Roxana Verona, ranskan ja italian kielen professori Dartmouthin Collegesta, oli ajamassa Trestcott Roadia kohti Etnaa, New Hampshirea lauantaina tammikuun 27. päivä 2001. Hänen tarkoituksenaan oli mennä tapaamaan tuttaviaan ja kollegojaan, Susanne ja Half Zantopia, jotka olivat kutsuneet hänet syömään. Käännyttyään noin kello 18.30 Zantopien ajotielle hän havaitsi vastasataneen lumen peittävän tietä. Koska tämä ei ollut mitenkään epätyypillistä Zantopeille, hän ajoi autonsa parkkiin ja käveli sitten talon etuovelle, jonka Susanne oli sanonut olevan auki. Vain hetkeä ennen kuin Roxana tarttui kahvaan, hän sai oudon tunteen siitä, ettei kaikki ollut sittenkään oikein... Hän ei voinut haistaa Susannen tekemiä ruoka ja sisältä ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Tästä huolimatta hän käänsi kahvaa ja astui sisälle siistiin ja hyvinhoidettuun punatiiliseen eteiseen. Huhuiltuaan hetken Susannea ja jäätyään ilman vastausta hän käveli olohuoneeseen ja sen kautta keittiöön. Pöydällä oli kyllä ruokaa, mutta ne kaikki olivat yhä valmistamatta. Huoli kasvoi Roxanan mielessä ja hän alkoi kiertämään talon huoneita. Samalla hän huhuili talon asukkaita, mutta ei vieläkään saanut toivomaansa vastausta. Päästyään työtilaan kaaos hänen päässään oli valmis syntymään; Susanne ja Half makasivat lattialla liikkumattomina, veren peittäessä kummankin ruumista.
Half ja Susanne Zantop.
----
Audrey McCollum piti parhaillaan syntymäpäiväjuhlia miehelleen, Robert McCollumille. Juhlat olivat pienet, eikä paikalla ollut oman perheen lisäksi muita jäseniä. Robert oli muutamaa vuotta aiemmin jäänyt eläkkeelle työstään Dartmouthin lääketieteellisestä ja nautiskelikin nyt vapaapäiviään vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Kesken rauhallisen päivän he havahtuivat siihen, että joku hakkasi nyrkillään heidän ulko-oveaan. Ovi avattiin ja toisella puolella oli hysteerisen oloinen nainen. Robert ja Audrey pyysivät hänet sisälle ja pian nainen kertoikin jo mitä oli tapahtunut. Robert ei jäänyt aikailemaan, vaan kutsui tyttärensä Cindyn mukaan ja yhdessä vieraan kanssa he ajoivat naapurin talolle. Nainen kertoi nähneensä kaksi ruumista työhuoneessa ja kun Robert ja Cindy pääsivät sinne, ei Robert voinut todeta uhreja kuin kuolleiksi. Roxana oli ollut oikeassa saadessaan pahan tunteen jo ulko-ovella. Viranomaiset hälytettiin välittömästi paikalle.
Heidän saavuttua viranomaiset eristivät alueen ja kutsuivat lisää poliiseja paikalle, heidän muassaan myös rikospaikkatutkijat. He eivät voineet löytää merkkejä sisälle murtautumisesta. Lattialta löytyi osittainen verinen kengänjälki. Lisäksi kaksi esinettä tuntuivat olevan oudossa paikassa: 12 tuumaa pitkien veisten muovisuojukset, joissa molemmissa oli kirjaimet SOG. Itse veitsiä ei löydetty mistään. Näiden kahden suojuksen vuoksi tutkijat kuitenkin epäilivät, että paikalla oli ollut kaksi asetta ja kaksi tappajaa.
Seuraavaksi alettiin miettimään sitä, olivatko murhat suunniteltuja. Yleensä tämän tyyppisissä rikoksissa käytettiin asetta, mutta näiden ihmisten kuolemat olivat olleet varsin sottaisia. Robert McCollum kuvaili paikan olleen "kaikista kuvottavin asia minkä olin koskaan nähnyt." Robert oli ollut kuitenkin koulutukseltaan lääkäri, joten veri ja ruumiinosat eivät olleet mitään uutta hänelle.
Jos tapot olivat suunniteltuja, miksi tappaja tai tappajat olivat olleet niin huolimattomia ja jättäneet aseiden suojukset jälkeensä? Toisaalta taas, jos kuolemat olivat spontaaneja, raivon tai pelon vallassa tehtyjä, miksi tuoda kaksi taisteluveistä taloon?
Tutkijat eivät uskoneet ryöstön voivan olla motiivina, sillä niin paljon arvokasta tavaraa oli jätetty taloon paikalleen. Talossa oli Rodin töitä, sekä muita arvokkaita maalauksia ja antiikkikirjoja, keittiössä hopeaa ja makuuhuoneessa Susannen timanttisia koruja. Lisäksi ympäri taloa oli Applen tietokoneita, stereoita, televisioita ja muita arvokkaampia elektronisia välineitä. Yhteenkään niistä ei kuitenkaan oltu koskettu, saatika niitä varastettu. Ainoa, joka todettiin hukassa olevaksi oli Halfin lompakko.
Koska sisälle ei oltu murtauduttu, poliisit päättelivät tappajan tai tappajien olevan ihmisiä, jotka Zantopsit tunsivat. Tällä perusteella motiivi olisi mahdollisesti jokin perheen tai läheisen suhteen aiheuttama. Tähän viittasi myös puukottaminen, joka usein kielii läheisestä suhteesta uhriin olemalla varsin intiimi tapa tappaa. Tappajan päälle oli varmasti lentänyt verta ja hän oli voinut kuulla, kuinka uhri kirkui kauhuissaan ennen kuolemaansa. Puukottaja on yleensä raivoissaan ja kaikki raivo yhdessä kohdistetaan uhriin.
