli nimittäin varastettu kulkueen ensimmäisenä yönä. Panzram katosi paikalta nopeasti ja vähin äänin. Hän matkasi St. Louisiin, missä Illinois Central Railroad palkkasi hänet vartijaksi ja rikkuriksi. Työt alkoivat ensin Centraliassa, Illinoisissa, missä vastapalkattu vartija mätki jokaista näkemäänsä lakkoilijaa. Lakkoilijoita ei kuitenkaan ollut tarpeeksi täyttämään Panzramin työintoa, joten hän alkoi myös tappelemaan muiden vartijoiden kanssa. Yhtiö lähetti hänet Cairon kaupunkiin, missä töitä riittäisi.

Carl Panzram nousi junasta ja liiton lakkovahti tuli hänen luokseen esittäen kysymyksen hänen työstään. Panzram löi miestä. Lakkovahti puhalsi pilliinsä hälyttääkseen apua, ja Panzram häipyi raportoidakseen itsestään uudelle pomolleen. Mukanaan hänellä oli entisen pomon kirjoittamat suositukset ja uusi pomo luki paperit läpi tyytyväisenä myhäillen. Pomo nousi tuoliltaan, taputti Panzramia selkään ja kehui miten mainio kaveri tämä oli. Pomo osoitti hänelle työkohteen ja antoi käskyn iskeä pää irti jokaiselta, joka oli alueella ilman hyvää syytä. Carl hoiti työnsä kiitettävin arvosanoin - jopa niin hyvin, että ei mennyt aikaakaan kun Cairossa alettiin himoitsemaan uuden vartijan päänahkaa.

Seuraavana lauantaina, eli ensimmäisenä palkkapäivänä, Panzram suuntasi punaisten lyhtyjen alueelle viettämään iltaa. Saluunassa hän tapasi mukavan hepun, joka lupasi hankkia Carlille tasokasta naisseuraa loppuillaksi. Mutta miehen pitäisi ensin tehdä yksi puhelinsoitto. Hän teki niin ja palasi. Pian he lähtivät ulos ja kävelivät ympäri katuja. Mies johdatti Panzramin kulman taakse missä odotti kymmenkunta isoa ja vihaista lakkoilijaa. He kaikki paloivat halusta nähdä oliko uusi vartija niin kova tappelemaan kuin tämä oli antanut ymmärtää. He pieksivät Carlin ja poliisit korjasivat hänen ruhjoutuneen kehonsa putkaan. Panzramin pomo järjesti hänet ulos sieltä ja antoi hänelle lipun itäiseen St. Louisiin sekä kirjeen siellä odottavalle uudelle pomolle. Junassa utelias Carl avasi kirjeen, luki sen ja jostain syystä päätti, että vartijan hommat saivat jäädä.

Panzram alkoi haikailemaan vallankumouksesta kuumottavaan Meksikoon. Hän tuumi, että olisi helpompaa hakata meksikaaneja kuin kovaksikeitettyjä ratatyöläisiä. Sitä paitsi hän oli kuullut, että siellä kirkot olivat täynnä kultaa ja hopeaa. Panzram lähti matkaan ja varasteli aina kun mahdollista. Jacksonvilleen, Teksasiin, päästyään hänellä oli matkassa kaksi iso kaliiperista asetta, hieman rahaa ja kiharahiuksinen, punaposkinen lihava poika. Jacksonvillessä poliisit takavarikoivat aseet ja tuolloin Jeff Davis pseudonyymiä käyttänyt Panzram sekä poika lähetettiin tietöihin pieneen teksasilaiseen kaupunkiin, Ruskiin. Carlin nilkkoihin kiinnitettiin kahleet ja poika vietiin paikan johtajana toimineen herra Taten hoiviin. Herra Tate ottikin pojan aina öisin telttaansa nukkumaan. Muutaman viikon kuluttua Tatella ja eräällä hänen virkailijallaan tuli jostain asiasta niin kova riita, että he lähes ampuivat toisensa. Virkailija meni piirikunnan puheille ja teki valituksen työmaan olosuhteista ja pian paikka joutui virkavallan syyniin sillä seurauksella, että Tate erotettiin tehtävistään. Poika sijoitettiin muiden vankien sekaan nukkumaan ja hän kertoi Panzramille millaisia hinttejä ja rappiollisia kristittyjä sekä herra Tate että valituksen tehnyt virkailija olivat. Carl kun oli luullut, että Tate yritti vain pelastaa pojan sielun.

Tuomio kesti 40 päivää ja sen kärsittyään Carl Panzram kysyi uudelta johtajalta voisiko tämä vapauttaa hänet kahleista. Johtaja veti Carlia turpaan. Seuraavana päivänä hän koitti paeta, mutta jäi kiinni. Hänet vietiin takaisin ja piiskattiin. Tuomiota tuli 20 päivää lisää ja sen jälkeen hän meni jälleen johtajan puheille ja kysyi saman kysymyksen uudestaan. Johtaja antoi jälleen saman vastauksen. Seuraavana päivänä Panzram yritti uudestaan pakoa, mutta jäi taas kiinni. Viiden päivän kuluttua hän viimeinkin onnistui ja pian hän matkusti junalla Houstoniin, Teksasiin, missä matka keskeytyi kaupungissa raivoavan suuren tulipalon vuoksi.


"I walked through the town, enjoying the sights of all the burning buildings and listening to the tales of woe, the moans and sighs of those whose homes and property were burning"


Ihmiset pyysivät häntä pelastamaan heidän omaisuuttaan. Panzram teki kuten pyydettiin, mutta ei suinkaan heidän hyväkseen. Tuon yön jälkeen Carlilla riitti vaatteita kuukausiksi eteenpäin ja varastetut tavarat pitivät hänet varakkaana kunnes hän pääsi El Pasoon, Teksasiin. Siellä Panzram ylitti Meksikon rajan ja suuntasi Juareziin, missä hän yritti liittyä armeijaan, mutta häntä ei värvätty. Panzram suuntasi Del Rioon ja lyöttäytyi yhteen nuoren neljäsosaintiaanin kanssa pariksi viikoksi. He ratsastivat pieneen kylään, missä he tapasivat ratatyöläisen, joka sanoi omistavansa 35 dollaria. Kaksikko kiinnostui miehestä välittömästi ja he houkuttelivat hänet matkaansa. He kulkivat muutaman kilometrin verran kunnes tulivat otolliselle alueelle, jossa oli paljon pensaikkoa eikä asutusta lähellä. Kaksikko johdatti miehen syrjään muutaman sadan metrin päähän tiestä ja siellä he sitoivat sekä ryöstivät tämän. He eivät ehtineet matkata kauas kun poika sanoi menevänsä takaisin sitomaan miehen uudestaan, koska Panzram oli tehnyt hätiköityä työtä. He palasivat paikalle ja huomasivat, että mies oli juuri pääsemässä vapaaksi. Tällä kerralla "intiaani" sitoi miehen. Ensin hän otti miehen vyön pois, antoi housujen tippua ja sitoi jalat yhteen. Sitten hän sitoi miehen kädet selän taakse, minkä jälkeen hän vielä sitoi kädet ja jalat toisiinsa kiinni. Tämän jälkeen hän tunki sukan miehen suuhun, sitoi suun nenäliinalla ja lopuksi sitoi koko miehen puuhun kiinni. Panzram ei ollut vielä tyytyväinen. Hän päätti raiskata miehen siihen paikkaan. Panzram pyysi apuriaan toimimaan samoin, mutta tämä kieltäytyi. Kaksikko jätti miehen sinne ja molemmat jatkoivat omaa taivaltaan.


