" Katso ihmistä.. "
Lähetetty: Ma Joulu 30, 2013 1:26 am
Hei,
Olen joskus käynyt näillä sivuilla, mutten ole aikasemmin kirjoitellut mitään enkä seurannut täällä olevia keskusteluja aktiivisesti joten en tunne teitä.
Mutta minulla on eräs asia.
Eikä se ole fiktiota, enkä siksi aijo pyydellä anteeksi sitä mitä aijon teille nyt kertoa.
Olen jo pitkään epäillyt että saatan olla mahdollinen, muodostuva sarjamurhaaja(ko?). Mutta sitä ennen hieman taustaa.
Olen iältäni noin 30. vuotias, ja syntymäsukupuoleltani mies, mutta minulla on todettu ns.
sukupuoli identiteetti häiriö, joten pidän itseäni naisena. En ole läpikäynyt sukupuolenkorjaus leikkausta.
Isäni kuoli kun olin hyvin pieni, joten kasvoin äitini kanssa eikä minulla ole sisaruksia. En ole koskaan pitänyt kovinkaan paljoa yhteyttä sukulaisiini.
En rakasta isäni muistoa, vaan vihaan häntä edelleen koska hylkäsi minut ja koska oli eläessään heikko. Vihaan äitinäni koska jäin kaksin hänen kanssaan. Jos isäni eläisi vielä niin olisin jo tappanut hänet. Fantasioin uesin äitini surmaamisesta sillä hän oli aina hyvin hallitseva kun olin lapsi, ja pyrki jatkuvasti määräilemään mitä saan ja mitä en saa tehdä. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut väkivaltainen, eikä käyttänyt päihteitä vaan oli työlleen omistautunut nainen.
Kahdeksan vuotiaana, kesken leikkieni pihaltamme kuului häiriö joka ärsytti minua . Naapuri häärin puutöissä joten otin veitsen, ja vakain aikein päätin että tapan sen tyypin kun astelin sivupihan puolelle. En kuitenkaan tehnyt sitä sillä jokin keskeytti minut. En enää muista mikä.
Koulussa vietin aikaani muutaman ystäväni kanssa enkä koskaan viihtynyt porukoissa, enkä mennyt juhliin. Minua kiinnostivat kirjat, tietokoneet sekä avaruus ja sen äärettömyys.
Pärjäsin suht hyvin koulussa vaikka en välittänyt siitä paljoa. Useinpia luokkatovereitani, ja muutamiaystäviäni pidin tyhminä ja alikehittyneinä lapsina. En häiriköinyt, enkä kiusannut ketään. En ollut levoton lapsi.
13-14 vuotiaana minua käyettiin kai jollain tavalla hyväksi. Verbaalisesti tosin, mutta sitä kesti vuoden. Tämän aikuisen miehen taholta sain kuulla todella seksuaalisia ja kaksimieleisä juttuja. Kukaan ei tehnyt mitään. Miehellä oli aina sellainen outo himon palo silmissä kun hän tuli luokseni, ja se iskostui mieleeni. Tiesin että hän halusi minua, mutta ei koskaan rohjennut koskea vaikka olisinkin itse halunnut sitä. En seksuaalisesti tosin, mutta siitä syystä että tuolloin olisin voinut tappaa hänet sillä halusin että valo miehen silmissä sammuisi. Tiedän edelleen missä hän asuu, ja oleskelee.
15. vuotiaana yritin ensimmäisen kerran itsemurhaa, pari vuotta myöhemmin toistamiseen.
En joutunut laitokseen, eikä minua huostaanotettu. Sain vähän ns. terapiaa jonkajälkeen kaiken piti taas olla ihan okay.
Vuosien viereissä eteenpäin sadistiset fantasiani tappamisesta ja kiduttamisesta kasvoivat entisestään sitämukaa kun muistot tuosta miehestä eivät jättäneet minua rauhaan. Aloin myös nähdä samaa valoa muidenkin silmissä, mutta useinmiten juuri vain miesten.
