Erja ja Timo Noroviita haluaisivat adoptoida Zirak Bayatin, 33, sillä miestä uhkaa käännytys Irakiin – adoptiolaki on iän suhteen selvä, sanoo asiantuntija
Miksi Suomi ei anna adoptoida apua tarvitsevaa ihmistä, ihmettelevät loviisalaiset
Erja ja
Timo Noroviita.
- Erityisopettaja Erja Noroviita halusi auttaa turvapaikanhakijoita, ja siten Zirak Bayati kotiutui vähitellen hänen ja Timo Noroviidan perheeseen. (KUVA: OUTI NEUVONEN / HS)
- adoptiovanhemmat.jpg (80.42 KiB) Katsottu 3143 kertaa
IRAKILAINEN turvapaikanhakija
Zirak Bayati, 33, laskee hunajaa kanisterista lasipurkkiin ja liimaa päälle pienen mehiläisaiheisen etiketin. Kukot käyskentelevät ikkunan ulkopuolella loviisalaisen puutalon puutarhassa.
”Tällaista on maalaiselämä”, huikkaa Erja Noroviita ja kantaa kakun pöytään Bayatin lähestyvän syntymäpäivän kunniaksi.
Bayati on kotoutunut maaseudulle, kirjaimellisesti: hänen postiosoitteensa on Noroviidoilla, ja eläkepäiviään viettävä pariskunta haluaisi adoptoida hänestä virallisesti oman pojan.
Se ei ole kuitenkaan aivan yksinkertaista. Bayati on aikuinen ihminen, turvapaikanhakija, josta on tehty käännytyspäätös. Valitus on yhä vireillä, mutta ehdot tuskin täyttyvät nyt, kun Suomi ei enää myönnä turvapaikkoja humanitaarisin perustein.
”Haluamme tälle pojalle oikeuden jäädä Suomeen. Hänelle on vuosien saatossa syntynyt Suomeen aidot perhesiteet”, Noroviita sanoo ja varmistaa perään Bayatilta, onko kakku syötävää.
Hän on leiponut ensi kertaa Bayatin erikoisruokavalion mukaan, ilman sokeria ja gluteenia.
Hyvää on, Bayati vakuuttaa.
NOROVIIDAT haluavat toimia ruohonjuuritasolla, koska koneisto on heidän mielestään epäonnistunut: Suomi käännyttää täältä kodin ja oman paikan löytäneitä ihmisiä Irakiin, vaikka Irak ei ota vastaan niitä, jotka eivät halua itse palata.
Ilman oleskelulupaa Suomessa oleskelevien määrä on kasvanut viime vuosina eri arvioiden mukaan tuhansilla, ja suuri osa heistä on nuoria irakilaisia.
“Käytännössä Suomi on tehnyt tuhansista ihmisistä paperittomia”, Noroviita toteaa.
”Tämän sijaan joillekin olisi toinen vaihtoehto.”
Bayati nyökyttelee vieressä, kun Noroviidat puhuvat adoptiosta ja hänen sulautumisestaan perheeseen. Mies osaa vähän suomea ja englantia. Ujo Bayati on taka-alalla, vaikka puhutaan hänestä.
BAYATI TULI Suomeen vuoden 2015 marraskuussa, kuten tuhannet muut nuoret miehet. Loviisan kylkeen Ruotsinpyhtäälle majoitettiin heistä 60.
Syntyi kuhinaa. Paikalliset vastustivat ja puolustivat, mutta uransa erityisopettajana tehnyt Noroviita meni katsomaan, miten näitä nuoria miehiä voisi autella. Noroviita huomasi pian, että vaikka useimmat turvapaikanhakijat olivat ikänsä puolesta aikuisia, he tarvitsivat tavallisen arjen järjestämiseen paljon tukea. Haastatteluihin, verokortteihin – tai ihan vain suunnistamiseen.
”Mulle oli hirveän tärkeää, että kotouttaminen olisi lähtenyt nopeasti käyntiin. Ja siinä Suomi on hoitanut asiat tosi huonosti”, hän sanoo.
Noroviita opetti pienelle kurdiryhmälle suomea ja järjesti heille puuhaa, pop up -kahvilaa ja klapitalkoita. Kurdit oppivat, että lumisessa metsässä ei ole tiikereitä. Loviisalaiset oppivat, että kurdit pilkkovat järeitä halkoja. Sellaisia, joita voi käyttää vasta toisessa pesällisessä.
Bayati oli aina ensimmäisenä mukana auttamassa. Maalasi kylttejä, vaihtoi renkaita ja lähti mukaan talkoisiin.
Samalla ujo ja hiljainen mies tarvitsi apua: oppiminen oli vaikeaa ja terveys reistaili.
Noroviidat ravasivat Bayatin kanssa lääkärissä, ja kotona hän leikki Noroviitojen lastenlapsen kanssa. Kolmen vuoden aikana hänestä on tullut nyt 6-vuotiaan pojan tärkeä “Zirak-eno”.