Tutkijat alkoivatkin seuraavaksi selvittelemään sekä Halfin, että Susannen taustoja ja tuttavia.
Half Zantop oli syntynyt huhtikuun 24. pvä 1938 Exkernfordessa, Saksassa. Hänen puolikasta englanniksi tarkoittava nimensä oli itseasiassa saksaa, ja tuli paikallisen kielen sanasta joka tarkoitti "auttaa".
Halfin perhe pakeni toista maailmansotaa Espanjaan Halfin ollessa yksivuotias. Kolme vuotta myöhemmin, 1942, Zantopsit palasivat Saksaan. He lähtivät takaisin Espanjaan 1948.
Geologia alkoi kiinnostamaan Halfia jo nuorella iällä ja hän palasikin Saksaan varhaisaikuisena opiskelemaan geologiaa Freiburgin yliopistossa. Tämän jälkeen hän matkusti Yhdysvaltoihin hakemaan lisäoppia aineesta.
Stanfordin yliopistossa, ollessaan opiskelemassa tohtoriksi, hän tapasi toisen saksalaisen opiskelijan, Susanne Korsukewitzin, joka oli valmistunut Berlinin vapaasta yliopistosta poliittisen tieteen alalta ja oli Yhdysvalloissa opiskelemassa maisteriksi. Half ja Susanne alkoivat seurustelemaan.
Susanne oli syntynyt 12. elokuuta 1945 Kissingenissä, Saksassa. Vanhimpana kolmesta lapsesta tehtaanjohtajan ja kotiäidin perheessä hän rakasti sulkapalloa, kissoja ja pianonsoittoa. Hän myös piti lukemisesta ja erityisesti historiankirjoista. Veljensä mukaan Susanne oli koulussa yleensä luokan paras tai vähintään toisiksi paras. Useimmiten kuitenkin paras.
Half sai paperinsa 1969 ja sai työn geologina, matkustaen tämän myötä etelä-Amerikkaan. Susanne oli hänen matkassaan ja pariskunta kihlattiin vuonna 1970. He matkustivat säännöllisesti, seuraten Halfin työstä saamia ohjeita. Matkakohteina olivat ei vain Yhdysvallat, vaan myös Eurooppa ja Afrikka. Ajan myötä Susanne tuli raskaaksi ja synnytti kaksi lasta, Veronikan ja Mariannan.
1975 he lähtivät Saksaan, jotta Half voisi alkaa tutkivaksi työpariksi Heidelbergin yliopistossa. 1976 hänet palkattiin Dartmouthin Collegeen Hanoveriin, New Hampshireen. Perhe palasi takaisin Yhdysvaltoihin.
Half työskenteli professorina 25 vuotta ja oli koulun arvostettu ja pidetty opettaja. Tunneilla oli helppo nähdä hänen intohimonsa geologiaan ja hän veikin oppilaat usein matkoille tämän myötä. Half kuitenkin viihtyi myös yksinään ja olikin täysi vastakohta Susannelle, joka oli energinen ja seurallinen. Susanne jopa leipoi oppilailleen ja toimitti heille lehtiä, jotka kertoivat 19. vuosisadan naisista Saksassa.
Susanne myös toimitti tai kirjoitti kuusi kirjaa. Yhden hän kirjoitti vuonna 1997, nimeltään Colonial Fantasies: Conguest, Family and Nation in Precolonial Germany, 1770-1870. Hän omisti kirjan Halfille. Kirja voitti Saksassa palkinnon erinomaisuudestaan.
Zantopsit olivat siis meneviä ja sosiaalisia ihmisiä, jotka pitivät usein illalliskutsuja. Kuka siis olisi voinut haluta heidän kuolevan?
Zantopien kuoleman tullessa ilmi useat professorit, varsinkin saksalaiset, peruuttivat tuntinsa. Sunnuntaina Zantopien muistoksi pidettiin yksityinen muistohetki Dartmouthin Collegessa. Koulun rehtori, James Wright kertoi puheessaan heidän "menettäneen kaksi hyvää ystävää. Jos joku ihminen oli luotettava, pätevä, optimistinen, ystävällinen, kuuluva ja turvallinen, se oli nämä kaksi ihmistä."
Samaan aikaan kun Dartmouth suri kahden jäsenensä poismenoa, synnytti murha pelkoa ja epäilyjä siitä, kuka tai ketkä murhaajat olivat. Aluksi poliisi keskittyi tutkimaan Roxana Veronaa, ruumiiden löytäjää, koska hänen tiedettiin olevan ensimmäinen ihminen joka näki ruumiit. Pian hänet kuitenkin poistettiin epäiltyjen listalta.
Roxana Verona.
Yksi aikaisista epäillyistä oli myös hieman omituinen persoona, joka toimi tiskaajana ravintolassa, jonka omisti Dartmouthin College. Hän kuvaili itseään maailman suurimmaksi eläväksi tiedemieheksi, sekä kertoi maailman olevan valtava plutonium-atomi ja maapallo olisi yksi sen kuorissa seikkaileva elektroni.
1999 hän oli kirjoittanut useita valituksia Dartmouthin johtoon ja väittänyt, että collegen virassa toimivat olivat syyllistyneet salaliittoon. Tämä johti hänen potkuihinsa.
Pian tämän jälkeen tiskaaja ilmoitti viestissään, että "Dartmouth on kirottu. Dartmouthin Collegen kirous on jotain mitä en sekoita, mutta pikemminkin jotain minkä näen ja tutkin ja josta raportoin. Dartmouth nauroi (minulle) 10 vuotta, nyt maailma alkaa nauramaan ja kuulee huonot uutiset Dartmouthin Collegen tieteestä ja matematiikasta."
Vielä hyytävämpi oli viesti, jonka hän kirjoitti tappojen jälkeen. "Ihmettelenpä, löytyikö Zantopien asunnosta kaksi murha-asetta? Jos kyllä, ehdotankin vahvasti, että Zantopsit tappoivat itsensä." Hän kirjoitti useita viestejä, joiden mukaan Zantopsit kuolivat kaksoisitsemurhassa. Lehtien mukaan hän usein väitti syntyneensä Saksassa, mikä yhdistäisi hänet uhreihin.
