Tutkijapiirit voivat pyöritellä kysymystä loputtomiin, eikä konsensusta tai oikeaa vastausta löydy. Kansanmurha käsitteenä ei ole myöskään niin tarkkarajainen, että kaikkiin mahdollisiin maapallolla tapahtuviin raakuuksiin olisi löydettävissä on-off -tyyppinen vastaus teoreettisella pohdiskelulla. Viime kädessä määrittelyn tekee kansainvälinen rikostuomioistuin, mikäli asia sinne etenee.zzrgg kirjoitti: Su Huhti 17, 2022 10:22 pm Kysymykseen onko Venäjän toiminta Ukrainassa määriteltävissä kansanmurhaksi, antoi 6.4. oman arvionsa King’s College Londonissa luennoiva Jonathan Leader Maynard, joka aiemmin on toiminut mm. Oxfordin yliopistossa. Varovaiseen sävyynsä Maynard korostaa termien tarkkarajaisten määritelmien tärkeyttä - esimerkiksi yhä vieläkin tutkijapiireissä käydään keskustelua siitä, oliko Guatemalan 200000 siviilin hengen vaatineen vuosina 1960–1996 käydyn sisällissodan, jossa suurin osa siviiliuhreista oli Maya-alkuperäisasukkaita, taustalla kansanmurhaan liittyviä aikomuksia vai ei. Paljon Maynardin mukaan riippuu myös siitä, mitä Venäjän tekemistä sotarikoksista Ukrainassa tiedetään, ja kuinka suurelta osin venäläisten tekemät sotarikokset ovat yhä vielä paljastumatta.
Mikään itsestäänselvyys siviileihin kohdistuvat laajamittaiset tuhonnat sotien yhteydessä eivät ole, sillä Maynardin mainitsemien tutkimusten mukaan noin (jopa/vain) 25-33%:ssa konflikteista sotaa käyvät valtiot aktiivisesti ottavat siviileitä suoranaisten sotatoimien kohteiksi. Maynard nostaa esille Venäjän siviileihin kohdistamat sotatoimet aikaisemmissa konflikteissa Tšetšeniassa ja Syyriassa, ja toteaa ykskantaan, että Venäjän asevoimilla on melko lailla saastainen ja likainen historia (nasty record) niiltä osin, että siviileitä otetaan sotatoimien kohteeksi joko suoranaisiksi maaleiksi tai että siviilit joutuvat umpimähkäisesti uhreiksi sotilaallisten voimatoimenpiteiden käytön seurauksena. Maynard myös mainitsee presidentti Putinin viljelemän harhaopin Ukrainan historiasta, jota mm. historioitsija Timothy Snyder on aiemmin kritisoinut, sekä tuo esille Kremlinin alati kovenevaa sotaretoriikkaa, minkä mukaan koko Ukraina olisi tuhottava osana denatsifikaatiota ("Denazification... is inevitably also De-Ukrainianization").
Maynardin mukaan tiedämme, että Venäjän sotajoukot ovat tehneet julmuuksia Ukrainassa, muttemme (6.4.) voi luotettavasti arvioida Venäjän sotilaiden tekemien sotarikosten tarkkaa laajuutta. Käskyistä kohdistaa sotatoimia siviileihin on ollut jo alustavia raportteja julkisuudessa esillä, joita Maynard ei mainitse. Maynardin mukaan silti on joka tapauksessa selvää, vaikkemme voisikaan nykyisin saatavilla olevien tietojen pohjalta luotettavasti todentaa, että kansanmurha on käynnissä (tai vastaavasti että kansanmurhaa ei ole käynnissä), että venäläiset sotilaat tekevät julmia hirmutekoja ukrainalaisia siviileitä kohtaan, ja siten kansainvälisellä yhteisöllä olisi YK:n vuoden 2005 World Summitin (A/RES/60/1, §138 ja §139, s.30) kautta sekä velvollisuus puuttua tilanteeseen että velvollisuus vastata Venäjän armeijan suorittamiin julmuuksiin Ukrainassa. Lisäksi Maynardin mukaan Venäjän kansainvälistä oikeutta ja siviilien koskemattomuutta koskevat rikkomukset hyvin suurella todennäköisyydellä ovat systemaattista ja laaja-alaista siviileihin kohdistuvaa väkivaltaa (i.e. mass atrocity crimes: rikokset ihmisyyttä vastaan, sotarikokset, kansanmurha ja etninen puhdistus; “large-scale, systematic violence against civilian populations”), sillä jonkinlaisena rajana on pidetty 1000 siviiliuhrin rajapyykin ylittymistä.