"He is still there unless the buzzards and coyotes have finished the last of him long ago"


Del Riosta matka jatkui Agua Prietaan, missä Panzram liittyi Pohjois-Meksikon armeijan muukalaislegioonaan. Vietettyään legioonassa noin kuukauden ajan, Panzram huomasi pettymyksekseen, että kaikki kirkot oli ryöstetty ennen häntä. Koska liikeasiat eivät ottaneet tuulta alleen, hän karkasi legioonasta varastetulla hevosella. Panzram ratsasti hevosensa kuoliaaksi ja juoksi melkein itsensäkin hengiltä matkallaan takaisin rajan tutummalle puolelle. Hän piti itsensä kiireisenä ryöstämällä kanakoppeja jossain päin Tyynenmeren rannikkoa, sekä polttamalla vanhoja navettoja, liitereitä, aitoja ynnä muita vastaavia. Jos näköpiirissä ei ollut muuta poltettavaa, hän sytytti tuleen ruohoa, metsiä, mitä tahansa. Panzram ampui pistoolillaan sokkolaukauksia maanviljelijöiden taloja kohti ja jos hän näki hevosia tai lehmiä aitauksissa, niin hän päästi ne vapaaksi.

Öisin rahtivaunuissa matkustaessaan hän etsi aina jotain ammuttavaa tai kulkureita. Hän tarkkaili heitä ja jokainen, joka ei ollut liian kuluneen näköinen kelpasi hänelle. Iällä, pituudella, painolla tai ihonvärillä ei ollut väliä, kunhan he vain olivat ihmisiä. Tällä välin virkavalta etsi kuumeisesti kasvotonta tuhopolttajaa ja varasta, ja poliisit lähestyivätkin Panzramia pariin otteeseen päiväsaikaan. Silloin Panzram ei kantanut asetta mukanaan, vaan hän oli jättänyt sen piilopaikkaan, ja taskuissaan hänellä oli Raamattu, rukouskirja sekä pieni tilikirja, mihin hän oli kirjoittanut täyttä soopaa erilaisista työpaikoista, joissa hän muka oli työskennellyt. Joka kerta kun poliisi tarttui häneen, hän esitti vanhaa tuttua uskovaisen roolia ja vakuutteli miten paljon hän rakasti Jeesusta ja miten rehellinen sekä ahkera kansalainen hän oli.

Fresnossa, Kaliforniassa, Panzram sai 120 päivää varastettuaan polkupyörän. Kuukauden kuluttua hän pakeni. Panzram haki aseensa sekä muita tavaroita piilopaikasta ja suuntasi kohti Tyynenmeren rannikon pohjoisosaa. Junassa hän matkusti samassa vaunussa kahden pummin kanssa, joista etenkin nuorempi kiinnosti häntä. Panzram oli juuri aloittelemassa nuoremman pummin kanssa, kun jarrumies saapui vaunuun esittämään kovaan ääneen kysymyksiä keitä he olivat, mistä he tulivat ja mihin he olivat menossa. Panzram otti tykkinsä esiin ja sanoi, että hän matkustaa ympäri maailmaa tehden ihmisille hyvää, ja kysyi oliko hänellä jotain mitä herra jarrumies halusi. Mies vastasi kieltävästi, ja alkoi todistelemaan miten hyvä kaveri hän oli ja että hän ei ikinä heittänyt matkustajia ulos junasta. Hän antoi heille luvan jäädä junaan. Hän antoi myös kellonsa. Hän jopa laski housunsa nilkkoihin. Kun Panzram oli lopettanut, hän pyysi kahta pummia tekemään samoin, mutta he kieltäytyivät. Panzram komensi sekä heilutteli revolveriaan ja pian myös pummit raiskasivat jarrumiehen. Tämän jälkeen Panzram heitti heidät kaikki ulos junan kulkiessa 20-30 km tuntivauhtia.

Dallesissa, Oregonissa, hänet tuomittiin Jack Allenina ryöstöstä, päällekarkauksesta ja sodomiasta. Muutaman kuukauden kukuttua hän karkasi. Seattlessa "Allen" sai 30 päivän tuomion. Harrisonissa, Idahossa, hän joutui myös telkien taakse. Hän yritti kerran paeta sytyttämällä tulipalon vankilaan, mutta hän jäi siitä kiinni. Pian hän oli istumassa Wallacessa, Idahossa, jälleen nimellä Jeff Davis. Muutaman kuukauden kuluttua Panzram otettiin kiinni murrosta Chinookissa, Montanassa. Hänet tuomittiin vuodeksi Deer Lodgen vankilaan ja siellä hän tapasi vanhan kaverinsa, Jimmie Bensonin, joka istui 10 vuoden kakkua ryöstöstä. Noin kahdeksan kuukauden istumisen jälkeen Panzram pakeni. Viikko myöhemmin hänet pidätettiin murrosta Three Forksissa, Montanassa, Jeff Rhoades- nimisenä. "Rhoades" sai vuoden tuomion ja hänet lähetettiin istumaan Deer Lodgeen, missä hänet tuomittiin toiseksi vuodeksi aiemmasta vankilapaosta. Vankilassa ei ollut töitä kuin harvoille ja Panzram kulutti aikaa sellissään. Joka sellissä oli kaksi vankia ja jokainen vanki sai valita haluamansa sellikaverin ja vaihtaa tämän milloin tahansa teki mieli. Panzramin sellikaverit vaihtuivat usein.


"I was so busy committing sodomy that I didn't have any time left for to serve Jesus as I had been taught to do in those reform schools"


Panzram istui yhteensä 23 kuukautta ja vapautuessaan hänelle vakuuteltiin hänen olevan puhdas synneistään ja he kehoittivat häntä elämään hurskaasti. Hän sai matkaan viisi dollaria, vaatteita sekä lipun. Hän suuntasi Astoriaan, Oregoniin.

Carl Panzram oli nyt 23-vuotias. Vankila, väkivalta ja kova elämä olivat jättäneet häneen jälkensä. Hän oli hiljainen, kova, leveäharteinen, kaljuuntuva ja hänen silmissään oli outo katse. Karun komea ulkonäkö vetosi naisiin, mutta hän ei ollut ollut heidän kanssaan Denver-episodin jälkeen. Astoriassa olisi kostean yöelämän lisäksi ollut kevytkenkäisiä naisia vaikka joka sormelle, mutta se ei kiinnostanut Panzramia. Hän oli sitä paitsi lähes rahaton ja nyt hänellä oli aikomuksena hankkia itselleen merimiehen tarvikkeet sekä passi. Muutama päivä myöhemmin hänet pidätettiin kun hän yritti kaupata hopeakelloa. Kello oli varastettu muiden arvotavaroiden mukana Astorian pankinjohtajalta. Panzram vietiin telkien taakse ja hän esitti nimekseen Jeff Baldwin. Baldwinille annettiin mahdollisuus kevyeen tuomioon jos hän paljastaisi missä loput pankinjohtajan tavarat olisivat. Hän suostui ja johdatti tapausta hoitaneen sheriffin miehineen piilopaikalle. Tavarat päätyivät omistajalleen, mutta kevyen tuomion sijasta tuomarin vasara paukautti Panzramille seitsemän vuoden tuomion.

