- Britti-imperium vuonna 1902. Imperiumiin kuuluvat maat on merkitty punaisella.jpg (223.43 KiB) Katsottu 4870 kertaa
1.1.2021
https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000007692334.html
Imperiumi vailla vertaa
Löytöretkeilyn jälkeen alkanut brittiläinen maailmanvalta ulottui 1800- ja 1900-luvujen vaihteessa niin laajalle, ettei aurinko koskaan laskenut imperiumin alueella. Pian maailmansotien jälkeen koitti auringonlaskun aika.
VÄITETÄÄN, että kuningas
Yrjö V:n (1865–1936) viimeiset sanat olivat: ”Kuinka imperiumi voi?”
Sanat ainakin sopisivat vastuuntuntoiselle hallitsijalle, joka ei ollut vain Yhdistyneen kuningaskunnan kuningas vaan myös Intian keisari ja Britannian siirtomaiden päämies. Yrjö V oli perinyt kruunun epävakaina aikoina, mutta perinnöksi hän jätti kriiseistä selvinneen kansakunnan. Hänestä tulikin koko brittiläisen imperiumin yhtenäisyyden symboli.
Kuninkaan viimeisinä vuosina 1930-luvun puolivälissä hajaannus kuitenkin rehotti jo saarivaltakunnan rajojen ulkopuolella. Vaikka imperiumi oli maailmansotien välissä laajimmillaan, oli kuningas syystä huolissaan.
Yrjö V sai kuolinvuoteella kysymykseensä myös vastauksen: brittiläisessä imperiumissa kaikki hyvin. Se oli hyväntahtoinen valhe. Imperiumi oli heikossa kunnossa aivan kuten pitkään sairastellut kuningas itsekin.
SIIRTOMAAVALTA sai alkunsa löytöretkistä.
Kun löytöretkeilijät olivat löytäneet Amerikan, alkoivat Espanja ja Portugali ottaa uuden mantereen alueita haltuunsa. Pian siirtomaita hankkivat muutkin Euroopan maat, kuten Englanti, Ranska ja Hollanti.
Suurimmaksi maailmanvallaksi kasvoi lopulta brittiläinen imperiumi, joka oli ylväimmillään 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Imperiumi oli valtava kokonaisuus, johon kuului lähes neljäsosa maapallon maapinta-alasta ja useampi kuin joka neljäs maailman ihmisistä.
Jo aikalaiset vertasivat imperiumia mielellään Rooman valtakuntaan, joka oli vain neljäsosa sen koosta. Britannian valta ulottui Falklandin saarilta Egyptiin ja Gibraltarilta Hongkongiin. Sanottiin, että aurinko ei koskaan laskenut brittiläisessä imperiumissa.
Kärjistäen voi ajatella, että koko imperiumi sai alkunsa brittien mieltymyksestä juoda teetä sokerin kera. Teestä tuli 1700-luvun puolivälissä kulutushyödyke, joka levisi brittiläisen yläluokan keskuudesta myös rahvaan pariin. Kysyntään vastattiin rahtilaivoilla: sokeria tuotiin Karibialta ja teetä Kiinasta, kunnes britit ryhtyivät viljelemään teetä Intiassa.
Ensi kerran siirtokuntien perustamista oli tunnustellut jo kuningatar
Elisabet I 1500-luvulla, mutta vauhtiin päästiin 1600-luvulla. Ensimmäisen englantilaisten siirtokunnan Amerikkaan, Pohjois-Carolinaan perustanut tutkimusmatkailija
Sir Walter Raleigh’n mukaan ”se, joka hallitsee merta, hallitsee maailmankauppaa, hallitsee maailman rikkauksia, hallitsee itse maailmaa”.
Ensimmäisen pysyvän siirtokunnan britit perustivat Virginiaan, Pohjois-Amerikan itärannikolle vuonna 1607. Samoihin aikoihin kauppakomppania kuitenkin rakensi satamiaan myös toisaalle, Intian niemimaalle.
Uusia siirtokuntia hankittiin niin kiivaasti, että jo 1670-luvulle tultaessa britit hallitsivat laajoja alueita Karibialta Kanadaan. Pysyvä jalansija oli otettu myös Afrikan mantereelta.
Merkittävä suunnanmuutos imperiumissa tapahtui 1780-luvulla, kun 13 Pohjois-Amerikassa sijainnutta brittien siirtokuntaa itsenäistyi ja muodosti Yhdysvallat. Brittilaivaston keula kääntyi Hyväntoivonniemen itäpuolisten merien suuntaan, kohti Intiaa ja Aasiaa.
