MIKKELIN PAMAUS 9.8.1986

[Doctor Lecter]

Tulevan merkkipäivän kunniaksi IltaSanomain sivuilla on kaksikin artikkelia Mikkelin pamauksesta:
”Nyt muuten lojahti” – Mikkelin panttivankidraamasta 30 vuotta
Mikkeli seuraa kehossa lopun elämää

Myös Helsingin Sanomissa muistellaan tapausta: Mikkelin räjähdys hillitsi poliisin liipaisinsormea – panttivankidraamasta tulee kuluneeksi 30 vuotta

Poliisien toiminta oli luokatonta, johdon toiminta onnetonta. Mitähän sillä voitettiin, että lukuisien poliisiautojen letka seurasi kaappaajan käytössä ollutta autoa? Odotettiinko, että hän pysäköisi väärin tai syyllistyisi ylinopeuteen? Kenellekään ei tullut mieleen, että jossain vaiheessa kaappari väsähtää. Nukahtaa. Ja hänet voi poimia kuin kypsän marjan.
- Ei, vaan listalla ykkösenä oli KOP:n rahojen suojaaminen.

Suomessa ei ollut kokemusta vastaavista tilanteista ja jotenkin kait odottivat, että poliisin auktoriteetti, käskyttäminen, tehoaa kaappariin.

Poliisijohdon selittelyt olivat vastuun siirtämistä toisille - alemmalle tasolle, ja puhuttiin kommunikaatiovaikeuksista; radio ei kuulunut kunnolla ja kukaan ei tiennyt kenen pitäisi asioita hoitaa. Poliisijohto oli tottunut olemaan julkisuudessa ihan muissa asioissa, sellaisissa kivoissa vuosijuhlissa virkapuvussaan ja kertomassa kuinka liikennerikkomusten määrä huolestuttaa.
- Toki helppoa on olla jälkiviisas ja varsinkin muiden asioissa. Yhtä lailla poliisijohto on ollut jälkiviisas jo 30 vuotta. Syyllinen tapaukseen on tietysti kaappaaja Jorma Takala. Joka muuten olisi jo 66-vuotias. Vuosi yli eläkeiän. Niitä eläkepäiviä ei hänelle koskaan tullut. Millaisia suunnitelmia Takalalla oli sitten ryöstörahoille? Sitä emme voi tietää.

Tarina kertoo, että Takalan hautajaisissa eräs lähiomainen oli pohtinut ääneen, että "pääsiköhän se Jorma taivaaseen?" Tilaisuudessa mukana ollut poliisi oli sanonut siihen, että "kyllä se ainakin sinne päin lähti".

EDIT: lisätty HS:n uutisen linkki

[Ailar]

Takalan saumausfirmahan menestyi hyvinkin, mutta sitten Takala haksahti huumeisiin. Firma ajautui konkurssiin ja velkaa kertyi. Tuli avioero ja asuntonakin oli lopulta asuntovaunu.
Kaipa Takala kuvitteli pääsevänsä ulkomaille asustelemaan rahasäkin kanssa. Toisaalta voi olla niinkin, ettei hän pitänyt enää niin väliä, vaikka ryöstöyritys epäonnistuisikin.

[Brigitte]

Suomenkielisiä uutisia tapauksesta en enää löytänyt Youtubesta, mutta toisella kotimaisella kyllä. Haastatteluosuudet ja lehdistötilaisuus ovat suomeksi, joten avautuu tuolloiset tuoreet näkökulmat myös kielitaidottomalle. Kiinnitin huomioni siihen, kuinka tapahtumapaikan videomateriaalista itse räjähdys on leikattu pois, sen jälkeinen tulimeri kylläkin näkyy. Olisiko ollut tuolloin liian järkyttävä tuo close call hetki kotikatsomoihin näytettäväksi...

TV Nytt 9.8.1986 https://youtu.be/uVhdX4r-f3w

[Tappajanpoika]

Virkistin minäkin muistiani, kun peräti 7-vuotias tuolloin olin. Mietin että yllättiköhän tuo auton nytkähdys sitten takakulmassa olevan karhu-miehen kun huti tuli. Edessä olevalla lienee huono mahdollisuus osua kun Takala oli takapenkillä?