Kun hän käveli sisään vankilaan, vartijat nauroivat hänelle päin naamaa. Kun he olivat häipyneet, Panzram lukitsi kaikki muut vangit selleihinsä ja tukki vartijat eristyksiin. Sitten hän aloitti mittavan urakkansa. Hän repi irti pattereita ja höyryputkia, tuhosi sähkökaapeleita ja helloja, rikkoi kaikki astiat ja näköpiirissä olevat huonekalut, pilasi ruuat, repi kirjat kappaleiksi ja aiheutti kaikkea keksimäänsä hävitystä sekä vauriota. Lopuksi hän kokosi suuren kokon kaikesta sytytyskelpoisesta rojusta ja sytytti sen palamaan. Vartijat pääsivät lopulta vapaaksi ja antoivat Panzramille kovan selkäsaunan. Hän yritti esittää hullua, mutta lääkärit eivät uskoneet häntä. Vuonna 1914 Jeff Baldwinina tuomitun miehen tie vei todella pahamaineiseen Oregonin valtionvankilaan, minkä tuskaa huokuvien muurien sisällä nuoren psykopaatin sydämessä roihuavat liekit saisivat lisää ravintoa.


"I defied the warden and all of his officers to make me"


Panzram vannoi kuuluvasti, ettei ikinä istuisi annettua seitsemää vuotta. Vankilanjohtaja Minto vannoi, että hän istuisi joka helvetin päivän tai tappaisi hänet. Kun Carl saapui vankilaan, oli koko laitos kiehumispisteessä. Vankilanjohtaja oli kokeneen henkilökunnan puutteessa palkannut lukuisia entisiä vanhan koulukunnan vartijoita, joiden sadistinen maine eli vankien keskuudessa. Eräs heistä oli Jim Cooper, joka oli jo kuullut "Jeff Baldwinin" yhden miehen kapinasta Astoriassa. Cooper oli keskimittainen mies ja hän rakasti ruusuja sekä virsejä. Hänen lempikeinonsa murtaa niskuroiva vanki oli sitoa tämä kiinni pylvääseen ja piiskata tätä yhdeksänhaaraisella ruoskalla. Näin hän teki myös "Baldwinille".

Panzram sijoitettiin B-osaston viimeiseen selliin. Seuraavana aamuna hän kasteli erään vartijan sontaämpärinsä sisällöllä. Pieksemisen jälkeen raivosta ja kivusta huutava vanki kiinnitettiin käsiraudoilla pimeän eristyssellin oveen kiinni. Siellä hän vietti 30 päivää. Oregonin valtionvankilassa kiduttaminen oli yleistä ja monet metodit olivat uusia jopa kokeneelle Carlille. Hän kirjoittikin jälkeenpäin, että vaikka Espanjan suurinkvisiittori Tomás de Torquemadan kidutuskeinot olivatkin nerokkaita (hän oli tutustunut aiheeseen vieraillessaan museoissa ja katedraaleissa Espanjassa), olivat ne auttamattoman vanhanaikaisia kun vertailukohteeksi otettiin 1900-luvun alun vankiloissa käytetyt keinot. Aikakauden kidutusvälineillä ja -keinoilla oli värikkäitä nimiä, kuten The Snorting Pole, The Restraint Machine, A Dose Of Salts ja The Humming Bird.

Panzram yritti jatkuvasti pakoa, ja jos hän ei itse voinut paeta, hän teki kaikkensa auttaakseen muita pakenemaan. Hän mietti ja punoi juonia. Hän neuvoi erästä hieman yksinkertaista, mutta vahvaa kaveria hankkimaan itselleen työn vankilan farmilta. Kaveri sai työn ja Panzramin lisäohjeita noudattamalla hän onnistui pakenemaan. Taakseen hän jätti pahoin haavoittuneen vartijan ja matkassaan hänellä oli tämän 38-kaliiperinen revolveri. Itse vankilanjohtaja Minto osallistui etsintöihin ja päätyi karkurin päähän ampumaksi. Karkuri saatiin kiinni ja hänet ammuttiin kun hänet oli riisuttu aseista.


"There was hell to pay for sure"


Kuolleen vankilanjohtajan tilalle tuli hänen veljensä, joka päätti tehdä vankien elämästä silkkaa piinaa. Panzram otti haasteen vastaan ja teki kaikkensa antaakseen samalla mitalla takaisin. Pakoyritysten lisäksi hän mm sytytti tulipalon vankilan myymälään, mikä teki mittavaa tuhoa. Jälleen kerran 100 000 dollaria Panzramin ansiolistalle. Tästä tuhotyöstä hän jäi kuitenkin kiinni ja hänet heitettiin eristykseen riutumaan kahdeksi kuukaudeksi.

Uusi vankilanjohtaja rakennutti härkäaitauksen (eng. bullpen), eräänlaisen pienen vankilan ison vankilan sisään. Siellä kuri olisi vielä kovempaa, sellit vielä ahtaampia ja sinne päätyisi kaikki ongelmatapaukset. Vangit katsoivat miten uudet punaiset tiilit alkoivat nousta vankilan keskeltä. Vartija Cooper valvoi tyytyväisenä työn edistymistä. Aitauksen tapoihin kuului mm vankien kävelyttäminen ympyrässä koko päivän ajan. Puhuminen ja sivuille katsominen oli ankarasti kielletty. Liian nopeasta ja hitaasta kävelyvauhdista rankaistiin välittömästi kovaa. Panzram laski ympyrän 102 askeleen mittaiseksi. Ruokaa, eli vettä ja leipää, sai kerran päivässä. Ruokailu hoidettiin jokaisen vangin syödessä kerrallaan vartijoiden valvovan silmän alla ja muiden vankien odottaessa vuoroaan sellissä. Pienikin rike tiesi pamppua. Oikeudenmukaisuus oli todella häilyvä käsite. Kerran eräs vanki sai käskyn vartijalta. Hän alkoi toteuttamaan käskyä, mutta sai pian toiselta vartijalta uuden käskyn. Vanki jätti ensimmäisen tehtävän kesken ja aloitti toisen. Tästä häntä rankaistiin 30:llä ruoskaniskulla. Kun vanki alkoi tapahtuneesta raivostuneena riehumaan eristyssellissä, vartija löi häntä messinkilukolla päähän niin kovaa, että hän sai kallonmurtuman.

Panzramin viha Mintoa kohtaan kasvoi entisestään kun tämä eväsi häneltä mahdollisuuden työhön vankilan pellavatehtaassa. Se oli ainoa paikka koko vankilassa missä oli mahdollisuus tienata rahaa. Panzram sytytti tehtaan palamaan. Tulipalo saatiin sammumaan ja vahingot olivat 20 000 dollarin luokkaa. Sytyttajä jäi kiinni ja hänet lukittiin eristykseen. Kuvernööri lähetti vankilaan tutkimusryhmän etsimään todisteita kovasta voimankäytöstä. Todisteita löytyi ja vankilanjohtaja Minto sai varoituksen. Se ei kuitenkaan muuttanut asioita mihinkään suuntaan. Pian eräs vanki ammuttiin kun hän oli heittänyt vartijaa kivellä.

