hs.fi kirjoitti:
Isä, joka katosi
Ei isä voi olla kuollut, kun minä olen vasta kymmenen ja pikkusisko on vauva, ajatteli Hanneriina Moisseinen, kun hänen isänsä katosi jäljettömiin.
Valokuvassa isä ja tyttö istuvat veneessä. Aurinko paistaa. Kuva on otettu kauan sitten, onnellisina aikoina.Hanneriina Moisseinen oli kymmenvuotias, kun isä katosi. Nyt aikuisena kuvataiteilijana hän on työstänyt katoamisen sarjakuvaromaaniksi
Isä.
Uutinen sanomalehti Karjalaisessa elokuussa 1989:
"Vuonna 1952 syntynyt Seppo Moisseinen katosi toistaiseksi selvittämättömällä tavalla lauantain ja sunnuntain välisenä yönä Kallavedellä Iivarinsalon saaressa. Hän oli osallistunut työpaikkansa rantakalailtaan saaren Ollinselän puoleisella rannalla. Katoamisen havaitsivat työtoverit. Etsintöjä jatkettiin maanantaina kello 21:een saakka, mutta ilman tulosta. Kadonnut on 182 cm pitkä ja hoikka. Hänellä on tummat hiukset ja viikset. Yllään hänellä oli siniset farmarihousut, pusakka sekä numeron 45 kumisaappaat."
Hanneriina Moisseinen näkee vieläkin kuin elokuvana sen sunnuntai-iltapäivän, jolloin isän työkaveri soitti saaresta. Puhelun jälkeen äiti pyysi Hanneriinan olohuoneeseen ja sanoi, että isälle on sattunut jotain.
Hanneriina muistaa kysyneensä, että ei kai meidän täydy lähteä tästä talosta. Perhe oli juuri muuttanut, ja ensimmäiseksi nousi pelko, että jos isä on kuollut, menetetään ihan kaikki.
"Itkimme molemmat ja pidimme toisiamme kädestä. Kumpikin vakuutteli, että varmaan isä kohta tulee. Sitten odotettiin. Istuttiin koko ilta sohvalla ja odotettiin."
"Pikkusisko leikki lattialla. Minä ajattelin, että ei isä voi olla kuollut, koska minä olen vasta kymmenen ja sisko on alle vuoden."
Hanneriina kertaa tapahtumia niin kuin hän on niistä kuullut. Isä oli saaressa työpaikkansa viikonloppukurssilla. Hän oli tietokoneinsinööri ja piti työstään. Paikalla olleet kertoivat myöhemmin, että isä oli lauantaina osallistunut kaikkiin tehtäviin innostuneesti.
Virallisen ohjelman jälkeen ilta jatkui rannalla. Mitään erityistä ei ollut tapahtunut. Niin työkaverit jälkikäteen kertoivat.
"Jotain on kuitenkin täytynyt tapahtua, sillä lähellä keskiyötä isä on pakannut kaikki tavaransa. Hän oli lähdössä saaresta, vaikka oli kurja sää ja umpipimeää. Yritti irrottaa venettä ja kompastui naruihin, mistä muut päättelivät hänen olleen humalassa."
Sitä Hanneriinan on vaikea uskoa. Perheellä oli iso vene, jolla oli tehty retkiä Pieliselle ja Saimaalle. Kokeneena veneilijänä isä ei koskaan lähtenyt humalassa vesille.
"Mitä sellaista saaressa oli tapahtunut, että kun seurue ei antanut isän ottaa venettä, hän jätti kaikki tavaransa rantaan ja käveli metsään?"
Katoaminen on mysteeri. Yhtään venettä ei ollut hävinnyt. Saari haravoitiin, tuloksetta.
Joku epäili kadonneen lähteneen uimaan ja hukkuneen, mutta rannalla ei ollut vaatteita. Edes niitä numeron 45 saappaita ei löytynyt.
"Vieläkin ajattelen, että on voinut tapahtua henkirikos."
Hanneriina on varma, ettei läheisen katoamista voi ymmärtää ellei sitä ole itse kokenut.
Kadonnut jää aikamuotojen väliin. Hän on puoliksi olemassa eikä samalla missään, ja välitila jatkuu loputtomiin.
"Kaikki isän tavarat. Ei niitä voinut heittää pois, vaikka niiden n'keminen teki fyysisesti kipeää."
Ratkaiseva hetki on, kun kadonneesta aletaan puhua imperfektissä. Sanotaan "oli" eikä "on". Hanneriina ei pystynyt siihen pitkään aikaan.
Silti katoamisen jatkuminen minuutista, viikosta ja kuukaudesta toiseen oli niin piinaavaa, että joskus olisi ollut helpompaa, jos isä olisi ollut kuollut. Tietäisi, mitä on tapahtunut, ja saisi surra.