[Olinko eka]

Muistaakseni tuota tapausta seurattiin ihan livenä televisiosta.
Olisiko urbaanilegendaa että poliisilla ei ollut kovia piipussa vaan kumiluodit?
Ampujathan eivät tietääkseni ollut karhuryhmää ja käsky tuli kenttäpäälliköltä?
Loppujen lopuksi tässä on vain yksi syyllinen. Tsemppiä elämään asianosaisille.

[19736]

En usko että Häkkinen tarjoutui vapaaehtoisesti kuskiksi kaapparille. Todennäköisesti kaappari eli Takala vaati Häkkisen kuskiksi, koska näki nuoren miehen olevan paras vaihtoehto pankissa olevista henkilöistä josta suurin osa oli varmaankin naisvirkailijoita ja muita asiakkaita.
Onhan Häkkinen voinut tarjoutua jonkun naisen tilalle panttivangiksi. Tietysti naiset jotka räjähdyksestä selvisivät ovat tuon kertoneet.
Tuskinpa tuollaisessa tilanteessa kuten muutama vastaus edellä joku totesi Häkkisen olleen julkkishakuinen en oikein tuossa tilanteessa usko.
Varmaan tuollaisen tilanne on panttivangeille aikamoinen shokki ja ihminen varmaan toimii aikalailla vaistojen varassa. Oma ja muiden henkien pelastaminen on silloin keskeisin asia.

[Doctor Lecter]

”Nyt tuli tappokäsky” – Helsingin Sanomain säätiön kirjoituskilpailun voitti kesätoimittajan yksityiskohtainen silminnäkijäkuvaus Mikkelin panttivankidraamasta

Kilpailun voittanut Jarmo Aaltonen oli vuonna 1986 kokematon toimittaja, joka pääsi todistamaan ainutlaatuisia tapahtumia Mikkelissä. Jutun lopussa Aaltosen kirjoitus kokonaisuudessaan.

HELSINGIN Sanomien 130-vuotissyntymäpäivän kunniaksi järjestetyn kirjoituskilpailu on ratkennut. Ensimmäisen palkinnon, 5 000 euroa, sai Jarmo Aaltonen kirjoituksestaan Lahti–Mikkeli: all night long.

Tuomaristo perustelee valintaansa seuraavasti: ”Kirjoitus on tarkka silminnäkijäkuvaus vuoden 1986 panttivankidraamasta. Lahden aluetoimituksen kesätoimittaja tempaistaan hoitamaan yhtä maamme lähihistorian suurinta uutistapahtumaa ja jälkikäteen hän joutuu vielä raastuvanoikeuteen todistamaan tapahtumien kulkua. Ilmaan jää kysymys: Mitä Mikkelissä oikein tapahtui?”
...
KILPAILU oli suunnattu Sanoma Media Finland Oy:n entisille ja nykyisille työntekijöille.
...

Alla Jarmo Aaltosen voittanut kirjoitus kokonaisuudessaan:

Lahti – Mikkeli: all night long

Helsinkiläinen saumaaja Jorma Takala ryösti Helsingin Jakomäen KOP-pankin elokuussa 1986, otti kolme panttivankia mukaansa ja ajatti auton Mikkelin torille, jossa se räjähti.

Se oli ollut tavanomaista vilkkaampi perjantaipäivä 8. elokuuta 1986 Helsingin Sanomien Lahden-aluetoimituksessa. Kesätoimittajana olin rampannut muutamissa tilaisuuksissa ja tehnyt niistä uutisia lehden eri osastoille ja hoitanut muut rutiiniasiat kuten poliisin ja palokunnan soittokierrokset Kanta-Hämeestä Keski-Suomeen.

En ollut juurikaan ehtinyt seurata päivän uutisvirtaa, mikä tarkoitti tuolloin lähinnä sähköisiä välineitä ja nurkassa nakuttavaa STT:n printtikonetta – someahan ei ollut keksittykään. Hoitelin aluetoimituksen iltavuoroa, jonka päätteeksi olin aikonut lähteä bussilla tyttöystäväni luokse Helsinkiin.

Sen vuoksi päätin käväistä kämpilläni muutaman kilometrin päässä Kariniemessä pakkaamassa laukun ennen iltasoittokierrosta poliiseille ja palokuntiin. Puoli yhdeksän televisiouutisissa puhuttiin jostakin hässäkästä Helsingissä, mutta laukkua pakatessa en kiinnittänyt siihen isoa huomiota, kunnes keskustoimituksesta soitettiin.

