^Viestissäni siis arvuuteltiin, voisiko kyseessä olla sama henkilö, turha siitä on hermostua. Täällä puidaan ja arvuutellaan paljon näitä asioita.
Ikävää, että Ilkka löytyi kuolleena.
Ilkka Hotti
Re: Ilkka Hotti
Muistin oikein, että täällä oli juttua tästä. Ilkan äidin haastattelu on tänään ilmestyneessä MeNaiset-lehdessä. Ilkka siis kuoli oman käden kautta, hirttäytynyt. Oli ollut masentunut ja pakkohoidossa.
Kiinnostaako ketään, jos naputtelen ton haastattelun tänne käsin, kun ehdin?
Kiinnostaako ketään, jos naputtelen ton haastattelun tänne käsin, kun ehdin?
Re: Ilkka Hotti
Minua, näin äitinä, kiinnostaa.
Olisi mukavaa jos viitsisit nähdä vaivaa
Olisi mukavaa jos viitsisit nähdä vaivaa
Vian ei tarvitse olla iso, jos se on päässä.
Re: Ilkka Hotti
Noniin:
"Kaksi vuotta sitten kouvolalainen Mari-Anne Hotti, 52, kohtasi pahimman, mitä äiti voi kohdata. Hänen poikansa Ilkka kuoli oman käden kautta. Ilkka oli juuri täyttänyt 18 vuotta. Mari-Anne kertoo tarinaa rauhallisella äänellä kerrostalokaksionsa pienessä keittiössä. Jääkaapin ovea koristaa tärkeä muisto: Ilkan pikkupoikana tekemä sininen kortti, johon on liimattu kissakiiltokuva ja raapustettu horjuvin tikkukirjaimin Hyvää syksyä. Toiselle puolelle Ilkka on kirjoittanut runon Kala kala pikkuinen, meni ulos uiden. Mari-Anne pyörittelee korttia kädessään ja hymyilee. Hauraassa naisessa on samalla jotakin hyvin vahvaa. Hän on alusta asti halunnut puhua poikansa kuolemasta avoimesti ja murtaa tabua. Mari-Annen mielestä on korkea aika heittää romukoppaan häpeä, synti ja syyllisyys, jotka itsemurhia verhoavat. - Ilkka kuoli itsemurhan uhrina. Se oli hänen ratkaisunsa, mutta samalla se oli seurausta kurjasta kohtalosta. Aivan kuin huono onni olisi vainonnut häntä koko ajan, mikään asia ei onnistunut.
Ilkan elämä olisi voinut mennä toisinkin, mutta se meni näin. Traaginen, varhainen loppu oli monen tekijän summa. Kukaan ei ole syyllinen. - Ja toisaalta syyllisiä ovat kaikki, jotka tavalla tai toisella lisäsivät Ilkan taakkaa. Minäkin, Mari-Anne sanoo.
Poika kuin häkkilintu
Mari-Anne kuvailee kuopustaan enkelimäiseksi lapseksi, araksi ja hiljaiseksi. - Ilkka ei poikien tavoin remunnut vaan tutki kukkia ja perhosia. Hän ei koskaan kiusannut muita ja meni aivan tolaltaan, jos hänelle sanottiin pahasti. Herkästä pikkupojasta kasvoi yksinäinen nuori, jota kiusattiin koulussa. Ilkka pakeni omaan maailmaansa. Kun äiti ja isoveli kävivät nukkumaan, Ilkka hyppäsi pyörän selkään ja polki salaisiin paikkoihinsa. Ilkka harrasti myös valokuvausta. Hän tallensi kamerallaan maisemia ja tienvarsikylttejä.
- Kaiken yllä leijui vääjäämättömyyden tuntu. Ajattelin, että tuollaisella luonteella Ilkka ei selviä aikuisten maailmasta. Hän oli liian hauras.
Ilkka sairasti pitkäkestoista keskivaikeaa masennusta, joka diagnosoitiin yläkoulun lopulla. Masennuksen syyksi todettiin, ettei hän ollut löytänyt aggressiolleen purkautumiskanavaa. Ilkkaa hoidettiin lääkkeillä ja keskusteluterapialla, mutta lääkkeistä ei löytynyt sopivaa ja terapiakin vain ärsytti Ilkkaa.