Panzram tajusi, että asiat eivät tulisi helpottumaan, joten hän alkoi osoittamaan mieltään hakkaamalla sontaämpärillä sellin ovea ja huutamalla törkeyksiä yötä päivää. Muut härkäaitauksen vangit tekivät samoin. Meteli kuului ympäri vankilaa. Panzramilla oli vaikutusvaltaa muihin vankeihin ja Minto pisti hänet jälleen eristykseen. Muutaman päivän kuluttua Minto kuitenkin antoi hänelle uuden mahdollisuuden keittiön polttopuunkantajana. Muut vangit katsoivat ihmeissään vihaisesti tuijottavaa, itsekseen puhuvaa ja koko ajan pahapäisemmäksi yltyvää miestä. Yhtäkkiä Panzram pudotti polttopuut sylistään ja alkoi raivoamaan kirveen kanssa. Hän rikkoi kirveellä käyttämättömien sellien lukkoja. Vartijat hakkasivat hänet ja hän joutui takaisin härkäaitaukseen.

Epätoivoisten vankien epätoivoiset pakoyritykset lisääntyivät ja Minto tehosti vankien valvontaa. Vartijat kävivät tunnin välein taskulampulla osoittelemassa nukkuvia vankeja ja käskivät heidän liikkua. Katkonaiset yöunet kiristivät vankien hermoja entisestään. Ilmapiiri oli jo niin räjähdysherkkä, että vartijat eivät enää uskaltaneet mennä ulos vankien kanssa samaan aikaan. Kaksi vankia piilotti rautasahan ja he onnistuivat yöllä sahaamaan sellin lukon auki ja pakenemaan. Myös Panzramilla oli sellissään saha, mutta se löydettiin. Tästä hyvästä, ja koska vartijat eivät voineet rankaista karkuteillä olevia vankeja, he rankaisivat Carlia ja hänen sellikaveriaan ruiskuttamalla paloletkulla heidän alastomia vartaloitaan kunnes ne olivat mustelmista sinimustia.


"This is more than 10 years ago but still every time I catch an Oregonian I give him hell"


Vankilapaosta tehtiin suuri uutinen ja Minto sai lähteä. Hänen tilalleen tuli entinen armeijan kapteeni, mies nimeltä Charles A. Murphy. Uuden vankilanjohtajan keinot olivat radikaaleja ja ne poikkesivat huomattavasti yleisistä tavoista. Hän ei tuputtanut uskontoa eikä käyttänyt väkivaltaa tai muita brutaaleja rangaistuskeinoja. Vangit, jotka halusivat harjoittaa uskontoa, saivat tehdä niin. Jos vanki rikkoi käskyjä, häntä rankaistiin lukitsemalla hänet selliin, missä oli peti ja hänelle annettiin kolme ateriaa päivässä, kirjoja luettavaksi ja mahdollisuus harrastaa liikuntaa kahdesti päivässä. Aluksi Panzram piti miestä hulluna. Sitten hän piti tätä hölmönä. Seuraavaksi hän ajatteli, että Murphyn täytyy olla hieman hintti. Carl oli joka kerta väärässä.

Murphy teki lukuisia uudistuksia vankilaan. Hän lakkautti härkäaitauksen, lopetti kurjimpien eristyssellien käytön ja määräsi pahimmaksi rangaistukseksi perunoiden kuorimisen. Tästä Murphy saikin lempinimen Spud, Pottu. Hän satsasi ruuan laatuun, lisäsi töitä vähentääkseen toimettomuutta ja korjautti vankilan puhelinlinjat. Kuluvasta talvesta tuli rauhallinen vankien ollessa aiempaa tyytyväisempiä. Panzram hautoi silti koko ajan pakoa. Hän jäi pian kiinni sellin kaltereiden irroittamisesta ja hänestä tehtiin ilmoitus Murphylle. Murphy sai tietää, että Carlia oli rankaistu pakoyrityksistä jo kahdeksan kertaa. Murphy lisäsi hänen ruoka-annoksiaan ja tilasi hänelle kirjoja sekä lehtiä luettavaksi. Panzram luki ja söi sellissään, odottaen vain uutta mahdollisuutta paeta. Se tulikin pian kun hän sai käsiinsä rautasahan ja yritti sahata sellin oven saranoita. Panzram jäi kiinni ja hänet lähetettiin Murphyn puheille.

Murphy kohteli Carlia, tai "Jeff Baldwinia", kohteliaasti. Ei huutanut tai uhkaillut. Hän sanoi kuulleensa muilta vangeilta ja henkilökunnalta, että Carl oli koko vankilan pahin mies ja varsinainen pahuuden ruummiillistuma. Panzram nyökkäili ja sanoi sen olevan luultavasti totta. Murphy ei uskonut tätä. Panzram pyysi johtajaa näyttämään pahemman miehen. Sitten hän koki elämänsä yllätyksen. Murphy pyysi Carlia vannomaan, että hän ei yrittäisi pakoa jos tämä päästäisi hänet päiväksi ulos vankilasta ja palaisi takaisin iltapalaan mennessä. Ällistynyt Panzram mietti hetken aikaa ja antoi sanansa että palaisi takaisin. Mielessään hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta pitää lupaustaan. Pottu avasi portit ja Panzramilla oli vapaus mennä minne hän halusi. Useita kertoja pakoa yrittänyt vanki hämmentyi pahanpäiväisesti.

Hän tähyili ympärilleen nähdäkseen oliko vartijat seuranneet häntä. Ei, hän oli yksin. Hän käveli hieman ja istui kiven päälle mietiskelemään. Illalla hän palasi porteille ja Pottu Murphy oli siellä odottamassa. Pottu kysyi miksi Carl ei paennut. Hän ei tiennyt. Pottu kysyi halusiko Carl luottamusvangin töitä farmilta. Hän kieltäytyi. Sisään mentyään muut vangit haukkuivat häntä hulluksi. Panzram oli itsekin vakuuttunut olevansa seinähullu ja antoi lääkärin tutkia itsensä. Hän sai terveen paperit. Murphy antoi Carlille hommia vankilan sisältä. Ensi kertaa vankilassa ollessaan hänen työt sujuivat hyvin.

Pottu perusti baseballjoukkueen ja orkesterin. Carl ei ollut ikinä saanut mahdollisuutta opetella pelaamaan, joten kentällä häntä ei nähty. Hän oli omasta mielestään myös liian tyhmä oppiakseen soittamaan mitään instrumenttia. Pottu kysyi oliko mies myös liian tyhmä kantaakseen lippua orkesterin edessä. Sen hän teki mielellään. Joka viikko 30-40 vangin orkesteri ja 10-12 vangin baseballjoukkue lastattiin kuorma-autojen tai junan kyytiin vain yksi vartija mukanaan. Näin he, tuomitut rikolliset pikkukonnista ammattirikollisiin, näpistelijöistä murhaajiin sekä raiskaajiin, matkustivat milloin mihinkin Oregonin kaupunkiin. Lehdistö seurasi tarkasti Potun edesottamuksia ja epäilijät odottivat milloin hän epäonnistuisi. Pelit ja soitinmenot jatkuivat koko kesän. Panzram sai luottamusvangin hommia ulkona. Muutamat vangit pakenivat, mutta Carl ei. Hänellä oli lupa jäädä iltaisin ulos pimeän tuloon saakka nauttimaan raikkaasta ilmasta, polttamaan savukkeita ja kävelemään.