Tutkijat jäljittivät hänet asuntoonsa etelä-Dakotaan. Hän sanoi olleensa kotona postittamassa viestejä sinä päivänä kun Zantopit kuolivat. Internetselaimesta- ja palvelimesta saadut tiedot kertoivat hänen todellakin olleen kotona ja toimivat hänen alibinaan. Hänetkin jouduttiin poistamaan epäillyistä.
Nyt tutkijat haastattelivat murhien jälkeisinä päivinä Halfin opetusavustajaa, Tom Douglasia. Douglas osoittikin heille henkilön, jolla hänen mielestään oli sekä motiivi, että mahdollisuus tappaa Zantopit.
Tuo henkilö oli professori joka oli saanut valmistumispisteitä Dartmouthissa. Douglas kertoi etsiville miehen halunneen todella kovasti työskennellä Dartmouthissa ja olleen erityisen kiinnostunut siitä toimesta, jossa Half sillä hetkellä työskenteli. Douglasin mukaan professori oli ollut Hanoverissa sinä päivänä, kun Zantopit oli tapettu.
Etsivät jäljittivät vuokra-auton jolla professori oli ajanut Hanoverin päivänään. He löysivät suuren laatikon peräkontista ja epäilyttävän punaruskean tahran siitä. Tutkijat tekivät etsinnän siihen kotiin jossa hän oli ollut Hanoverin vierailullaan yötä ja haastattelivat paikalla olleita ihmisiä. He menivät jopa Arizonaan ja ottivat hänen sormenjälkensä ja verinäytteen, jonka jälkeen he haastattelivat sekä professoria, että tämän vaimoa.
Huolimattomuuden johdosta miehen nimi vuoti medialle ja lehdistö alkoi julkaisemaan juttuja kyseisestä professorista. Puhuttiin, että tapot johtuivat rakkaussuhteesta tai mustasukkaisuudesta.
Seuraavana päivänä The Boston Globe julkaisi jutun, jonka mukaan edellisen lehden teoria ei pitänyt paikkaansa. Lehti pahoitteli julkaisemaansa juttua. Zantopien ystävä oli lähettänyt lehteen kirjeen, jossa kertoi tuntemastaan parista enemmän. "Vaimoni ja minä olemme tunteneet Susanne ja Half Zantopin yli 15 vuotta. Koskaan emme nähneet mitään, jonka vuoksi rikos olisi ollut intohimorikos." Kirjoittaja myös kertoi Globen väitteen rakkaussuhteesta olleen vastuutonta sensaatiohakuisuutta.
Viranomaiset joutuivat päästämään myös professorin epäiltyjen listalta, sillä he eivät löytäneet merkkejä muuta kuin ystävällisistä väleistä hänen ja Halfin väliltä. Myös punaruskea tahra osoittautui hirven vereksi.
----
Samaan aikaan kun toinen puoli tutkijoista haastatteli ja tutki Zantopien tuttavia, keskittyi toinen puoli todisteisiin ja rikospaikalta löytyneisiin jälkiin. Toisesta veitsen suojuksesta löytyi kaksi sormenjälkeä, mutta niitä ei voitu löytää FBI:n sormenjälkiarkistoista. Frank Moran ja Charles M. West lähtivät kiertämään New Hampshiressa, Vermontissa ja Mainessa olevia liikkeitä, jotka möivät SOG-puukkoja. Lisäksi West tutki internetistä mahdollisia alennusmyyntejä kyseisten puukkojen suhteen, mutta ei löytänyt mitään merkittävää. Jotain hyötyä tutkinnasta kuitenkin oli: he oppivat, että kyseiset suojukset tehtiin materiaalista nimeltä kydex, joka oltiin otettu käyttöön vasta vuonna 2000, vajaa vuosi aiemmin siis.
Kaksi päivää myöhemmin heille selvisi vieläkin merkittävempiä asioita. West sai yhteyden James Foxiin, joka omisti Fox Firearmsin Scituatessa, Massachussettsissa. Fox kertoi hänellä olevan 84 SOG Sealia vuodelta 2000, mutta hän oli myynyt vain yhden parin niitä vuoden aikana. Ostaja oli James Parker, joka asui Chelseassa, Vermontissa, vain noin 45 kilometrin päässä Etnasta, jossa murhat tapahtuivat. Etsivät lähtivät Chelseaan heti seuraavana päivänä, jossa he ottivat yhteyttä paikalliseen poliisiin. He hämmästyivät saadessaan kuulla, että James, tai Jim, kuten häntä myös nimitettiin, oli vasta 16-vuotias, eikä tunnettu häirikkönä tai rikollisena. Tästä huolimatta James haettiin kuulusteluihin. Hän myönsikin ostaneensa veitset itselleen ja 17-vuotiaalle ystävälleen Robert "Rob" Tullochille, mutta kertoi myös niiden olevan linnoitusten rakentamiseen. Jim kertoi kuitenkin veitsien olleen liian raskaita käsittelyyn, joten hän oli myynyt ne tuntemattomalle.
Poliisi haastatteli tämän jälkeen Rob Tullochia. Hän kertoi veitsistä saman tarinan, kuin minkä Jim oli kertonut. Poliisi oli saanut tietoonsa, että Rob oli ilmestynyt kouluunsa Zantopien murhapäivänä haava oikean polvensa yläpuolella ja he kysyivät nyt siitä. Rob kertoi olleensa metsässä tuona päivänä, ja äkillisen virtsaustarpeen yllättämänä kävellyt vähän syrjempään ja kaatunut metallisen purkin päälle, jonka joku oli metsään jättänyt.
Jim Parker ja Rob Tulloch.