Maynard katsoo, että laaja-alaisten ja moniin siviilihenkilöihin kohdistuvien väkivaltaisuuksien tulisi olla suuri moraalinen ja poliittinen huolenaihe maailmalla, ja nuo Venäjän suorittamat siviileihin kohdistuvat raakuudet tulisi muiden valtioiden välittömästi tuomita sekä lisäksi alkaa tehdä selkeitä vastatoimenpiteitä Venäjän barbaarimaista toimintaa vastaan ("generate urgent condemnation and responsive action"). Maynardin arvion mukaan riski siviileihin kohdistuvien julmuuksien ilmenemiselle ei suinkaan ole vähenemässä, vaan päinvastoin riski venäläisten sotilaiden suorittamille siviileihin kohdistuville julmuuksille on kasvamassa, sillä kansanmurharetoriikka on selvässä kasvussa valtio-ohjauksen alaisissa venäläisissä mediassa samaan aikaan kun Venäjän sotajoukkot jauhavat lähinnä paikoillaan ilman suuria läpimurtoja Ukrainassa. Putinin hallinto on Maynardin mukaan kaivautunut syvälle juoksuhautoihin, mutta on silti epätoivoisen pelokas ("Putin’s regime is deeply entrenched yet desperately fearful"). Tämä yhdistelmä Maynardin mukaan on poikkeuksellisen vaarallinen.
Is Genocide Occurring in Ukraine?
...
What exactly do we know, at this stage, about the nature of the violence committed by Russian forces against Ukrainian civilians? As a scholar of genocide and armed conflict, I am wary of expressing absolute confidence in any claim about violence while it is still ongoing. When we are inside the “fog of war” it is extremely difficult to piece together a reliable picture of events occurring along combat fronts or in occupied territories. Nevertheless, it is increasingly clear that the Russian military has committed serious atrocity crimes in Ukraine involving both a) the indiscriminate shelling of civilian areas, including via cluster munitions; and b) targeted killings and rapes of civilians by Russian forces. On the Ukrainian side, there is some evidence of much more limited law-of-war violations by Ukrainian troops such as the mistreatment of Russian prisoners of war, but Ukrainian authorities have denounced such violations, said any such actions must cease, and are currently investigating the allegations.
Contrary to the apologists for such abuses, these sorts of atrocities are not simply an inevitable part of war. Studies have shown that states directly target civilians in roughly 1/5 to 1/3 of all armed conflicts – an unacceptably high figure, but one which highlights how most states, most of the time, make serious attempts to respect the legal principles of distinction and non-combatant immunity.
The fact that Russian forces have committed such atrocities in Ukraine is nevertheless unsurprising, for three key reasons. First, the Russian military has a nasty record of either directly targeting or indiscriminately victimizing civilians in both Chechnya and Syria. Second, the Kremlin has wrapped itself in a hardline ultranationalist ideology that sees a West-leaning Ukrainian state as illegitimate and a significant political and cultural threat to Russia – shattering the longstanding myth that President Putin is pragmatic and not ideological. This is precisely the kind of worldview commonly associated with atrocity perpetrators, and, as pointed out by leading historian Timothy Snyder, involves the effective erasure of any sense of Ukraine’s independent national identity, which Putin presents as an artificial deviation from a mythically unified Russian nation. Third, Russia’s war-effort has degenerated into a stagnant campaign in which conventional tactics have failed to achieve Putin’s aims. This represents a classic scenario – one similar to the Soviet invasion of Afghanistan between 1979 and 1989 – in which sufficiently brutal governments will often resort to atrocities as a way to terrorise their opponents to surrender.
The atrocities that Russian forces have committed against civilians already constitute war crimes and probably also crimes against humanity (for the latter they need to be part of a “widespread or systematic attack directed against any civilian population, with knowledge of the attack,” as specified in the 1998 Rome Statute of the International Criminal Court). This does not automatically equate to “genocide,” however, which has a distinct set of legal conditions laid down in the 1948 Genocide Convention, namely:
These are complex criteria: in particular, the notion of “intent to destroy [a] group, as such” is fairly demanding, and has generated substantial legal and scholarly debate as to its correct interpretation.[A]ny of the following acts committed with intent to destroy, in whole or in part, a national, ethnical, racial or religious group, as such:
- (a) Killing members of the group;
- (b) Causing serious bodily or mental harm to members of the group;
- (c) Deliberately inflicting on the group conditions of life calculated to bring about its physical destruction in whole or in part;
- (d) Imposing measures intended to prevent births within the group;
- (e) Forcibly transferring children of the group to another group.
In many ways, of course, the specific label we apply to atrocities in Ukraine really shouldn’t matter that much. While genocide is commonly referred to as “the crime of crimes,” atrocities against civilians are atrocities whether they are genocidal or not. The international community has acknowledged, at least since the 2005 World Summit, a responsibility to protect civilians from atrocities irrespective of whether those atrocities take a genocidal form. It is hardly surprising, moreover, that Zelenskyy would employ the language of “genocide” as part of his efforts to highlight these atrocities to the international community.