Siirtomaista kuljetettiin emämaahan ennen kaikkea raaka-aineita. Intiasta tuodusta puuvillasta tuli koko brittiläisen tekstiiliteollisuuden perusta. Etelä-Afrikasta louhittiin timantteja ja jalometalleja, Pohjois-Rhodesia eli nykyinen Sambia taas oli kuparin lähde.
SIIRTOMAAHERRUUDEN synnyssä keskeinen rooli oli kauppakomppanioilla. Britannian lisäksi myös Hollannilla, Portugalilla, Ranskalla, Ruotsilla ja Tanskalla oli kauppakomppaniat Itä-Intian kauppaa varten.
Imperialismi ei siis tähdännyt vain alueelliseen laajenemiseen, vaan kuten neuvostojohtaja Vladimir Lenin klassisessa teoriassaan totesi, kyse oli ennen kaikkea kapitalismin monopolistisesta vaiheesta.
Englannin Itä-Intian kauppakomppanialla oli yksinoikeus kauppaan Intian lisäksi lähes koko Aasiassa, mutta myöntämäänsä monopoliasemaa vastaan kruunu peri veroja ja maksuja. Käytännössä kauppakomppaniat olivat emämaiden suojeluksessa toimivia monopoliyhtymiä, joihin kuului kauppiaita, sijoittajia ja osakkaita. Järjestely oli kruunulle kätevä, sillä ilman valtiollista alistussuhdetta alueista ei syntynyt hallinnollisia tai sotilaallisia kuluja.
Myöhemmin komppanian toiminta laajeni alueiden hallitsemiseen myös poliittisin ja sotilaallisin keinoin. Kruunun oli kuitenkin vaikea kontrolloida kauppakomppaniaa, joka korruptoitui ja sortui lopulta julmuuksiin, mikä synnytti paikallisissa asukkaissa vastarintaa.
Esimerkiksi Intian Sepoy-kapinassa ja sitä seuranneissa nälänhädissä 1850-luvulla kuoli arvioiden mukaan lähes miljoona intialaista. Paikalliset sotilaat nousivat siirtomaaisäntiään vastaan, kun he kyllästyivät brittiupseerien ylenkatseeseen sekä huonoihin oloihin ja mitättömään palkkaansa. Levottomuuksien jälkeen Britannia hajotti kauppakomppanian ja otti Intian suoraan kruunun alaisuuteen.
Vaikka lähes kaikki Britannian ensimmäisten siirtokuntien perustajat olivat yksityisiä toimijoita, ulottui maailmanvalta vähitellen kymmeniin maihin. Englantilaisten ikään kuin hajamielisyyttään hankkiman imperiumin kurissa ja järjestyksessä pitämiseksi perustettiin vuonna 1801 siirtomaaministeriö.
IMPERIALISMILLA oli tiivis yhteys aikansa vallitsevan talousjärjestelmän kanssa.
1800-luvulla Britannian maailmanvalta perustui pitkälti vapaakauppaan ja Euroopan ulkopuolisten alueiden hallitsemiseen taloudellisen vaikutusvallan avulla. Brittiläiset sijoittajat taas etsivät siirtomaista ennen kaikkea kotimarkkinoita parempia sijoituskohteita.
1840-luvulta aina ensimmäiseen maailmansotaan asti kukoistaneessa herrasmieskapitalismissa, jota aateliset suurmaanomistajat ja pankkiirit yhdessä harjoittivat, olikin kyse vielä taloudellisista syistä, ei suurvaltapolitiikasta. Siirtomaakaupan avulla hankittu vauraus mahdollisti brittiläisen teollisuuden, kaupan ja rahoitustoiminnan kukoistuksen.
Lontoosta tuli maailman keskeisin finanssimarkkina-alue, joka määritteli raaka-aineiden hintoja läntisellä pallonpuoliskolla.
Siirtomailla oli keskeinen rooli myös Britanniassa 1800-luvun alussa käynnistyneessä teollisessa vallankumouksessa. Vaikka teollistuminen ja talouskasvu perustuivat ennen kaikkea maan sisäiseen talouskehitykseen, menestystä tukivat siirtomaista saadut ryöstösaaliit, kaupan ja merenkulun voitot sekä verotulot.