Poliisi pyysi lupaa molemmilta sormenjälkien ottamiseen ja he myöntyivät. Haastatellessaan Robia viranomaiset pyysivät häneltä lupaa myös tutkia hänen kenkänsä ja saappaansa. Rob ja hänen vanhempansa antoivat suostumuksensa.
Viranomaiset eivät kuitenkaan nähneet syytä miksi pojat pitäisi pidättää ja he päästivät heidät palaamaan kotiinsa.
Seuraavana aamuna sekä Rob että Jim olivat kadonneet kotoaan. John Parker ilmoitti tästä poliisille. Samaan aikaan oli selvinnyt, että yhdet Robin saappaista kävivät murhapaikalta löytyneeseen jälkeen. Hyvin pian tämän jälkeen he myös huomasivat, että sormenjäljet, jotka pojilta oli otettu, kävivät yksiin puukon suojuksesta löytyneisiin. He myös löysivät tutkinnoissa veitset Robin huoneesta eräästä laatikosta. Toisessa oli jäänteitä Susannen verestä, toisessa Halfin.
Vastaavanlainen, ei kuitenkaan rikoksessa käytetty puukko suojineen.
Pojat etsintäkuulutettiin saman tien, epäiltyinä kahdesta ensimmäisen asteen murhasta 27. tammikuuta. Koska Jim oli vasta 16-vuotias, ei häntä mainittu nimeltä mediassa, vaan puhuttiin ainoastaan 16-vuotiaasta ystävästä, joka myös oli sekaantunut murhiin.
Rob ja Jim olivat tällä välin karanneet käyttämällä Jimin autoa, jonka he puoliksi hautasivat lumeen rekkapysäkin luona. Sen jälkeen he liftasivat erään rekkakuskin kyytiin, kertoen olevansa matkalla Kaliforniaan. Rekkakuski, James Hicks, otti heidät kyytiinsä vastoin poliisin antamia ohjeita, koska he muistuttivat häntä omista pojistaan. Hicksillä oli kaksi teini-ikäistä poikaa sekä 14-vuotias poika, joka oli vastikään kuollut moottoripyöräonnettomuudessa. "Minulla on kaksi poikaa," hän kertoi myöhemmin. "Yksi on taivaassa ja kaksi on yhä täällä, ja minä säälin heitä (Robia ja Jimiä)." Hicks kertoi myös medialle myöhemmin, että pojat vaikuttivat väsyneiltä.
Indianan sheriffin toimistossa työskentelevä William Ward kuunteli samoihin aikoihin rekkakuskien käyttämää radiota. Hän kuuli kuinka Hicks pyysi jotakuta pitämään huolta kahdesta pojasta jotka hän oli ottanut kyytiinsä New Jerseystä. Ward vastasi viestiin nopeasti, ilmoittaen voivansa ottaa pojat huostaan. Hän pyysi rekkakuskia jättämään matkustajat Flying J.:n rekkapysäkille ja kertoi jonkun pian hakevan pojat. Sen jälkeen hän soitti viranomaisille ja pyysi näitä ajamaan Flying J:lle.
Ennen pysähtymistään Hicks antoi pojille 10 dollaria, jotta nämä saisivat ostettua itselleen ruokaa. Molemmat pojat kiittivät häntä kohteliaasti. Pysäkille ajaneet poliisit löysivät pojat pian. Aluksi molemmat heistä antoivat väärät nimet niitä kysyttäessä, mutta paljastivat pian todelliset nimensä. Kuultuaan antaneensa kyydin epäillyille, Hicks raivostui. Hän vaati 10 dollariaan takaisin ja pojat palauttivatkin sen. "Vankilassa on ilmaista ruokaa," Hicks sanoi. Toinen pojista katsoi häneen ja pyysi anteeksi tekoaan.
Teon seurauksena Hicks menetti työnsä, mutta kertoi myöhemmin, ettei katunut. "Kaikki näytti menevän niin, että heidät pidätettiin siellä, ehkä niin oli tarkoituskin tapahtua. Oikeastaan tunnen oloni onnekkaaksi."
----
Poliisien tutkiessa Robia ja Jimiä, toiset etsivät, kuten mediakin, haastattelivat heidän ystäviään, tuttaviaan ja sukulaisiaan. Molemmat epäillyt olivat kaksivanhemapaisesta perheestä. Robin isä, Michael, oli puuseppä jolla oli oma verstas. Hän oli erikoistunut "Windsorin tuoliin". Robin äiti, Diana, oli hoitaja joka työskenteli Giffors Medican Centerissä Randolphissa, lähellä Chelseaa. Rob oli yksi neljästä lapsesta. Hänellä oli kaksi vanhempaa sisarta ja yksi nuorempi veli. Yksi hänen siskoistaan, Julia, oli kehitysvammainen. Luokkakaveri kuvaili Robia melko normaaliksi, jolla on harrastuksia ja ystäviä. Hän oli erittäin taitava ihminen, hyvin nopeaälyinen. Hänen mielestään Rob ei tehnyt sitä, koska Rob ei ollut sellainen joka tekisi jotain tuollaista. "Hän on rauhallinen persoona riitatilanteissa. Hänellä ei ole lyhyt pinna... Hän ei ole ase-ihmisiä." Sama ystävä kertoi myös Jimistä. "Hän ei varmasti ole sellainen." Myös naapurit kertoivat samaa tarinaa. "He eivät ole sellaisia joiden odottaisi murhaavan jonkun, eivät laisinkaan."
Jimin isä puolestaan oli kodinrakentaja ja hänen äitinsä osa-aikainen opettaja. Hänellä oli vanhempi sisar Diana. Luokkatoverit kuvailivat häntä luokan klovniksi, vuosikirjassakin hänellä on kasvoillaan leveä virne. Toisinaan hän värjäsi hiuksiaan tai pukeutui mahtailevasti. Hän kaipasi huomiota ja oli mukana myös teatteriesityksissä. Aikaisin vuonna 2000 hän esitti isoa pahaa sutta Chelsean talvikarnevaaleilla. Hän oli musiikin puolella lahjakas; Jim soitti pianoa ja bassoa ja oli osa koulunsa yhtyeitä.