Antti mukaan ja matkaan
Apulaisuutispäällikkö kertoi, että Helsingin Jakomäessä oli ryöstetty pankki, otettu panttivankeja ja lähdetty kohti Lahtea. Kysyin ketkä ovat konnan perässä, johon tuli vähän nolosteleva vastaus, että ei kukaan. Hesarin toimittajat ja kuvaajat olivat jääneet Jakomäessä poliisin eristyksen taakse, joten auton perässä ei ollut yhtään HS:n toimittajaa.

Lähdin kiireen vilkkaa takaisin työpaikalle Lahden keskustaan. Pian tuli tieto, että kaappaaja olikin kääntynyt Mäntsälästä takaisin, mutta kohta taas, että valkoinen VW Passat oli kiekannut uudelleen ja tuli jälleen kohti Lahtea. Jäin miettimään, kumpaa kautta se tulisi: vanhaa tietä vai Lahden ohitustietä eli mihin kannattaisi mennä vastaan.

Soitin valokuvaajallemme Antti Johanssonille kotiin ja kerroin tilanteen. Antti sanoi, että oli juuri tullut saunasta ja ottanut pari olutta, joten auton rattiin hän ei lähde. Kysyin lähtisikö hän mukaani, jos hakisin hänet kotoaan Liipolasta. Olin näet juuri havainnut, että aluetoimituksen pomon Kuparisen Jaskan auton avaimet olivat hänen pöydällään – mies oli onneksi lähtenyt suoraan töistä perjantaikaljoille. Minulla ei ollut silloin omaa autoa.

Nappasin avaimet, hain auton kellarista ja suuntasin Liipolaan. Sitä ennen olin yrittänyt saada Lahden poliisilta tietoja kaappaajan liikkeistä, mutta heidän suunsa oli visusti tukittu; KRP oli ohjaksissa. Hain Antin ja ajoin Lahden pohjoispuolelle Holman risteykseen, jossa nelos- ja viitostie erkanevat.

Poliisit tuppisuina
Onneksi pomoni autossa oli siihen aikaan melko harvinainen ARP-puhelin, joten päätin vielä kerran soittaa tutulle poliisille ja tiukkasin: ”Sano nyt saatana edes kumpi: neljä vai viisi!” Poliisi vastasi ”viisi”, joten kiitin ja suuntasin viitostielle kohti Heinolaa. Eipä kauaa tarvinnutkaan ajella, kun vastaan tuli Volkswagen Passat ja muutaman sadan metrin letka poliisiautoja.

Huoltoasemat oli pimennetty, jotta kaappaaja ei saisi bensaa. Yhdeltä hän ehti saada kahdeksan litraa ja kääntyi taas kohti Heinolaa ja siitä edelleen Mikkeliin päin. Liityimme letkaan puoliltaöin ja raportoimme pitkin matkaa tilanteesta keskustoimitukseen, sillä lauantailehden painokset olivat menossa kiinni.

Keskustoimituksessa piirrettiin lehden painoksiin karttaa sitä mukaa kuin raportoin letkan kulusta. Jatkuva rimputtelu alkoi käydä hermoille semminkin, kun en ollut parhaalla tuulella; minun piti olla Helsingissä silloisen tyttöystäväni tukena, joka oli päässyt juuri sairaalasta.

En siis ollut kohteliaimmalla päälläni puhelimessa. Keskustoimituksen pikkusatraapit taisivat loukkaantua varsinkin, kun seuraavan maanantain aamupalaverissa uutispäätoimittaja Simopekka Nortamo tivasi, että mitä keskustoimituksessa oikein puuhasteltiin sillä aikaa, kun joku kesätoimittaja Lahdesta hoiteli yksin koko kaappauksen.

Lynkkausmieliala vallalla
Kaappari ajatti auton Mikkelin keskustaan ja pysähtyi lopulta ”kunniakierroksen” jälkeen torin varteen Maaherrantalon eteen vähän yhden jälkeen yöllä. Minä sain parkkeeratuksi automme vähän matkan päähän ja siirryimme Antin kanssa torin laidalle kohtisuoraan Passatiin nähden. Poliisi eristi torin niin, että tilannetta pääsi tarkkailemaan vain torin toiselta puolelta.