Minulla on ollut naisystäviä, mutta suhteet ovat kariutuneet. En kanna heille kaunaa, toisin kuin miehille ( toisinsanoen se riista ) joita lähes kaikkia vihaan, ja joita haluan tappaa. En välitä enää rakkaudesta, eivätkä lihalliset nautinnot kiinnosta minua. Ainoat asiat jotka enää siivittävät minua ovat fantasiani. Miksi? Koska ne ovat nautinollisia. En tunne katumusta, enkä huonoa omaa tuntoa. Kuka minulle voi mitään? Koen että olen moraalisten lakien yläpuolla. En myöskään pelkää kuolemaa. En silti ole mikään ns. " kouluampuja ",
vaan kohteeni valikoin hyvin tarkasti. Valon täytyy olla riistan silmissä. Se on minun oikeutukseni. Se vetää minua puoleensa kuin liekki perhosta.
En myöskään ole ns. " vaarien " -potkija koska he ovat epäkelpaavaa riistaa, enkä nakkikioskien tai Siwojen ryöstäjä. Raha ei merkitse minulle oikeastaan mitään.
Minulla oli jo lapsesta asti hyvä mielikuvitus, ja rakastin satujen lukemista, ja olen jo vuosia kirjoittanut novelleja yms. omaksi ilokseni. Pakenin mielelläni omiin fantasiamaailmoihini joissa olin edelleen puhdas. Maailmoihin täynnä hyvyyttä ja oikeaa rakkautta, ja joissa mieleni ei ole saastanut. Mutta vuosien varrella myös tämä turvapaikka saastui, ja nykyisin se on pelkkä hulluuden irvikuva entisestä.
Olen joskus sivunnut asiaa terapeuttien kanssa, mutta saamatta kuitenkaan apua koska suhteet ovat katkenneet siihen että olen ryhtynyt psykoanalysoimaan heitä. Koen ettei terapia tehoa minuun. Minulla ei ole todettua masennusta. Enkä ole ollut psykoottinen, tai luonnehäiriöinen. Enkä ole syönyt psyykelääkkeitä. En juo alkoholia, enkä käytä huumeita. En koskaan ole. Näen että ne vain tuhoaisivat mieltäni, ja aistejani. Ainoastaan se sukupuoli identiteetti häiriö oli ainut juttu jonka ne minusta löysivät. Tosin, jonka jo osasin itsekkin arvata.
Minut nähdään luotettavana henkilönä jolle voi puhua, ja joka osaa kuunnella. Tämä on tärkeää minulle. Saan ihmiset avautumaan. Teen vain pätkätöitä, ja pikkuhommia koska varsinainen uranluonti työmarkkinoilla ei koskaan ole minua kiinnostanut. Ihmiset työpaikallani sanovat että olen " mukava ja luotettava ". He toivottavat minut avosylin takaisin jos / kun palaan takaisin lomilta. Olen saanut kehuja myös. En herjaa, parjaa enkä huuda kenellekkään. Olen huolellinen, ja kykenen pitämään huolta itsestäni ja tehtävistäni sekä arki- että työelämässä.
Mutta mieleni sisäinen maailma on tyystin toisenlainen. Tunnen etten sovi joukkoon missään.
Tämänhetkinen tilanne. Fantasiani ovat " vuotamassa " ulos enkä edes enää yritä pidätellä niitä.
Teen kaikki ratkaisuni, ja päätökseni niiden sanelemien " määräysten " mukaisesti. Muutin jopa alueelle jossa on paljon hyvää riistaa .
Lisäsin kerran koemielessä vahvaa puhdistusainetta erääseen (xxxxxxxx)een , koska halusin nähdä mitä se tekee ihmisille kun he juovat sitä (xxxxxxxxxx)stä. Siihen ei voinut kuolla, mutta aine aiheuttaa ikäviä palovammoja ja rakkuloita jos sitä esim. joutuu jo käsille. Miksi tein tämän? Koska minun oli pakko. En voinut enää estää itseäni tekemästä sitä. En voinut ajatella muuta kuin että teen sen. Alunperin tarkoituksenani oli laittaa rotanmyrkkyä mutten saanut sitä käsiini tarvittavassa ajassa.