Koska Chelsea on pieni kaupunki, jossa on vain noin 1200 asukasta, tunsivat useat asukkaista Robin ja Jimin, kuten myös heidän perheensä. Etsivät olivat ymmällään, sillä pojat vaikuttivat varsin tavallisilta, jopa kiiltokuvamaisilta. Mutta kun he tutkivat hieman lisää, heille selvisi, ettei kaikki ollutkaan sitä miltä näytti.
Mike ja Dianne Tulloch vihittiin 1977. Pariskunta muutti useisiin pieniin kaupunkeihin 1980-luvulla. Rob syntyi North Pomfretissa, Vermontissa. Kouluesseessään Rob kirjoitti syntymästään kuin lupauksena hyvästä: "Ei sairaaloita, ei lääkäreitä, ei lääkkeitä, vain puhdas syntymä, kuten ennen vanhaan. Synnyin samalla tavalla kuin Jeesus tai Mooses." Hän kutsui tätä nöyräksi aluksi suuruudelle.
1990 Tullochin perhe muutti Jensen Beachille, Floridaan. Kuusihenkinen perhe oli rahavaikeuksissa ja Rob Kienan-veljineen nukkui pelkillä patjoilla. Erään kouluesseensä mukaan Rob alkoi tuolloin tuntemaan inhoa elämää kohtaan ja tuo inho vain paheni kun he muuttivat Vermontiin, jossa Rob aloitti neljännen luokan. "Siihen mennessä olin kehittynyt erittäin fiksuksi, nopeaälyiseksi ja juonikkaaksi yksilöksi," hän kirjoitti vuonna 2000. Hän myös kirjoitti oppineensa jo kaiken ja oli valmis lopettamaan koulun, koska se ei ollut häntä varten.
Jim kertoi ystävystyneensä Robin kanssa silloin, kun Rob oli kuudennella ja Jim viidennellä. He pitivät uimisesta, linnoitusten rakentamisesta ja kalliokiipeilystä. He viettivät aikaa myös muiden nuorten kanssa, pelaten toisinaan peliä nimeltä ball tag, jota pelattiin sisällä taloissa ja jonka tarkoituksena oli väistellä, ettei heitetty pallo osuisi heihin. Parin vuoden sisällä Rob ja Jim alkoivat pitämään toisiaan parhaina ystävyksinä.
Saman haastattelun aikana Jim kertoi myös high schoolin aikaan tilanteen muuttuneen niin, että he viettivät enemmän aikaa Robin kotona, tai Jimin saatua ajokortin, hänen autossaan. Rob puhui tuolloin itsestään "ylempänä olevana" ja yhdessä he puhuivat olevansa paljon ylempänä, kuin useimmat muut ihmiset.
Ala-asteella ollessaan Rob kertoi haluavansa Yhdysvaltojen presidentiksi. Hän valmistautui tähän suureen päämääräänsä ja oli ehdolla Chelsean high schoolin oppilaskunnan presidentiksi 1999. Tuttavien mukaan Robin kampanja oli ponnekas ja innostunut, ja hän voittikin ne. Presidentin tehtäviin kuului muunmuassa osallistua tapaamisiin, jossa keskusteltiin koulun sisäisistä asioista ja oppilaiden tilanteesta. Rob ei ollut innostunut näistä ja hän lintsasikin niistä kerta toisensa jälkeen. Oppilaat närkästyivät tästä ja yrittivät saada Robia eroamaan. Rehtori teki päätöksen, jonka mukaan Robin ei tarvinnut erota, mutta jo yritys oli saanut Robin raivoihinsa.
Kouluaikanaan Rob osallistui myös väittelykerhoon, jossa hän aluksi pärjäsikin hyvin. Ajan kanssa, saatuaan yhä vahvempia vastustajia, erot alkoivat kuitenkin näkymään; Rob ei tehnyt tarpeeksi työtä taustatutkintaa varten ja hänen vastaväitteensä ontuivat. Lopulta hän päätyi vain loukkaamaan vastustajaansa ja haukkumaan tämän mielipiteitä. Hän myös haukkui erään saksalaisen vaihto-oppilaan väittelyn aikana, väittäen tämän tietävän vähemmän, koska oli kotoisin Saksasta. Tässä vaiheessa Robin joukkue oli johdossa, mutta tämän loukkauksen jälkeen tuomari julisti vastakkaisen joukkueen voittaneeksi.
----
Pidätyksensä jälkeen Rob ja Jim vietiin Henry Countyn putkaan New Castleen, Indianaan. Heiltä otettiin jälleen sormenjäljet ja heidät valokuvattiin. Toisin kuin Jimin säteilevän hymyilevässä vuosikirjakuvassa, pidätyskuvassaan hän näyttää ilmeettömältä. Robin hiukset ovat kuvassa sekaisin ja hän näyttää mietteliäältä.
Jamesin kuva.
Robin kuva.
Putkassa heidät pidettiin erillään. Rob itki toisinaan tuntikausia sellissään ja eräs poliiseista kertoikin Robin olevan huomattavasti tunteikkaampi heistä kahdesta. Ilmeisesti Rob ei tiennyt, että kamerat seurasivat kaikkea mitä hän teki, sillä eräänä päivänä hän risti kätensä kuin rukoukseen, tuijotti kattoon ja puhui. "Jim, olen niin pahoillani. Jim, olen niin pahoillani. Ehkä minun olisi pitänyt käyttää aivojani enemmän. Olen pahoillani kaikesta. Olen niin pahoillani." Eräälle poliisille Rob kertoi rakentaneensa elämänsä korttitaloa 17 vuotta ja nyt, kun se oli romahtanut, hän ei voisi rakentaa sitä enää. Kaikesta tunteellisuudestaan huolimatta hän ei kertaakaan vaikuttanut kuitenkaan katuvan Zantopien kuolemaa.