Minusta tuntui, että me olimme poliisien lisäksi suurin piirtein ainoita selviä ihmisiä paikalla, koska kapakat olivat juuri menneet kiinni ja humalaiset purkautuivat ihmettelemään operaatiota. Sympatiaa kaappaajalle ei herunut, vaan jengi möykkäsi lähinnä tyyliin ”ampukaa se paska”, ja ”eikun nappi ottaan”.

Yö oli kylmä kuin ryssän helvetissä ja minulla pelkkä t-paita päällä, joten silloin tällöin täytyi käydä käyttämässä autoa ja vääntämässä lämmitys täysille. Muutoin tunnit kuluivat melko rauhallisesti ilman näkyvää tai kuuluvaa muutosta tilanteeseen: kaapparin auto seisoi poliisien suluttamana ja valaisemana Maaherrantalon edessä.

Myös Mikkelin poliisin suut oli tukittu: toria vahtivilta poliiseilta ei herunut minkäänlaisia kommentteja, mutta he käyttäytyivät muuten ystävällisesti. Harkitsin jossakin vaiheessa kiertäväni Maaherrantalon pihan kautta tikkaita myöten sen katolle, mutta myöhemmin siunasin itseäni, etten toteuttanut huimapäistä ideaani.

Panttivankiauto piiritettynä Mikkelin Maaherrankadulla aamuyöllä 9. elokuuta. (KUVA: ANTTI JOHANSSON / HS)

Mikkeli_maaherrantalon_kulmilla.jpg (151.55 KiB) Katsottu 3596 kertaa

Nyt tuli tappokäsky
Poliisit olivat siihen asti käveleskelleet kiväärit olalla rauhallisen oloisina, mutta puoli neljän jälkeen lauantaita vasten yöllä tilanne muuttui. Näin kuinka harmaa siviili-Lada rullasi hiljaa torille, pysähtyi joksikin aikaa ja poistui sitten.

Päättelin, että nyt tuli tappokäsky ja kaappaaja niitataan siihen. Tähän viittasi sekin, että poliisit ottivat pyssyt olalta ja osa heistä kyyristyi asemiin torin laidalla olevan puhelinkeskuskaapin tms. taakse. Siksi aloin tässä vaiheessa ottaa kellosta tapahtuma-aikoja minuutilleen ylös.

Myöhemmässä poliisitutkinnassa harmaasta Ladasta ei tosin löydetty jälkeäkään, joten minun on täytynyt nähdä näkyjä – ja näkyjen näkijäthän luokitellaan useimmiten hulluiksi...

Tilanne kärjistyi myös niin, että kaappari Jorma Takala halusi päästä sulutuksesta ulos, mutta poliisit eivät päästäneet. Kuulin ensimmäistä kertaa myös siihen asti vain panttivankien kautta neuvotelleen Takalan omaa ääntä, joka huusi poliisille mm. ”Turpa kiinni!” ja ”Jos me ei lähdetä tästä eteenpäin, niin sitten ylöspäin.”

Aseet tanassa ikkunassa
Toimiini vaikutti sekin, että näin kuinka lääninhallituksen ikkunoita availtiin ja sisällä ilmeisesti ”Karhukoplan” erikoispoliisit ottivat kivääreineen ampuma-asentoja. Juuri kun kyttäsin paikkaa, että pääsisin poliisien selän takaa livahtamaan torin poikki lähemmäs, kuului laukaussarja ja sen jälkeen kaksi voimakasta räjähdystä: ensin ilmeisesti pamahti kaappaajan dynamiittikassi ja sitten Passatin bensatankki. Maaherrantalon edusta leimahti liekkeihin satojen metrien matkalta.

Seisoin edelleen samoilla sijoillani, vaikka takanani suuri osa yleisöstä heittäytyi maahan. Sen huomattuani vetäydyin myös nopeasti parkissa olleiden autojen suojiin. Aamun valjettua olin helpottunut, etten ehtinyt lähemmäksi, sillä räjähtäneen pakoauton rautaromua oli satanut tarkkailupisteelleni asti.

Pamauksen jälkeen tilanne oli kuin Beirutissa, sillä kohta myös selkäni takaa kuului voimakas räjähdys. Skitsofreenisessa tilanteessa, ambulanssien ja paloautojen sireenien ulvoessa ei voinut tietää, mitä tapahtuu ja mihin kannattaisi mennä. Kulman takaa nousi savupatsas, joka tulikin erään kerrostalon sisäpihalla seisseestä moposta. Joku hullu oli tuikannut senkin bensatankin tuleen.