Keväällä 2009 Ilkka täytti 18 vuotta ja iloitsi, ettei "yksikään sosiaalitäti" voisi enää määrätä hänen elämäänsä. Samaan aikaan Anne-Mari ja pojat olivat muuttamassa yhteisestä kodista kukin tahoilleen. Ilkka oli väsähtänyt eikä asunnon etsimisestä tullut oikein mitään.
Ilkan heikko kunto johti siihen, että hänet määrättiin pakkohoitoon. Mari-Anne kuvailee tilannetta noidankehäksi: Ilkka uhkasi itsemurhalla, jos hän joutuisi hoitoon. Itsetuhoiset ajatukset taas voimistivat pakkohoitopäätöstä, Ilkka haluttiin "turvaan".
- Kun Ilkan kaltainen vapaa sielu joutui pakkohoitoon, oli kuin lintu olisi suljettu häkkiin.
Kun Anne-Mari tapasi Ilkan sairaalassa viimeisen kerran, poika puhui repivästä tuskasta. Hän uhkasi taas itsemurhalla jos joutuisi jäämään sairaalaan, jota hän kutsui vankilaksi. - Mitä äiti voi tehdä, kun lapsi puhuu itsemurhasta? En minä voi lastani estää. Voin vain yrittää valaa häneen uskoa ja toivoa, mutta eihän masentuneen mieli ota sellaista vastaan. Taisin sanoa jotain niin banaalia kuin "minä olen sinun äitisi ja minä kiellän". Ilkka vastasi olevansa täysi-ikäinen ja voivansa tehdä, mitä tahtoo. Hän lisäsi myös, että tapahtuu mitä tahansa, äiti ei saa syyttää itseään. Saman päivän iltana, kesäkuun 17. päivä, Ilkka pakeni sairaalasta ja katosi.
Vaisto osui oikeaan
Ilkan katoamista seuranneet kaksi kuukautta Mari-Anne eli tunti kerrallaan. - Olin sokissa. Onneksi kesäloma loppui ja palasin työhöni osa-aikaiseksi siivoojaksi. Velvollisuudet ja rutiinit tervehdyttävät. Mikään ei ole niin paha kuin jäädä sängyn pohjalle makaamaan. Mari-Anne tiesi äidin vaistollaan, että Ilkka on kuollut, vaikka toiset yrittivät elätellä toiveita. Kun poliisi eräänä elokuisena päivänä soitti Mari-Annelle, hän istahti valmiiksi sohvalle ottamaan uutisen vastaan. Ilkan ruumis oli löydetty syrjäisestä metsästä tasan kaksi kuukautta katoamisen jälkeen.
- Silti tieto järkytti. Minua pyörrytti ja tärisin sisuskaluja myöten. Vapisevin sormin yritin kirjoittaa tekstiviestejä läheisille. Samaan aikaan minut valtasi primitiivinen halua lähteä ulos ja huutaa suureen ääneen, että kuulkaa kaikki, mitä on tapahtunut!
Mari-Anne oli ajatellut, että Ilkan hauta olisi ollut joenpohjassa. Nyt piti hyväksyä, että poika oli hirttäytynyt.
- Ajatus tuntui pahalta. Että ihmisen on ryömittävä yksin metsään kuolemaan. Roikuttava siellä helteessä, sateessa ja tuulessa samaan aikaan, kun me muut jatkamme askareitamme. Minua kuitenkin lohdutti, että Ilkka oli kuollut lempipaikallaan luonnon keskellä.
Vino huumori auttaa
Alussa Mari-Anne ei itkenyt. Hän vältti itkemistä, koska kaikki energia meni hengissä pysymiseen. Kun hän tunsi olevansa tarpeeksi vahva, hän päätti panna musiikin soimaan ja pitää itkijäiset. Mutta itkua ei tullutkaan. Tuska oli vielä Mari-Annea suurempi.