Marraskuussa 2001 oikeus päätti, että Jim Parkeria tultaisiin kohtelemaan oikeudessa aikuisena. Syyttäjä oli jo ilmoittanut, ettei vaatisi kuolemantuomiota, mikä tarkoitti sitä, että todennäköisesti Jim tultaisiin tuomitsemaan vankilaan ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen.
Jim suostui yhteistyöhön ja lupasi todistaa Robia vastaan, mikäli häntä tultaisiin syyttämään ainoastaan Susanne Zantopin toisen asteen murhasta. Se tarkoittaisi sitä, että hänen tuomionsa olisi 25 vuotta ja hän voisi anoa ehdonalaiseen pääsyä 16 vuoden päästä, ollessaan 33.
Jim oikeudenkäynnin aikaan.
Eric Manheimer, Bellavuen sairaalan lääkäri, Zantopien läheinen ystävä ja heidän testamenttinsa todistaja, kertoi olevansa hyvin pettynyt siihen, ettei Jim voisi saada elinikäistä tuomiota, jonka hän Ericin mielestä ansaitsi. Hän myös kutsui Jimiä "demoniseksi murhaajaksi."
Ennen kuin Robia alettiin syyttämään julkisesti, Robin asianajaja ehdotti ettei hän tunnustaisi syyllisyyttä, vaan vetoaisi mielenvikaisuuteen. Marraskuun 2001 lopussa lääkärit ja psykiatrit olivat tutkineet Robin ja todenneen tämän kärsivän "vakavasta mielenterveysongelmasta", ja hänen tekojensa olevan tästä seurausta.
Joulukuun 7. pvä 2001 Jim tuodaan oikeuden eteen. Saadakseen selville, oliko Jim kunnossa oikeudenkäyntiä varten, tuomari kysyi häneltä oliko hän alkoholin tai huumeiden alaisena. Ilmeisesti Jim kuuli väärin, sillä hän vastasi "en koskaan". Tätä pidettiin outona vastauksena ihmiseltä, joka oli vain hetken päässä siitä, että myöntäisi syyllisyytensä toisen ihmisen tappamiseen. Kun tuomari kysyi Jimin kantaa omasta syyllisyydestään, hän vastasi: "Syyllinen."
Tämän jälkeen hän kertoi lähestulkoon kaiken niistä rikoksista, mitä Rob ja hän olivat tehneet. Hän kertoi, että vaikka molemmat saivat hyviä numeroita ja olivat valmiita siirtymään collegeen, he olivat sitä vastaan, koska pitivät sitä liian rajattuna. He molemmat halusivat sen sijaan matkustaa. He olivat puhuneet Eurooppaan tai Uuteen Seelantiin matkustamisesta, mutta olivat lopulta päätyneet Australiaan, jonka ottivat matkakohteekseen. Hän kertoi heidän haluavan Australiaan, koska siellä oli paljon luontoa ja paikkoja, jossa kalliokiipeillä. He uskoivat voivansa elättää itsensä turistioppaina tai elää maan omista antimista. Matkustamista varten he olivat laskeneet tarvitsevansa 10 000 dollaria, jolla he saisivat lennot ja voisivat elää ensimmäisen vuoden. He eivät halunneet nostaa rahoja pankista, vaan huomasivat, että rikos olisi nopeampi. Lisäksi he uskoivat, etteivät voisi jäädä kiinni, koska olivat fiksumpia kuin kukaan muu.
Aluksi he olivat alkaneet toteuttamaan suunnitelmaansa varastamalla postia ihmisten postilaatikoista, toivoen saavansa käsiinsä luottokorttien numeroita. He yleensä kävivät postin läpi ja laittoivat ne sitten takaisin. Kerran je saivat erään luottokortin numeron, mutta eivät voineet käyttää sitä.
Ajellessaan ympäriinsä he huomasivat Hondan mönkijän peräkärryssä ja päättivät varastaa sen. Pari päivää myöhemmin he palasivat yön myöhäisinä tunteina sen luokse ja ottivat sen mukaansa. Myöhemmin he hankasivat pois sarjanumeron ja piilottivat sen pressun alle lähelle Jimin kotia. He laittoivat Hondan myyntiin ilmoituksien avulla internetiin ja saivatkin pian vastauksen. Joku tarjosi siitä 3000 dollaria, mikä sai pojat innostumaan. Se oli lähes yksi kolmasosa siitä rahamäärästä, jonka he tarvitsivat Australian matkaansa varten. He tapasivat mahdollisen ostajan ja antoivat hänen koeajaa mönkijän. Kun ostaja sitten kyseli rekisteriotteen perään, Rob ilmoitti, ettei heillä ole sitä. Ostaja perui kaupat. Pettyneet teinit ajoivat mönkijän takaisin metsään. Jim kertoi, ettei kaupoista koskaan tullut mitään.
Pian tämän jälkeen he alkoivat puhumaan ryöstämisestä ja uhrin tappamisesta. Rob sanoi, että tappaminen oli välttämätöntä todistajien eliminoimista. Rob sanoi myös, että heidän pitäisi hankkia kokemusta tappamisesta, koska he saattoivat joutua elämään rikollisina Australiassa. Jimin mielestä idea oli hyvä.
Lopulta idea muodostui niin, että he murtautuisivat jonkun taloon, sitoisivat asukkaat, uhkailisivat näitä kunnes he antaisivat pankkikorttinsa numeron ja tämän jälkeen tappaisivat heidät.