Naiset alkoivat taas kiinnostamaan Carlia. Hän kävikin silloin tällöin lähistöllä olevassa sairaalassa, missä oli runsaasti nuoria ja hyvännäköisiä sairaanhoitajia. Yhtenä syyskuun yönä hän meni ulos erään viehättävän hoitajan kanssa. He nauttivat alkoholia ja Panzram, joka ei ollut aikoihin juonut niin paljon, juopui sekä hurmioitoi tytön kauneudesta niin paljon, että hänen silmänsä seisoivat päässä. Hän oli jo valmiiksi myöhässä kun hän lähti tytön luota ja kirosi itseään. Ulkona hän näki täysikuun loisteen ja kuuli läheltä junan vihellyksen. Se kutsui häntä.

Panzram piileskeli metsissä, kunnes varasti polkupyörän ja ajoi sillä lähellä sijaitsevaan Tangentin maalaiskommuuniin. Siellä hän murtautui taloon ja varasti ruokaa, vaatteita sekä ladatun pistoolin. Paikallinen sheriffi tunnisti Panzramin ja yritti pidättää hänet. Itseensä pettynyt Carl ei nähnyt pakopaikkaa tai vaihtoehtoja. Hän vastasi sheriffin käskyyn tulella ja tyhjensi aseensa. Pian hän istui sheriffin autossa pidätettynä. Matkalla asemalle Panzram nappasi sheriffin aseen ja koitti ampua tämän, mutta ase ei lauennut. Sheriffi löi hänet tajuttomaksi.


"After I robbed that house I felt that I would rather die than be brought back to face Spud Murphy"



Pottu oli pettynyt ja menettänyt uskonsa lippua kantavaan luottamusvankiin. Hän teki Panzramista esimerkin ripustamalla hänet härkäaitaukseen sellin oveen kiinni kahdeksaksi tunniksi vuoden 1917 syyskuun kolmena viimeisenä päivänä. Vankilan kuri koveni ja pakoyritykset yleistyivät. Vartijoita erosi. Murphyä arvosteltiin voimakkaasti ja vankilassa tehtiin tutkimuksia. Panzram sai 14 vuoden tuomion vankilapaosta, murrosta ja taponyrityksestä. Hän jäi Oregonin valtionvankilalle koko tuomion velkaa, sillä sahan, kokin univormun ja viekkauden avulla hän onnistui pakenemaan.

Maailma oli sodassa ja Panzramista oli luvattu kohtalainen palkkio. Hän pysyi jatkuvasti liikkeellä ja käytti nimeä John O' Leary. Marylandissa hän varasti hotellista 1200 dollarin edestä arvoesineitä ja New Yorkissa hän hankki himoitsemansa merimieskirjan. Panzram hyppäsi laivan kyytiin ja matkusti ensin Panamaan ja sieltä Cerro de Pascoon, Peruun, missä hän teki töitä kuparikaivoksilla kunnes tuli lakko. Hän meni Chileen ja tuli takaisin Panamaan. Bocas Del Torossa hän kuskasi öljy-yhtiön neekerimiehiä töihin. Panzram sytytti öljynporauslautan palamaan ja öljy-yhtiö lupasi syyllisestä 500 dollarin palkkion. Hän työskenteli myös Talamancassa, mutta sai pian potkut tapeltuaan kaiken aikaa.

Oltuaan Panamassa ja Costa Ricassa Panzram oppi sivistymättömien ihmisten, kuten intiaanien, tapoja. Hän piti näkemästään ja etenkin vuorilla sekä saarilla viihtyvä San Blasin intiaaniheimo teki häneen vaikutuksen. He eivät olleet "sivilisaation saastuttamia". Panzram janosi itselleen pientä kuunaria ja löytäessään mieluisen yksilön hän palkkasi alaisekseen kovaksikeitetyn merimiehen. Panzram, merimies ja apurina toiminut kolmas mies sopivat tappavansa kuunarin omistajan, kapteenin sekä nelihenkisen miehistön. Yhteensä siis kuusi miestä. Panzram ja merimies valmistautuivat tehtäväänsä huolella, kun apumies joi päänsä täyteen ja meni yksin kuunarille ja ampui kaikki kuusi miestä. Hän oli liian humalassa hallitakseen kuunaria ja hän jäi kiinni. Mies sai teostaan suhteellisen lyhyen tuomion: vain 18 kuukautta.

Panzram kävi kääntymässä Yhdysvalloissa ja matkusti Texasista Glasgoviin, Skotlantiin, missä hän ryösti laivan ja sen matkustajat. Hän kävi myös Lontoossa, Pariisissa, Hampurissa ja muissa Euroopan kaupungeissa. Panzram palasi takaisin Yhdysvaltoihin, ajoi karille ja ryösti jalokiviliikkeen Connecticutissa. Hän sai 7000 dollarin edestä tavaraa, mutta sai katukaupassa vain 1500. Hän matkusti taas Hampuriin ja vietti riehakasta elämää rahoillaan. Reilun viikon kuluttua hän oli rahaton ja matkusti takaisin Yhdysvaltoihin saman laivan kyydissä kuin oli tullutkin. New Havenissa, Connecticutissa, hän ryösti jonkun kodista tavaraa 40 000 dollarin arvosta. Tavaroissa oli merkittynä tuttu nimi: W.H. Taft. Entinen sotaministeri ja Yhdysvaltain presidentti, joka oli yli 10 vuotta sitten antanut Carlille kolmen vuoden tuomion Fort Leavenworthin sotilasvankilaan. Taftin kodista Panzram löysi myös 3000 dollaria käteisenä sekä .45 Coltin. Rahoilla hän osti itselleen purjeveneen. Veneen nimi oli Akista.


"Then I figured it would a good plan to hire a few sailors to work for me, get them drunk, commit sodomy on them, rob them and then kill them. This I done"


Carl Panzram kokosi ahkerasti viinavarastoa Akistaan varastamalla alkoholia muista veneistä. New Yorkissa ollessaan hän roikkui 25 South Streetillä ja palkkasi merimiehistä itselleen työntekijöitä ja lupasi näille aina hyvät rahat helposta työstä. Hänellä oli tapana istua iltaa veneellään palkkaamiensa miesten kanssa. Miehet söivät hyvin ja joivat vielä paremmin, ja kun he olivat tarpeeksi humalassa, he menivät nukkumaan. Sitten Panzram ampui heidät .45 Coltilla. Tämän jälkeen hän sitoi painavan kiven kunkin ruumiin ympärille, lastasi heidät soutuveneeseen, souti reilun kilometrin päähän ja upotti ruumiit. Kolmen viikon aikana Panzram raiskasi, ryösti ja murhasi yhteensä 10 miestä.