Pari viikkoa pojan löytymisen jälkeen Mari-Anne halusi käydä Ilkan kuolinpaikalla. Hyvä ystävä lähti mukaan. - Halusin kulkea sen tien, jonka Ilkka oli joutunut kulkemaan. Katsoa maisemaa, jota Ilkka oli katsellut. Perillä minulle tuli hyvä ja tyyni olo. Pyhyys ja Ilkan läsnäolo tuntuivat voimakkaina. Tiesin, että lapseni on löytänyt rauhan.
Käynti kuolinpaikalla oli askel kohti valoa. Kun Mari-Anne kotiin tultuaan avasi radion ja alkoi kuunnella Ilkan lempikanavaa Voicea, padot murtuivat.
- Kuuntelin Ilkan musiikkia, niitä rakkauslauluja ja juontajan kälätyksiä ja itkin. Tuli valtava kaipaus, että voi kun sinä olisit nyt tässä.
Itkusta on vain pieni matka nauruun. Mari-Anne on huomannut, että suuren surun keskellä hänen huumorintajunsa on yllättäen vahvistunut. Vinoa, lempeää huumoria on muun muassa tässä kohtauksessa: Mari-Anne tuo Ilkan tuhkat kotiin uurnassa. Hän miettii, miten tässä nyt pitäisi olla, kun on vainaja talossa. Uskaltaako edes radiota avata? Sitten hän päättää rohkeasti avata television. Sieltä tulee Salatut elämät, Ilkan lempiohjelma. Mari-Anne istuu katsomaan saippuasarjaa, Ilkka on kirjahyllyssä, ja äiti lähettää pojalleen ajatuksen, että tässä sitä katsellaan Salkkareita ja sinä olet tuollaisessa olomuodossa.
- Nauran nykyään aina kun mahdollista. Oikein etsimällä etsin ilonpisaroita ja puristan niistä kaikki mehut. Se on osa selviytymisen palapeliä.
Rakkaus ei kuole
Shokkitilaa kesti puolisen vuotta. Mari-Anne ei kyennyt saamaan ruokaa alas. Liikunta olisi tehnyt hyvää, mutta lenkkeily oli pakko jättää, koska Mari-Anne ei kerta kaikkiaan jaksanut.
Surusta ei ole oikotietä ulos. Mari-Anne antaa Ilkan tulla mieleen aina, kun on tullakseen. Joskus hetket ovat ohimeneviä ja jopa kepeitä: ruokakaupassa jokin ruoka muistuttaa Ilkasta tai vitsi saa ajattelemaan, että tälle Ilkkakin olisi nauranut. Sitten on se kipeiden muistojen osasto.
- Otan nöyryydellä vastaan senkin ajatuksen, että voin masentua. Toistaiseksi olen jaksanut käydä töissä enkä ole lamaantunut. Jokaiselle päivällä tarvitaan jokin syy elää. Mari-Annelle tärkeintä ovat läheiset ja ystävät, he ovat estäneet häntä hajoamasta palasiksi.
Kotikerrostalon asukkaista ja asukastuvan työntekijöistä on tullut kuin toinen perhe. Asukastupaan Mari-Anne meni silloinkin, kun sai tiedon Ilkasta. Yhteisöllisyys on ollut pelastusrengas.
- Viime aikoina olen miettinyt paljon rakkauden ilmenemismuotoja. Miten valtava, elämää ylläpitävä voima rakkaus onkaan, kuolemaakin väkevämpi. Minun äidinrakkauteni Ilkkaa kohtaan elää yhtä vahvana kuin ennenkin.
Maalaaminen on ollut Mari-Annen rakas harrastus. Ilkan kuoltua hän ajatteli, ettei enää koskaan maalaa. Inspiraatio heräsi kuitenkin uudelleen.
- Alitajunta on ihmeellinen kapistus. Tauluja vain syntyi ja ne kaikki kertoivat Ilkasta. Lumpeet, joutsenet ja auringonlaskut olivat kaikki häntä. Maalasin myös Ilkan kuolinpaikan.