Siirtomaiden merkitys valtioiden keskinäisessä kilpailussa korostui kuitenkin koko ajan. Suurvallat pullistelivat siirtomailla vähän samaan tapaan kuin myöhemmin ydinaseilla. Vaikka sotilaalliset ja strategiset seikat olivat muille siirtomaavalloille kuin briteille vielä tärkeämpiä, ajoivat poliittiset syyt myös brittejä yhä uusille alueille. 1800-luvun loppupuolella imperiumin rakentamiseen alkoi liittyä yhä useammin lisäksi ideologisia ulottuvuuksia, mikä näkyi esimerkiksi alusmaissa tehtävänä kristillisenä lähetystyönä.
Napoleonin sotien jälkeen solmitussa Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1814 britti-imperiumiin liitettiin Ranskalle kuuluneita kaukaisia saarivaltioita. Britannia kilpailikin etupäässä Ranskan kanssa mutta myös Hollantia ja myöhemmin Saksaa ja Venäjää vastaan.
Brittien takana oli ylivertainen laivasto, joten Britanniasta tuli maailman johtava meri-, kauppa- ja teollisuusmahti 1800-luvun aikana. Britit eivät hankkineet laivoja niinkään sotaa varten, vaan niillä haluttiin herättää muissa maissa pelkoa. Briteissä eli imperiumin suuruuden aikoihin ajatus, että imperiumi tarvitsee suuremman laivaston kuin seuraavat kaksi laivastoa yhteensä, jotta se voisi pitää komentoa maailman merillä.
VIELÄ 1800-LUVULLA britit olivat jopa vähän vastahakoisia imperialisteja, sillä siirtomaista koitui paljon kustannuksia. Britannian valtiovarainministeri
Benjamin Disraeli tokaisi vuonna 1852 siirtomaiden olevan kuin kaulaan ripustettu myllynkivi.
Poikkeuksena oli Intia, joka pysyi aina taloudellisesti kannattavana. Britannia piti huolen Intian-yhteyksien toimivuudesta muun muassa Afrikan rannikolla, Välimerellä ja Lähi-idässä sijainneilla sota- ja kauppasatamilla. Laivastotukikohtiensa avulla britit hallitsivat todellisuudessa suurempia maa-alueita, jotka olivat usein virallisesti itsenäisiä mutta käytännössä brittien holhouksen alla.
Kun Euroopan muut suurvallat 1800-luvun lopulla innostuivat valtaamaan uusia alueita, etenkin Afrikasta, brittienkin oli osallistuttava kilpaan. Vain muutamassa vuosikymmenessä Afrikka oli vallattu. Monissa Afrikan maissa brittien valta perustui epäsuoraan hallintaan eli valta jätettiin paikallisten hallitsijoiden, ylimystön tai tiettyjen etnisten ryhmien käsiin.
Kilpajuoksu Afrikkaan kulminoitui karulla tavalla Berliinissä vuonna 1884 järjestetyssä konferenssissa, jossa Euroopan suurvaltojen johtajat sopivat mantereen jakamisesta. Kokoukseen ei kutsuttu ainoatakaan afrikkalaista, vaan valloittajat vetivät rajoja kartoille kansoista ja kielialueista välittämättä. Sittemmin itsenäistyneiden Afrikan valtioiden rajat noudattavat yhä pitkälti siirtomaa-ajan rajoja.
Kiinan Britannia pakotti alistumaan niin sanottuun sopimussatamajärjestelmään. Kiinaa ei edes pyritty muuttamaan varsinaiseksi siirtomaaksi, vaan se otettiin osaksi imperiumin reviiriä ilman kruunulle koituvia hallinnollisia ja sotilaallisia kuluja. Järjestely takasi brittikauppiaille yksipuolisia etuja kiinalaisiin nähden, kuten matalat tullimaksut.
Muutkin länsimaat harjoittivat samankaltaista toimilupiin, etupiireihin ja vuokra-alueisiin perustuvaa epämuodollista imperialismia, jossa kohdemaa säilytti suvereniteettiaan enemmän kuin varsinaisena siirtomaana.
SIIRTOMAIDEN laajentaminen ja merten herruus oli Britanniassa kansan keskuudessa suosittua politiikkaa, jota hallitukset johdonmukaisesti edistivät. Vaikka suhtautuminen imperialismiin vaihteli sen mukaan, pitivätkö Lontoon Westminsterissä valtaa liberaalit vai konservatiivit, britit eivät koskaan vakavasti harkinneet, että siirtomaat olisivat saaneet edustajansa parlamenttiin.