Hän ei tuntenut tunnontuskia tai syyllisyyttä. Vuosien kokemukset hakattavana, haukuttavana, nöyryytettävänä sekä kidutettavana yhdessä vuosien tuhon ja väkivallan harjoittamisen kanssa olivat valmistaneet häntä nimenomaan ihmisten tappamista varten. Lapsesta saakka palanut raivo oli nyt yhtä liekkimerta hänen sydämessään, ja iän tuoman itsehillinnän avulla hän pystyi pitämään sen paremmin aisoissa kuin nuorena. Alkoholi toi pedon usein pintaan, mutta selvinpäin hän oli systemaattinen.

Paikalliset alkoivat ihmettelemään mihin palkatut miehet katosivat ja mistä Panzram haali niin paljon tavaraa. Epäilyjen lieventämiseksi hän palkkasi kaksi miestä, jotka hän jätti henkiin. New Yorkissa Panzram ryösti jälleen yhden laivan minkä jälkeen matka jatkui Atlantic Cityn rannikolle, New Jerseyhin. Siellä Akista romuttui ja upposi lasti mukanaan. Merestä maihin uituaan hän maksoi miehille palkan ja he lähtivät omille teilleen. Carl tuli kipeäksi ja hän hakeutui erään lääkärin kotihoitoon viikoksi. Panzram antoi lääkärille palkkioksi Taftilta varastettuja jalokiviä sekä käytössä olleen .45 Coltin. Hän matkusti takaisin Connecticutiin hakeakseen entiseltä herra sotaministeriltä ja presidentiltä toiset 40 000 dollaria, mutta sen sijaan hän päätyikin linnaan kuudeksi kuukaudeksi. Tuomion kärsittyään hän meni takaisin lääkärin luokse ja otti takaisin antamansa .45 Coltin.

Hän liittyi merimiesliittoon mikä oli sillä hetkellä lakossa. Muutama päivä myöhemmin hän joutui tulitaisteluun poliisien sekä rikkureiden kanssa. Panzram vangittiin ja hän sai tuomion törkeästä pahoinpitelystä sekä kapinaan kiihottamisesta. Panzram maksoi takuut. Hän meni Virginiaan ja matkusti laivalla Eurooppaan. Hän ryösti laivan ennenkuin nousi maihin.

Euroopasta hän matkusti Belgian Kongoon, Afrikkaan, ja sieltä portugalilaisten vakiinnuttamaan Angolaan. Hän kuljetti työkseen öljy-yhtiön mustia työntekijöitä. Panzram päätti pian hankkia neekeritytön itselleen. Hän osti n. 12 vuotiaan tytön tämän vanhemmilta 80 escudolla, mikä vastasi kahdeksaa dollaria. Seuraavana iltana pettynyt Panzram vei tytön takaisin tämän isälle ja vaati rahojaan takaisin. He olivat huijanneet häntä väittämällä, että tyttö oli neitsyt. Hän ei saanut rahoja, mutta mies antoi hänelle muutaman vuoden nuoremman tytön. Panzram palautti tämänkin tytön ja lopetti neitsyttyttöjen etsimisen siihen. Pian Panzram löysi itselleen villipojan, jonka hän raiskasi. Poika kertoi asiasta Panzramin pomolle, ja ennenkuin mies ehti antamaan hänelle potkut, Panzram oli jo piessyt tämän pahoin. Tapahtuman jälkeen häntä jahdattiin pitkin viidakkoa ja hän suuntasi Luandaan, Angolan pääkaupunkiin. Siellä Panzram meni Yhdysvaltain konsulaattiin, mutta hänen maineensa raiskaajana ja varkaana oli siellä tiedossa eikä heistä ollut hänelle hyötyä.

Panzram istui puistoon mietiskelemään kunnes hänen luokseen tuli 11-12-vuotias poika kerjäämään. Hän vei pojan vähän matkan päähän hiekkamontulle ja raiskasi sekä tappoi tämän.


"His brains were coming out of his ears when I left him and he will never be any deader"



Carl Panzram matkusti belgialaisella höyrylaivalla Lobito Bayhin. Siellä hän vuokrasi kanootin sekä kuusi mustaa miestä ja yhdessä he soutivat lahdelle metsästämään krokotiilejä. He löysivät paljon krokotiilejä ja ne olivat silminnähden nälkäisiä. Panzram kohotti äänenvaimentimella varustetun pistoolin, ampui ensin jokaista miestä selkään ja kun he makasivat kanootin pohjalla kuolemaa tehden tai valmiiksi kuolleena, hän ampui vielä jokaista päähän. Sitten hän syötti heidät kaikki krokotiileille. Hän varasti kanootin ja suuntasi takaisin kaupunkiin. Hän sitoi kanootin laituriin ja samana yönä joku varasti sen häneltä.

Panzram matkusti samalla belgialaisella höyrylaivalla uudestaan Yhdysvaltain konsulaattiin ja pummasi lippua Eurooppaan. Hänelle näytettiin ovea ja pian poliisi oli hänen perässään. Tuona iltana hän ryösti espanjalaiselta prostituoidulta 10 000 escudoa. Prostituoitu hälytti poliisin hänen peräänsä. Nyt Panzram ei voinut matkustaa junalla tai laivalla koska hänet oli etsintäkuulutettu, joten hän päätti patikoida satojen kilometrien päähän Belgian Kongoon. Sieltä hän matkusti monen mutkan kautta Las Palmasiin, Kanarian Saarille. Siellä Yhdysvaltain konsulaatti ei tuntenut häntä, joten hän rähjäsi hetken aikaa virkailijalle ja tämä hankki hänelle laivalipun Lissaboniin.

Portugalin pääkaupungissa Panzram vieraili kerran Yhdysvaltain konsulaatissa ja paikalla ollut mies nosti metelin. Mies sattui olemaan saman öljy-yhtiön johtaja, jonka Panzram oli sytyttänyt Bocas Del Torossa. Mies kertoi konsulaatille kaiken minkä tiesi Panzramista. Panzram hyppäsi englantilaisen hiililaivan kyytiin ja matkusti Avenmouthiin, Englantiin ja sieltä New Yorkiin.


"My intentions were good because I am the man who goes around the world doing people good"


Salem, Massachusetts, heinäkuu 1922. Carl Panzram raiskasi ja tappoi 12-vuotiaan pojan murskaamalla tämän pään kivellä. Hän meni takaisin New Yorkiin ja ryösteli sekä rähjäsi kaiken aikaa. Panzram matkusti New Orleansiin ja meni siellä Marine sairaalaan pariksi kuukaudeksi hoitoon. Kun hän lähti sairaalasta, hänellä oli matkassa kaksi matkalaukkua täynnä kokaiinia, morfiinia ja oopiumia. Panzram myi huumeet pienissä erissä ja palasi New Yorkiin. Siellä hän oli pari kuukautta tehtaan vartijana ja tapasi teini-ikäisen pojan, Georgen, jonka kanssa hän harrasti seksiä.

Kesällä 1923 Panzram aloitti laivavartijan ja huoltomiehen työt New Havenissa, Connecticutissa. Hän piti laivoista hyvää huolta ja toisena työiltana hän varasti itselleen New Yorkilaisen poliisipäällikön purjeveneen. Veneestä hän löysi pistoolin. Hän matkusti Rhode Islandiin, varasti sieltä toisen veneen ja otti suunnaksi New Yorkin. Siellä hän maalasi veneen ja vaihtoi sen nimen sekä numerot ja yritti myydä sen. Eräs epäilyttävä mies kiinnostui, mutta kokeneena kriminaalina Panzram huomasi heti miehen aikeet ja oli valmis. Hän ampui mieheen kaksi luotia poliisipäälliköltä varastetulla pistoolilla. Ruumiin hän heitti yli laidan.