Viime kesänä Mari-Anne työsti suruaan kokoamalla Kuusankosken kirjastoon näyttelyn Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna. Omien maalaustensa lisäksi hän ripusti esille Ilkan ottamia valokuvia ja muutaman lapsuudenajan piirustuksen.
- Kun näytteli oli saatu purettua, aloin luoda jotakin ihan muuta. Syntyi hempeitä naiskuvia, jotka poikkesivat täysin aiemmista tummemmista sävyistä. Ja aivan kuin pinkit kiiltokuvamaiset naishahmot eivät riittäisi, ripottelen päälle vielä askarteluhilettä.
Täytetty toive
Mari-Anne ei tiedä, olisiko mikään voinut estää Ilkan itsemurhan. Jos poliisit olisivat heti tulleet kertomaan, että Ilkka on karannut sairaalasta, Mari-Anne olisi ehkä osannut neuvoa etsijät oikeaan suuntaan. Nyt Ilkka ehti saada muutaman tunnin etumatkan. Toisaalta, vaikka itsemurha olisi saatu sillä kertaa estettyä, Ilkka olisi voinut onnistua myöhemmin.
- Masentuneen hoitoja pitäisi pystyä räätälöimään, sillä jokainen on erilainen. Pitäisi myös kuunnella enemmän potilaan ja hänen omaistensa toiveita.
Yksi Ilkan toive täyttyi hänen kuolemansa jälkeen. Ilkka oli aina haaveillut uudesta elämästä jossakin muualla kuin Kouvolassa, täytettyään 18 hän halusi muuttaa Lappeenrantaan. Mari-Anne ja Ilkan isoveli veivät Ilkan tuhkat perille ja sirottelivat ne luontoon.
Mari-Anne sanoo, että oman lapsen kuolemasta ei voi koskaan selviytyä kokonaan.
- Jalat kantavat jo, muttu suru on seuralainen aina. Mari-Anne ei ajattele Ilkkaa vainajana, vaan hänelle Ilkka on elossa äidin ajatuksissa ja hengessä.
- Sanotaan, että vanhemmat jatkavat elämäänsä lapsissaan, mutta se menee myös toisinpäin. Ennen Ilkan syntymää, raskausaikana, me olimme yhtä. Kuolemansa jälkeen Ilkka jatkaa elämäänsä minun kauttani ja minussa."
"Kaksi vuotta sitten kouvolalainen Mari-Anne Hotti, 52, kohtasi pahimman, mitä äiti voi kohdata. Hänen poikansa Ilkka kuoli oman käden kautta. Ilkka oli juuri täyttänyt 18 vuotta. Mari-Anne kertoo tarinaa rauhallisella äänellä kerrostalokaksionsa pienessä keittiössä. Jääkaapin ovea koristaa tärkeä muisto: Ilkan pikkupoikana tekemä sininen kortti, johon on liimattu kissakiiltokuva ja raapustettu horjuvin tikkukirjaimin Hyvää syksyä. Toiselle puolelle Ilkka on kirjoittanut runon Kala kala pikkuinen, meni ulos uiden. Mari-Anne pyörittelee korttia kädessään ja hymyilee. Hauraassa naisessa on samalla jotakin hyvin vahvaa. Hän on alusta asti halunnut puhua poikansa kuolemasta avoimesti ja murtaa tabua. Mari-Annen mielestä on korkea aika heittää romukoppaan häpeä, synti ja syyllisyys, jotka itsemurhia verhoavat. - Ilkka kuoli itsemurhan uhrina. Se oli hänen ratkaisunsa, mutta samalla se oli seurausta kurjasta kohtalosta. Aivan kuin huono onni olisi vainonnut häntä koko ajan, mikään asia ei onnistunut.
Ilkan elämä olisi voinut mennä toisinkin, mutta se meni näin. Traaginen, varhainen loppu oli monen tekijän summa. Kukaan ei ole syyllinen. - Ja toisaalta syyllisiä ovat kaikki, jotka tavalla tai toisella lisäsivät Ilkan taakkaa. Minäkin, Mari-Anne sanoo.