Kanadalle, Australialle ja Uudelle-Seelannille sekä Etelä-Afrikan unionille britit myönsivät itsehallinnon. Järjestelyllä pyrittiin varmistamaan, ettei tapahtuisi kuten aikoinaan Amerikassa, jossa brittien siirtokunnat itsenäistyivät ja muodostivat Yhdysvallat.
Itsehallinnon saaneet maat olivat Britannian kanssa samanarvoisia mutta pysyivät uskollisina emämaan kruunulle. Valta oli kuitenkin näissäkin maissa eurooppalaistaustaisilla siirtolaisilla, jotka käyttivät asemaansa usein paikallisen väestön alistamiseen.
Mitä pitemmälle teollistuminen eteni, sitä riippuvaisemmaksi Britannia tuli tuonnista. Lopulta siirtomaiden tärkeimmäksi varaksi osoittautuivat kuitenkin ihmiset. Ilman työvoimaa raaka-aineita ei saatu markkinoille. Ilman siirtomaiden ihmisreserviä Britannia ei olisi myöskään kyennyt voittamaan Saksaa ensimmäisessä eikä toisessakaan maailmansodassa.
BRITANNIAN maailmanvallan loppu alkoi käytännössä ensimmäisestä maailmansodasta.
Sodan jälkeen imperiumi vielä laajeni, kun Kansainliitto jakoi voittajamaille häviäjiin kuuluneiden Saksan ja Turkin siirtomaa-alueita Afrikasta ja Lähi-idästä. Britit kuitenkin menettivät sodassa lähes puolet kauppalaivastostaan, eikä kuningaskunnan laivanrakennus toipunut hetkessä. Samalla vajosi merentakainen kaupankäynti, sillä reittien ylläpitäminen ei ollut mahdollista samalla tavalla kuin ennen sotaa.
Niin kauan kuin Britannia oli hallinnut maailman meriä, se oli voinut käydä tullivapaata kauppaa, johon sen menestys oli 1840-luvulta lähtien pitkälti perustunut. Nyt se oli mennyttä. Tilalle tuli läntisellä pallonpuoliskolla Yhdysvallat ja Kaukoidässä Japani.
Kauppasuhteiden hajoaminen emämaan ja alusmaiden välillä näkyi Britanniassa muun muassa ankarana säännöstelynä. Viennin hiipuminen taas johti siihen, että ulkomailla brittituotteita alettiin korvata omaa teollisuutta kehittämällä. Lisäksi kruunun rinnalla sotiminen oli aiheuttanut Britannian alusmaille suuria tappioita ja nostanut monin paikoin kansallistunnetta.
Laajoista siirtomaa-alueista oli tullut briteille jopa rasite, joka teki heistä haavoittuvaisia. Imperiumi alkoikin vähitellen murtua yksinkertaisesti siksi, että Britannia oli taloudellisesti ja sotilaallisesti kyvytön ylläpitämään niin suurta maailmanvaltaa. Sodan jälkeen kuningaskunta keskittyi jälleenrakentamiseen sekä suhteiden uudelleen luomiseen Yhdysvaltoihin ja Manner-Eurooppaan, jolloin alusmaat myös jäivät oman onnensa nojaan.
Vaikka imperiumi maantieteellisesti selvisi lähes entisellään vielä toisestakin maailmansodasta, pian sen jälkeen Britannia menetti suurvalta-asemansa. Alusmaissa itsenäistymistä ajavat äänet vahvistuivat entisestään, eikä sodan ruhjomilla briteillä ollut enää resursseja vaientaa niitä sensuurilla kuten aiemmin.
Kahden suursodan jälkeen aurinko alkoi laskea myös brittiläisen imperiumin alueella.
MAAILMANSOTIEN myötä maailma muuttui henkiseltä ilmapiiriltään. Imperialismin kannatus heikkeni kaikkialla, ja nationalismi eri puolilla britti-imperiumia vahvistui. Siirtomaa toisensa jälkeen halusi itsenäistyä.
Esimerkiksi Intialle jouduttiin lupaamaan itsemääräämisoikeus vastineeksi sotaponnisteluihin osallistumisesta. Sodan jälkeen kansallismieliset johtajat
Mahatma Gandhi ja
Jawaharlal Nehru kuitenkin vaativat maalleen täyttä itsenäisyyttä. Yli 160 vuotta kestänyt brittivalta tuli Intiassa päätökseensä vuonna 1947.
Seuraavana vuonna itsenäisyys myönnettiin Ceylonille (nykyinen Sri Lanka) ja Burmalle (Myanmar). Afrikassa Saharan eteläpuolisista maista irtaantui ensimmäisenä Kultarannikko (nykyinen Ghana) vuonna 1957.