Ja jälkeenpäin? Tunsin valtavaa helpostusta, ja hyvänolon tunnetta. Tekoni, ja sen suraukset olivat ravinneet minua. Tusin oloni vahvaksi, ja ajatukseni olivat jälleen kirkkaat. Olin kuin olisin saanut uusia voimia tekoni johdosta. En tuntenut katumusta, enkä tunne sitä vieläkään. Olin oma itseni. Ja kuka sen voisi minulta evätä? Minulla on oikeus yhtälailla olla oma itseni kuin kenellä tahansa toisellakin. Ja tehdä sitä mikä on osa minua.
Olen miettinyt että minun on kai pakko ryhtyä tappamaan eläimiä jotta voisin edes jotenkin ravita
itseäni. Sääli vain että näen eläimet ( kuten koirat ja kissat) valtaosin epäpuhtaina olentoina. Hevosia lukuunottamatta. Näen mielessäni kuinka valelen hevosen bensiinillä, ja sytytän sen sitten tuleen, ja kuinka se juoksee ilokseni. Miksi? Koska sekin on kirjoitettu kirjaani, joten näin sen on myös tapahduttava.
Suurin kysymys ehkä onkin tämä, voinko parantua tästä? Rehellisesti,niin en tiedä josko edes haluaisin jos sellainen mahdollisuus tarjottaisiin minulle. Mutta välillä, kuten juuri nyt, muodostuu pieniä hetkiä, eräänlaisia " reikiä " joiden takaa kajastaa valoa, kuten tähtiä yötaivalla ja joiden toisella puolella näen elämäni sellaisena jollainen se olisi voinut olla. Ja jossa kykenen tuntemaankin jotain. Elämä vapaana tästä " kirouksesta " jonka alla olen.
Ulkoisesti et tunnistaisi minua. Voisin olla sinun naapurisi, taikka sinun tuttusi. Saatan kävellä sinua kadulla vastaan etkä kiinnittäisi minuun huomiota. Antaisin sinulle rahaa, jos sitä tarvitsisit, ja istuisin ehkä sinun vieressäsi kirkon penkillä.
En ole poliisin " vanha tuttu ", enkä ole koskaan joutunut vankilaan, saati saanut sakkojakaan.
Sanoisin etten ole narsistinen.
Yllä oleva kirjoitus on aika hajanainen, joten vastaan mielelläni kysymyksiin , jos vain selventääkseni kirjoitustani paremmin.
Olen joskus käynyt näillä sivuilla, mutten ole aikasemmin kirjoitellut mitään enkä seurannut täällä olevia keskusteluja aktiivisesti joten en tunne teitä.
Mutta minulla on eräs asia.
Eikä se ole fiktiota, enkä siksi aijo pyydellä anteeksi sitä mitä aijon teille nyt kertoa.
Olen jo pitkään epäillyt että saatan olla mahdollinen, muodostuva sarjamurhaaja(ko?). Mutta sitä ennen hieman taustaa.
Olen iältäni noin 30. vuotias, ja syntymäsukupuoleltani mies, mutta minulla on todettu ns.
sukupuoli identiteetti häiriö, joten pidän itseäni naisena. En ole läpikäynyt sukupuolenkorjaus leikkausta.
Isäni kuoli kun olin hyvin pieni, joten kasvoin äitini kanssa eikä minulla ole sisaruksia. En ole koskaan pitänyt kovinkaan paljoa yhteyttä sukulaisiini.
En rakasta isäni muistoa, vaan vihaan häntä edelleen koska hylkäsi minut ja koska oli eläessään heikko. Vihaan äitinäni koska jäin kaksin hänen kanssaan. Jos isäni eläisi vielä niin olisin jo tappanut hänet. Fantasioin uesin äitini surmaamisesta sillä hän oli aina hyvin hallitseva kun olin lapsi, ja pyrki jatkuvasti määräilemään mitä saan ja mitä en saa tehdä. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut väkivaltainen, eikä käyttänyt päihteitä vaan oli työlleen omistautunut nainen.
Kahdeksan vuotiaana, kesken leikkieni pihaltamme kuului häiriö joka ärsytti minua . Naapuri häärin puutöissä joten otin veitsen, ja vakain aikein päätin että tapan sen tyypin kun astelin sivupihan puolelle. En kuitenkaan tehnyt sitä sillä jokin keskeytti minut. En enää muista mikä.