Poika kuin häkkilintu
Mari-Anne kuvailee kuopustaan enkelimäiseksi lapseksi, araksi ja hiljaiseksi. - Ilkka ei poikien tavoin remunnut vaan tutki kukkia ja perhosia. Hän ei koskaan kiusannut muita ja meni aivan tolaltaan, jos hänelle sanottiin pahasti. Herkästä pikkupojasta kasvoi yksinäinen nuori, jota kiusattiin koulussa. Ilkka pakeni omaan maailmaansa. Kun äiti ja isoveli kävivät nukkumaan, Ilkka hyppäsi pyörän selkään ja polki salaisiin paikkoihinsa. Ilkka harrasti myös valokuvausta. Hän tallensi kamerallaan maisemia ja tienvarsikylttejä.
- Kaiken yllä leijui vääjäämättömyyden tuntu. Ajattelin, että tuollaisella luonteella Ilkka ei selviä aikuisten maailmasta. Hän oli liian hauras.
Ilkka sairasti pitkäkestoista keskivaikeaa masennusta, joka diagnosoitiin yläkoulun lopulla. Masennuksen syyksi todettiin, ettei hän ollut löytänyt aggressiolleen purkautumiskanavaa. Ilkkaa hoidettiin lääkkeillä ja keskusteluterapialla, mutta lääkkeistä ei löytynyt sopivaa ja terapiakin vain ärsytti Ilkkaa.
Keväällä 2009 Ilkka täytti 18 vuotta ja iloitsi, ettei "yksikään sosiaalitäti" voisi enää määrätä hänen elämäänsä. Samaan aikaan Anne-Mari ja pojat olivat muuttamassa yhteisestä kodista kukin tahoilleen. Ilkka oli väsähtänyt eikä asunnon etsimisestä tullut oikein mitään.
Ilkan heikko kunto johti siihen, että hänet määrättiin pakkohoitoon. Mari-Anne kuvailee tilannetta noidankehäksi: Ilkka uhkasi itsemurhalla, jos hän joutuisi hoitoon. Itsetuhoiset ajatukset taas voimistivat pakkohoitopäätöstä, Ilkka haluttiin "turvaan".
- Kun Ilkan kaltainen vapaa sielu joutui pakkohoitoon, oli kuin lintu olisi suljettu häkkiin.
Kun Anne-Mari tapasi Ilkan sairaalassa viimeisen kerran, poika puhui repivästä tuskasta. Hän uhkasi taas itsemurhalla jos joutuisi jäämään sairaalaan, jota hän kutsui vankilaksi. - Mitä äiti voi tehdä, kun lapsi puhuu itsemurhasta? En minä voi lastani estää. Voin vain yrittää valaa häneen uskoa ja toivoa, mutta eihän masentuneen mieli ota sellaista vastaan. Taisin sanoa jotain niin banaalia kuin "minä olen sinun äitisi ja minä kiellän". Ilkka vastasi olevansa täysi-ikäinen ja voivansa tehdä, mitä tahtoo. Hän lisäsi myös, että tapahtuu mitä tahansa, äiti ei saa syyttää itseään. Saman päivän iltana, kesäkuun 17. päivä, Ilkka pakeni sairaalasta ja katosi.
Vaisto osui oikeaan
Ilkan katoamista seuranneet kaksi kuukautta Mari-Anne eli tunti kerrallaan. - Olin sokissa. Onneksi kesäloma loppui ja palasin työhöni osa-aikaiseksi siivoojaksi. Velvollisuudet ja rutiinit tervehdyttävät. Mikään ei ole niin paha kuin jäädä sängyn pohjalle makaamaan. Mari-Anne tiesi äidin vaistollaan, että Ilkka on kuollut, vaikka toiset yrittivät elätellä toiveita. Kun poliisi eräänä elokuisena päivänä soitti Mari-Annelle, hän istahti valmiiksi sohvalle ottamaan uutisen vastaan. Ilkan ruumis oli löydetty syrjäisestä metsästä tasan kaksi kuukautta katoamisen jälkeen.
- Silti tieto järkytti. Minua pyörrytti ja tärisin sisuskaluja myöten. Vapisevin sormin yritin kirjoittaa tekstiviestejä läheisille. Samaan aikaan minut valtasi primitiivinen halua lähteä ulos ja huutaa suureen ääneen, että kuulkaa kaikki, mitä on tapahtunut!