Toisen maailmansodan jälkeisten kahdenkymmenen vuoden aikana itsenäisyyden saavuttivat useimmat Britannian alusmaat Afrikassa, Aasiassa ja Karibianmeren alueella. Niissä siirtomaissa, joissa ei ollut suurta ja vaikutusvaltaista eurooppalaista maahanmuuttajayhteisöä, itsenäistyminen sujui melko rauhallisesti.
Pahimmillaan itsenäistymisestä seurasi sisällissotia, sotilasvallankaappauksia ja muita levottomuuksia, joita pakoon suuret joukot länsi-intialaisia, afrikkalaisia ja aasialaisia muuttivat pysyvästi Britanniaan. Esimerkiksi Intian ja Pakistanin vuonna 1947 alkaneet sotatoimet Kashmirissa jatkuvat edelleen.
Vuosien 1945 ja 1960 välillä maailmassa itsenäistyi kaikkiaan yli 40 maata – tosin kaikki niistä eivät kuuluneet briteille.
Viimeinen merkittävä brittiläinen siirtomaa Hongkong palautettiin Kiinalle kuitenkin vasta vuonna 1997.
LOINEN JA ISÄNTÄELÄIN. Vertausta on käytetty Britannian siirtomaa-ajan suhtautumisesta alusmaihinsa, etenkin imperiumin helmeen Intiaan.
Intialaisen taloustieteilijän
Utsa Patnaikin laskelmien mukaan Britannia imuroi niemimaalta noin 40 000 miljardia euroa vuosien 1765–1938 aikana. Eikä intialainen yhteiskunta ollut siirtomaavallan jälkeen entisellään, sillä brittien alaisuudessa kastilaitoksen merkitys ja kastirajojen jyrkkyys olivat kasvaneet, samoin hindujen ja muslimien eriytyminen.
Siirtomaa-ajalla oli valtava vaikutus alusmaiden talouteen, oikeus- ja koulutusjärjestelmiin, perhekäsitykseen ja seksuaalinormeihin. Jäljet näkyvät yhä muun muassa tuloeroina monessa entisessä alusmaassa, esimerkiksi Etelä-Afrikassa, jossa eriarvoistumista kasvatti entisestään myös rotusorron aika.
Yhtenä imperiumin kestävimmistä vaikutuksista on pidetty suhtautumista homoseksuaalisuuteen. 1800-luvulla otettiin käyttöön ankaria homoseksuaalisuuden kieltäviä lakeja, jotka ovat yhä voimassa monissa maissa.
Yhteiskunnallisten rakenteiden ja englantilaistamisen seurauksena monissa alusmaissa se väestönosa, joka ei puhu englantia, on yhä taloudellisesti ja sosiaalisesti muita haavoittuvammassa asemassa. Esimerkiksi Nigeriassa puhutaan yli 500:aa kieltä, mutta englanti on maan virallinen kieli, jota puhuu äidinkielenään vain hyvin pieni vähemmistö.
KOLONIALISMIN PUOLUSTAJAT, kuten tunnetut brittihistorioitsijat
Niall Ferguson ja
Andrew Roberts, puhuvat kansainvälisestä vastuunkannosta ja köyhien maiden kehittämisestä, joka itse asiassa tuli emämaalle kalliiksi. Joidenkin historioitsijoiden mukaan kolonialismin seurauksena pelastui ihmishenkiä, jotka muutoin olisi menetetty etnisten ryhmien välisissä konflikteissa.
Kuitenkin valloitusvaiheessa esimerkiksi valtaosa Australian ja Karibianmeren saarten alkuperäisväestöstä kuoli ennen kaikkea tauteihin, joita vastaan heillä ei ollut vastustuskykyä. Myöhemmissä kansannousuissa ja sodissa kuoli lukematon määrä ihmisiä.
Kolonialismin puolustajat painottavat eurooppalaisten tuoneen siirtomaihin varsinkin inhimillistä pääomaa, kuten koulutusta, oikeusjärjestelmän ja sukupuolten välistä tasa-arvoa, mikä lopulta kääntyi niiden hyväksi.
Maantieteellisen etäisyyden lisäksi kolonialismissa olennaista olikin kansojen kulttuurinen erilaisuus: alkuperäisväestön alistamista saatettiin oikeuttaa sivistysmissiolla ja lähetysideologialla. Siirtomaaherruutta moraalisesti oikeutettuna pitäviä brittejä jopa kutsuttiin aikoinaan ”ihmisystävällisiksi imperialisteiksi”.