He ajoivat hylätylle talolle Vershiressa, Vermontissa, minne he kaivoivat haudan niiden uhrien ruumiille, jotka he aikoivat tappaa tuona iltana. Pukeutuneena mustiin, armeijan veitset tungettuina kenkiinsä, he menivät eräälle talolle. Rob koputti oveen ja pyysi lupaa käyttää puhelinta, sillä hänen puhelimensa akku oli loppunut. Epäilevä talonomistaja kuitenkin ilmoitti Robille, ettei hän voisi käyttää puhelinta ja Rob näki ikkunan läpi, että mies seisoi oven lähellä pidellen asetta kädessään. Pettynyt parivaljakko poistui paikalta.
Rob ei kuitenkaan perääntynyt täysin. Hän muutti alkuperäistä suunnitelmaansa hieman. Hän ja Jim esittäisivät oppilaita, jotka olivat tekemässä ympäristökyselyä. Päästyään sisälle Rob pyytäisi lasin vettä. Se olisi signaali, jonka perusteella Jim tietäisi onko talossa muita ja milloin he alkaisivat sitomaan heitä. Rob ja Jim sitoisivat sitten heidät ja pakottaisivat heidät antamaan pankkitilinsä numeron, varastaisivat kaiken käteisen mitä löytäisivät ja sen jälkeen tappaisivat uhrit.
Myöhään joulukuussa Jim ajoi äitinsä Subarulla isoon taloon Vermontissa. He koputtivat oveen. Mies avasi oven ja he kysyivät voisivatko esittää muutaman kysymyksen ympäristökyselyynsä. Mies vastasi, ettei se onnistuisi, koska hän oli juuri tervaamassa uima-allastaan.
Tammikuun 27. pvä 2001 Jim ja Rob ajoivat Etnaan ja pitkin Trescott Roadia. Jim kertoi myöhemmin poliisikuulusteluissa että heillä oli reput jotka olivat täynnä muistikirjoja roolia varten, mutta sisälsivät myös ilmastointiteippiä ja nippusiteitä uhrien sitomista varten. Repuissa olivat myös SOG Seal 2000-veitset uhkailua ja tappamista varten.
Lumessa ja kylmässä ilmassa Jim ja Rob kävelit ovelle. Rob koputti, Halfin avatessa oven. Rob kertoi heidän peitetarinansa tutkimuksesta, mutta Half keskeytti hänet. "Odotahan hetki. Vaimoni on tekemässä lounasta, en usko, että pystyn osallistumaan tähän." Hän jätti pojat ulkopuolelle ja puhui sitten nopeasti vaimonsa kanssa. Palattuaan ovelle hän toivotti pojat tervetulleiksi sisälle. Kaiken kaikkiaan Half ja Susannehan olivat omistaneet elämänsä nuorille ja nämä kaksi olivat oppilaita. Sisälle päästyään Jim muisti, ettei ollut muistanut ottaa mukaansa nauhuria, jonka oli aikonut tuoda esityksen vuoksi. Hän kaivoi repustaan muistikirjan ja huomasi unohtaneensa myös kynän. Half ojensi hänelle kynän. Parivaljakko ei kuitenkaan ollut tehnyt minkäänlaisia kysymyksiä ja Rob otti tilanteen haltuunsa. Hän alkoi esittämään kysymyksiä, Jimin tehdessä muistiinpanoja. He eivät voineet nähdä Susannea keittiössä, mutta kuulivat hänen pilkkovan vihanneksia.
Jim myöhemmin kertoi harkinneensa perääntymistä tässä vaiheessa. "Mietin, että tämä heppu on ihan ok, ei meidän tarvitse tappaa häntä."
On todennäköistä, että Robilla oli toisenlaisia ajatuksia. Talo oli hyvin pidetty ja sisustettu hyvällä maulla. Valokuvat seinillä kertoivat matkustelusta ja varakkuudesta. Half puhui aksentilla joka saattoi muistuttaa häntä aiemmasta epäonnistumisestaan saksalaisen vaihto-oppilaan kanssa. Lopulta Robille myös selvisi, että Half oli Saksasta, ja oli vieläpä opettaja. Half myös vihjaisi, että poikien pitäisi olla paremmin valmistautuneet seuraavalla kerralla.
Noiden sanojen myötä Robin malja ylittyi. Robia oli kritisoitu paljon valmistautumisen puutteesta ja epäonnistumisesta. Rob unohti suunnitelman täysin. Kun Half kääntyi selin heihin antaakseen numeron josta he voisivat myös kysellä, Rob kiskaisi veitsen Jimin repusta ja poisti sen suojan. Half horjahti päin tuolia huomatessaan Robin ryntäävän päin häntä veitsen kanssa. Half huudahti kun veitsi lävisti hänen rintakehänsä. Hyökkääjä ja uhri putosivat lattialle, Robin hakatessa Halfia puukolla. Yhdessä välissä Rob iski puukon vahingossa omaan jalkaansa.
Kuullessaan meteliä, Susanne juoksi huoneeseen. Kiljuen raivokkaasti saksaksi hän tarrasi Robia jalasta. Jim tarttui Susanneen ja huusi tätä olemaan hiljaa. Robin vastaus oli erilainen: "Viillä hänen kurkkunsa!", hän huusi. Jim epäröi, tarttui sitten veitseensä ja painoi sen ensin naisen niskaan ja tämän jälkeen halki hänen kurkkunsa. Hän antoi Susannen tippua lattialle. Hän kuuli kurluttavaa ääntä kun Susanne yritti saada henkeä. Samaan aikaan Rob viilsi Halfin kurkun, mutta se aiheutti vain vähän vuotoa, sillä Half oli jo kuollut.
Sen jälkeen Rob nousi ja käveli Susannen luokse. Myöhemmin hän kertoi Jimille halunneensa nähdä voisiko veitsi mennä läpi tämän kallon. Se meni, ja hän hakkasi veistä toistuvasti läpi luun ja aivojen.