Mari-Anne oli ajatellut, että Ilkan hauta olisi ollut joenpohjassa. Nyt piti hyväksyä, että poika oli hirttäytynyt.
- Ajatus tuntui pahalta. Että ihmisen on ryömittävä yksin metsään kuolemaan. Roikuttava siellä helteessä, sateessa ja tuulessa samaan aikaan, kun me muut jatkamme askareitamme. Minua kuitenkin lohdutti, että Ilkka oli kuollut lempipaikallaan luonnon keskellä.
Vino huumori auttaa
Alussa Mari-Anne ei itkenyt. Hän vältti itkemistä, koska kaikki energia meni hengissä pysymiseen. Kun hän tunsi olevansa tarpeeksi vahva, hän päätti panna musiikin soimaan ja pitää itkijäiset. Mutta itkua ei tullutkaan. Tuska oli vielä Mari-Annea suurempi.
Pari viikkoa pojan löytymisen jälkeen Mari-Anne halusi käydä Ilkan kuolinpaikalla. Hyvä ystävä lähti mukaan. - Halusin kulkea sen tien, jonka Ilkka oli joutunut kulkemaan. Katsoa maisemaa, jota Ilkka oli katsellut. Perillä minulle tuli hyvä ja tyyni olo. Pyhyys ja Ilkan läsnäolo tuntuivat voimakkaina. Tiesin, että lapseni on löytänyt rauhan.
Käynti kuolinpaikalla oli askel kohti valoa. Kun Mari-Anne kotiin tultuaan avasi radion ja alkoi kuunnella Ilkan lempikanavaa Voicea, padot murtuivat.
- Kuuntelin Ilkan musiikkia, niitä rakkauslauluja ja juontajan kälätyksiä ja itkin. Tuli valtava kaipaus, että voi kun sinä olisit nyt tässä.
Itkusta on vain pieni matka nauruun. Mari-Anne on huomannut, että suuren surun keskellä hänen huumorintajunsa on yllättäen vahvistunut. Vinoa, lempeää huumoria on muun muassa tässä kohtauksessa: Mari-Anne tuo Ilkan tuhkat kotiin uurnassa. Hän miettii, miten tässä nyt pitäisi olla, kun on vainaja talossa. Uskaltaako edes radiota avata? Sitten hän päättää rohkeasti avata television. Sieltä tulee Salatut elämät, Ilkan lempiohjelma. Mari-Anne istuu katsomaan saippuasarjaa, Ilkka on kirjahyllyssä, ja äiti lähettää pojalleen ajatuksen, että tässä sitä katsellaan Salkkareita ja sinä olet tuollaisessa olomuodossa.
- Nauran nykyään aina kun mahdollista. Oikein etsimällä etsin ilonpisaroita ja puristan niistä kaikki mehut. Se on osa selviytymisen palapeliä.
Rakkaus ei kuole
Shokkitilaa kesti puolisen vuotta. Mari-Anne ei kyennyt saamaan ruokaa alas. Liikunta olisi tehnyt hyvää, mutta lenkkeily oli pakko jättää, koska Mari-Anne ei kerta kaikkiaan jaksanut.
Surusta ei ole oikotietä ulos. Mari-Anne antaa Ilkan tulla mieleen aina, kun on tullakseen. Joskus hetket ovat ohimeneviä ja jopa kepeitä: ruokakaupassa jokin ruoka muistuttaa Ilkasta tai vitsi saa ajattelemaan, että tälle Ilkkakin olisi nauranut. Sitten on se kipeiden muistojen osasto.
- Otan nöyryydellä vastaan senkin ajatuksen, että voin masentua. Toistaiseksi olen jaksanut käydä töissä enkä ole lamaantunut. Jokaiselle päivällä tarvitaan jokin syy elää. Mari-Annelle tärkeintä ovat läheiset ja ystävät, he ovat estäneet häntä hajoamasta palasiksi.