"Heti kun olin ajatellut niin, tuli hirveä syyllisyys. Niin kuin olisin pettänyt isän."
Hanneriina kuvaa katoamista mustaksi aukoksi, joka nielee ja vääristää kaiken. Sellaisen aukon hän näki konkreettisesti olohuoneen lattiassa ja pelkäsi aina putoavansa siihen. Kun hän aikuisena katseli valokuvia kotoa, hän hämmästyi, että olohuoneessa oli tavallinen ehjä parketti.
Niistä ajoista hän ei muista juuri mitään. Lapsuus ennen katoamista hävisi, mutta erityisesti hävisi kaksi vuotta sen jälkeen.
"Isäkin hävisi. Hän muuttui kuin aaveeksi, jolla ei muistikuvissani ollut ääntä eikä väriä. "
Kului 17 vuotta, ennen kuin äiti ja tytär viimein alkoivat puhua katoamisesta.
Äiti kertoi, että isä oli tumma kuin äitinsä, mutta luonteeltaan isänsä kaltainen – sellainen rauhallinen. Se merkitsi Hanneriinalle havahtumista.
"Käsitin, että isä oli näyttänyt ihan oikealta ihmiseltä. Kävellyt ja puhunut."
Kuvataiteilijana Moisseinen alkoi työstää katoamista kuviksi. Se kesti vuosia. Nyt käsissä on 160-sivuinen omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Isä. Se on Moisseisen kolmas julkastu sarjakuvateos.
Suuri osa uuden kirjan kuvista on ommeltu pellavaisiin käspaikkaliinoihin. Sillä on erityinen merkitys. Karjalassa naiset ovat ikiaikaisesti kirjoneet käspaikkoihin muistoja ja pyhiä kuvia.
"Ommellut kuvat tuovat tähänkin tarinaan ikuisuuden ulottuvuuden."
Ompelu on ollut järjettömän hidasta, mutta hitaudessaan se on auttanut keräämään ja parsimaan unohtuneita tapahtumia. Muistot olivat jossain, mutta mieli ei päästänyt niihin käsiksi.
"Olin itse ikään kuin kankaan nurjalla puolella, missä näkee vain solmuja ja sotkuja. Ompelun aikana pääsin vähitellen takaisin sille puolelle, jossa selkeät kuvat ovat."
Toisinaan jokin vihje on tuonut pintaan aavistuksen tapahtumista ja synnyttänyt sietämättömän ahdistuksen. Niin käy Moisseisen mukaan aina, kun jotain piilotettua pyrkii esiin ja mieli panee vastaan.
"Jos pystyy ohittamaan ne mielen kiellot vaikka keskittymällä ompeluun, muistot tulevat."
Käspaikkaliinoilla on ollut Karjalassa keskeinen tehtävä vainajan viimeisellä matkalla. Kuoleman jälkeen liinoilla on merkitty tie kalmistolta surutaloon, ja vainajan sielu on kutsuttu entiseen kotiinsa viimeiselle aterialle. Kotona vainajaa on muisteltu. Sen jälkeen sielu on lähetetty liinatietä pitkin matkalleen tuonpuoleiseen.
Hanneriinan viimeisiä muistoja isästä oli käynti Punkaharjun Retretissä.
"Ihmettelin, miksi valokuvissa aikuiset miehet juoksivat metsässä naamiot kasvoilla ja sarvet päässä. Isä selitti, etteivät kaikki ihmiset tee samanlaista työtä. Joillakin on sellainen työ, että he juoksivat tuolla lailla metsässä. Se oli sellainen taideporukka."
Vielä jälkeenkin päin Hanneriinaa huvitti, että joku saa työkseen juosta vapaana metsässä.
Isän katoamisesta on kulunut nyt 23 vuotta. Kirja oli Hanneriinan surutyö. Sen avulla hän valmisti symbolisen liinatien isälleen ja hyväksyi tämän katoamisen.
"On niin oleellinen, niin suuri asia, että saa surra. Kun sain kirjan valmiiksi, lähdin Kilpisjärven tuntureille kävelemään. Sisälläni oli rintakehän kohdalla tyhjä, kirkas kohta. Hyvin kevyt olo."
"Isän katoaminen on kaikessa vaikeudessaankin tapahtuma, joka on ehkä eniten vaikuttanut elämääni", Hanneriina Moisseinen sanoo nyt.
Se osaltaan teki hänestä sen, miksi hän halusikin tulla, taiteilijan.
"Jo lapsena tiesin, ettei rationaalinen lähestymistapa maailmaan riitä. On toinen puoli, jota järki ei ymmärrä, mutta sitä voi tutkia taiteen keinoin. Eikä kaikelle ole selitystä. Sekin täytyy hyväksyä."