”Hänen kanssaan ei haitannut, että ei osaa kieltä”, Timo Noroviita sanoo.
Juhlapyhät vietettiin yhdessä, ja arjen askareet jaettiin. Kun Bayatin vastaanottokeskuskaverit valuivat hiljalleen Helsinkiin, Bayati puhui tulevaisuudesta Loviisassa, perheen kanssa. Hänellä oli kylällä oma vuokra-asunto ja työpaikka.
Bayati oli kutsunut Erjaa äidiksi jo pitkään.
“Se oli kivaa. Tuntui hyvältä, että voin olla tärkeä jollekin, joka tulee perhekeskeisestä kulttuurista. Perhe on lahja.”
VÄHITELLEN vastaanottokeskuksen asukkaat hyväksyttiin osaksi yhteisöä. Noroviita muistaa erityisesti tilanteen, kun muita keskuksia suljettiin ja niistä lähetettiin uutta väkeä Ruotsinpyhtäälle. Tulijat alkoivat viettää aikaa kaupan kulmalla kaljoitellen.
”Kyläläiset päivittelivät, että ei meidän pojat ikinä!”
Mutta samalla kun turvapaikanhakijoista oli tullut kovalla työllä ”meidän poikia”, heille alkoi sadella kielteisiä turvapaikkapäätöksiä.
“Se on ollut turvapaikanhakijoille hankala tilanne, sairastuttavaa”, huokaa Timo Noroviita.
Adoptio tuli mieleen, kun alkoi näyttää siltä, ettei myöskään Bayati saa turvapaikkaa. Hänestä oli ehtinyt tulla osa perhettä, eikä tullut kuuloonkaan, että hänet lähetetään pois.
Noroviitojen biologiset lapset ovat suunnilleen Bayatin ikäisiä, ja perheellä on aiemmin ollut hoidossaan ”viikonloppulapsi”.
“Meidän perheeseen mahtuu uusia jäseniä”, Erja Noroviita sanoo.
Bayatin mukaan myös hänen biologinen perheensä Irakissa on kiitellyt Noroviitojen toimintaa ja toivonut adoptiota.
- Vesa Noroviita ja Zirak Bayati purkittavat yhdessä hunajaa. (KUVA: OUTI NEUVONEN / HS)
- adoptoitava_purkittaa.jpg (54.63 KiB) Katsottu 3143 kertaa
NOROVIIDAT tiesivät ennalta, ettei adoptiota olisi aivan helppo järjestää. He lukivat lehdestä jutun suomalaisnaisesta, joka ei ollut saanut adoptoida tapaamaansa täysi-ikäistä irakilaispoikaa. Oikeus ei pitänyt uskottavana sitä, että perhesuhteet olisivat aidot.
Erja Noroviita ei ymmärtänyt, mikä adoptiossa olisi ollut vikana. Kaikkihan voittaisivat.
“Kuinka ihanaa onkaan perheettömälle viiskymppiselle naiselle saada valmis poika. Voi sanoa työkavereille tai muille, että en mä voi tulla, kun mun poika tulee mulle syömään.”
Samalla adoptio olisi tuonut turvaa epävarmassa tilanteessa olevalle turvapaikanhakijalle.
“Se pelko ja turvattomuus, jossa turvapaikanhakijat ovat neljä vuotta eläneet, on monen kohdalla sairastuttava.”
NOROVIIDAT kirjoittivat hakemuksen, keräsivät suositukset läheisiltä ja dokumentoivat perhearkea. Hakemukseen liitetyissä kuvissa Bayati leikkii Noroviitojen lapsenlapsen kanssa.
Vaivannäkö valui hukkaan, sillä päätös olisi ollut kielteinen, vaikka suosituksissa olisi sanottu mitä. Oikeuden mukaan Bayati on adoptioon liian vanha, eikä perhesiteitä ole muodostettu hänen lapsuutensa aikana.
Suomessa aikuisia on mahdollista adoptoida vain poikkeustapauksissa. Silloin kyse on yleensä uusioperheestä tai sijaislapsesta, jota ei ole voitu jostain syystä adoptoida virallisesti lapsena.
“Adoptiolaki lähtee siitä, että lapsi on lapsi silloin kun hän on alaikäinen. Se oli sillä selvä. Perusteluja, inhimillisiä näkökohtia, sitä miten maailma on muuttunut ei ilmeisesti pystytä ottamaan huomioon”, Noroviita sanoo.
Hänen mielestään ehdoton ikäraja ei vastaa nykypäivän todellisuutta.
- Zirak Bayati, 33, tuli Irakista Suomeen monen muun tavoin syksyllä 2015. (KUVA: OUTI NEUVONEN / HS)
- adoptioaikuinen.jpg (27.92 KiB) Katsottu 3143 kertaa
“Ei Vesakaan ole yhtään vähemmän mun lapsi, vaikka asuu omillaan ja elää omaa elämäänsä”, hän sanoo biologisesta pojastaan.