Panzram purjehti pitkin jokea ja varasteli tauotta. Hän tapasi uudestaan Georgen, joka kertoi pian poliisille Panzramin tekemistä ryöstöistä. Hän jäi poliisin haaviin ja häntä syytettiin mm sodomiasta ja ryöstöistä. Panzram lupasi asianajajalleen veneensä (minkä arvo oli 5000-10 000 dollaria) jos tämä saisi hänet vapaaksi. Asianajaja onnistui ja kun hän meni rekisteröimään uutta arvokasta venettä itselleen, se takavarikoitiin entisen omistajan törmätessä paikalle.

Muutama päivä myöhemmin Carl Panzram raiskasi pojan ja kuristi tämän vyöllä New Havenissa. Ruumiin hän heitti puskaan. Hän matkusti New Yorkiin ja sai töitä armeijan kuljetuspalveluksesta. Panzram sai kuitenkin pian potkut ryyppäämisestä ja tappelemisesta. Seuraavana yönä hänet pidätettiin kesken ryöstötyön. Oikeudenkäynnissä syyttäjä kehoitti Panzramia tunnustamaan ajan ja rahan säästämiseksi. Vastineeksi syyttäjä lupasi hänelle hyvin kevyen tuomion kolmannen asteen murrosta. Panzram nieli syötin, tunnusti ja sai korkeimman mahdollisen tuomion, viisi vuotta.

Hänet lähetettiin kärsimään tuomiotaan Sing Singin vankilaan Ossiningiin, New Yorkiin. Erikoinen nimi juontaa juurensa Ossiningin kaupungin alkuperäisestä nimestä, mikä oli "Sing Sing". Vankilaa johti uudistusmielinen johtaja, joka oli kieltänyt vartijoilta aseiden, mukaanlukien pamppujen, käytön. Sing Singin sellit olivat kuin pimeitä muinaisjäännöksiä, joissa vangit sairastelivat usein voimakkaan kosteuden vuoksi. Kuri oli kovanpuoleista, mutta vartijat eivät olleet lähelläkään Oregonin valtionvankilan kaltaisia pahoinpitelijöitä.

Panzramilla olisi Sing Singin jälkeen vielä 14 vuotta odottamassa Oregonissa ja hän olisi 50-vuotias kun olisi saanut molemmat tuomiot päätökseen. Hän oli juuri viettänyt eämänsä pisimmän ajanjakson poissa vankiloista tai kasvatuslaitoksista sitten 12-vuoden iän. Hän ei ollut enää nuori rämäpää, jolla periaatteessa saattaisi olla tulevaisuus edessä, jos joku Pottu Murphyn kaltainen antaisi hänelle mahdollisuuden. Hän oli nyt 31-vuotias, hän oli käynyt 30 maassa, ryöstänyt ja tuhonnut miljoonien dollarien edestä, riistänyt hengen yhteensä 20 ihmiseltä, varastanut viattomuuden lukuisilta lapsilta ja raiskannut vielä useampia aikuisia. Lipun kantaminen vankilan orkesterissa lämpiminä kesäpäivinä oli enää vain haalistunut muisto kuoleman, tuskan ja kurjuuden likaamien kuvien alla. Carl Panzram tiedosti tämän ise harvinaisen hyvin.


"Today I am dirty, but tomorrow I'll be just dirt"


Panzram ei istunut Sing Singissä kuin muutaman kuukauden. Eräänä marraskuun aamuna hän ja kymmenkunta muuta "auttamattomaksi" luokiteltua vankia siirrettiin aamiaisen jälkeen Dannemoran vankilaan, Clintonin piirikuntaan, New Yorkiin. Paikka tunnettiin paremmin nimellä Amerikan Siperia. Heille pistettiin raudat käsiin ja jalkoihin, heidät ahdattiin erikoisvaunuun ja kuljetettiin New Yorkin keskusrautatieasemalle. Kymmenen tunnin kuluttua juna nousi ylös Adirondackin vuorille ja pysähtyi pieneen kylään reilun kymmenen kilometrin päähän Kanadan rajasta. Miehet tiirasivat junan tuhruisista ikkunoista nähdäkseen likaisen ja harmaan seinän, mikä kohosi jyrkkänä näkökentän ylärajaan. Sing Singin vartijat katosivat ja heidän tilalleen tuli kovanaamaisia miehiä siviilivaatteet päällään ja haulikot sekä pamput käsissään. Joillakin oli päällään metsästysvaatteet. Ketään heistä ei hymyillyt.

Panzram ja muut vangit komennettiin ulos kirousten ja huutojen säestämänä. Kun he kävelivät vankilan ruosteisista porteista sisään, he näkivät yläpuolellaan aseistautuneita vartijoita. Sisälle päästyään heidät irroitettiin raudoista ja käskettiin riisuutua tutkimuksia varten. Kaikki ylimääräinen tavara takavarikoitiin, kuten esimerkiksi kihlasormukset, lehdet, valokuvat ja kynät. Mikä oli Sing Singissä ollut sallittua, oli kielletty Dannemorassa. Alastomille vangeille kerrottiin säännöt. Ei puhetta linjassa, töissä tai ruokalassa. Ei linjasta poistumista. Ei liikkumista vankila-alueella ilman vartijan valvontaa. Ei purnaamista. Virkailijaa puhuteltaessa vangin kuului lähestyä viidellä askeleella, riisua hattunsa, pitää kätensä ristissä rintansa päällä ja kertoa asiansa. Sääntöjen rikkomisesta rangaistaisiin lukituksella ja hyvän ajan menettämisellä. Vangeille annettiin vankilan tyyliin sopivat harmaat univormut. Panzramin tunnus oli Dannemora #17531. Hänet sijoitettiin Pohjoishalliin.

Panzram oli nyt päätynyt maan pahimpaan vankilaan. Vielä 1840-luvulla paikka oli tunnettu rauhallisuudestaan, mutta silloisen vankilanjohtajan Ransom Cookin jäätyä eläkkeelle, oli maine muuttunut päinvastaiseksi. Dannemora olikin kuin iso tehdas, mikä tuotti kärsimystä liukuhihnalla kolmessa vuorossa. Keskellä kaunista vuoristomaisemaa, puiden ja raikkaan ilman ympäröimänä, vankien on täytynyt turhautua siitä irvokkaasta kontrastista, mikä vallitsi muurien sisäpuolella. Pahimmat rähinöitsijät, karkurit, narkkarit ja koko "auttamattomien" synkkä kirjo oli ahdettu sinne. Dannemoran vartijat olivat kylän syntyperäisiä asukkeja ja isältä pojalle periytyvät patoumat voimistuivat sukupolvesta toiseen.

Panzramin selli oli yhtä kurja kuin kaikki muutkin. Se oli metrin leveä ja tilaa ei ollut muuhun kuin istumaan tai makaamaan tahraisen, kirppujensyömän patjan päällä sängyssä. Valaistus oli liian himmeä pitkäaikaiseen lukemiseen, jos vanki edes sattui saamaan lukemista. Juoksevaa vettä tai vessanpönttöä ei ollut. Naulassa roikkui tinakuppi. Herkkänenäisimmat tulokkaat kakoivat kun he nostivat vahvasti löyhkäävän kupin kannen helpottaakseen oloaan.