Koulussa vietin aikaani muutaman ystäväni kanssa enkä koskaan viihtynyt porukoissa, enkä mennyt juhliin. Minua kiinnostivat kirjat, tietokoneet sekä avaruus ja sen äärettömyys.
Pärjäsin suht hyvin koulussa vaikka en välittänyt siitä paljoa. Useinpia luokkatovereitani, ja muutamiaystäviäni pidin tyhminä ja alikehittyneinä lapsina. En häiriköinyt, enkä kiusannut ketään. En ollut levoton lapsi.
13-14 vuotiaana minua käyettiin kai jollain tavalla hyväksi. Verbaalisesti tosin, mutta sitä kesti vuoden. Tämän aikuisen miehen taholta sain kuulla todella seksuaalisia ja kaksimieleisä juttuja. Kukaan ei tehnyt mitään. Miehellä oli aina sellainen outo himon palo silmissä kun hän tuli luokseni, ja se iskostui mieleeni. Tiesin että hän halusi minua, mutta ei koskaan rohjennut koskea vaikka olisinkin itse halunnut sitä. En seksuaalisesti tosin, mutta siitä syystä että tuolloin olisin voinut tappaa hänet sillä halusin että valo miehen silmissä sammuisi. Tiedän edelleen missä hän asuu, ja oleskelee.
15. vuotiaana yritin ensimmäisen kerran itsemurhaa, pari vuotta myöhemmin toistamiseen.
En joutunut laitokseen, eikä minua huostaanotettu. Sain vähän ns. terapiaa jonkajälkeen kaiken piti taas olla ihan okay.
Vuosien viereissä eteenpäin sadistiset fantasiani tappamisesta ja kiduttamisesta kasvoivat entisestään sitämukaa kun muistot tuosta miehestä eivät jättäneet minua rauhaan. Aloin myös nähdä samaa valoa muidenkin silmissä, mutta useinmiten juuri vain miesten.
Minulla on ollut naisystäviä, mutta suhteet ovat kariutuneet. En kanna heille kaunaa, toisin kuin miehille ( toisinsanoen se riista ) joita lähes kaikkia vihaan, ja joita haluan tappaa. En välitä enää rakkaudesta, eivätkä lihalliset nautinnot kiinnosta minua. Ainoat asiat jotka enää siivittävät minua ovat fantasiani. Miksi? Koska ne ovat nautinollisia. En tunne katumusta, enkä huonoa omaa tuntoa. Kuka minulle voi mitään? Koen että olen moraalisten lakien yläpuolla. En myöskään pelkää kuolemaa. En silti ole mikään ns. " kouluampuja ",
vaan kohteeni valikoin hyvin tarkasti. Valon täytyy olla riistan silmissä. Se on minun oikeutukseni. Se vetää minua puoleensa kuin liekki perhosta.
En myöskään ole ns. " vaarien " -potkija koska he ovat epäkelpaavaa riistaa, enkä nakkikioskien tai Siwojen ryöstäjä. Raha ei merkitse minulle oikeastaan mitään.
Minulla oli jo lapsesta asti hyvä mielikuvitus, ja rakastin satujen lukemista, ja olen jo vuosia kirjoittanut novelleja yms. omaksi ilokseni. Pakenin mielelläni omiin fantasiamaailmoihini joissa olin edelleen puhdas. Maailmoihin täynnä hyvyyttä ja oikeaa rakkautta, ja joissa mieleni ei ole saastanut. Mutta vuosien varrella myös tämä turvapaikka saastui, ja nykyisin se on pelkkä hulluuden irvikuva entisestä.
Olen joskus sivunnut asiaa terapeuttien kanssa, mutta saamatta kuitenkaan apua koska suhteet ovat katkenneet siihen että olen ryhtynyt psykoanalysoimaan heitä. Koen ettei terapia tehoa minuun. Minulla ei ole todettua masennusta. Enkä ole ollut psykoottinen, tai luonnehäiriöinen. Enkä ole syönyt psyykelääkkeitä. En juo alkoholia, enkä käytä huumeita. En koskaan ole. Näen että ne vain tuhoaisivat mieltäni, ja aistejani. Ainoastaan se sukupuoli identiteetti häiriö oli ainut juttu jonka ne minusta löysivät. Tosin, jonka jo osasin itsekkin arvata.