Katu liekehti hetki räjähdyksen jälkeen. (KUVA: ANTTI JOHANSSON / HS)

Mikkeli_aivan_liekeissä.jpg (113.19 KiB) Katsottu 3596 kertaa

Lohduton näky
Aamun tullen näky oli lohduton, kun pelastusviranomaiset siivosivat ihmisen ja autonosia torilta jätesäkkeihin. Romua oli joka puolella. Maaherrantalon seinät olivat kuin kranaatti-iskun jäljiltä ja lähitalojen ikkunoita oli mennyt paineaallosta säpäleiksi.

Torilla parveili joukko toimittajia ja valokuvaajia haastattelemassa silminnäkijöitä. Mietin hetken, että pitäisiköhän minunkin, kunnes älysin, että minulla taisi olla virkummat silmät kuin humalaisilla mikkeliläisillä.

Yhytimme jossakin välissä HS:n Mikkelin-aluetoimituksen toimittajan Jussi Otalahden. Menimme Antin kanssa aluetoimitukseen töihin sen jälkeen, kun olimme turhaan yrittäneet päästä paikalliselle poliisiasemalle ja sairaalaan arvioimaan vahinkoja. Koko tiedotus oli keskitetty Helsinkiin poliisijohdolle, joka oli vetänyt operaatiota poliisiylijohtaja Olli Urposen ”johdolla” pääkaupungista käsin.

Antti vedosti kuvat, lähetti ne Helsinkiin ja ryhtyi rättiväsyneenä nukkumaan pöydälle. Antin kameraan oli tallentunut samanlaiset räjähdyskuvat, joilla Lehtikuvan Heikki Saukkomaa sittemmin pokkasi Vuoden uutiskuva -palkinnon, mutta Antti vaatimattomana miehenä ei ollut omiaan edes tarjonnut kilpailuun.

Aamun valjetessa paikalle porhalsi helikopterilla väkeä HS:n keskustoimituksesta. He rupesivat kyselemään, olemmeko käyneet poliisiasemalla, sairaalassa ja siellä ja täällä. Vastasimme lakonisesti, että kaikki on tsekattu ja vesiperä saatu, koska operaation johto on Helsingissä. Kun keskustoimituksen porukat poistuivat, Otalahden Jussi tokaisi: ”Nyt kun nuo oikeat toimittajat lähtivät, niin ruvettaisko Aaltonen töihin…”

Aloin kirjoittaa juttua, ja Antti lupasi ajaa takaisin Lahteen. Aamulla autossa puoliunessa kuuntelin radiouutisia, joissa Urponen ja muu poliisijohto kiisti kaiken vastuunsa tapahtuneesta ja yritti sälyttää sitä jollekin.

Siinä vaiheessa tartuin vihaisena ARP-puhelimeen ja soitin Helsinkiin, että pankaa nyt helvetissä ainakin ne loppuvaiheen kuvaukseni ja Takalan viime huudot lehteen, kun poliisijohto yrittää sälyttää vastuuta kenttämiehille.

Lupasivat pomminvarmasti laittaa.

Sotilaat syytteessä
Myöhemmin panttivankidraamassa kuolleen Jukka Häkkisen omaisten asianajaja Markku Fredman haastoi minut Mikkelin raastuvanoikeuteen todistajaksi. Fredman soitti Lahden-aluetoimitukseen ja kertoi saaneensa tietää, että yksityiskohtaisin selostus tapahtumien kulusta oli käsialaani.

Koska en ollut ikinä ollut haastettuna, soitin vastaavalle päätoimittajalle Heikki Tikkaselle kysyäkseni, miten minun tulisi toimia. Tikkanen sanoi soittavansa hetken päästä takaisin ja totesi sitten, että menet vain sinne raastupaan ja kerrot rehellisesti mitä näit.

Tilanne oli minulle kiusallinen, koska Ilta-Sanomien rikostoimittaja Hannes ”Murha” Markkula oli saanut vihiä asiasta ja teki lehteensä ennakkojutun oikeuteen haastetusta ”yllätystodistajasta”.