Kotikerrostalon asukkaista ja asukastuvan työntekijöistä on tullut kuin toinen perhe. Asukastupaan Mari-Anne meni silloinkin, kun sai tiedon Ilkasta. Yhteisöllisyys on ollut pelastusrengas.
- Viime aikoina olen miettinyt paljon rakkauden ilmenemismuotoja. Miten valtava, elämää ylläpitävä voima rakkaus onkaan, kuolemaakin väkevämpi. Minun äidinrakkauteni Ilkkaa kohtaan elää yhtä vahvana kuin ennenkin.
Maalaaminen on ollut Mari-Annen rakas harrastus. Ilkan kuoltua hän ajatteli, ettei enää koskaan maalaa. Inspiraatio heräsi kuitenkin uudelleen.
- Alitajunta on ihmeellinen kapistus. Tauluja vain syntyi ja ne kaikki kertoivat Ilkasta. Lumpeet, joutsenet ja auringonlaskut olivat kaikki häntä. Maalasin myös Ilkan kuolinpaikan.
Viime kesänä Mari-Anne työsti suruaan kokoamalla Kuusankosken kirjastoon näyttelyn Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna. Omien maalaustensa lisäksi hän ripusti esille Ilkan ottamia valokuvia ja muutaman lapsuudenajan piirustuksen.
- Kun näytteli oli saatu purettua, aloin luoda jotakin ihan muuta. Syntyi hempeitä naiskuvia, jotka poikkesivat täysin aiemmista tummemmista sävyistä. Ja aivan kuin pinkit kiiltokuvamaiset naishahmot eivät riittäisi, ripottelen päälle vielä askarteluhilettä.
Täytetty toive
Mari-Anne ei tiedä, olisiko mikään voinut estää Ilkan itsemurhan. Jos poliisit olisivat heti tulleet kertomaan, että Ilkka on karannut sairaalasta, Mari-Anne olisi ehkä osannut neuvoa etsijät oikeaan suuntaan. Nyt Ilkka ehti saada muutaman tunnin etumatkan. Toisaalta, vaikka itsemurha olisi saatu sillä kertaa estettyä, Ilkka olisi voinut onnistua myöhemmin.
- Masentuneen hoitoja pitäisi pystyä räätälöimään, sillä jokainen on erilainen. Pitäisi myös kuunnella enemmän potilaan ja hänen omaistensa toiveita.
Yksi Ilkan toive täyttyi hänen kuolemansa jälkeen. Ilkka oli aina haaveillut uudesta elämästä jossakin muualla kuin Kouvolassa, täytettyään 18 hän halusi muuttaa Lappeenrantaan. Mari-Anne ja Ilkan isoveli veivät Ilkan tuhkat perille ja sirottelivat ne luontoon.
Mari-Anne sanoo, että oman lapsen kuolemasta ei voi koskaan selviytyä kokonaan.
- Jalat kantavat jo, muttu suru on seuralainen aina. Mari-Anne ei ajattele Ilkkaa vainajana, vaan hänelle Ilkka on elossa äidin ajatuksissa ja hengessä.
- Sanotaan, että vanhemmat jatkavat elämäänsä lapsissaan, mutta se menee myös toisinpäin. Ennen Ilkan syntymää, raskausaikana, me olimme yhtä. Kuolemansa jälkeen Ilkka jatkaa elämäänsä minun kauttani ja minussa."
-
PeppiTyttö
- Hercule Poirotin viikset
- Viestit: 113
- Liittynyt: Pe Heinä 23, 2010 11:28 pm
- Paikkakunta: satakunta
Re: Ilkka Hotti
Mä olen sanaton.. miten voikaan olla noin kaunis ja koskettava kirjoitus! Kiitos neitix.
Re: Ilkka Hotti
Tällaisia tarinoita minäkin kaipaan. Ihmisiä katoamisilmoitusten takaa. Vaatimattomista ilmoituksista ei käsitä, millaisia tunteita niiden takana on. En olisi edes muistanut tällaista tapausta. Varsinkin valokuvattomat ilmoitukset katoavat massaan, kun kadonneilla ei ole edes kasvoja.
Kiitos tästä.
Kiitos tästä.