Minut nähdään luotettavana henkilönä jolle voi puhua, ja joka osaa kuunnella. Tämä on tärkeää minulle. Saan ihmiset avautumaan. Teen vain pätkätöitä, ja pikkuhommia koska varsinainen uranluonti työmarkkinoilla ei koskaan ole minua kiinnostanut. Ihmiset työpaikallani sanovat että olen " mukava ja luotettava ". He toivottavat minut avosylin takaisin jos / kun palaan takaisin lomilta. Olen saanut kehuja myös. En herjaa, parjaa enkä huuda kenellekkään. Olen huolellinen, ja kykenen pitämään huolta itsestäni ja tehtävistäni sekä arki- että työelämässä.
Mutta mieleni sisäinen maailma on tyystin toisenlainen. Tunnen etten sovi joukkoon missään.
Tämänhetkinen tilanne. Fantasiani ovat " vuotamassa " ulos enkä edes enää yritä pidätellä niitä.
Teen kaikki ratkaisuni, ja päätökseni niiden sanelemien " määräysten " mukaisesti. Muutin jopa alueelle jossa on paljon hyvää riistaa .
Lisäsin kerran koemielessä vahvaa puhdistusainetta erääseen (xxxxxxxx)een , koska halusin nähdä mitä se tekee ihmisille kun he juovat sitä (xxxxxxxxxx)stä. Siihen ei voinut kuolla, mutta aine aiheuttaa ikäviä palovammoja ja rakkuloita jos sitä esim. joutuu jo käsille. Miksi tein tämän? Koska minun oli pakko. En voinut enää estää itseäni tekemästä sitä. En voinut ajatella muuta kuin että teen sen. Alunperin tarkoituksenani oli laittaa rotanmyrkkyä mutten saanut sitä käsiini tarvittavassa ajassa.
Ja jälkeenpäin? Tunsin valtavaa helpostusta, ja hyvänolon tunnetta. Tekoni, ja sen suraukset olivat ravinneet minua. Tusin oloni vahvaksi, ja ajatukseni olivat jälleen kirkkaat. Olin kuin olisin saanut uusia voimia tekoni johdosta. En tuntenut katumusta, enkä tunne sitä vieläkään. Olin oma itseni. Ja kuka sen voisi minulta evätä? Minulla on oikeus yhtälailla olla oma itseni kuin kenellä tahansa toisellakin. Ja tehdä sitä mikä on osa minua.
Olen miettinyt että minun on kai pakko ryhtyä tappamaan eläimiä jotta voisin edes jotenkin ravita
itseäni. Sääli vain että näen eläimet ( kuten koirat ja kissat) valtaosin epäpuhtaina olentoina. Hevosia lukuunottamatta. Näen mielessäni kuinka valelen hevosen bensiinillä, ja sytytän sen sitten tuleen, ja kuinka se juoksee ilokseni. Miksi? Koska sekin on kirjoitettu kirjaani, joten näin sen on myös tapahduttava.
Suurin kysymys ehkä onkin tämä, voinko parantua tästä? Rehellisesti,niin en tiedä josko edes haluaisin jos sellainen mahdollisuus tarjottaisiin minulle. Mutta välillä, kuten juuri nyt, muodostuu pieniä hetkiä, eräänlaisia " reikiä " joiden takaa kajastaa valoa, kuten tähtiä yötaivalla ja joiden toisella puolella näen elämäni sellaisena jollainen se olisi voinut olla. Ja jossa kykenen tuntemaankin jotain. Elämä vapaana tästä " kirouksesta " jonka alla olen.
Ulkoisesti et tunnistaisi minua. Voisin olla sinun naapurisi, taikka sinun tuttusi. Saatan kävellä sinua kadulla vastaan etkä kiinnittäisi minuun huomiota. Antaisin sinulle rahaa, jos sitä tarvitsisit, ja istuisin ehkä sinun vieressäsi kirkon penkillä.
En ole poliisin " vanha tuttu ", enkä ole koskaan joutunut vankilaan, saati saanut sakkojakaan.
Sanoisin etten ole narsistinen.
Yllä oleva kirjoitus on aika hajanainen, joten vastaan mielelläni kysymyksiin , jos vain selventääkseni kirjoitustani paremmin.