Ruoka oli kaameaa. Kuuden sentin ateriabudjetti oli sama kuin vuonna 1868. Hedelmät tai vihannekset eivät sisältyneet lainkaan ruokavalioon. Kaikista New Yorkin vankiloista Dannemora olikin ainoa, missä rangaistus oli itsetarkoitus. Vartijat hoitivat työnsä antaumuksella. Työvuorot olivat 12-tuntisia ja heidän piti maksaa 25 dollaria johtavalle puolueelle saadakseen työn. Pakoa yrittävät tai hullua esittävät vangit vietiin pieneen kivirakennukseen vankilan pihan päätyyn. Siellä heidät pistettiin rautoihin ja heitä piestiin tai kidutettiin kunnes he rukoilivat pääsevänsä takaisin normaaliselliin. Vangit, jotka oikeasti sekosivat, lähetettiin läheiseen sairaalaan. Potilaat joko jäivät sinne loppuelämänsä ajaksi tai tuotiin takaisin vankilaan kärsimään tuomiotaan. Aikakauden mielenterveystyön metodit huomioon ottaen, on helppo uskoa, että etenkin Dannemorassa pelättiin enemmän hullujenhuonetta kuin "laatikkoa".

Panzram mietiskeli synkkänä ja päätti, että ei istuisi viittä vuotta siinä saastaisessa rotankolossa.


"I was so full of hate that there was no room in me for such feelings as love, pity, kindness, honor or decency"
Viimeksi muokannut raippa, Ti Kesä 17, 2008 5:54 pm. Yhteensä muokattu 21 kertaa.

combat18
Martin Beck
Viestit: 775
Liittynyt: To Helmi 14, 2008 1:07 am
Paikkakunta: Taistelu ei loppunut 1945 ??? se on vasta alkanut!

Viesti Kirjoittaja combat18 »

Olosuhteet ja työ olivat niin rankat, että Carl lopetti väliaikaisesti masturboimisen, jotta jaksaisi paremmin suoriutua tehtävistään.
Helvetin hyvä tarina jatkoa vaan, tais poika runkkailla vähän normaalia enemmän :lol:
WARNING: THIS MEMBER CONTAINS NATIONALISM
If Multi-culturalism is the answer, It must have been one hell of a stupid question
http://patriootti.com/
Kuva

J-aska
Armas Tammelin
Viestit: 84
Liittynyt: Su Joulu 09, 2007 11:36 pm
Paikkakunta: Imatra

Viesti Kirjoittaja J-aska »

Onpas mielenkiintoinen kaveri, en malta odottaa jatkoa 8)

Bombay
Adrian Monk
Viestit: 2830
Liittynyt: Ma Touko 07, 2007 9:25 am

Viesti Kirjoittaja Bombay »

Mielenkiintoinen tarina, kiitos. Hyviä noi onlinerit, kuin suoraan Rambosta ""I have been a human animal ever since I was born"" :D

Kataja
Neuvoja-Jack
Viestit: 554
Liittynyt: To Heinä 19, 2007 10:58 pm

Viesti Kirjoittaja Kataja »

Kulttuuriteko Raipalta kun on Panzramista lähtenyt stooria vääntämään. Joululomalta lähtien ollut ikuisuusprojektina kirjoittaa myös,mutta materiaalia on vain niin paljon käytössä olevaan aikaan nähden ettei homma koskaan edistynyt. Parempi näin ;)

Legendan mukaan miehellä oli persoonaan sopivat viimeiset sanatkin, mutta ne varmaan tulevat sitten aikanaan tarinan edistyessä.

raippa
Remington Steele
Viestit: 242
Liittynyt: Su Kesä 01, 2008 10:53 pm

Viesti Kirjoittaja raippa »

Kiitos palautteesta. Jatkoa lisätty, Denveristä Oregoniin.

Mopoterroristi
Agentti Scully
Viestit: 652
Liittynyt: La Loka 13, 2007 1:34 am

Viesti Kirjoittaja Mopoterroristi »

Hieno ja kiitos! Tämä Panzram onkin alansa huippuheppu, jos ilmaisu sallitaan. Itse asiassa muut ovat nöösipoikia hänen rinnallaan :D

raippa
Remington Steele
Viestit: 242
Liittynyt: Su Kesä 01, 2008 10:53 pm

Viesti Kirjoittaja raippa »

Jatkoa lisätty, elämää Oregonin valtionvankilassa.

etsijä
Remington Steele
Viestit: 210
Liittynyt: Ti Touko 13, 2008 4:50 pm
Paikkakunta: Häme

Viesti Kirjoittaja etsijä »

Nootta huhhuh, onpas siinä meillä pikku enkeli... Eikä välttämättä kokonaan omasta syystään.

BK
Armas Tammelin
Viestit: 76
Liittynyt: La Huhti 05, 2008 4:45 am

Viesti Kirjoittaja BK »

Joka sellissä oli kaksi vankia ja jokainen vanki sai valita haluamansa sellikaverin ja vaihtaa tämän milloin tahansa teki mieli. Panzramin sellikaverit vaihtuivat usein.
Repesin aivan täysin tuohon viimeiseen lauseeseen....

raippa
Remington Steele
Viestit: 242
Liittynyt: Su Kesä 01, 2008 10:53 pm

Viesti Kirjoittaja raippa »

Jatkoa. Carl Panzram World Tour.

albaanisissi
Frank Drebin
Viestit: 382
Liittynyt: Ma Syys 10, 2007 8:59 pm

Viesti Kirjoittaja albaanisissi »

kansa huutaa jatkoa, melkonen isäntä ollu kyl tää ukko

edit: 2 päivää jo oottanu ihan täpinöissään jatkoo aikä viäkää :( huomiseks? :roll:
Viimeksi muokannut albaanisissi, Ma Kesä 16, 2008 10:53 pm. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
This one time, i shot a guy to his adams aple just to see how long it takes to him to die. I was with other guy and we had 15 dollar bet on it, i lost. It tooked a few minutes, he drowned in hes own blood actually.
-richard kuklinski-

J-aska
Armas Tammelin
Viestit: 84
Liittynyt: Su Joulu 09, 2007 11:36 pm
Paikkakunta: Imatra

Viesti Kirjoittaja J-aska »

En malta odottaa, kirjoittaja saisi ilmoittaa milloin on odotettavissa jatkoa :)

John Smith
Nikke Knakkertton
Viestit: 167
Liittynyt: Ke Kesä 11, 2008 7:06 pm

Viesti Kirjoittaja John Smith »

Pazramista on tarinaa myös Crime Libraryssa, tosin ei ihan yhtä yksityiskohtaisesti. Sen voin sanoa, että hullua tarinaa on luvassa...
"Vain fakiiri kusee tumppeja."
- Vanha viidakon sanonta

Bombay
Adrian Monk
Viestit: 2830
Liittynyt: Ma Touko 07, 2007 9:25 am

Viesti Kirjoittaja Bombay »

Kansa vaatii lisää!

Vastaa Viestiin