Nevertheless, “genocide” is a concept with legal particularities and implications, and one that is frequently misused by politicians – most obviously by Putin himself as a false pretext for his invasion of Ukraine. The term may also distort our understanding of ongoing atrocities, potentially in ways that impede effective efforts to halt or respond to them. It is therefore important to be clear on when we are talking about genocide, when we are talking about other kinds of atrocities, and when we are just not sure.
To firmly conclude that a given episode of violence is genocide, we need to piece together a complex mix of evidence on both the specific attitudes of the perpetrators, the pattern of violence they perpetrate, and the links between the two. Concerning specific attitudes, we do have mounting evidence of support for genocidal ideology amongst the Russian political elite. Most obviously, the rambling and historically inaccurate speech with which Putin launched his invasion effectively denied Ukraine’s existence as an independent nation, an idea he and other senior Russian officials have propagated for years. Importantly, on April 3, 2022, the Russian state-owned news agency RIA Novosti published an editorial that called for the Ukrainian people to be killed in large numbers on the ground that they were all essentially Nazis. “Denazification,” the author wrote, “is inevitably also De-Ukrainianization.” This is classic genocidal ideology: matching the kinds of justifications found in the Holocaust, the Rwandan Genocide, Armenian Genocide, and all other major cases.
...
We know that Russian forces have committed atrocities, but we cannot reliably estimate their exact scale. We have alarming signs of possible planning for civilian massacres, including initial reports of the Russian army moving mobile crematoria into Ukraine, but many details remain unconfirmed. We know practically nothing about the actual orders behind specific killings of civilians and are only starting to get a sense of how organized and systematic the violence has been.
...
Consequently, on the basis of available evidence, we are not currently at the stage where we can confidently confirm (or disconfirm) that the Russian government is committing genocide in Ukraine. But – and this is crucial – we can reach two equally critical conclusions. First, Russian forces are committing atrocity crimes in Ukraine and the international community has a responsibility to respond to such crimes. Moreover, these crimes are highly likely to constitute mass atrocities: typically used to refer to cases with 1,000 or more direct civilian victims of atrocity crimes (note that this excludes the larger number of civilians killed or injured in the conflict by other means). Any large-scale atrocity crimes of this kind should be of massive moral and political concern to the world and generate urgent condemnation and responsive action.
Second, the risk of more expansive atrocities in Ukraine, including outright genocide, is escalating. There has been a visible increase of genocidal rhetoric in government-approved outlets, coupled with the ongoing failure of major Russian advances. Putin’s regime is deeply entrenched yet desperately fearful. This combination of factors is exceptionally dangerous. We should expect to see substantially more evidence of Russian forces’ violence against civilians emerge over the coming days and weeks, as the Ukrainians retake control of areas previously occupied or under assault. It is possible that this evidence may either show that genocide has already been committed, or that previous violence is now escalating toward the point of genocide.
...
https://www.justsecurity.org/80998/is-g ... sessments/ (lisätty alleviivauksia)
Jos Ukrainassa on tapahtunut kansanmurha tai joukkotuhonta, niin oliko se Butsassa tapahtunut joidenkin satojen siviilien tahallinen surmaaminen niskalaukauksella vai onko se Mariupolissa tapahtuva tuhansien tai mahdollisesti kymmenien tuhansien siviilien surmaaminen sotatoimien yhteydessä? Onko näiden tekojen tarkoituksena ollut tuhota siviilejä heidän kansallisen, etnisen, rodullisen tai uskonnollisen taustansa taustansa johdosta? Sodissa kuolee aina siviilejä enemmän tai vähemmän, mutta aika harvoin nostetaan esiin kysymystä kansanmurhasta. Ajattelutapa on siis "aina roiskuu kun rapataan".
Kysymys kansanmurhasta on myös vahvasti poliittinen niin kauan, kun asiasta ei ole rikostuomioistuimen päätöstä. Niinpä esimerkiksi Joe Biden ehätti syyttämään Venäjää kansanmurhasta ja Ranskan Macron toppuutteli miltei välittömästi Bideniä liian kovasta kielenkäytöstä. Kummankin lausunnon takana oli politiikka tai reaalipolitiikka eikä niinkään juridiikka tai Venäjä toimista tehdyt puolueettomat selvitykset.
Ukrainan tapauksessa voidaan myös kysyä, että kuka on etsintäkuulutettuna, jos syyte kansanmurhasta rapsahtaa. Suurin rikollinen on selvillä, mutta häntä tuskin käräjille saadaan. Kenraalikuntakin alkaa huveta sitä tahtia, että syyllisiä joudutaan etsimään alemmantasoisista päälliköistä. Joka tapauksessa oli niin tai näin, Venäjän toiminta ansaitsee tulla leimatuksi ja tuomituksi mahdollisimman ankarin määrittein myös oikeussaleissa ja lakien liian tiukkapipoista tulkintaa voitaisiin pitää tässä tapauksessa rikoksena ihmisyyttä vastaan.