Euroopassa syntyi 1800-luvulla käsitys valkoisen miehen taakasta, millä viitattiin juuri sivistyksen valon sytyttämiseen barbaarisina pidettyjen kansojen keskuuteen. Vaikka myytti edistyksen tuomisesta elää yhä, on muistettava, ettei siirtomaissa eletty vailla sivistystä, kulttuuria, infrastruktuuria tai historiaa ennen länsimaisia valloittajiakaan.
Siirtomaavallat eivät kuitenkaan olisi voineet hyötyä valloituksistaan yhtä paljon edistämättä niiden yhteiskunnallista kehitystä. Tarve kehittää infrastruktuuria siirtomaissa oli aina pragmaattista, ja se perustui haluun hyödyntää työvoimaa ja raaka-aineita. Ei rautateitä rakennettu sitä varten, että intialaiset tai afrikkalaiset voisivat sujuvammin vierailla sukulaisissa, vaan sotilaallisen kontrollin ja raaka-aineiden kuljettamisen takia.
Koska siirtomaita kehitettiin ensisijaisesti emämaan tarpeista käsin, yksipuolisti se niiden omaa tuotantoa ja hidasti teollisuuden kehittymistä. Esimerkiksi Bengali silloisessa Intiassa, nykyisessä Bangladeshissa, oli vauras ruhtinaskunta ja monella tapaa isäntämaataan kehittyneempi, mutta siirtomaapolitiikan seurauksena sen kehitys taantui.
Joidenkin alusmaiden kohdalla kysymys on kuitenkin hankalampi. Etenkin Afrikan siirtomaat olivat keinotekoisia luomuksia eivätkä noudattaneet sen paremmin luontaisia maantieteellisiä, kulttuurisia kuin etnisiäkään rajoja. Monet alueet olivat harvaan asuttuja, joten kotimaiselle kysynnälle perustuva omaehtoinen teollistuminen olisi ainakin lyhyellä aikavälillä ollut epätodennäköistä.
Oma kysymyksensä on sekin, onko teollistuminen ylipäätään toivottava kehityssuunta. Euroopan vauraus on kuitenkin pitkälti seurausta kolonialismista ja sen myötä syntyneistä globaaleista rakenteista. Kolonialismista ovat hyötyneet myös sellaiset maat, joilla ei ollut omia siirtomaita.
ON YLEINEN historiallinen käytäntö, että erot valtioiden resursseissa ja kehityksessä johtavat yleensä heikompien alistamiseen ja heistä hyötymiseen. Vaikka kolonialismikin pohjasi pitkälti vahvemman oikeuteen ja rakenteelliseen sortoon, eivät siirtomaiden asukkaat olleet pelkästään passiivisia uhreja.
Siirtomaajärjestelmä ei olisi pysynyt pystyssä, ellei osa paikallisista olisi siitä itse hyötynyt ja osallistunut sen ylläpitoon. Paikalliset eivät myöskään olleet yhtenäinen joukko vaan jakautuivat etnisiin ryhmiin ja yhteiskuntaluokkiin, joiden välisiä ristiriitoja siirtomaaisännät käyttivät surutta hyväkseen liittoutumalla toisten kanssa muita vastaan. Se selittää osittain sitä, miten niin harvat pystyivät hallitsemaan niin monia niin pitkään.
Koska brittiläinen imperiumi oli niin laaja ja sen harjoittama kolonialismi erilaista eri aikakausina, siirtomaa-ajan seurausten erittely on vaikeaa. Muihin eurooppalaisiin siirtomaajärjestelmiin verrattuna sitä on kuitenkin pidetty toimivampana, tuottoisampana ja vakaampana sekä valloittajille että valloitetuille.
Siitä huolimatta
brittiläinenkin imperiumi pohjautui ideologiaan, jossa toiset kokivat oikeudekseen alistaa kansoja, joita pitivät itseään alempiarvoisina. Kaikenlaiset väärinkäytökset eivät olleet vain kolonialismin sivutuotteita vaan sen olennainen osa, joka mahdollisti vaurastumisen siirtomaiden ja niiden asukkaiden kustannuksella.
- - - - -
Alleviivaukset ja muut tekstin muokkaukset H.Moilasen tekosia.
Kirjoitus on julkaistu alun perin HS Teema -lehden numerossa 2/2020, jossa aiheena oli Britannia.
Lisätietoja Teema-lehdestä osoitteessa HS.fi/Teema.