Itse rosispäivänä oikeuden ahdas eteinen oli väärällään toimittajakollegoita ja kaikki tietysti kimpussani. Satuin vilkaisemaan olkani yli, jossa kuiskittiin yllätystodistajasta ja osoiteltiin minua. Tunnistin Kari Tulikouran, joka oli yksi Karhu-ryhmän ampujista ja joka menetti räjähdyksessä jalkansa. Markkula kirjoitti seuraavan päivän lehteen oikeudenkäynnistä koko sivun otsikolla: ”Yllätystodistaja: Poliisi vyörytti tahallaan”.

Raastuvassa minun piti oikein kynän kanssa alleviivata lehdestä, mitkä osat olivat minun käsialaani – olennaisimpana viime hetken tapahtumat ennen räjähdystä. Oikeuden tuomari oli omituinen savolainen, joka keskeytti vähän väliä todistukseni. Kun kerroin itsestään selvänä, että poliisi ei päästänyt pakoautoa sulutuksesta pois, tuomari keskeytti toteamalla, että pidättäydytäänpä vain todistajan havaintoihin, ei tulkintoihin.

Surmansa saaneen panttivangin Jukka Häkkisen omaiset vaativat kuudelle poliisille rangaistusta taposta, mutta Mikkelin raastuvanoikeus ja Itä-Suomen hovioikeus vapauttivat poliisit syytteistä. Korkein oikeus tuomitsi myöhemmin Karhu-ryhmää johtaneen komisarion 6 000 markan sakkoihin kuolemantuottamuksesta ja virkavirheestä.

Tulikouraa vastaan en missään tapauksessa halunnut todistaa, sillä Karhukoplan miehet ovat ammattimiehiä, sotilaita, jotka eivät ammu ketään ilman käskyä. Sitä vastuutaan väistellyttä käskyttäjää ei kuitenkaan koskaan löytynyt.

Eikä sitä Ladaa.

Helsingin Sanomat seurasi panttivankidraamaa tiiviisti elokuussa 1986.

Mikkelin_pamaus_HS-aukeama.jpg (242.61 KiB) Katsottu 3595 kertaa

Helsingin Sanomat
13.11. 12:57

[H.Moilanen]

Tämä olikin jännä tarina. Ajatella että oikein Kuparisen Jaskan autonavaimetkin löytyi konttorin pöydältä. On se hienoa, että Jaska oli ne niin näkyvälle paikalle jättänyt kaljalle lähtiessään...

[Kummisetä]

Tarina kertoo, että Takalan hautajaisissa eräs lähiomainen oli pohtinut ääneen, että "pääsiköhän se Jorma taivaaseen?" Tilaisuudessa mukana ollut poliisi oli sanonut siihen, että "kyllä se ainakin sinne päin lähti".

Nämä tällaiset Takalan tapaiset niljakkeet pitäisi poliisin ampua heti kun siihen on tilaisuus siten ettei sivullisia ole vaarassa.
Sitä en tiedä oliko tässä sellaista tilaisuutta mutta jos oli niin se olisi pitänyt ehdottomasti käyttää.
Heti vaan rosvo kylmäksi.

[aumari]

Kuulin aikoinaan Pohjois-Karjalassa asuvilta sukulaisilta Takalan olleen sieltä päin kotoisin tai ainakin asuneen siellä. Hänen lähiomaisensa kuului erään Outokummun lähistöllä toimineen maalaiskoulun työntekijöihin.

Vaihtoiko Takala istuinpaikkaa välillä? Jossain hänen kerrottiin istuneen takapenkillä huovan suojissa, toisaalla pelastuneet panttivangit kertoivat istuneensa takapenkillä ja Takalan apukuskin paikalla.

Onhan se tilanteiden hallinta ollut hankalaa verrattuna nykyiseen kun on digilaitteet sun muut. Eiköhän poliisi ylipäätään ole tehnyt parhaansa, komento- ja päätösvastuu ei voinut hoitua tuon paremmin puhelimitse kommunikoiden fyysisesti paikallaolleiden ja Helsingissä olleen poliisipomon välillä. Miten silminnäkijöiden (poliisien) suullinen näkymä piirtyy kuulijalle? Toisaalta vaikka faktat on faktoja, niin näkijöiden ja kokijoiden havainnot samassa tilanteessa voivat poiketa toisistaan.
Ymmärrän kyllä Häkkisen omaisten syytökset poliiseja kohtaan, mutta kukaan ei oikeasti tiedä tarkalleen miten toisin tilanne olisi voinut päättyä. Mutta se alkoi vain ja ainoastaan Takalan päätöksestä toimia.