Noroviita toivoisi, että laki ottaisi huomioon maailman muutoksen ja muuttuvan perhekäsityksen.
”Tilanne, jossa turvaa hakeva ihminen kohtaa perheen, joka haluaa auttaa hädänalaista, on nykypäivää. Monille turvapaikanhakijoille on syntynyt molemminpuoliset kiintymyssuhteet suomiperheisiinsä”, hän perustelee.
“Adoptiolakia olisi syytä muuttaa, ja muuttunut perhekäsitys pitäisi tunnistaa paremmin. Ja luottaa enemmän siihen, että kyllä ihmiset tietävät, mikä heille on parasta. Varsinkin kun on tällainen tilanne, että se ei loukkaa ketään.”
ADOPTIOLAKI on iän suhteen selvä, sanoo Helsingin yliopiston perheoikeuden tutkijatohtori
Sanna Mustasaari.
”Jos ei ole alaikäisenä ollut hoidettavana, adoptio ei yleensä ole mahdollinen”, hän toteaa.
Turvapaikanhakijoiden adoptioita ei erikseen tilastoida, mutta kyse on hyvin harvinaisesta ilmiöstä. Maahanmuuttovirastosta ei osattu kertoa HS:lle yhdestäkään adoptiotapauksesta turvapaikanhakuprosessin aikana.
Koska alaikäisinä yksin saapuneita turvapaikanhakijoita ei Suomessa juuri sijoiteta perheisiin, adoptio ei tule heidänkään kohdallaan yleensä kyseeseen.
Myös Mustasaaren mielestä adoption ikärajoista voisi kuitenkin käydä yhteiskunnallista keskustelua.
”Kuinka keinotekoinen on 18 vuoden raja? Ihminen voi olla huolenpidon tarpeessa myöhemminkin”, hän pohtii.
Mustasaaren mukaan lapsiin myös suhtaudutaan turvapaikanhaku- ja maahanmuuttotapauksissa paljon itsenäisempinä kuin kotimaan perheoikeudessa.
”Jo hyvin nuorta lasta voidaan pitää itsenäisenä maahanmuuttoon liittyvissä tapauksissa, mutta samaan aikaan katsotaan, että täysi-ikäinen suomalainen voi olla riippuvainen vanhemmistaan. Suomalaisvanhemmat voidaan esimerkiksi velvoittaa huolehtimaan täysi-ikäisen lapsensa koulutuksesta.”
ADOPTOITAVAN kansalaisuus tai turvapaikanhakijastatus eivät periaatteessa vaikuta adoptioon lainkaan, mutta adoptiota ei ole tarkoitus käyttää keinona esimerkiksi oleskeluoikeuden saamiseen, Mustasaari huomauttaa.
”Adoptiolain tavoite on lapsi-vanhempisuhteen vahvistaminen. Jos adoptiotilanteessa käy ilmi, että sitä haetaan muusta syystä, niin laki ei tue sellaista adoptiota.”
Kansainvälisissä adoptioissa on olemassa myös lapsikaupan ja ihmiskaupan riski, Mustasaari sanoo. Tiukat säännöt on suunniteltu estämään adoptiojärjestelmän väärinkäyttö.
”Joku voi esimerkiksi maksaa siitä, että adoptoidaan lapsi.”
Noroviidan mielestä ajatus siitä, että suomalaisperheet yrittäisivät mahdollisen lakimuutoksen varjolla laajamittaisesti käyttää adoptiolakia porsaanreikänä oleskelulupien saamiseksi turvapaikanhakijoille on täysin epärealistinen.
Kodin tarjoaminen nuorelle, uutteralle kansalaiselle olisi hänestä pikemminkin Suomen etu.
“Ei me nyt sen takia Zirakia adoptoida, että Suomi tarvitsee nuoria, mutta kyllä se niinkin on.”
BAYATI on nyt samassa tilanteessa kuin moni muu maanmiehensä Suomessa: Maahanmuuttovirasto on todennut, ettei hänestä ole Suomelle uhkaa, mutta hän ei saa turvapaikkaa, koska turvapaikan hakuun liittyvä vaino ei ole poliittista tai uskonnollista.
Toisaalta häntä ei voida käännyttää, koska Irak ei ota kansalaisiaan vastaan.
Työtä hän saa tehdä niin kauan kuin valitus käännytyspäätöksestä on käsittelemättä.
Noroviidat ovat valittaneet myös kielteisestä adoptiopäätöksestä, mutta kyse on lähinnä muodollisuudesta. Hylkääminen on niin todennäköistä, että asianajotoimisto ei suostunut tekemään valitusta.
”Tehtiin se sitten itse”, Erja Noroviita sanoo.
“Kysyin Timolta, että saanko heittää aika paljon rahaa kankkulan kaivoon. Vaikka se tuntuu epätoivoiselta, niin kyllä tämä on pakko katsoa loppuun asti. On tärkeämpiä arvoja kuin raha.”