Talosta he lopulta ottivat vain Halfin lompakon, kuten poliisit olivat epäilleetkin. Juostessaan eteisen läpi Jim ojensi verisen veitsensä Robille. He juoksivat Subarulle ja Rob tunki veitset lattiamaton alle matkustajan puolelle, Jimin peruuttaessa ajotielle. Jim näki verta kädessään, mutta Rob oli heistä huonommassa kunnossa; hän oli viiltänyt oikeaan polveensa useamman kerran, viiltojen ollessa syviä. Hänen housunsa olivat veressä.
Jimin ajaessa Rob laski rahoja, jotka löytyivät lompakosta. Rahaa oli yhteensä 340 dollaria, joka ei ollut niin paljon kuin hän oli toivonut. Jim vaati saada selitystä, miksei Rob ollut tehnyt "vesi"merkkiä, jotta he olisivat voineet ensin sitoa uhrinsa ja saada pankkikortin numerot saadakseen enemmän rahaa. Rob väitti unohtaneensa. Jim oli hiljaa, mutta puhui sitten. "Tämä ei ole keino, jolla haluan tehdä rahaa - ihmisten tappaminen." Hän ei kuitenkaan kärsinyt katumuksesta. Hän vain ajatteli mahdollisuutta itsensä satuttamiseen, joka oli liian suuri siihen nähden, kuinka paljon rahaa he saivat.
Päästyään takaisin Vermontiin Jim ajoi metsäiselle alueelle, jossa he puhdistivat lumella itsensä, auton ja veitset verestä. Yhtäkkiä he tajusivat, että puukkojen suojat olivat poissa. He etsivät kaikkialta ja lähtivät sitten ajamaan takaisin Zantopien talolle. Päästyään sinne he näkivät poliisit pihalla. Jim jatkoi ajamista heidän ohitseen.
----
Maaliskuussa 2002 Rob päätti luopua mielenterveysongelma-väitteestään ja myönsi syyllisyytensä murhiin. Mielenterveysongelma-oikeudenkäynnit ovat pitkiä ja uuvuttavia, jopa silloin, kun tekijä on selkeästi mielenterveysongelmainen. Myöntäessään syyllisyytensä Rob hyväksyi kohtalonsa tulla tuomituksi vankilaan loppuiäkseen, ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen. Jimin oikeudenkäynti päätettiin pitää samana päivänä, jotta ihmiset näkisivät sen ison eron, mikä näiden kahden murhaajan välillä oli.
Rob oikeudenkäynnin aikaan.
Kun Veronika Zantop ilmaisi tunteensa, joita hänen vanhempansa kuolema oli aiheuttanut, Jim itki ja pyysi tätä välittämään anteeksipyyntönsä muillekin Zantopin perheessä. "Olen pahoillani," hän sanoi, selkeästi taistellen tunteidensa kanssa. "Ei ole paljon muuta mitä voisin sanoa. Olen vain todella, todella pahoillani."
Sen sijaan Rob käyttäytyi täysin eri tavalla oikeudenkäyntinsä aikana. Hän lukitsi katseensa Zantopin sisaruksiin ja ystäviin, piti yllään koko ajan pienenmoisen virneen, eikä pyytänyt anteeksi. Hän ei selitellyt tekoaan millään tavalla, saatika olisi näyttänyt katumusta.
----
Robin ja Jimin vanhemmat elävät yhä Chelseassa ja ovat päässeet pikkuhiljaa takaisin jaloilleen elämässä. Molempien isät jatkavat työskentelyään, samoin Robin äiti. Ihan täysin arvitta ei tästäkään kuitenkaan selvitty. Dartmouthin historian professori ja Zantopien ystävä Annelise Orleck kertoi heidän kaipaavan yhä Zantopeja jatkuvasti. Hänen mukaansa muistot heistä nousevat pinnalle jatkuvasti, erityisesti murhien vuosipäivänä.
Rob ja Jim ovat molemmat New Hampshiren valtionvankilassa Concordissa, mutta heitä pidetään eri osastoilla, eikä päästetä tapaamaan toisiaan. Jim luokiteltiin tason 3 vangiksi, eli yleisimpään vankiluokkaan. He voivat viettää suurimman osan päivästään sellien ulkopuolella, paitsi laskentojen aikana. Heidän selliensä ovet ovat lukitsematta suurimman osan päivää ja lukitaan vasta kello 23.00. Heillä on mahdollisuus oleskella tapaamishuoneessa ja kuntosalilla, sekä tehdä taidetta ja pieniä askartelutöitä. Vierailijat voivat tavata heitä säännöllisesti. Vankilan mukaan Jimissä ei ole huomattu minkäänlaisia käytösongelmia. Hän on myös esiintynyt vankilan teatterissa, soittaa heidän yhtyeessään ja saa säännöllisiä vierailuja tutuilta ja ystäviltä.
Robia pidettiin erikoisvartioidussa vankilassa Berlinissä, New Hampshiressa, ennen kuin hänet siirrettiin Concordiin. Siellä ollessaan marihuanadiileri Thomas Dougherty hyökkäsi hänen kimppuunsa, jättäen Robille muistoksi kaksi mustaa silmää.
Alun perin Rob laitettiin tiukimmiten vartioidulle osastolle, jossa vangit viettävät 23 tuntia päivässä selissään. Hänet kuitenkin siirrettiin pian tasolle 4, jossa vangit ovat lukittuina selleihinsä 21 tuntia päivässä. Kolme tuntia sellin ulkopuolella on tarkoin vartioitu. He voivat käydä erilaisissa käytösohjelmissa, kappelissa, ruokailusalissa ja lääkärillä. He voivat saada vieraita vain tiistai-iltaisin ja lauantai-aamuisin, jolloin muut vangit eivät saa tulla vierailuhuoneeseen. Tason 4 vangit ovat pukeutuneet oransseihin haalareihin, jotta heidät voidaan nopeasti tunnistaa tavallisten tasojen vangeista. Tuleva presidentti ja maailmanmatkaaja tulee viettämään loppuikänsä, ja lopulta kuolee, pienessä harmaassa kopissa keskellä vankilan hälyä.
